Kasvatammeko arvoinvalideja?

Yksikin pyhyyden kokemus lapsuudessa voi aikuisena pelastaa ihmisen tuhosta. (Fjodor Dostojevski)

Ihminen, jolle mikään ei ole pyhää, ei ole enää ihminen. (Eino Kaila)

Tietoa ei hallita tiedolla, sitä voidaan hallita vain arvoilla. (Aivotutkija, professori Matti Bergström)

Sinäkö loit mun, vai sinut ihmisen kaipuu, mutta sen tiennen ja osaan ottaa lukuun: Sinua vailla kuulumme susien sukuun. (Aaro Hellaakoski, Hengen manaus)

Myös se, että ei tarjota arvoja, on jo arvovalinta. (Soili Tiimonen, HS 24.12.)

Olen kolmatta aamua tavaillut Soili Tiimosen kirjoitusta Helsingin Sanomien joulunumerosta. Tiimonen kysyy artikkelissaan Onko lapsistamme kasvamassa arvoinvalideja mm. sitä, saako pyhän kosketus tuntua päiväkotien ja koulujen juhlaperinteissä, vai kuihtuuko joulunvietto tonttuhyppelyksi. Tiimonen on sitä mieltä, että olemme kasvattamassa lapsistamme arvoinvalideja, joilla on ylen määrin tietoa, mutta joilta puuttuu halua sitoutua yhteisössä yleisesti hyväksyttyihin arvoihin.

Huolimatta Pisa-tutkimuksen loistavista tuloksista koululaiset viihtyvät koulussa huonosti, mikä todistaa osaltaan sen, että tiedollinen tehokkuus ei riitä. Se, että ei tarjota arvoja, on arvovalinta minunkin mielestäni, ja oikeastaan se on jopa yllättävän tiukka asenne, kun sitä pohtii. Vanhemmat jotka eivät ohjaa lapsen kulkua risteävissä haaroissa millään tavalla, jättävät lapsen yksin vaatien häneltä vahvuutta selvitä ilman eväitä pitkästä matkasta. He luottavat siihen, että lapsi valmistaa eväänsä itse sellaista aineksista, jotka hänestä tuntuvat miellyttäviltä. Mutta miten lapsi voi tehdä valintoja, jos häneltä puuttuvat suuntimat, kriteerit? Eikö minkä tahansa suuntiman antaminen ole kuin majakka, joka loistaa pimeässä ohjaten laivaa luokseen? Majakkasaarelta voisi sitten suunnistaa tosia majakoita kohden, uusille saarille ja yhä pidemmille reiteille.

Onko missään koskaan tutkittu sitä seikkaa, kasvaako rajoitta kasvanut lapsi itseohjautuvasti eettisiä valintoja osaavaksi, muita ja itseään kunnioittavaksi yhteisön jäseneksi? Vai kasvaako hänestä sellainen, jonka toivotus kuuluu: Olkaa hyviä itsellenne (Indican joulutoivotus radiossa) tai ei se meidän syy oo, jos on suunta hukassa (Tiktakin laulusta)?

Vanhana hippinä minun pitäisi tietenkin paheksua sitä, että Tiimonen puhuu kodista, uskonnosta ja isänmaasta, mutta hän tekee sen vailla mahtipontisuutta, toteavasti. Kas näin: Tämän sanoman [koti, uskonto ja isänmaa] arvopohja murennettiin 30 - 40 vuotta sitten, kun nuori, radikaali sukupolvi käytti sitä mediassa lähinnä pilailumielessä. Olemmeko niittämässä silloin kylvettyä satoa?

Luulen, että Tiimonen on osittain oikeassa. Näinhän siinä kävi, turha sitä on kieltää. Muistan tapauksen, jolloin vasta-aloittaneena opiskelijana istuin silloisen poikaystäväni kanssa eräässä turkulaisessa kapakassa, ja samaan pöytään tuli istumaan muuan sotaveteraani. Poikaystävä kävi ankaraan sanalliseen hyökkäykseen tätä veteraania vastaan mm. kuulustellen tältä syytä, miksi tämä ylipäänsä osallistui sotaan. Tällainen tyyli oli aivan yleistä ja tavoiteltavaa, ja siinä ei nähty mitään eettisesti väärää, päinvastoin, vanhat aatteet tuli murskata kantapään alle. Kun nyt mietin, en pasifistinakaan tiedä, millä tavalla tuollainen ihmisten kohtelu oli muka eettisesti oikeutetumpaa kuin vaikkapa maansa puolustus. Oikeasti tuon ajan radikaalit olivat kylmän tuntuisia ja kohtelivat mm. naisia sovinistisesti ja muutenkin huonosti vapaan rakkauden nimissä. Naiset antautuivatkin varsin yleisesti ja auliisti miehille. Jos ihminen ei tunnustanut aatetta, hän oli lahtari tai porvarinperkele.

Uskallan siis puolustaa Tiimosen konservatiivista lausahdusta, vaikka en ole koskaan ollut kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta rintoihin lyöjä, ja vaikka olen aika uudismielinen monissa asioissa. Huomaan lisäksi, että minussa asuu peruskunnioitus noita kaikkia kolmea arvoa kohtaan. Koti on yhteiskunnan perusyksikkö, ja sieltä lähtee jokaisen lapsen onnellisuus ja tulevaisuus. Uskonto on kaikilla kulttuureilla, omanlaisensa, ja myös ns. uskonnottomilla primitiivikansoilla oli ja on edelleen tarve kokea pyhän kosketus, joka on ihmiskunnalle arkkityyppinen kokemus, tunne ja tarve, joka erottaa ihmisen eläimestä. Isänmaa puolestaan on ihmisen kieli ja asuinsija, siksi tärkeä.

Nämä indicat ja tiktakit ja pekka-eerikkiauviset ovat tuon edellä mainitun sukupolven rajattoman kasvatuksen hedelmää. Heidän arvotyhjiönsä näyttää mainituissa tapauksissa täyttyneen suurella egolla tai epäyhteisöllisillä äärimmäisen tuhoisilla arvoilla. Omassa työssäni huomasin tuon muista piittaamattoman itsekkyyden olevan arvo vailla vertaa samanikäisten opiskelijoiden keskuudessa. Ääri-ideologioita, etenkin rasistista suhtautumista vilahteli myös esseissä ja puheissa, jos niissä nyt yleensä mitään vilahteli.

Tällaisia siis pohdin joulunvieton lomassa, ja olen oikeastaan hieman järkyttynyt epäilyksistäni ja ajatuksistani siitä, voisiko Tiimosen artikkelin kaltaisessa puheessa olla perää. Edelleenhän olisi fiksua ja edistyksellistä puhua koti-uskonto-isänmaa-akselin naurettavuudesta tai tuhoavista voimista. Sen sijaan mietinkin, voisiko vaihteeksi katsoa asiaa kiihkottomasti ja pohtia, mitä tuhoa nuoressa tai lapsessa saa aikaan se, että hänelle ei tarjota arvoja vaan arvotyhjiö? Kotona ei keskustella, koulussa oletetaan oppilaiden toimivan itseohjautuvasti, vaikka nämä suorastaan janoavat sitä, että joku sanoisi jotakin selkeästi, antaisi jonkin suuntiman, josta jatkaa matkaa. Eikö sanotun päälle ole parempi rakentaa kuin kuopan päälle?

(Maalaus Domenico Ghirlandaio)

Toivon teille, hyvät lukijat,

kiireettömiä lukuhetkiä tai

yhdessäoloa ja valoa tai

ruumiin nautintoja tai

sopivaa liikuntaa! Sitä toivon, mikä kullekin on mieluisaa.

Lämmintä ja hyvää joulunaikaa itse kullekin!

(Alimmat kortit Jenny Nyström)

Lehvän alta

Otin molemmat blogini pois Blogilistan tilasto-TOP-seurannasta, jossa en enää nähnyt mieltä. Jään toistaiseksi edelleen kirjoittelemaan, mutta hieman lehden alta, niin kuin Wendelinin kuvan tyttötonttu. Eksyy tänne kuka eksyy, niin lämpimästi tervetuloa edelleenkin. Kommentit ovat yhtä vapaita ja odotettuja kuin ennenkin, kaikilta kävijöiltä. Ja toivon että keskusteluakin syntyy!

Olen pettynyt täällä aika moneen seikkaan, mutta niistä ei tällä erää enempää, sillä riemullinen joulujuhla on jo ovella. Sen verran vain sanon, että kanssabloggaajista pidän, en näe mitään pettymyksen aihetta sillä suunnalla, päinvastoin.

Mutta asiaan: Tänään hain palvaamosta seitsemän kilon kinkun, ja torilta korkean kuusen. Kaikki on valmiina, vain hieman jynssöä vielä ja koristelua, ja joulurauha laskeutuu näille lakeuksille. En toivota vielä hyvää joulua, vaan panen kortin tähän erikseen.

Nyt kuumaa glögiä ja pipari.

(Martta Wendelinin kortti)

Lapsuusmeemi

Kampa. Äiti veti kamman terävällä kärjellä päähän sivujakauksen niin että päänahka soi. Otsatukka kiinnitettiin hiuspinnillä sivuun tai kohtisuoraan taakse.

Nenäliina. Nenäliinat olivat kankaisia, miehillä isoja ja ruudullisia, naisilla pieniä ja sieviä. Ne niistettiin ajan tavan mukaan täyteen, ennen kuin ne vaihdettiin uuteen. Tärkeisiin tilaisuuksiin saatiin puhdas pitsireunuksinen nenäliina, vaikka vanhassa olisi ollut vielä niistovaraa.

Lintu. Otettiin rampa varis kiinni ja pantiin se pahvilaatikkoon. Nimeksi annettiin Kalle ja ajateltiin, että nyt saatiin oma lintu. Aamulla pahvilaatikko oli tyhjä, kansi auki, joku oli päästänyt sen vapaaksi.

Meri. Ranta oli matala lahdenpohjukka, ja pohja vihertävää samettia tai kiharaista valkoista hiekkaa, jossa näkyi pieniä simpukoita ja näkinkenkiä. On selvää, että etsittiin helmiä. Merivesi oli sulaa kultaa, auringonvälkkeistä loistavaa metallia, jonka jalka läpäisi. Pikkukaloja kiisi parvina jalkojen välistä.

Harmoni. Naapurissa asui täti, joka piti pyhäkoulua lapsille. Peräkamarissa oli harmoni. Siitä vedeltiin nappuloita ulos ja poljettiin jaloilla, ja soitettiin virsiä ja laulettiin hallelujaata. Jalat eivät ylettyneet polkusille, mutta nappuloita oli kiva vedellä. Kuului naksahdus aina, kun nappula tuli ulos.

Kello. Äiti näytti seinäkellosta, että kun isoviisari on alhaalla kohtisuoraan ja pikkuviisari kahdeksikon ja yhdeksikön välissä, lähdet kouluun, yksinäsi. Pukeuduin ja raahasin kellon alle tuolin, jolle nousin katselemaan, koska isoviisari olisi alhaalla.

Oksentaminen. En oksentanut koskaan. Sisareni oksensi sen sijaan joka kerta linja-autossa. Hänelle otettiin aina ruskea paperipussi mukaan, ja tietyssä mutkassa tuli oksennus kuin manulle illallinen.

Mummo. Mummoni kuolivat varhain, ja muistan vain isotädin Olgan. Kysyin häneltä, miten hän voi olla neiti, vaikka on niin vanha. Hän istui aina keinutuolissa ja piirongin kulmalla oli luumuja liossa vesilasissa, sillä Olga kärsi ummetuksesta.

Ukkonen. Ukkonen yllätti perheemme pienessä soutuveneessä keskellä merenselkää, ja huomasin, että vanhemmat hätääntyivät. Pelkäsin myös ikkunalasien helinää ukkosella.

Kirja. Sain joulupukilta Raul Roineen Suomen kansan suuren satukirjan. Kun opettaja kyseli joululahjoja, meinasin pakahtua ylpeyteen, kun sanoin tämän kirjan nimen. Opettaja pyysi minua tuomaan sen kouluun. Sain toimia esilukijana, ja olin täpinöissäni.

Pipo. Siis lakkihan oli lentäjänlakki, mutta oli minulla villamyssykin. Oli selvää, että aina talvella oli lakki päässä. Lättähatuillakin oli laakeat lierihatut rasvalettinsä päällä keikkumassa, meillä maaseudulla vielä 60-luvulle tultaessa.

Matematiikka. Ei se mitään matematiikkaa ollut, vaan laskentoa. Usein oli sellaisia laskuja, että mitä kaupan ostokset maksavat yhteensä, kun ostetaan litra maitoa ja pala makkaraa. Ja mitä Pekka sai takaisin rahasta, kun maksoi tuhannella markalla.

Hiukset. Minulla oli lapsena aina polkkatukka. Suorat vaaleat hiukset, joka pestiin kerran viikossa saunassa. Pinnejä käytettiin paljon ja rusettia tukassa. Rusettinauhoja silitettiin sunnuntaisin. Äidillä oli tumma ja kihara tukka, isällä myös musta paksu ja taipuisa hiuksisto. Me lapset olimme liinatukkia.

Sisar. Sisaren kanssa leikittiin ja tapeltiin. Pikkusiskona sain siskon vanhat vaatteet ja kirjat, en yleensä koskaan pääsyt korkkaamaan mitään uutena. Muutenkin minun käskettiin aina ottaa mallia isosta siskosta.

Ikkuna. Nuolin ikkunasta kyyneliäni ja räkääni, kun itkin äidin perään. Ikkunaa klähmittiin muutenkin usein. Puhallettiin lämpimästä suusta huurupöllähdys ja piirrettiin sormella huuruun kuvia.

Kalenteri. Isän toimiston pöydällä oli pöytäpäivyri, josta sain kääntää uuden lehden päivittäin. Omaa kalenteria ei lapsella ollut, ensimmäinen kalenteri oli vasta Teinimuistio, joka oli salaisuuksia täynnä.

Puuro. Äiti vatkasi polvien välissä kulhossa vispipuuroa, joka oli hyvää. Tehtiin myös siskon herkkua, suklaapuuroa, mutta minä en mennyt siihen lankaan. Sehän oli vain puuroa, ei suklaata.

Kynsilakka. Panin kynsiini liimaa ja annoin sen kovettua kiiltäväksi kuoreksi. Värjäsin myös sinipunakynän punaisella päällä kynnet punaisiksi. Kenkiin pantiin laakea kivi kantapään alle, ja ne olivat korkokengät.

Aita. Noustiin kavereiden kanssa toisessa kerroksessa olevan ulkoterassin aidan päälle ja - hypättiin maahan. Hirveä isku koko elimistöön, varmaan munuaiset siirtyivät paikoiltaan. Olo oli epävarma, mutta jaloilleni pääsin.

Metsä. Ei metsä merkinnyt mitään pienelle, oli vaan suuri viidakko, joka monesti liittyi myös puolukkaretkiin, joita inhosin, koska poiminta oli pakkotahtista työtä. Vähän vanhempana vasta löysin metsän ihanuudet.

+ Tali. Opettaja kysyi alaluokilla, kenen kotona olisi talia, niin voisi tuoda kouluun lintulaudalle. Minä viittasin innokkaana, kun muistin kynttilät. Kotona nauru maittoi muille paitsi minulle. Jouduin lisäksi selittämään koulussa, että luulin talia kynttilöiksi. Voi taivahan talikynttilät!

Tämä yllä oleva meemi on jo jonkin aikaa kiertänyt blogeissa. Viimeksi olen törmännyt tähän häiriöklinikalla ja Sokean kanan jyvälaarissa. Kustakin sanasta kerrotaan lapsuusmuisto ja lopuksi perään lisätään oma, uusi sana.

(Maalaus Mary Curtis Richardson)

Mieleni minun tekevi

Minun on pakko päästä aina välillä metsään, josta löydän mielenmaisemani, jossa kaikki stressi katoaa.. Tänään löysin ihanan uuden metsän, joka tulee antamaan minulle vielä paljon, oli kaamosväritys tai kevään hennot sävyt. En ole koskaan ennen ollut tässä metsässä!

Kuljin siis sattuman oikusta valitsemaani tietä pitkin yhä syvemmälle metsään, rohkeasti, vaikka näiden lakeuksien rajamailla on huhuttu liikuskelevan susilauman. Tähän asti kuljin polkua, tämä oli tämänkertainen päätepiste, pari kilometriä outoa metsätietä, ja sivupolulle poikkeamat päälle. Mieltäni kutkuttaa ensi kerralla mennä vielä pidemmäs, oikealle kaartavan mutkan taakse. En yhtään tiedä, mitä sieltä paljastuu.

Kulkijaa hämmästytti keskellä sumuista metsää, polun mutkassa lasta tuudittava hahmo. Kuin Neitsyt Maria ja lapsi. Jos nyt tulisi pehmeä lumisade, tietäisi kyllä, mistä saisi kuvan joulukorttiinsa! Ohut lumivaippa suojaisi äitiä ja lasta ja ääriviivat piirtyisivät valoa hohtavasti, kuin taivaallinen näky.

Jossain polun varren jäätyneessä lätäkössä oli selvästi kalevalainen lintu, juuri se, josta on tehty koru, jossa linnun jalat keikkuvat iloisesti kuin marionetilla. Paljaiden puiden oksilla oli tuhansia kirkkaita vesipisaroita.

Kaupungin valoihin oli hyvä palata keuhkot täynnä metsän raikasta ja kosteaa ilmaa.

(Valokuvat Iines 17.12.2007. Kuvat kannattaa klikata suuremmiksi lähitarkastelua varten.)

Blogilistan kuolleet sielut

Blogilista on vaihtanut omistajaa. Listan johdossa on nyt tiimi, joka hakee uudistuksia ja on luvannut kehittää palvelua innokkaasti ja kunnianhimoisesti. Olisiko nyt myös aika ajaa vanhan Blogilista.fi:n tilastot alas ja aloittaa nollasta? Vaikka uudenvuodenpäivänä?

Esimerkiksi vanha Top-listahan pohjaa tilauksiin, joita lukijat tekevät. Kertooko lista todellisen suosion, kuitenkaan? Ovatko tilaajat aina myös todellisia eläviä lukijoita? Voisiko olla niin, että joukossa on kuolleita sieluja, haamuja? Jos on, niin olisiko mahdollista siivota nämä kuolleet sielut listalta pois?

Kummastusta herättää se, että vaikka suosittu blogi lopettaa, niin tilaajia jää kuolleeseen blogiin satamäärin, mikäli vainajaa roikotetaan edelleen listoilla. Mitä tällainen kertoo tilauksista? Entä mitä se kertoo, että elävä blogi on tilastoissa Top-listan kärkisatasessa tai on muuten hyvin sijoittunut, vaikka sen lukijamäärä voi olla romahtanut tilaajamäärää huomattavasti pienemmäksi? Kertooko se siitä, että tilauksia tehdään harkitsematta hetken huumassa, kännipäissä, kaverien kesken toveripiirissä vai siitä, että ei muisteta Blogilistan käyttäjätunnuksia ja salasanoja vai siitä, että käynti blogimaailmassa on jäänyt oletettua lyhyemmäksi?

On selvää, että kun blogien määrä on räjähtänyt supernovan lailla, systeemejä koetellaan. Jos vanhat suosikit kulkevat vääjäämättä listaa alaspäin, tilastojen tulisi näyttää tämä rehellisesti. Kuolleisiin sieluihin perustuvan Top-listan informatiivisuus voidaan siis kyseenalaistaa. Tarvitaanko tällaista listaa ollenkaan?

Kun tulin itse blogilistalle, listalla oli vain 4 000 blogia, ja tuntui että kaikki tunsivat toisensa. Minäkin puhuttelin rohkeasti listan terävintä kärkeä, ja toki myös häntäpäätä. Nyt kolmen vuoden jälkeen, blogeja on yli 12 000, ja tilanne tuntuu hallitsemattomalta. Kärki on edelleen kyllä sama (sic!), mutta enää en rohkene juurikaan puhutella heitä, ja häntäpää taas on kadonnut ulottumattomiin. Itse puksuttelen jossain keskivertoporukoissa, ja hyvä niin. Ihmettelen, miten uudet blogit löytävät ylipäätään sijaa Top-listalta, kun vanhat jermut blogeineen keikkuvat edelleen ensisatasessa ja ainakin toisella sataslistalla, osa ehkä haamutilausmäärillään. Vai voiko siis olla kyseessä todellinen Top 100?

Muilta osin pidän blogilistaa hyvänä yhteisenä foorumina, ja luotan eniten lukijamäärien tilastointiin. Omaa sijoitustani en enää tarkistele edes päivittäin, joten tästä ei ole kyse kirjoituksessani. Kuuma lista on hyvä uutuuksien esiintuojana, mutta varsin ohjaileva sekin on, sillä kärkeen rynnistetään enemmän kaikkien markkinointioppien mukaisesti kuin blogin laadulla.

Rehellisimmän lukijamäärätuloksenhan saa nykyään omista blogilaskureista, ei blogilistalta. Jotain tarttis siis tehdä! Ydinkysymys uskottavuuden nimissä: Miten saada haamutilaajat/ kuolleet tilaajat karsittua Top-listalta? Voisiko olla jotain muuta kuin tilauksiin perustuva suosion mittaus?

(Nikolai Gogolin teoksen kansikuva)

Bloggaamisen paradigmoja

Bloggaaminenhan on oman todellisuutensa jäljentämistä kuvitellulle lukijaryhmälle. Jokainen näppäimen piirto on erilainen ja arvokas, vaikka kuvauksen kohde olisi sama, esimerkiksi pohdinta teemasta bloggaaminen vai blogaaminen. Ikuisuusaihe, kuten alastoman ihmisvartalon piirtäminen hiilikynällä piirustuskartongille.

Oikea muotohan on luonnollisesti kaksoiskonsonantillinen bloggaaminen, vaikkei Kielitoimisto sitä uskallakaan sanoa selkeästi. Se jättää nykyään aina takaportin auki pakenemista varten, koska sarjatulta tulee aina, kun sanoo, että tämä on oikein, tätä pitää käyttää. Kielitoimisto siis suosittaa "bloggaaminen"-muotoa, muttei lyö luukkuja kiinni "blogaamiseltakaan", koska se nyt on vieras lainasana, josta ei oikein vielä tiedä. Parasta siis pokkuroida, jottei se vaan ajattele meistä kovakonsonanttisista ja rumakielisistä junteista pahaa. Ja jottei kukaan vedä käskytyksestä hernettä nenäänsä.

Vierassana eli yleisimmin englannin kielestä ja ennen kaikkea Amerikan mantereelta Suomeen napattu sana käy läpi tietyn prosessin, ennen kuin se hyväksyy uuden isäntämaan. Prosessin ensimmäinen vaihe on mukautumattomuus, sellaisenaan tarjoutuminen, ota tai jätä, tai olet juntti häiskä. Tämän ryhmän sanoja löytyy informaatioteknologiasta, joka tulee hallita alkukielellä, koska muutenhan me jäämme luonnollisesti paitsioon Ameriikasta ja ollaan itäjuntteja. Tähän ykkösryhmään eli varsinaiseen prosessiin ehtimättömiä sanoja löytyy vielä mm. itäuusimaalaisilta dynaamisilta työpaikoilta, joissa Key Account ja Are Sales ja Product Managerit hääräävät.

Prosessin toisessa vaiheessa uusi sanatulokas antaa vähän periksi ja pudottaa koreimmat lainahöyhenensä, jolloin beet ja geet ja konsonanttikasaumat ja konsonanttiloput vaihtuvat suomalaiskansallisiin koviin klusiileihin pee ja koo, kasaumat laihtuvat yksinäiskonsonanteiksi ja viimeisen konsonantin perään lykätään jokin johdin, vaikka -(a)ta tai loppu-i, kuten vaikkapa blog/i tai daunlouda/ta tai uplouda/ta. Olennaista on, että tulokasta kohdellaan hellällä kädellä ja omitaan se omaan ryhmään, jonka piiriin itse kuulutaan ja hallitaan osaamista.

Kolmannessa vaiheessa sanatulokkaalta riisutaan viimeisetkin vieraskoreudet, ja se sulautuu kantaväestöön niin, ettei sekään enää huomaa tulokkaan muukalaisuutta, vaan pitää omanaan. Tähän ryhmään kuuluvat vaikkapa kahvi, luumu ja neilikka ja netti. Ja ehkäpä joskus ploki tai aivan loppuun asti vietynä loki. Viime mainittua kehitystä tietenkin haittaa se, että ilmiasu on jo varattu toiseen merkitykseen! Vaikka onhan meillä homonyymit kuten vaikka kuusi - ja kuusi.

Kun sanatulokas etenee kuvatussa kolmiportaisessa prosessissa kohden viimeistä kehitysvaihettaan, se kohtaa vaikeuksia, ennen kaikkea kun sitä taivutellaan ja revitään eri suuntiin. Sitä hämmästellään, että mikä se oikein on miehiään, tuleeko sitä riepottaa kuten omaa vai pitääkö sitä pokkuroida edelleen, vaikka se tuntuu jo tutulta. Ja ennen kaikkea: pitääkö meidän itse mukautua siihen ja muuttaa omaa systeemiä sen vuoksi, koska sehän on vieras ja siis parempi kuin me, itäjuntit?

Ei ei ja ei. Kielen rakennejärjestelmä on kansakunnan kulttuurin siirtämisväline, ajattelun pohja ja kanssakäymisen väline. Eivät perustat niin vaan muutu, vaan vieras tulee ajallaan, talo elää tavallaan, ja niin se on kaikissa kielissä ja kulttuureissa. Jos miettii siis, sanoako bloggaaja vai blogaaja, kannattaa sen kummemmin astevaihteluja ja muita kielioppisääntöjä muistelematta istuttaa pohdinnan kohde vastaaviin suomalaisiin sanaparadigmoihin, ja tehdä siitä päätelmänsä.

Paradigmassa on ensin verbin perusmuoto, sitten taivutusmuoto, josta näkyy konsonantin kohtalo: yksinäis- vai kaksoiskonsonatti, joka on usein astevaihtelun alainen ja siis vaihtelee pituudeltaan. Kolmannessa kohdassa on verbistä johdettu tekijännimi. Uskon Kielitoimiston lempeän suosituksen pohjaavan tähän paradigmoitteluun, jonka voisi pukea pilkuntärkeiksi säännöiksi, joihin en nyt kuitenkaan ryhdy. Tässä paradigmat ensi hätään mieleen tulleista sanoista. Lukija voi keksiä lisää. Jos tulee mieleen poikkema, se olisi kiintoisaa kuulla.

digata – diggaan – diggaaja
rokata – rokkaan – rokkaaja
lykätä – lykkään – lykkääjä
tsekata - tsekkaan – tsekkaaja
lakata – lakkaan – lakkaaja
ru(n)kata – ru(n)kkaan – ru(n)kkaaja
kokata – kokkaan – kokkaaja
hukata – hukkaan – hukkaaja
kakata – kakkaan – kakkaaja
tikata – tikkaan – tikkaaja
hakata – hakkaan – hakkaaja
nakata – nakkaan – nakkaaja
vekata – vekkaan – vekkaaja
veikata – veikkaan – veikkaaja
seukata – seukkaan – seukkaaja
pokata - pokkaan - pokkaaja
blogata – bloggaan - bloggaaja

Muutamien analogiavirheiden ei kannata antaa säikäyttää, sillä poikkeukset vahvistavat säännön. Niitä on kuitenkin harvempia, vai keksiikö joku jatkoa alla olevien kolmen jatkoksi? Mainittakoon, että alla olevat ovat kaikki puhekieltä, ja vieläpä sen alalajia, slangia, jota puhutaan suppealla alueella. Kehä kolmosen sisäpuolelta slangisanat tietenkin leviävät junttienkin keskuuteen.

dokata – dokaan – dokaaja
mokata – mokaan – mokaaja (myös mogata - mogaan - mogaaja)
pokata – pokaan - pokaaja (vrt. yllä, tässä merkityksessä "iskeä" joku petikumppaniksi)

Parisuhde paras suoja köyhyyttä vastaan

Aamuisessa lehdessä (HS 10.12.) on mielenkiintoinen artikkeli siitä, miten köyhyys koskettaa eniten yksinäisiä. Yksinäisyys puolestaan juontaa juurensa nuoruuteen ja erilaisiin henkilökohtaisiin tragedioihin: vakaviin sairastumisiin, avioeroon tai pienipalkkaiseen työhön. Nuorena vakavasti sairastunut voi jäädä pelkän kansaneläkkeen varaan, ja heitä oli viime vuonna 84 000 henkilöä.

Paras suoja köyhyyttä vastaan on parisuhde ja ennen kaikkea avioliitto, toteaa artikkelin kirjoittaja Maria-Lisa Rodhin. Luxembourg Income Study -aineiston vertailussa suomalaiset eläkeläispariskunnat olivatkin OECD-maiden eliittiä.

Avioero on aina taloudellinen katastrofi, koska sen jälkeen pyöritetään kahta huushollia samoilla tuloilla kuin ennenkin, mikä väistämättä johtaa niukkuuteen, ennen kaikkea sillä osapuolella, jolla on lapsia huollettavana. Moni eronnut nainen kituuttaa vuosikaudet pienellä palkalla, mikä johtaa eläkeläisen kurjuudeksi kuolemaan asti, toteaa Rodhin.

Lisäksi lait ja eläkkeiden määräytymisperusteet suosivat perheellisiä, mikä on sosiaalisen oikeudenmukaisuuden näkökulmasta nurinkurista. Perhe-eläkkeellä turvataan puolison kuoleman jälkeen perheelle tietty elintaso, ja vaikka parilla ei olisi yhtään yhteistä lasta, saa jälkeen jäänyt leski perhe-eläkettä. Leski voi asua jopa avoliitossa menettämättä leskeneläkettään, ja hän voi avioitua 53-vuotiaana eikä edelleenkään menetä etuisuuttaan, joka vuonna 2006 oli keskimäärin 457 euroa kuukaudessa.

Sen sijaan yksinhuoltaja, joka myös kantaa raskaan henkisen ja taloudellisen vastuun perheestään, ei voi koskaan saada perhe-eläkettä. - Näin siis Maria-Lisa Rodhin lataa kuin minun suustani edellisessä jutussa. Tätä juuri yritin sanoa, ja minua pidettiin ilkeänä ihmisenä, jolla oli huono päivä ja kommunistinen tausta. Vielä kerran: Tällainen perhe-eläkejärjestelmä pyllistää yksinhuoltajaäidille samalla kun se voitelee leskivaimoja, ja se on totisesti epätasa-arvoista ja ihmisiä erottelevaa. Tämän ihmisten jaottelemisen vuoksi kirjoitin sotaleskijuttuni. Edes sota ei pyhitä leskeyttä! Leski mikä leski, yhtä lailla yksinäinen nainen. Ei kukaan huvikseen eroa, vaan se on aina tragedia koko perheelle, molemmille vanhemmille ja lapsille, yhtä suuri kuin jonkun kuolema.

(Maalaus Ulrich Apt the Elder)

Sotaleskien kallis kyyti

Muutama sotaleski Kaatuneitten omaisten liitosta järkyttyi syvästi juuri ennen astumistaan Linnan kättelyjonoon. Naiset olivat tilanneet taksin etukäteen Scandic Marski -hotellista, kilometrin matkalle, joka maksoi rouville 65 euroa. Tavallisen taksikyydin hinta on parisenkymmentä euroa. (HS 8.12.)

Kalliin kyydin syykin selvisi. Yli kahdeksankymppisiltä leskirouvilta oli hotellin respassa kysytty, millaisen kyydin he haluvat, tavallisen taksin vai edustusauton, joka on kalliimpi. Naiset olivat sanoneet, että edustuskyyti käy.

Minua tämäntyylinen leskien kitinä harmittaa. Miten ihminen elää elämänsä jonkin leskeyden varjolla, nauttii leskeneläkettä kenties päivääkään töitä tekemättä? Maailma on yhtä avoin näille miehensä menettäneille avuttomille naisille kuin miehen omaavillekin, ja kaikki on naisesta itsestään kiinni. Miten nainen onnistuu säilyttämään tietämättömyyteensä hamaan elämänsä iltaan? Miten nainen voi olla tuntematta sanojen edustuskyyti tai tavallinen taksi eroja? Aivojen iloinen käyttö on suotavaa leskilläkin. Ja miten joitakuita nimetään yhä edelleen sotaleskiksi? Onhan sen päälle pakko olla tullut jo uusia määritteitä, ammattinimike, kenties uusperhe, tai ellei, sodasta on aikaa jo tarpeeksi.

Kyllä minä veteraaneja kunnioitan, ja sodassa työskennelleitä lottia. Tämä ikiaikainen sotaleskeys ja yleensäkin leskeydellä ratsastaminen vain tuntuu niin ummehtuneelta jäänteeltä. Annetaan nyt niiden leskien jo olla, sillä leski on lisäksi ainoa rooli, jossa ihminen saa mitään tekemättä, mitenkään itse asiaan vaikuttamatta eläkkeen itselleen toisen kuoleman ansiosta. Minä poistaisin kaikki leskeneläkkeet ja suuntaisin ne niille, jotka tekevät jotain rahan vuoksi. Vaikka miehettömille ja kunniattomille yksinhuoltajille, joiden perhe ei ole koskaan isää nähnytkään. Tai yksinäisten naisten hedelmöityshoitoihin tai adoptiomaksuihin.

(Maalaus Grant Wood, Vallankumouksen tyttäret)

Äiti on suomen kaunein sana

Eilisessä Sanakirja.Nyt-ohjelmassa lueteltiin suuressa kansalaisten äänestyskilpailussa voittaneita suomen kielen kauneimpia sanoja: äiti, rakkaus, lumi, kiitos, kulta, koti, kaunis, usva, aamu.

Ohjelmassa esiintyneen Apulannan Toni Wirtasen mielestä kaunein sana on kohtalo, kirjailija Kaarina Hazardin mielestä tumma, professori Pauliina Raennon mielestä läänineläinlääkäri. Muusikko Heikki Salon nimeämä sana oli myös tummasävyinen, ehkä kuolemaankin viittaava, mutta se ei nyt tule ulos muistini lokeroista!

Ohjelman ideana oli keksiä uusia sanoja käsitteille, joilla ei vielä ole nimeä, tai käsitteille, joiden sisältö on muuttunut. Näin mm. käsite työväenluokka määriteltiin uudelleen, kun ensin nähtiin kuvakierros siitä, minkä ammatin yksi työläinen itse määrittelee työväestöön kuuluvaksi, ja nimetyksi joutuneen ammattiryhmän edustaja puolestaan määritteli seuraavan. Kiinnostavaa oli, että työväestöön määriteltiin nyt perinteisten putkimiesten ja kirvesmiesten rinnalle sairaanhoitaja. Kirvesmiehellä oli puolestaan laajasisältöisin määritelmä: kaikki palkanansaitsijat kuuluvat työväestöön. Jos minulta olisi kysytty, olisin vastannut perinteisen kaavan mukaan: kaikki suorittavan työn tekijät. Tämä on kieltämättä ahdas tapa ajatella, mutta haluan olla rehellinen ajatuksilleni.

Hazard ehdotti työväestön käsitteeksi sanaa sä, joka on työväestöläisen tapa puhua itsestään: Kun sä aamulla heräät, sä viet lapset hoitoon-- . Tai Kun sä mietit, mitä sä söisit, sul ei o paljon vaihtoehtoja tms. Suorastaan nerokas oli Heikki Salon keksimä sana tavaristo, koska se viittaa niin monelle taholle. Voiton vei kuitenkin Toni Wirtasen rasitto, jonka johdinta -tto raati kehui mainioksi ja yleensä turhan vähän käytetyksi.

Mietin jo eilen hieman kriittisesti noita nyt valittuja suomen kielen kauneimpia sanoja, äiti, rakkaus, kaunis, kiitos, koti ja kulta. Tuntuu siltä, että ihmiset ovat nyt äänestäneet kauneimpia asioita, ihanteitaan, ei äänteellisesti kauneimpia sanoja, mikä kai olisi ollut tarkoitus. Kun tarkastelee noiden sanojen sisällöllistä maailmankuvaa, se on auvoinen, puhdas, tahraton, positiivinen, pyyteetön. Miten muka rakkaus tai rakas voi olla kaunis sanana? Sehän on hirveä, karahtavan kova ja ruma sana. Vaikka toisaalta - tyttäreni mielestä kaunein ja herkullisin sana on litra. Tätäkään en pysty täysin ymmärtämään, vaikka koetankin olla lyttäämättä hänen ehdotustaan.

Äiti-sanassa hämää ä-kirjain, josta en pidä, koska se on mauttoman leveä, ja suu ja kituset ovat ammollaan äätä sanottaessa. Ei ihme, että Hämäläinen on muualla Haemaelaeinen. Olen Hazardin, Wirtasen ja Salon linjoilla, sillä pidän takavokaalisista sanoista ja pehmeistä konsonanteista, kuten m ja h. Äänteiltään kaunein runo on Kiven Sydämeni laulu, ja kukkasen nimistä kaunein on vanamo ja lumme, miksei ulpukkakin. Ihanaa soinnuttelua on myös Leinon Nocturnessa.

(Maalaus Harry Andersson)

Suomen ylivertainen* peruskoulu

Jälleen suomalainen koulu on saanut kultamitalin OECD:n Pisa-tutkimuksessa. Tällä kertaa painopistealueena oli luonnontieteen opetus, mutta myös matematiikassa tuli ykkös- ja lukutaidossa kakkossija.

Olisiko nyt siis vihdoin aika palkita maailman kärkiopettajat jollakin tavalla? Vaikka jollakin opetustoimeen suunnattavalla lisäresurssilla, jolla voitaisiin pienentää luokkakokoja, lisätä lähiopetuksen määrää tai lisätä oppilaiden tukitoimia erityisopetuksen tai terveydenhuollon alalla?

Uskon, että ei tarvittaisi omakotitontteja tai palkankorotuksia, vaan että resursseihin panostaminen riittäisi opettajille normaalien kaikille yhteisten tupo-korotusten lisäksi. Eiväthän opettajien palkankorotukset edes heijastuisi opetuksen tasoon, joten ne ovat kaksi erillistä asiaa, samoin kuin Tehyssä. Hoitajien palkankorotuksethan eivät heijastu terveydenhuollon, vaan hoitajien oman elintason nostoon.

Selkein lähtökohta suomalaisen peruskoulun parhauteen on mielestäni opettajankoulutuksen korkea taso ja opettajantutkinnon laatu, joka on kaikilla mittapuilla ylempi korkeakoulututkinto. Se takaa opettajille hyvät, ellei jopa loistavat tiedolliset eväät ja välineet työhön. Monissa muissa EU-maissa opettajan ammatti rinnastetaan usein teknisen tason ammatteihin, kun se Suomessa on esimerkiksi lääkärin tai lakimiehen rinnalla (Spektri, OH:n verkkolehti). Opettajan ammatti on arvostettu myös nuorten keskuudessa, sillä se on heidän suosikkiammattejaan. Myös vanhemmat arvostavat ammattia ja opettajat saavat heiltä valtavasti tukea, ja kodin ja koulun välinen yhteys on pääpuitteiltaan hyvissä kantimissa.

Opettajilla on Suomessa muita maita enemmän valtaa ja vastuuta, sillä he suunnittelevat ja kirjoittavat itse omat opetussuunnitelmansa, laativat kurssiohjelmansa, toisin sanoen tekevät sen, minkä hallintoelimet tai koulujen johto muualla tekevät ja sanelevat. Opettajat vastaavat myös kurinpidon ja arvioinnin linjauksista sekä osaltaan koulun talousarvioista ja varojen jakamisesta. Opettajat valitsevat itsenäisesti tunneilla tarvittavan aineiston oppikirjoja myöten, eikä raskasta tarkastuskoneistoa käytetä. Monissa maissahan nämä estävät ja ehkäisevät opettajan luovuutta, jota opetustyössä aina tarvitaan, jos työ on hyvää.

Suomalainen kirjastolaitos on merkittävä taustatuki kaikessa suomalaisessa oppimisessa. Suomalaislapset saavat kiittää nimenomaan tätä laitosta hyvästä lukuharrastuksestaan. Kirjasto on avannut ovensa jo monelle sukupolvelle, ja pikkukylissäkin on usein vireä ja vilkkaasti toimiva lainaamo. Ilmiö on tietääkseni aivan poikkeuksellinen koko maailmassa. On tyypillistä, että tässäkin laitoksessa työskentelee korkeasti kouluttautunut henkilökunta, joka ei pidä meteliä palkoistaan. Minusta kirjastoväen palkkakohtelu on jonkinlainen häpeätahra suomalaisessa palkkapolitiikassa. Kirjastohan on osa koululaitosta, oppimiskeskus vailla vertaa.

Kunniaa siis suomalaiselle koulutukselle! Älkäämme unohtako näinä bensankatkuisina räikkösaikoina todellisia voittajia.

(Valokuva Ilmari Liukkonen, Tapalan koulu 1932)

* JK Otsikon "ylivoimainen"-sana oli outo ajatuslipsahdus. Korjasin sen nyt klo 22.50 muotoon "ylivertainen", joka oli tarkoituskin.