Mitä ihminen tarvitsee?

Tarvitseeko ihminen kovin paljon kokeakseen tyyntä harmoniaa, sulautuakseen olevaiseen, haihduttaakseen fyysiset ääriviivansa?

Tarvitaanko muuta kuin hyvää mustaa kahvia ja levylautaselle kepeää Mozartia? Tarvitaanko muuta kuin sunnuntaiaamu ja ruudun takana humiseva tuuli, kynttilä palamassa tietokoneen vieressä, koneessa menolippu moneen suuntaan? Tai tarvitaanko muuta kuin lampun valokeila hämärässä nurkassa, uunista tulevan keitoksen tuoksu, tietoisuus siitä että kaapissa on punainen viinipullo, kirstulla pino uusia kirjoja, tuolilla viiden kilon nippu valokuvalehtiä ja piirongin päällä kamera? Tarvitaanko rauhaan muuta kuin itsensä unohtaminen?

Ja eikö se mene niin, että tyyntyminen on kaiken päämäärä?

(Maalaus Fernand Khnopff )

Kesto 3 min

Helsingin Sanomat on tänä syksynä ansioitunut demonstroivilla seksitutkimuksillaan I ja II.

Ykköstutkimuksessa kristalloitui se, että thaihierontapaikoissa miehille tarjottiin lähes sataprosenttisesti myös seksiä. Kakkostutkimuksen ydintä oli kaksi asiaa: se, että maksullinen seksipalvelu on nyt siirtynyt suurimmaksi osaksi internetiin ja se, että miehet eivät enää itse voi valita päiväpanoaan tai iltansa ilostuttajaa, vaan maksulliset naiset valitsevat päältä komeimmat uroot, ja rumemmat jäävät ilman kysynnän runsauden vuoksi.

Ilman jääneet tai vähän saaneet miehet purkautuvat nyt keskustelufoorumeilla. Se että pillua ei kotona tai muualla heru, nähdään feministien syyksi ja pidetään itsestään selvänä, että mies ei hallitse kiveksiään vaan kivekset ohjaavat miestä, joten pilluja olisi oltava vapaassa käytössä, myös liitossa olevilla miehillä. Pihtaajanaiset istuvat aarteen päällä ja kiusaavat miehiä avautumalla liian harvoin.

Seksi on positiivinen asia, siinä kuin nauru, syöminen, mikä tahansa taidenautinto, lämmin yhdessäolo jonkun ihanan kanssa. Paneminen on kuitenkin vain murto-osa yhdessäoloa ja henkistä yhteenkuuluvuutta. Jos mies ei osaa tulla naistaan lähelle ja arvostaa tätä ihmisenä, tasa-vertaisena kumppanina, ei ihme, että makuukamarissa tuulee jäätävästi tai oman naisen löytäminen ei yksinkertaisesti onnistu. Oma vika!

En muutenkaan ymmärrä tätä kiihkoa metsästää mielihyvää. Minusta seksi on ylimainostettu asia, jolla hekumoidaan turhaan. Yhdyntä on oikeasti lyhyt fyysinen purkaus, ja ilmeisesti juuri tämän lyhyyden vuoksi siitä yritetään saada kaikki irti. Ihmiselle ei riitä tavallinen orgasmi, vaan hekuman tuloa yritetään viivyttää, sen huippua pidentää jopa mekaanisin välinein ja mielikuvitusleikein, jotta euforista ekstaasissaoloa kestäisi kauemmin ja jotta se muistuttaisi hallusinatorista huumekokemusta?

(Maalaus Constantin Hansen)

Mukavia ihmisiä

Lupasin edellisen päreeni kommenteissa pohtia mukavan ihmisen käsitettä. Olen kyllä pohtinut, mutta nyt ei taida tulla takkia, tulee tuluskukkaro. Ajatus ei juokse haluttua rataa, koska olen vähän vielä flunssainen, eikä vihreä tee tunnu auttavan. Pitäisiköhän tunkea valkosipulinkynnet sieraimiin?

Ajattelin ensin lähteä liikkeelle Big Brother -ohjelman Saulista, sillä hän on sekä talossaolijoiden että yleisön suosikki. Kellään ei ole hänestä poikkipuolista sanaa sanottavana, joten hän on siis mukava ihminen.

Sitten ajattelin jotain tuntematonta koukkua käyttäen päätyä siihen tunnettuun tradenomiksi opiskelevaan mukavaksi mainittuun poikaan, joka viikko pari sitten tappoi vasaralla ja veitsellä kaksi mukavaa urheilijasiskoaan, joista kaikki pitivät ja joista kellään ei ollut pahaa sanaa sanottavana. Kaikki kolme nuorta elivät mukavassa perheessä rauhallisella omakotialueella.

Kriisiapua annetaan paikkakunnalla nyt niille, jotka ovat järkyttyneet mukavien ihmisten onnettomasta kohtalosta. Minunkin myötätuntoni on kärsivien vanhempien puolella, mutta kriisiapua en tunne tarvitsevani, sillä olen jo kauan ajatellut, että ei ole koiraa karvoihin katsominen, ei ole hymyyn luottaminen. Luotan pikemminkin tyynen vakavaan ihmiseen, joka ei rasita kasvojaan hymynvirneellä.

Pitääkö ihmisen ylipäänsä olla mukava? Jos, niin miksi ihmeessä? Mukavuus on minusta poikkeuksetta kuori, joka oikeasti on raja-aita, este todellisen minän näyttämiseksi. Lipova ihminen lipoo ainakin minut kauas itsestään. Olen lisäksi havainnut, että mukavat ihmiset osaavat halutessaan sanoa ilkeimmin. Lopputulema kohdallani on siis se, että minua epäilyttää mukavan ihmisen, alfanaaraan tai alfauroon aitous. Taidan olla sitä mieltä, että mukavaa ihmistä ei oikeasti ole, eikä tarvitsekaan olla.

Olen vähän BB-Sauliakin tarkkaillut sillä silmällä ja yllättänyt hänet lipomisten ohella pari kertaa tuijottamasta synkästi kanssakilpailijaansa. Mitä lie nuorukaisen mielessä liikkuu silloin, kun ei hymyile? Miksi minusta tuntuu, että pidän virolaisesta luonnonlapsesta, Kadista, enemmän kuin tästä alati hymyävästä kaikkien suosikista, joka todennäköisesti tulee voittamaan koko kisan.

Mainittakoon tähän loppuun melko ontuvaksi poistumisaasinsillaksi se, että kohtasin riemastuttavan mukavan ihmisen blogini Site Meter -laskurissa. Olenkohan valinnut pankkini oikein, kun Nordeasta tuli blogiini joku hakusanalla Matematiikan alkeet?

Lumemaailma

Vaikka miten odottaisin, ei sieltä kukaan tule. Kukaan ei ota minuun yhteyttä omana itsenään. Kukaan ei halua minua omana itsenäni. Musta aukko on ääretön, tyhjä, täytetty vain mielikuvillani, joilla ei ole todellista vastinetta. Kukaan ei realisoidu, mitään ei tapahdu. Kaikki elämä on vain minun mieleni mustassa aukossa. Poimin kiintopisteen ja synnytän siitä mielikuvan lihottamalla sitä mieleisilläni aineksilla. Poimin palan sieltä, toisen täältä, kunnes kuva on rakastamista vaille valmis. Puhallan kuvaan liekin ja elän sen kautta, sitä varten. Kun herään, mitään ei ole, on vain lähimmäisiä, jotka tarvitsevat minua samoin kuin minä heitä, mielikuviensa rakentamiseen ja elämiseen mustassa aukossa. Kaikki me olemme toisillemme vääriä unelmia, kuitenkin toisissamme kiinni, toisiimme takertuen kunnes suomut putoavat silmiltämme ja olemme lähtöruudussa, tyhjin käsin, voimamme hukanneina, vuosia harteillamme.

Yllä olevan tekstin kirjoittamisesta on kulunut kolmisen vuotta.Se syntyi kun olin hukassa virtuaalini kanssa, en tiennyt onko kaikki vain lumemaailmaa, en tiennyt, mikä on suhteeni virtuaalitodellisuuteen, miten sen kanssa elää. Olisin halunnut, että kaikki virtuaalissa kohtaamani nimimerkit olisivat olleet omia itsejään, mutta palstoilla kohtasi myös hämääviä kirjoittajia ja siellä tuli vastaan myös ilkeyden, jopa pahuuden mustat kasvot. Jos ei kestänyt, piti mennä pois netistä, koska silloin oli väärässä paikassa.

Minua oikeastaan järkyttää, että tuo vanha teksti on ainakin itselleni edelleen ajankohtainen, ehkä ajankohtaisempikin kuin kirjoitushetkellä. Noinhan nettipersoonista muodostetaan kuvaa kaikkialla blogosfäärissäkin, jos operoidaan anonyymisti, niin kuin useimmin tehdään Facebookeista huolimatta.

Jos emme koskaan kohtaa, mitä jää jäljelle? Onko kaikki netissä vietetty aika lopulta harhaa, kuin veteen piirretty viiva? Mistä minä voin tietää, onko Rauno Räsästä tai Leonooraa tai catuluxia oikeasti olemassa ja ovatko he mitä sanovat olevansa? Ja kannattaako ihmisen tuottaa vain ajatuksia eetteriin ja ottaa tilalle muiden ajatuksia? Kannattaako tähän operaatioon käyttää aikaa päivittäin? Meneekö kaikki lopulta aivan irrationaaliksi, niin että ihmisen lihallisella kuorella on merkitystä vai nopeassa ravinnonsaannissa ja pikaisessa parittelussa? Voiko kaikki muu joskus tulevaisuudessa tapahtua ajatuksen tasolla?

Kiitos ja anteeksi! Näin hassuja ajatuksia tuli mieleen tänä tihkuisena kaamospäivänä, jolloin aurinko ei tainnut nousta ollenkaan.

(Maalaus Mikhail Nefydov)

Mies ja puu

Sataa, pisarat ropisevat peltiseen ikkunalautaan. Tuuli kohisuttaa isoa vaahteraa, jonka ylimmät lehdet ovat kuolleet ruskeiksi eivätkä suostu irtoamaan. Keltaiset alalehtensä puu on jo luovuttanut ahkeralle haravoijalle, vanhalle miehelle, jonka pikkuisella etupihalla suuri vaahtera kasvaa niin, että täyttää sen laitoja myöten. Tarkkailen miestä usein työhuoneen ikkunasta, koska hän on siinä, katseeni alla, kun käännän päätäni ikkunaan päin.

Mies koputtelee päivittäin vaahteran oksia alas haravallaan, ravisuttaa runkoa, niin että laiha vartalo heiluu, mutta puuhun nauliutuneet kuolleet lehdet eivät irtoa, vaan jäävät puuhun talveksi, kuten viime vuonnakin kävi. Puu tulee loistamaan nietosten takaa ruskeana ja rumana, ja kahisemaan korvin kuultavasti talvituulessa. Kuulen sen, kun avaan ikkunan. Outo ääni talvituulessa.

Puu on luullakseni mongolianvaahtera, tosin harvinaisen jättiläismäiseksi kasvanut, ulottuu korkealle yli katonharjan. Sen istutti aikanaan edellinen asukas, punatukkainen opettajaneiti Tilhi, jonka luona kävi öisillä käynneillä naisen salainen miesystävä, joka oli tahollaan naimisissa. Puu suojasi hyvin ovesta kulkijat uteliaiden katseilta, ja nainen uskoi varmaan olevansa turvassa. Hän ei eikä ehkä koskaan arvannut, että kaikki tiesivät suhteesta. Kun vanha mies muutti asuntoon, arvelin hänen kaatavan puun, koska vanhukset pelkäävät monesti talon vieressä olevia korkeita puita. Puu kuitenkin jäi, ja mies alkoi askaroida sen kanssa.

Puu pitää miehen vireessä, tarjoaa vastuksen, jota mies tuntuu kaipaavan. Mies leikkaa välillä puustaan oksan, työntää lapion sen juureen, katselee sitä ylöspäin. Vielä jaksaa, vielä on elämällä haastetta. Vielä on jotain, jonka kanssa voimiaan mitellä. Katson, kuinka mies tulee ovestaan ulos, pitää tuumaustauon, vetää rukkaset käteensä, ottaa lapion ja kääntää puun juuren mullokselle. Tai ottaa käsisahan ja sahaa jonkin pienen alaoksan poikki, pilkkoo pieneksi ja vie huolellisesti käsissään pois. Ravistelee taas puuta, jos muutama ruskea lehti kuitenkin irtoaisi. Haravoi lehdet lähes yksitellen ja tarkistaa naapurinkin puoleisen nurmikon. Riisuu sitten rukkaset, panee välineet ulkovarastoon ja menee sisälle, ehkä kahvinkeittoon.

Tunnen nautintoa aina kun näen miehen keskittyvän puunsa hoitoon. Siinä on jotain suurta, puu on miehen työ. Pitääkö työn oikeastaan olla sen tärkeämpi? Tai elämän?

(Maalaus Sean Delonas)

Näin päästiin puista ja harakoista

Olin lauantaina taloyhtiön syystalkoissa. Naiset haravoivat, ja miehet seisoskelivat ringissä jonkinlaisessa työn suunnittelussa, kädet taskussa turisten ja moottorisahaa kokeeksi pöräytellen. Naisilla oli samaan aikaan jo monta korkeaa lehtikekoa haravoituna.

On se kumma, että joka kerta pihan siivous tarkoittaa kasvullisuuden niistämistä alas erilaisin teknisin välinein. Olen tästä ennenkin kirjoittanut, mutta motkotan taas vähän, koska elämme syystalkoitten hektistä aikaa. Ensin ostetaan kalliit taimet, puut ja pensaat, ja seuraavasta vuodesta lähtien kasvu typistetään maata myöden alas, jotta on siistimpää, ja tämä vastoin kaikkia puutarhanhoito-ohjeita.

Nyt lähtivät etupihaltani ison sireenin korkeimmat haarat, joissa oli hyvä pitää pientä lintumökkiä talviruokintaa varten. En voinut estää kaatoa, koska seinänaapuri sanoi haluavansa enemmän valoa keittiöönsä, ja ymmärrän kyllä tämän näkökulman. Kyseessä oli kuitenkin muunneltu totuus, sillä pensas ei estänyt valon tuloa, koska se on kaukana seinästä. Se esti vain sen, ettei naapuri nähnyt pihassa kulkijoita suoraan kahvipöydästään.

Moottorisahamies niisti myös vanhan vaahteran paksuimman ja korkeimman haaran sekä poissa olevan naapurini kolme näkösuojapensasta suoraan hänen ovensa vierestä. Rouva mahtaa yllättyä, kun palaa reissultaan! Yksi kaato teki suorastaan pahaa. Korkealla pajussa oli mahtava harakanpesä, metrin korkuinen. Kuvasin edelliskeväänä näitä harakoita, jotka lennättivät nokassaan valtavia risuja, suorastaan pieniä oksia tähän pesäänsä. Samaten kuvasin näitä kauniita lintuja paukkupakkasilla, kun ne istuivat viereisen korkean lehtikuusen ylimmillä oksilla niin kauan kun aurinko hiukankin osui oksankärkiin lämmittäen ennen yön hyytävää kylmyyttä.

Ensin mietittiin jopa pesän ampumista ilmakiväärillä alas, niin korkealla se oli. Muuan pulska mies kapusi kuitenkin rohkeasti kannustushuutojen saatellessa uskalikkoa korkealle pajuun siivousintoisten ja harakkapelkoisten rouvien pidellessä tikkaita, ja sahasi puun muotopuoleksi päästäkseen käsiksi pesäoksistoon. Näin päästiin harakoista ja rouvat saivat lisää siivottavaa, kun pajunoksat tippuivat alas juuri haravoituun maahan. Pesä piti kantaa kokonaisena roskalavalle, niin luja se oli. Olisi ollut muuten hieno taideteos vaikka terassin somisteeksi!

Tänään harakat ovat vaellelleet orvon näköisinä pihanurmella. Onhan se niinkin, että riesahan harakka on, nokkii ihmisten pulleuttaan pingottavat jätepussit hajalle hetkessä, varastelee kultalusikoita ja pitää julmettua mekkalaa herättäen työn raskauttamat ihmiset viikonloppuisin jo aamulla. Vaan on se kaunis lintu. Eikä minulla ole enää oksaa johon ripustaa lintumökki. Hyvämuistiset talitintit ovat nimittäin jo kurkkineet ikkunoissa, että missä se sapuska viipyy, muutaman pakkasyön jälkeen.

Jos puhutaan ilmastonmuutoksesta ja ilmastoasioista, niin kyllä minusta harakat ja korkeatkin puut kuuluvat tähän ilmanalaan. En ymmärrä, miksi ihmisen tarpeet kävelevät harakan tarpeiden yli. Samaa ilmaa me hengitämme tuon kauniin keekoilijan kanssa. Jokainen turha moottorisahan päräys syö puhdasta ilmaa. En myöskään ymmärrä, miksi happea tuottavia kasveja pyritään säätäämään ihmisen reviirin reunoille pieniin pinoihin ja muotopuoliin minimittoihin.

(Maalaus Grant Wood)

Kohtaamisia

Eilen ajelin huvikseni erästä seutukunnan peräkylään johtavaa tietä, kamera etuistuimella, ja päädyin umpitielle ja ison maalaistalon pihaan. Pihan laidan aitauksessa käyskeli vuohilauma, yksi seisoi keskellä olevan rehulavan päällä ja muut söivät kuormasta.

En tietenkään voinut vastustaa kuvaushimoani, vaan nousin autosta ja napsin muutamia hätäisiä paparazzikuvia laumasta. Mietin, että pitäisi päästä kunnolla luvan kanssa kuvaamaan. Nuori emäntä tuli pihalle koiranpennun kanssa ja lähestyin häntä, kunnes pääsin aivan kohdalle silittelemään pentua. Juttelimme koirista ja maaseudulla asumisesta ja hän antoi rajattoman kuvausluvan!

Miksi tällaisia kerron? No siksi, että minulle uusien ihmisten pienetkin kohtaamiset ovat nykyään suuria positiivisia tapahtumia, kun olen jotenkin mieltänyt niin, että elämällä ei ole enää annettavana minulle uusia ihmissuhteita eikä elävää vuorovaikutusta ihmisten kanssa, tämän puhesairauteni vuoksi, joka aiheuttaa välillä lähes täydellistä kyvyttömyyttä osallistua keskusteluun tai ylipäänsä puhua. Olen tyytynyt jotenkin niin matalaan ajatukseen tai elämisen tasoon, että hyvä kun pärjään itsekseni ilman apua. Ei se niin taida mennäkään.

Edellinen merkittävä uuden ihmisen kohtaaminen tapahtui muuten myös kuvausreissulla, rannalla, jossa kohtasin virolaisen Kerstin, jonka olen linkannut aiemmin ja josta löytyy kuva blogistani. Juttelimme pitkään, enemmän tietenkin kuuntelin ja "petkutin" menemällä mukaan Kerstin hunaja-tee-ohjeisiin, jotka auttavat kipeää kurkkua ja äänen palautumista. Sain kuitenkin kokea sen, miltä tuntuu elävä vuorovaikutus toiseen ihmiseen ja se virkisti mieltäni jopa päiväkausiksi. Varsinkin Kerstin Suomi-kokemuksista ja työstä oli hauska kuulla. En jaksa aina puhua sairaudestani, sillä se tietää pitkää litaniaa ja aina samoina toistuvia kysymyksiä. Haluaisin kuulla siitä vastapuolesta jotakin, saada palasen tuoretta elettyä elämää.

Summa summarum -oivallus: Elämällä on minulle annettavana uusia ihmisiä, kenties jopa kestäviä ihmissuhteita! Kaikki on kiinni vain minusta itsestäni. Jos käperryn kotiin vain tietokoneen armoille, menetän elävän vuorovaikutuksen. Olen kuitenkin onnellinen ja kiitollinen tästä koneellisesta keskustelumahdollisuudesta, sillä näin laajamittaiseen ajatustenvaihtoon en enää pysty suullisessa ilmaisussa, ellei ihmeitä tapahdu. Viime kesänä jo huomasin sen, etteivät lähiomaisenikaan jaksaneet odottaa, että saan virkkeeni valmiiksi. Se tuntui nöyryyttävältä, sillä minulla oli tärkeä näkökulma asiaan.

Jos minulla olisi kolme toivetta, niin kyllä se puhumisen lahja olisi ykkönen, eli siis terveys. Saada olla toisten kanssa lähekkäin ja puhua, ottaa osaa, olisi jotain ylimaallisen ihanaa. Hassua, että en tahdo oikein vieläkään uskoa, että en pysty puhumaan. Minulle tulee jatkuvasti sellainen tunne, että jos oikein yritän, voinkin yhtäkkiä puhua vaivattomasti. Kokeilen tuhannesti ja taas tuhannesti, mutta kyllä se tyssää lyhyeen.

(Maalaus Edvard Hopper)

Äitejä höykytettiin

Kymmenen pistettä television neloskanavan Talent-kykyjenetsintäohjelman tuomareille, jotka komensivat vähäpukeisten kolmetoistavuotiaitten tanssijatyttöjen äidit takahuoneesta lavalle.

Esityksen arvioinnin sijaan äidit saivat katsojien edessä tuomareilta yllättävää palautetta tyttöjensä seksikkäistä asuista.

Osoite oli kerrankin oikea! Tytöt ovat yksin viattomia ja voimattomia media- ja markkinointitulvan keskellä. Elleivät äidit muuten tajua, missä mennään, on jonkun syytä kertoa se heille vaikka suorassa televisiolähetyksessä. Miksi tulisi olla hienotunteinen, koska kyseessä on hyvän asian - lapsuuden ja ihmisyyden - puolesta taistelu?

Missään ei ole todistettu, että jos on vielä uinuvan viaton tyttö, muut eivät voi tehdä mitään pahaa, vaikka kulkisi uuma paljaana ja stringit peppuvaossa vilkkuen. Uinuvaa viatonta voi evästää laistamaan markkinateollisuuden seksistisiä asenteita, jotka ulottavat lonkeronsa jo bratz-tyttöjen lelulaatikkoon, josta on lyhyt matka tyttöjen meikkipöydille ja vaatekaappiin muokkaamaan maailmankuvaa epäitsenäisen seksityrkkynaisen suuntaan. Äideillä on tärkeä rooli naisen mallin antamisessa.

Sunnuntaimietteitä

Tänään olen ihmetellyt tanssivaa tyttöä, jonka löysin Tiede.fi-keskustelupalstalta. Ensin tyttö tanssi vastapäivään, enkä voinut ymmärtää, että joku näkee tytön tanssivan myötäpäivään. Kun katsoin myöhemmin testikuvaa uudelleen, tyttö tanssi ilmiselvästi myötäpäivään, enkä voinut ymmärtää, miten olin nähnyt sen aiemmin tanssivan vastapäivään - kunnes tyttö yhtäkkiä jalkaterää katsoessani käänsi selvästi suuntaa ja alkoi taas tanssia vastapäivään, sitten taas myötäpäivään. (Huom! Voit klikata kuvaa, jolloin tyttö alkaa tanssia. Kyseessä on aivopuoliskotesti. )

Tänään yritin hieman miettiä myös kriteereitä sille, mitkä ovat munanpuutteesta johtuvan tekstin ominaispiirteet. Tekstejäni on muutamaan otteeseen tarkasteltu tästä näkökulmasta, joten kai minun se tulisi tietää. Tässä on nyt vaan oma lehmä niin ojassa etten osaa katsoa oikein, tai siis eihän nauta täpliään näe, vai miten se menee.

Olisiko kuitenkin niin, että jos nainen jankkaa jotakin asiaa, puute on ilmeinen. Tyytyväinen nainen ei jankkaa. Tai ylipäänsä, jos nainen ärhentelee tai kalvaa jatkuvasti joitain epäkohtia, hän kärsii puutteesta tai vähintään tulossa olevista vaihdevuosista.

Tosissani mietin näitä. Niin moni naiskirjoittajista on kauhean tyytyväisen ja onnellisen tuntuinen ja kirjoittaa auvoisia juttuja. Johtuukohan se onnellisesta sukupuolielämästä? Tunnen itseni kauhean erilaiseksi kuin nämä kanssasisareni, ja suorastaan jopa pelkään hieman heitä ja heidän taustalla olevia miehiään. He ovat ikään kuin kaksinkertaisia minuun verrattuna. Olisivatkohan minun tekstini toisenlaista, jos minulla olisi oma ukkokulta tai edes vakituinen vuodekumppani?

Lieksan poika ja Ruusunen

Nythän tämä Lieksan Karaoke of Mental Hospital -poika odottelee hovioikeuden käsittelyä ilmaisunvapausjutussaan. Sitä ihan jännityksellä itsekin odottaa, lieveneekö pojalle langetettu sakkotuomio. Joka tapauksessa suuri yleisö tuki pojan harjoittamaa ilmaisunvapautta, etenkin kun pojassa nähtiin varsin yleisesti väärinymmärretty vallaton kujeilija, jota tiukkapipoinen ja ehkä mielisairas opettaja käsitteli oikullisesti.

Susan Kuros-Ruusunen on saanut juuri syytteen harjoitettuaan hänkin ilmaisunvapautta ja kirjoitettuaan rakkautensa kohteesta jopa tämän luvalla (tylsän) asiallisesti kirjan. Ainakaan mitään totuuden vääristelyjä ei noussut esille, kuten vaikka pienimunaiseksi mainintaa.

Minua suorastaan jännittää nähdä, miten suuri yleisö reagoi tähän Ruususen ilmaisunvapaussyytteeseen. Saako tavallinen rivikansalainen kirjoittaa tuntemastaan auktoriteetista sitä, miten hän on kokenut tämän, vaikka tämä olisi itse presidentti. Asettuuko yleisö yhtä intohimoisesti rakastuneen Ruususen puolelle kuin vallattoman lieksalaispojan? Ja mikä tulee olemaan kummankin tuomio? Syytetystä ilmaisunvapauden rikkomuksestahan molemmissa tapauksissa on kyse. Mitä eroa on Kuros-Ruususen kirjalla ja pojan videolla? Mikä on Ruususen rikos ja pojan rikos? Tai toisinpäin: miksi Ruususta ja poikaa ei voi tuomita? Voidaanko näitä ylipäänsä verrata toisiinsa? Jos ei niin miksi ei? Näitä jään pohtimaan..

(Maalaus Paul Cézanne)

Kelle isoin potti?

Näin lakon uhan alla kummastuttaa sairaanhoitajien ja opettajien palkkavertailu. Kansalaisilta kysytään, kummalle matalapalkkaiselle ammattiryhmälle kuuluu parempi palkka tai isompi korotus.

Rinnastus on turha, koska molemmat ryhmät tekevät tärkeää ja ihmisläheistä työtä. Yleensä kuitenkin kysymykseen vastataan, että sairaanhoitajille kuuluu isompi korotus ja jopa parempi palkka, koska heillä on raskas kolmivuorotyö ja vastuu ihmishengistä. Opettajilla taas on kevyt työ, lyhyet työpäivät ja pitkät lomat.

Jos rinnastaa halutaan, niin mihin unohtui koulutus? Kai sen nyt tulee palkassa näkyä? Opettajilla on pidemmän kaavan maisterin tason korkeakoulututkinto, kun taas hoitajilla on puolet lyhyempikestoinen opisto- tai ammattikorkeakoulutason tutkinto. (Mainittakoon, että Suomessa työskentelee edelleen kaksivuotisen vanhan opistotutkinnon suorittaneita päteviä hoitajia.) Opettajilla on lisäksi pitkäjänteinen ja syvälle ulottuva vastuu lapsen ja nuoren ohjauksesta omassa aineessaan ja lisäksi eettisestä kasvusta yhteisön täysivaltaiseksi ja vastuulliseksi jäseneksi. Mitä ihminen tekee hengellään ja elämällään, ellei hän pärjää yhteiskunnassa tietävänä ja taitavana kansalaisena?

Sairaanhoitajien palkkaa tulee tietenkin nostaa, mutta kyllä korotustaso on nähtävä osana kokonaisuutta, eikä erillisenä naisvaltaisena saarekkeena, jossa nyt räjäytetään pajatso, kun Katainen kerran vaalien alla lupasi. On selvä, että lumipalloefektiltä ei voi välttyä, jos hoitajien palkkoja nostetaan huomattavasti enemmän kuin muiden koulutettujen matalapalkka-alojen. Yhden ryhmän kuningasratsastuksen vuoksi muut jäävät jälkeen, ja syntyy palkkavääristymiä. Opettajien lisäksi kirjastonhoitajilla ja lastentarhanopettajilla on sairaanhoitajia korkeampi koulutus tehtäväänsä, ja sen tulee näkyä myös korotuksissa. Jos kerran verot nousevat progressiivisesti, nouskoot myös palkat suhteessa koulutukseen.

Mitä suurempi vastuu, sen korkeampi koulutus - näin sen täytyy mennä. Jos hoitajien tehtävistä pystyy selviytymään kolmen vuoden koulutuksella, voiko sanoa, että työ on vastuullisempaa kuin opettajan työ, johon ei kouluttauduta kolmessa vuodessa, vaan vähintään kaksi kertaa kolmessa vuodessa.

Sinä päivänä, kun hoitajan tutkinto on yhtä pitkä ja laaja kuin maisterin, kannatan heille nyt vaadittua 500 euron korotusta. Näin suuriin korotuksiin ei Suomella taida olla varaa kaikille korkeakoulutetuille matalapalkka-aloille.

(Muunnos Grant Woodin maalauksesta Kiitospäivä)