Talvipäiväkirja 6. sivu

Tänä vuonna pahvienkeli oli hukasssa. En löytänyt sitä mistään, ja se on sentään kulkenut mukanani 50-luvun lopulta lähtien ja koristanut aina, kuvitelkaa - aina - joulupuutani.

Äiti sen Kotiliedestä leikkasi ja liimasi pahville, kiinnitti siihen narun ja ripusti kuuseen, kauas elävästä kynttilästä. Aluksi enkeleitä oli kaksi, kenties useampia, mutta tämä yksi vihreämekkoinen on säilynyt. Olen aina asetellut sen kuusta riisuessani huolellisesti talteen koristelaatikon seinää vasten, mutta tänä vuonna se ei yksinkertaisesti ollut laatikossa, joka kaipaa ankaraa siivousta. Koristeita on enemmän kuin tarvitaan, sillä joulutavaroissa on jotain pyhää, ei niitä voi heittää pois.

Voi puhua siis jo romulaatikosta, jossa on myös koristeita. Olen päättänyt siivota laatikon tulevana loppiaisena ja järjestää koristeet erillisiin pikku pusseihin, pallot omiinsa, nauhat omiinsa, muut omiinsa, enkeli - jos se vielä löytyy jostain uumenista - vaikka kirjekuoreen, johon kirjoitan päälle "Pahvienkeli 50-luvun lopulta".

Päivällä otin ruokaperäiset päiväpeitteen päällä, viimeisten kinkunrippeiden väsyttämänä. Rupesi paleltamaan ja koin yhtäkkiä tutun tunteen. Muistin asian jota en tiennyt muistavani. Isä kääri minut nimittäin lapsena aina pussiin, kun laittoi minua nukkumaan. Hän taittoi peiton reunat tiukasti patjan alle, niin että olin kuin kapalossa ja pääsin hädin tuskin liikkumaan. Vähitellen pussi lämpeni ja oli lämmin turvallinen olo.

Makasin kinkkua sulatellen suorana kuin pussissa, ja isän myötä muistin muutakin lapsuutta. Muistin nimittäin Marja-Liisan, monilapsisen naapurin perheen ruskeatukkaisen tytön, joka hinkkasi itseään liiterin seinää vasten ja sanoi pihan lapsille, että kattokaa, kun tekee näin niin tekee kauheen hyvää pepusta. Koitettiin siinä sitten kaikki yhdessä, tekeekö meilläkin hyvää kun hinkkaamme itseämme liiterin seinää vasten. Marja-Liisa neuvoi tarkan paikan mistä piti kihnuttaa ja sitten kihnutimme. Aika moni sanoi että teki hyvää, kun sen piti mennä niin, sen leikin. Minulla ei tehnyt vaikka koetin eläytyä. Marja-Liisa oli ihan punaisena.

Leikimme siinä sitten peppulääkäriäkin koko pihan lasten voimin. Yksi oli tohtori, muut seisoivat alushousut polvissa jonossa etupuoli paljaana, ja lääkäri käski pyllistää ja tutki tikulla pyllyn jokaiselta. Jostain syystä tätä peppulääkäriä leikittiin monet kerrat, salassa aikuisilta.Vieläköhän lapset muuten leikkivät peppulääkäriä vai olimmeko me maailmankaikkeuden ainoat lapset, jotka tätä leikkivät?

Näistä muistoista heräsin sitten kahville ja lähetin kiitosviestin sukulaiselle, joka antoi minulle lahjaksi koulupuvun lapselle, siis eettisen lahjan. Se oli ehkä ilahduttavin joululahja. Toiseksi paras oli tyttären antama tummanlila intialaishenkinen ohut krepattu hippipusero. Hän ei suostu uskomaan, että olisin luopunut hippiydestäni. Pusero sopii kyllä mainiosti päälleni, kun vain olisi minne mennä. Ei sitä täällä kukaan näe.

(Valokuva A. N.)

JK Panin kokeeksi sivupalkkiin lukijagadgetin, mutta en ole varma vielä sen hyödystä, koska samoja nimiä näkyy myös alla olevassa blogilistassani. On ihan mukavaa saada siihen kyllä näitä kuvia! Täytyypä itsekin ilmoittautua lukijaksi muille.

Miten ahdas onkaan se portti ja kapea tie

Edellisessä Tuomas Enbusken Epäkorrektia-ohjelmassa keskusteltiin uskosta ja vierailtiin Nokialla, joka tunnetaan vesiskandaalin lisäksi Nokia Missiosta, jossa parannetaan sairaita ja kaadetaan pyhän hengen voimalla väkeä kanveesiin.

Enbusken juttukumppanina oli muuan hehkuvaotsainen nainen, joka ojensi epäilevää Enbuskea silmät hohtaen, että Raamattuhan on totta, se on historiaa ja sen ajan nähneiden henkilöiden todistajanlausunto. Huomasin naisen olevan vilpitön, se näkyi hänen lempeän moittivasta katseestaan, joka kohdistui tyhmään mutta rakkaaseen lapseen, Tuomas Enbuskeen. Puuttui että nainen olisi niistänyt Enbusken nenän.

Minut nainen vakuutti uskollaan omaan uskoonsa, eli uskoin naisen todella uskovan uskoonsa. Sinänsä minua itseäni ei saa uskomaan mihinkään, mitä en näe tai mitä minulle ei esitetä vesileimapaperilla kahden todistajan allekirjoittamana, nimenselvennöksin varustettuna. Minua alkoi ärsyttää jokin, mutta se ei ollut Enbusken tivaaminen - tai ei hän oikeastaan tivannut, hänhän on helmi toimittajajuontajien joukossa - kuuntelee enemmän kuin puhuu eikä koskaan varasta kenenkään puheenvuoroa.

Mutta siis - pohdiskelin vielä ohjelman jälkeen sitä, miksi uskovat pannaan aina ahtaalle väittämällä heille, että jumalaa ei ole olemassa. Mitä se keneltäkään on pois, jos ihminen saa uskoa uskoonsa, jos se kerran saa hänen silmänsä loistamaan ja saa hänet tekemään hyviä ja eettisiä tekoja koko ihmiskunnalle? Muuten - missä tilassa ja millä kehitysasteella yhteiskunta ja kulttuuri olisi tällä hetkellä ilman kristinuskon tuloa? Emmekös me olleet aikamoisia barbaareja pakanakaudella?

Jospa tätä asiaa ei siis tulekaan ajatella älyllä? Mitä siis, jos uskon kohteen ei tarvitsekaan olla totta? Mitä jos se meneekin niin, että ihminen uskoo uskoonsa tietäen uskovansa uskoon, jolloin on yhdentekevää, voidaanko jumaluuksia näyttää toteen? Miksi ei voisi riittää, että ihminen on sisäistänyt jumaluuden eettiseksi ohjenuorakseen ja toimii tämän uskon varassa tietämättä onko kaikki oikeasti totta, tietäen uskonsa uskoon kantavan häntä suggestion lailla halki koettelemusten ja vaikeuksien? Keneltä se on pois?

Miten se edes voisi mennä niin, että uskovainen saisi olla uskovainen vain, jos uskonnon personifikaatiot kuten kristinuskon Jumala, Jeesus ja Pyhä Henki voidaan näyttää toteen tieteen tasolla? Ei se edes olisi enää uskovaisuutta eikä edes uskontoa, sillä todistetusta asiasta ei sanota enää, että siihen uskotaan, vaan että se on.

(Valokuva Iines 26.12.2008, lisää tänään otettuja kaamossatumetsän kuvia täällä ja täällä.)

Köyhän lapsen joulukuusi

Köyhän lapsen joulukuusi
loistaa kankahalla.
Kotona ei sitä nähdä
köyhän orren alla.

Köyhän kuus on koristettu
köyhän tarpehiksi:
tähdet saa sen kynttilöiksi,
lunta namusiksi.

Taivaan ruskopilvet verhoo
köyhän joulupuuta,
kruununa sen kirkkahinta
katsoo köyhä kuuta.

Köyhän lapsen joulukuusi
loistaa joka illoin,
köyhä sitä katseleepi,
riemastuupi silloin.

(Aapo Pärnänen)

Tätä runoa hakee nyt moni blogistani, jossa se on jossain kommenttien seassa. Runo on riemastuttavan naiivi ja liikuttava; Pärnänen on vuollut sulkakynästään unohtumattoman klassikon.

Pannaan runo siis pramille ja toivotetaan täten blogiväelle jouluiloa ja rauhaa sydämiin!

(Maalaus Rudolf Koivu)

Nisäkästoimikunta luomistöissä

Pelkästään miehistä koostuva nisäkästoimikunta on tarttunut härkää sarvista kiinni ja tehnyt tänä syksynä mittavan työn.

Nisäkästoimikunta on uudistanut suomen kielen 4 629 nimikettä käsittävän nisäkkäiden nimistön kouriintuntuvalla tavalla antaessaan 3 500:lle ennestään nimeämättömälle nisäkkäälle suomalaisen nimen ja uudistamalla joitain vakiintuneita nimiä.

Esimerkiksi maaoravat ovat nisäkästoimikunnan ehdotuksen mukaan nyt tikutakuja, liito-oravat liitureita ja eräät hirvensukuiset nisäkkäät hemuleita, maamyyrät kontiaisia ja jotkin jyrsijät hiiruja, myyryjä ja rattuja.

Suomen kielen lautakunta on varpaisillaan (Kielikello 4/2008), sillä kieliasiantuntijaa ei uudistustyössä ole konsultoitu. Lautakunta hyvätapaisena ymmärtää toki lausunnossaan kiittää toimikuntaa, mutta kiitoksissa on ojennuksen maku.

Painavimman kritiikin suomen kielen lautakunta tuntuu antavan vanhojen nimien muutoksille ja vetoaa kieliguru Matti Sadeniemen ohjeeseen: "Vakiintuneeseen älä kajoa!".

Nisäkästoimikunta on luontihommissaan lautakunnan mielestä kouraissut liian syvältä ehdottaessaan esimerkiksi kuusipeuran nimen muuttamista täpläkauriiksi, sillä tämä aiheuttaa tarpeen uudistaa metsästyslain lakipykälää. Merileijonan nimen muuttaminen hylje-loppuiseksi taas on muuten vaan turhaa, koska merileijona on kuvaannollisena ilmaisuna vakiintunut kieleen syvästi. Itsekin muistan lapsena katselleeni silmät kauhusta pyöreinä ärjyvän merileijonan kuvaa. Kun vakiintunut nimi vaihdetaan uuteen, vanhentuu samalla valtava määrä kauno- ja tietokirjallisuutta sekä lainsäädäntöä.

Uusien nimien tyyli ei myöskään aina miellytä lautakuntaa, joka antaa huutia mm. näille ehdotuksille: kusimanse, kuskus, kusu, murrikat, myllikkäät, pomppuli, pusseli, pussikko, rillilenkko, kultiainen.

Itseäni jotkin nimet kyllä miellyttävät, erikoisesti kääpiöoravan uusi nimi vähäorava, joka herättää epäilyn jonkun nisäkästoimikunnan jäsenen raumalaistaustasta. Rauman murteessa nimittäin on sellaisia hauskoja sanoja kuin vähäpoika ja vähäflik, pikkupoika ja pikkutyttö, tai yleensä perheen kuopus.

Onhan näitä kielenuudistuksia ja uusia sanoja luotu maailmansivu suomen kielen historiassa. Saa nähdä, miten nisäkästoimikunnan työ kantaa tulevaisuudessa hedelmää, eli ottaako kansa nimet omikseen. Huomaanpa samalla blogini esittelytekstin vanhentuneen uudistusehdotuksen myötä. Pitää korjata se muotoon: "Nainen katsoo ikkunasta ulos - tai sisään, kuten naiset kautta aikojen ovat tehneet. Hän näyttää joutilaalta samalla tavoin kuin kalastaja veneessään tai metsästäjä valkohäntäkaurista odotellessaan."

Jään lopuksi kummastelemaan nisäkästoimikunnan testosteronista kokoonpanoa. Seitsemän miehistä miestä kieliasioita sorvaamassa. Eikö edes yhtä neitsyttä olisi joukkoon mahtunut? Naisethan ovat tutkitusti miehiä lahjakkaampia kielellisessä ilmaisussa. Miksi suurin osa kirjailijoistakin on miehiä?

(Piirros Tom of Finland)

Vähemmistöjä ei pidä suvaita

Tällä viikolla tuli ykköseltä Tuomas Enbusken ohjelma Epäkorrektia, jonka väittämänä oli se, että vähemmistöjä ei pidä suvaita. Kyllä juuri, ei pidä suvaita.

Ja näinhän se onkin. Miksei esimerkiksi romaneihin tai maahanmuuttajiin voitaisi suhtautua yksilöinä eikä ryhmänä, jota pitää erikseen suvaita? Yksilöinä kukin heistä vastaisi henkilökohtaisella panoksellaan suomalaisen yhteiskunnan jäsenyydestä, aivan kuten suomalaisetkin, eikä vetäisi hairahtuessaan koko heimon päälle suomalaisten vihoja. Ihmisiä ei pitäisi merkitä etnisillä tuntomerkeillä, vaan persoonallisilla piirteillä ja ominaisuuksilla, jotka erottavat heidät muista ihmisistä - eivät ryhmäytä heitä suljetuksi erillispiiriksi, jota pitää ymmärtää ja sosiaalitätiseerata.

Muutenkin verbi suvaita viittaa suvaitsijan ylemmyyteen: minä suvaitsen suvaita, mikä asettaa suvaitsijan outoon valoon. Mistä oikein on kyse?

Nietzschen mukaanhan suvaitsevaisuus on suurinta ylimielisyyttä. Ymmärrän tämän niin, että kun kokee ja sanoo suvaitsevansa jotakin, vaikka maahanmuuttajia, niin näkee heidät poikkeavana ryhmänä, joka on itseä alempi. Eihän alempi edes voisi suvaita ylempää, eikä samanvertainen vertaistaan. Näin suvaitsijat ovat itse asiassa itsensä korottajia ja ryhmäyttämäänsä joukkoon alentuvasti suhtautuvia.

Ajattelin tätä suvaitsijoiden eli avustajoukkojen ylemmyyydentuntoa jo silloin, kun kirjoitin blogiini huorista ja heidän ympärillään pyörivistä sosiaalitädeistä ja muista ymmärtäjistä, jotka hyväntekeväisyystoiminnallaan jatkavat huorien kurjaa asemaa näennäisavulla, piikeillä ja pillereillä - kun heitä nyt kerran on, etteivät kadulle kuole. Juuri nämä ryhmäyttäjätädit ja -sedät ovat vähemmistöjen sortajia yhteiskunnassa, koska he ylläpitävät rakenteellista kurjuutta ja alistavaa asennetta salliessaan ryhmäytyksen. He ovat yhtä syyllisiä kuin huorista hyötyvät henkilöt.

Ehkä se menee myös niin, että esimerkiksi maahanmuuttokriittiset henkilöt ovatkin juuri niitä, jotka arvostavat maahanmuuttajia tasavertaisina ihmisiä vaatiessaan ihmisille samanlaisia oikeuksia ja vastuita ilman jonkin joukon ryhmäpyhittämistä ja kritiikitöntä kaikensallimista.
Jos näkee ihmiset yksilöinä, ei tarvitse suvaita ketään, ei tarvitse mainita fyysisiä tai geneettisiä tuntomerkkejä habituksessa, vaan kuka tahansa lähimmäinen on yhdenvertainen ihmisyytensä vuoksi.

Palatakseni Enbusken ohjelmaan - siinä haastetateltiin jotakuta Ahmedia tai Alia - anteeksi epätarkkuus - mutta en muista nimestä muuta kuin että se alkoi a:lla. Tämä A ihmetteli, miksi Suomessa varotaan nauramasta kunnon ahmed-vitseille tai muille ählämsählämeille. A:n mielestä sellainen on hurskastelua, ja hänestä nimenomaan reipas nauru nostaisi ennakkoluulot pintaan ja pois, edistäisi luontevaa suhtautumista. Mutta ei, meillähän saa rasistin leiman otsaansa, jos sanoo että ähläm.

Hassua, että tällaisen huumorin kaipuu tuli suoraan kentältä, naurettujen parista, ihan samoin kuin Sisko ja veli -ohjelman muinoinen vammaiselle nauru - hurskastelijat kokivat sen vammaispilkaksi, mutta kehitysvammainen itse pyysi saada naurua osakseen, kun kerran terveillekin nauretaan. Olisiko meille ei-rasisteille tässä jotakin opittavaa?

( Giovanni Boldinin maalaus Henri de Toulouse-Lautrecista)

(JK Naputtelen tätä juttua harvinaisen myöhään yöllä, kun en pääse nukkumaan. Muut taitavat jo nukkua! Uunissa muhivat nimittäin perunalaatikot, ja ne pitää vielä jäähdyttääkin ennen kylmään panoa.)

Talvipäiväkirja 5. sivu

Tämä päivä on kulunut hyvin leppoisasti. Aamulla herättyäni ja luettuani Hesarin tarkistin blogin kuulumiset ja kävin jonkinlaista sananvaihtoa oppikirja-nettikurssirinnastuksista. Laadittuani pitkät pumaskat sydänvertani kommenttilaatikkoon heitin kamerarepun selkääni ja lähdin autolla liikkeelle. Autolla, koska minun piti samalla käydä postissa ja lisäksi Matkahuollossa hakemassa painava kissanruokapaketti.

Kävin ensin vanhalla lehtoalueella, jossa koskenreunan pusikot ovat saamassa kivat jääkuorrutteet. Kuvasin niitä lenkkitossujen varpaat vedessä, pipo valahtaneena melkein silmille. Kuvaaminen on niin innostavaa, ettei siinä juuri huomaa pyyhkäistä suortuvia sivuun, eikä ollut ensimmäinen kerta kun ne liehuivat otoksissani, koskenrannan tuulessa. Otin 128 kuvaa, ja suuntasin sitten metsän halki takaisin autolle. Mainittakoon, että täällä lähistöllä on nähty susia, ja jokin panee minut vilkuilemaan taakseni, kun kuljen metsässä. Minulla on yksinäisen naisen henkiinjäämisvarana taskussa paketti jättitulitikkuja, jotka olen ajatellut sytyttää tuleen, jos susi hyökkää kimppuuni. Sudethan pelkäävät tulta, enkä aio jäädä tuleen makaamaan. Lisäksi repussani on jumppamaikalta saamani kovaääninen puhalluspilli, jolla voin puhaltaa, jos ääntä ei tule. Näillä varustein olen ajatellut jääväni henkiin ankarassa luonnossa, asumattomissa metsissä liikkuessani.

Kotiin tultuani katsoin heti kuvat ja totesin, ettei täysosumaa tullut vieläkään - mestarilaukaus antaa odottaa itseään. Ihanaa, on siis vielä tavoiteltavaa. Sitten laitoin aterian mikroon ja söin. Eilistä riisiä ja kanaa. Lasi rasvatonta piimää, jälkkäriksi banaani, ja kuppi vihreää teetä. Sitten katsoin taas blogiin ja laadin pari vuodatusta lisää. Suljin koneen ja paistoin muutaman pellillisen pipareita ja panin lantunpalat kattilaan muhimaan. Sitten mesetin tyttären kanssa, hänellä on lukukauden viimeinen tentti huomenna, ja kaikki opetusharjoitustunnit pidettyinä. Saldo on myönteinen - tytär on innostunut opetuksen teorioista ja juttelee mielellään kanssani niistä. Hänellä tuntuu olevan minua tiukemmat käsitykset asioista, mutta pyrin vain kuuntelemaan, koska on kiinnostavaa saada uutta tietoa opetuksen teorioiden synty- ja kokeilusijoilta.

Työnsin sitten lanttuloorat uuniin ja otin ne juuri tätä kirjoittaessani pois. Huumaava joulun tuoksu. Päivällä lähetin muutaman joulukortin, vuosi vuodelta vähemmän, osalle menee sähköpostikirje, joku on kuollut. Nyt ei mene enää korttia suvun vanhimmalle.

*

Päivän oivallus jouluasioiden ulkopuolelta: ministereiksi ei pitäisi valita pienten lasten vanhempia, vaan vähintään keski-ikäisiä ansioituneita kansanedustajia, joilla on jo runsaasti näyttöä osaamisestaan. Minusta Sarkomaan seuraajakin on turhan nuori ministeriksi. Muutenkin johtajuuksia ja merkittäviä asemapaikkoja tulisi myöntää vasta varttuneemmille henkilöille, joilla ei ole enää pikkulapsia. Turhan varhain näitä merkkipaikkoja jaetaan nuorille ihmisille. Ministeriys voisi olla samalla tunnustus hyvin hoidetusta eduskuntatyöstä ja kansalaisten tyytyväisyydestä edustajaan.

(Valokuva Iines 15.12.2008)

Talvipäiväkirja 4. sivu

Olenko kertonut teille Toivosta, joka muistuttaa Georg Otsia sekä ulkonäöltään että lauluääneltään? Toivosta joka soitteli hanuriaan talossa, jossa äitini asui? Jossain vaiheessa toukokuista kevätiltaa kuului avatusta keittiön ikkunasta usein kaihoisa slaavilainen Syysunelmia, kun Toivo herkistyi omasta soitannastaan ja ilmeisesti juomastaan.

Minulla on muistikuva, että olen kirjoittanut Toivosta aiemminkin, mutta en löytänyt häntä koskevaa kirjoitusta - ehkä joku muu muistaa jutun - kuten muisti tarinani Poika-Saimaasta ja Ellistäkin ja antoi linkin?

Joka tapauksessa Toivo on monena vuonna tuonut minulle joulukuusen, kesällä katsomansa, juuri kaatamansa. - Kelpaako, hän kysyy aina hurautettuaan vanhalla autolla pihaan, avaa takaluukun naruja, ja ravistaa kuusen avoimeksi, höpötellen ja moitiskellen sen ulkomuotoa. - Kelpaa, kelpaa, se on kaunis, sanon aina. Annan Toivolle vastalahjaksi konjakkipullon, josta hän muikeasti hymyillen muistaa aina sanoa, että ei hän tämän takia kuusta tuo. Annan vielä kahvipaketin ja suklaata emännälle kotiinviemisiksi ja vähän siltäkin varalta, että hän jatkaisi perinnettä. Ei se kuusi, vaan se että Toivo tuo sen ja ottaa isoon karhunsyliinsä jouluhalaukseen.

Viime vuosi oli ensimmäinen kun Toivoa ei kuulunut kuusta tuomaan, koska hän ei päässyt enää metsään ankaran huimauksen takia. Pahvikotelossa odottava Toivon konjakkipullo jäi antamatta ja marketin edestä ostettu viljelty joulukuusi tiputti neulasensa ennen uutta vuotta. Toivon kuuset kukkivat usein kauan, varsinkin jos kasteluveteen lisäsi vähän lannoitetta.

Vaan minä vien sen pahvikotelossa odottavan konjakkipullon täksi jouluksi Toivolle, kotiin, vaikka Toivo ei muista enää kaikkea, moitiskelee vaimoa kun tämä viipyy kaupassa ja laulelee enää joskus hyvällä tuulella ollessaan. Vaimo nimittäin vihjasi, että konjakki tekee hyvää Toivolle, ja että hänen suorastaan pitäisi ottaa häppää silloin tällöin - näin Elsa sanoi minulle pelatessaan marketissa yksikätistä rosvoa. Taidan panna kassiin sen perinteisen kahvipaketin ja suklaankin. Ei se kuusi vaan se Toivon jouluhalaus.

*

Asiasta ihan toiseen: Maalaisen kirjoitus tietotekniikan laajamittaisesta lisäämisestä kouluopetukseen sai minut muistamaan sen, kun video tuli kouluun. Opettajat komennettiin koulutukseen auditorioon, ja rehtori ja matematiikan ja tietotekniikan opettaja opettivat kädestä pitäen, kuinka opetus mullistetaan jatkossa videoilla.

Meille näytettiin kuinka video pannaan laitteeseen ja tuotos esitetään. Meitä kuvattiin ja vanhin naisopettaja pelkäsi esiintymistä niin, että "muisti" yhtäkkiä hammaslääkärin, johon poistui syöksyen ovesta ulos. Koulutuksen lopuksi jokaisen opettajan tuli kertoa kovalla äänellä ja korkealta, miten hän tulee hyödyntämään videota opetuksessaan. Opettajia oli kolmisenkymmentä ja jokainen pani parastaan maalaillen opetustaan uusiin sfääreihin. Muistan miettineeni, miten yksi ainoa siirreltävä videolaite mahtaa riittää, kun kaikki tahtovat näyttää oppilaille valmiita opetusvideoita, joiden raukean viihteellistä tasoa muistan myöhemmin hämmästelleeni, kun luokkien ovien takaa kuului unettavaa makuukamarimusiikilla höystettyä markkinointistrategian opetusta.

Jossain vaiheessa varsinkin varttuneemmat opiskelijat sitten 2000-luvulle päästyä alkoivat antaa sellaista palautetta, että tahtovat lisää opettajajohtoista opetusta, ei opetusvideoita eikä itsenäistä työskentelyä tietokoneilla, etäopiskeluna. Hyvin nuoret päiväopiskelijat sen sijaan pitivät konevälitteisestä työskentelystä, koska sen vapaus antoi vapauden myös selviytyä projektitehtävistä ilman opettajaa varsin vähäisellä ajankäytöllä ja joskus toisen opiskelijan siivellä ryhmätöissä.

Sulka hattuun, Sari!

Opetusministeri Sari Sarkomaa on ilmoittanut eroavansa ministerin tehtävistä, perhesyistä, kolmen lapsen vuoksi.

Todella rohkea päätös, ja pakko ihaillen todeta, että vain nainen voi Suomessa olla näin rohkea. Tällainen teko on ehdoton meriitti Sarkomaan curriculum vitaessa, ja nainen ansaitsee sulan hattuunsa. Miehen teko!

Samaan aikaan juuri kuullun radiouutisen (klo 17.00) mukaan nuoret naiset ovat huolissaan mahdollisesta lapsen saannista, kun mainitsevat pelkäävänsä lapsen haittaavan työelämäänsä.

Tällaisissa biologisia asioita kohtaan osoitetuissa peloissa on ajalle ominaista uusavuttomuutta. Toki lapsi haittaa työelämää, ja niin sen kuuluu ollakin. Ei lasta voi lakaista maton alle vaatimasta huolenpitoa ja rakkautta, vaikka kuinka haluttaisi tehdä uraa. Miten voisi edes olla niin, että pieni lapsi ei haittaisi työelämää? Tällaisia nollakyselyjä ei saisi tehdä eikä julkistaa!

Sari Sarkomaan rohkea teko - poikkeuksellisen korkean uran asettaminen toiseksi lasten jälkeen on hyvä vastaus näille nuorille naisille siitä, mikä on todella tärkeää, kun katsoo asiaa eettiseltä kannalta. Kysyä nimittäin sopii, löytyykö Sarkomaalle enää toista kertaa yhtä korkeaa ja hyväpalkkaista pestiä.

Asiaa tietenkin auttaa se, että Sarkomaalla on taloudelliset mahdollisuudet tehdä tämä valinta, mutta se ei ole nyt tämän jutun ydin, vaan nimenomaan lasten valinta uraa tärkeämmäksi on juuri se viesti, jota yhteiskunta kaipaa. Lapsen tulee saada olla tärkein, ja suomalainen lapsi ei ole tätä asemaa saanut kokea viime vuosikymmeninä, koska pellavapäittemme pahoinvointi on joillain mittareilla maailman huippua.

Kunpa siis kuulisi joskus sellaisen julkistamiskynnyksen ylittäneen uutisen, että naiset pelkäävät työelämän haittaavan lapsen kehitystä. Vaan aina se on toisinpäin - naiset pelkäävät lapsen haittaavan urakehitystään.

(Maalaus Ole Kandelin, Omakuva)

Totuusleikki harmaana joulukuun aamuna

Kuinka vanha olet? Olen ollut yli viisikymmentä vuotta matkalla lapsuuteen. Tai vanhuuteen, riippuu mielentilasta ja ilmansuunnista.

Mikä on pahinta, mitä voit kuvitella? Fyysisesti se, että menettäisin näköni. En keksisi syytä elää, jos niin kävisi. Henkisesti se, että laiskistuisin olemaan pohdiskelematta. Globaalit kauhut ovat ne perinteiset, lue missien haastatteluista, kelpaa minullekin.

Mitä virheitä sinun on vaikea hyväksyä toisissa ihmisissä? Henkistä laiskuutta ja tietoista epärehellisyyttä.

Ketä naista arvostat eniten? Ei aavistustakaan, en jaottele ihmisiä miehiksi ja naisiksi arvostuksissani. Laajasti ottaen ihmistä, joka ei sulaudu kumppaninsa varjoon eikä pukeudu samanlaiseen tuulipukuun ja joka käyttää edelleen pronominia "minä" pro "me".

Mitä ominaisuuksia ihailet miehessä? Enpä osaa sanoa, ks. yltä. Jos puhutaan miehestä tai naisesta, pitää mielestäni puhua sukupuolisuudesta, sillä muuta eroa ihmisessä ei ole. Eli: miestä joka ymmärtää sen, miten huonoa pornoa tuutit ovat täynnään - ei ainuttakaan naista tosissaan kiehtovaa clippiä.

Entä naisessa? Tässä nyt pyöritellään samoja kysymyksiä. Noh, naista, joka uskaltaa vaatia parempaa pornoa, jossa naisen seksuaalinen erityislaatu osataan eikä nähdä naista lahnamaisen miehen tyydyttäjänä.

Mitä teet mieluiten? Valokuvaan luonnossa kuunnellen metsän äänimaailmaa. Kirjoitan. Jos olisi kumppani, kyhnäisin.

Ketä miestä arvostat eniten? Jankkausta. Ks. Ketä naista arvostat eniten -vastaus.

Milloin olet onnellinen? Usein. Vuorovaikutuksessa ystävällisiin ihmisiin, yksin lenkillä tihkusateessa tuulta vasten tai törmätessäni kamera kädessä outoon hyönteiseen. Lukiessani runoa, kirjoittaessani. Kuunnellessani tyttären selostusta innostuksestaan tenttikirjaan!

Kuka haluaisit olla? Minä äänellä varustettuna. Kuin silloin ennen vuotta 2005.

Mitä et tekisi mistään hinnasta? Pettäisi enkä valehtelisi, loukkaisi ketään tarkoituksella.

Mistä romaanista pidät eniten? Nappaan romaanien ohi soljuvasta valtavirrasta tällä kertaa unohdetun kotimaisen klassikko-osuman sen hienon ihmiskuvauksen takia: Hänen olivat linnut (Marja-Liisa Vartio). Iltapäivällä nappaan jonkun muun, huomenna kolmannen.

Mistä runosta? Nyt nappaan Sarkian iki-ihanan Erottua-runon: Veet syvät päilyvät ikävää, puut yllä häilyvät syväin vetten, mä tiedän etten, sua enää nää. Tie luotas lähtien hämärtää, vain kuvat tähtien, syöpyy veteen, niin silmäin eteen, sun silmäs jää (ulkomuistista, alkukirjaimet tarkistamatta). Tämä on ollut kaikkein kaunein runo murrosiästä lähtien.

Millainen on vitsi, jolle naurat? Ihan klassinen ja huonosti kerrottu pieruvitsikin naurattaa, nauran hyvin helposti ja paljon. Minua naurattaa jopa Jope Ruonansuun hahmo, jossa hän lipsauttaa teeskentelyn alle totuuden: Rahaa lapsille (ohikuiskaus: snapsiin)!

Mitä halveksit ja miksi? Epärehellisyyttä ja toisen tietoista loukkaamista, henkistä laiskuutta, halpaa markkinointia ja eettisten ihmisarvojen ylikävelyä. Röyhkeys on syöpä, joka tuhoaa globaalisti viereisetkin solut.

Mitä sotasaavutusta arvostat eniten? Olen pasifisti, mutta lähihistoriasta arvostan Suomen taistelua itsenäisyytensä puolesta.

Ketä kadehdit? En rahaa, en älyä, no, joskus sitä, jolla on onni saada rakastaa ja kokea vastarakkautta, konkreettisesti, fyysisestikin.

Minkä asian haluaisit muuttaa tässä maailmassa? Oman tilan arviointikyvyn puute ja henkinen laiskuus johtavat moneen typeryyteen. Nöyryyttä lisää, niskat taipuisiksi, lähimmäisyys itsekkyyden sijaan.

Minkä lahjakkuuden toivoisit itsellesi? Laulutaidon.

Miten tahtoisit kuolla? Vanhana ja voimissani, kivuitta.

Millainen on mielilausahduksesi? Ei saa jäädä tuleen makaamaan pätee aika moneen tilanteeseen ja vaiheeseen.

JK Poimin tämän totuusleikin kysymykset lupaa kysymättä täältä.

(Maalaus Romaine Brooks)

Talvipäiväkirja 3. sivu

Tässä vaihteeksi juuri otettu kuva työhuoneestani, ikkunan vierestä. Tuossa tuolilla minä yleensä kirjoitan nämä päreeni ja kommentitkin, kun olen päiväsaikaan koneella. Iltaisin olen alakerrassa ja avaan usein vielä läppärin, etenkin ellei televisiosta tule mitään merkittävää, kuten hyvää elokuvaa tai dokumentteja tai ajankohtaiskeskusteluja, mieliohjelmiani tästä mediasta.

Eilen katselin televisiosta turhuuksien turhuutta, itsenäisyyspäivän juhlavastaanottoa, ja valitsin kauneimmaksi naisten puvuksi Satu Taiveahon yksinkertaisen tyylikkään, mutta hyvin naisellisesti ja sulokkaasti kannetun vihertävän puvun. Myös Tanja Karpelan puku oli kaunis, ja istui kuin valettu ylvään kantajansa päällä. Se vaan, että kantaja oli turhan koleerinen avatessaan suunsa ja etsiessään nähtävästi edelleen poispääsyä missin roolista. Hän luultavasti menettää paljon ominta omaansa joutuessaan taistelemaan jotakin vastaan.

Muuan blogitoveri sanoi muuten taannoin, että kirjoitan suppealla repertuaarilla. Ei hän näitä sanoja käyttänyt, mutta minä käytän kun en muista tarkkaa sanamuotoa. Olkoon tuo ylläoleva höpötys siis osoitus repertuaarini laajentamisyrityksestä.

Tytär sanoo muuten samaa kuin tuo blogitoveri. Palaan asioihin, kun muut ovat jo menossa eteenpäin. Myönnän auliisti. Minä kun näen kääntämättömiä kiviä siellä, missä muut kävelevät niiden yli. Olkoon näin edelleenkin, koska tämä lienee omintani.

Ne jotka ovat kyllästyneet Pekka-Eric Auvisen pohtimiseen, jatkakoot blogirullasta toisiin blogeihin ja uusiin aiheisiin, minä käännän vielä yhden kiven samanlaisella sitkeydellä, jolla Lehto, Rahikainen ja Määttä seisoivat taas eilen kovennettua venäläisessä pommisateessa.

Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä (12/2008) oli nimittäin pitkä ja valaiseva artikkeli Pekka-Eric Auvisen internetissä avautuvasta henkilökuvasta nettiystävien kertomana. Todisteena oli lukuisia Auvisen ja nettiystävien kirjoittamia tekstejä, joissa natsi-ihailijana pidetty Auvinen tuomitsi natsihenkeä. Ristiriitaista, mutta puhuvaa, uskottavaa, elämänmakuista. Nyt aletaan päästä syvyyksiin.

Artikkelista ilmenee, että Auvinen oli internetissä syvästi rakastunut, sai vastarakkautta, eli elämänsä unelmaa, kunnes rakas löysi yhtäkkiä toisen, alkoi kirjoitella rakkausviestejä avoimella foorumilla kaikkien edessä toisen kanssa. Auvisen vastaviesteissä puhuu sydänjuuria myöten satutettu mies, poika, ensirakkautensa raunioilla. Tapahtumat tiivistyvät nyt pikavauhtia kohden traagista pistettä, jonka kaikki tiedämme.

Tästä Auvisen rakkauden pettymyksestä on kirjoitettu varsin vähän, vain viitteellisesti. Auvisen viestejä lukiessa hänen tunnemaailmaansa on jopa helppo samaistua. Hänellä oli lisäksi edessä armeijaan meno, kutsunnat, joita hän pelkäsi suuresti. Ei ole ihme, että Auvinen on kiinnittänyt edessä avautuvaan sieluun, persoonaan kaikki elämänsä unelmat, ja näin rakkaus on saanut todellisuuttakin suuremmat sfäärit.

Mieleen tulee tässä vielä muuan toinenkin Pekka, oppilaani, joka teki itsemurhan oltuaan viikon armeijassa. Ei yksinkertaisesti kestänyt edessä olevaa miesten koulua.

(Valokuva Iines 7.12.2008)

Evakon laulu

Olen aika isänmaallinen ihminen, oman aikani lapsi. Tulisina hippivuosinanikin rinnassani liikahti joulukuun kuudentena, ja huomasin sytyttäväni kämppäni ikkunalle kaksi valkoista, vaatimatonta kynttilää avattujen verhojen väliin, vaikka silloinen partaradikaali poikaystäväni tapaani tuhahtelikin.

Jotenkin itsenäisyyspäivä saa edelleen jopa kyyneleet silmiin, kun miettii omia vanhempiaan ja heidän esi-isiensä kovia kohtaloja. Äiti oli hyvin nuori sodan aikana ja menetti häiden aattona jo kolmasti kuulutetun sulhasensa, josta ei saanut myöhemmin puhua, niin kipeä tapaus oli. Ei vaikka äidin vihreässä kapiokirstussa oli salaperäinen valokuva-albumi, jossa onnellinen kihlapari hymyili Turussa otetussa kuvassa sormukset välkkyen. Albumi päättyi syksyisiin kuviin äidistä, joka seisoi sisarensa tukemana Alahärmän asemalla, puun alla puistopenkin vieressä. Kaikkein viimeisin kuva oli ryhmäkuva, jossa äiti katsoi vakavana valkoiseen arkkuun pohjanmaalaisten sukulaisiksi jäämättömien ihmisten keskellä, etulinjassa. Äiti ei siis koskaan puhunut Kyöstistä, vaan vei salaisuuden hautaansa mukaan. Hän ei myös koskaan pystynyt katsomaan Tuntematon sotilas -elokuvaa, ei vaikka isä naureskeli kirjan repliikeille lukien niitä ääneen kännipäissään. Ikuisesti muistan, miten hän tirskui Linnan "tyttö kävelee persläpi käsivarrella" -ilmaisua.

Isä oli viestintäupseeri, eikä minulla ole käsitystä, mitä hän teki sodassa. Ainoa muistikuva isän sotasuhtautumisesta on jostakin radiosta kuuluneesta Porilaisten marssista, jonka aikana isä veti kätensä lippaan ja teki sotilaallisen kunnianosoituksen, seisoi kuin patsas koko marssin ajan. Olikohan kyseessä kenties jokin olympialaisvoitto joskus 60-luvulla?

Yksi asia minua on jäänyt hieman vaivaamaan Suomen sotamaineessa, ja se on kantaväestön suhtautuminen sotasiirtolaisiin, joita minunkin äitini hieman tuhahdellen kutsui evakoiksi. Evakosta muodostuikin mielikuvissani mustalaisiin verrattava etninen ryhmä. Vähän niin kuin maahanmuuttajat nykyään. Evakotkin puhuivat omituista kieltä, jota sopi vähän nauraa ja pilkata, mie ja sie, ja heillä oli kaikki muka suurempaa kuin täällä meillä. Ainahan me olemme vieraan koettaneet ulkoistaa rakkaasta isänmaastamme, ja vasta kun vieras omaksuu tapamme ja puhuu niin kuin me, hyväksymme hänet.

Minusta maahanmuuttajien asemaa parannettaisiin parhaiten kunnon kotouttamisohjelmalla, jolla kielen oppimiseen panostettaisiin eniten - kielen oppiminen tulee vaatia, koska se on maahanmuuttajan oma etu. Muu tulee sitten perässä, sillä vasta kielen avulla suomalainen kulttuuri voi avautua muualta tuleville, joille tulee siis tarjota opastus maan kulttuuriin. Ei mikään ryhmä voi olla muuttumattomana erillissaarekkeena toisen kulttuurin sisällä etenkään, jos kulttuurien välillä on suurta ristiriitaa esimerkiksi ihmisoikeuksissa.

Muuten ajattelen niin, että alkuperäisten kulttuurien omimmat piirteet tulee saada säilyttää niin pitkälle kuin se länsimaisten tapojen ja ihmiskäsityksen valossa on inhimillistä edellyttää. Mutta kieli on se, joka luo ihmisen identiteetin, ja jos suomen kielen hallintaa ei edellytetä maahanmuuttajilta, identitetti jää vajaaksi ja ympäristö koetaan vieraaksi ehkä koko elämän ajan.

Naamarin takaa

Mikä siinä on, että naamarin takaa on hyvä huudella, tai että yön pimeydessä on mukavaa tappaa kanoja? Tai että oikeudessa ollaan hupun suojissa pää kyssyssä?

Jokin tässä verhoutuneessa frekkiydessä saa aamukahvin tuntumaan kitkerältä. Jos minä olisin mielenosoittaja, olisin valmistanut johannakorhoseni pahvista ja niitannut hänet kepin päähän ja esittänyt huutoni avokasvoin ja silmiin katsoen, nostaen korhosta korkealle.

Toinen vielä parempi vaihtoehto olisi ollut esittää kysymykset aidosti ja suoraan ilman populistista rekvisiittaa, jolloin ne olisivat personoituneet Korhosen sijasta tekijöihin itseensä, nuoriin ihmisiin, tulevaan polveen, joka on huolestunut Alma Median harjoittamasta työsyrjinnästä. Joskus sellainen on yksinkertaisesti tehokkainta. Nyt teko kääntyi tekijöitään vastaan ja sai Alma Median näyttämään lempeältä isältä, joka sallii hihhuleiden tulla tykönsä. Samalla tehtiin hallaa Johanna Korhoselle itselleen. Hänen kasvonsa personoituivat hyökkäävän ilkeilyn fetissiksi, ehkä ikuisiksi ajoiksi.

Lehtikuva tilanteesta on surrealistisen kammottava yläpuolella välkkyvine kattovaloineen ja herättää pahoja viboja. Mikähän oli tilanteesta etukäteen kuviteltu saavutettavissa oleva hyöty?

(HS 4.12.2008)

Työmiesaski ja kaljapullo

Tänään on isän syntymäpäivä, joulukuun kolmas. Hän täyttäisi sata vuotta, jos eläisi. Hän oli lähes viisikymmentä, kun synnyin.

Minulla on varhainen muistikuva hänen merkkipäiviltään, jolloin meillä oli kai juhlat, koska oli kukkia ja lahjoja tuli, mm. hopeinen sikari- ja tupakkalaatikko, ja lehdessäkin oli kirjoitus isästä, kuinka hän oli mm. tuonut shakinpeluun tunnetuksi paikkakunnalla ja perustanut shakkikerhon yhdessä tulevan opettajani kanssa, joka tulisi vielä huomauttamaan minulle, pienelle ainetta tuhertavalle räkäiselle etupulpettilaiselle: Älä niiskuta, niistä nokkasi, eikö sinulla ole nenäliinaa? Mutta tätähän ei kukaan tuolloin vielä tiennyt, eikä se merkittävä tapahtuma olekaan suurempien tapahtumien varjossa, onpahan vain jäänyt ikuiseen muistiin hävettävänä kokemuksena.

Isän ajatteleminen tuo siis mieleeni häpeän, tuon tunteista ehkä kiinnostavimman, ihmistä nakertavan, mutta positiivisenakin pidetyn voimavaran. Isä oli aina humalassa, vei kaikesta terän. Hänen tilansa piti aina ottaa huomioon, ja hän tavallaan riisti lapselta lapsena olon, aikuiseen turvaamisen. Hän keitti lopulta rahojen loputtua toimistonsa kaapissa kiljua, niin että huoneessa oli omituinen imelä haju eikä sinne tehnyt enää mieli mennä katselemaan kirjoituskonetta ja valtavia paperipinoja, hiilipapereita, vesileimapapereita, erilaisia kirjekuoria, kirjevaakaa, tasa- ja puolitunnit lyövää ruusukelloa josta opin kellonajat, hopeapäistä paperiveitseä, pientä pöllökuvioista hopeista kirjanmerkkiä, uushopeisia pikkuisia tupakkalaatikoita ja rosopintaista aitohopeista rasiaa täynnä vanhoja kolikoita, joista kaunein oli hopearahoista yhteen sulatettu rannekoru, jota oli kiva hipelöidä - lukemattomasti pieniä kauniita ja arvokkaitakin esineitä, jotka vetivät minua puoleensa ja jotka hävisivät jossain vaiheessa ties minne.

Kaikkein suurin häpeä koitui osakseni eräänä päivänä. En muista tarkkaan, miten vanha olin, mutta korkeintaan alakoululainen, koska päälläni oli äidin kutoma punainen villatakki ja edestä napitettava ruudullinen mekko, joka jätti polvet paljaaksi. Otsatukassa oli pinni.

Isä nappasi minut leikeistäni. Hän iski käteeni äidin ruskean ostoslaukun ja muutaman kolikon ja sanoi, että haepas isulle kaljapullo ja työmiesaski meijeristä. Meijeri oli iso meijeri, jonka kyljessä oli pieni sekatavarakauppa. Maito annosteltiin mitalla kannuihin, ja myyjillä oli valkeat hilkat ja esiliinat. Sanoin isälle, että en mene, en tahdo hakea. Isä ärjäisi, että kyllä sinä menet ja pamautti minua nyrkillä päähän, ei lyöden, vaan pysäyttäen kätensä, symbolisesti näyttäen mitä tapahtuu, ellen mene. Tämä on ainoa kerta, jolloin hän koski hiuskarvaani.

Astelin sillan yli kasseineni ja asettauduin emäntien maitojonoon häveten jo etukäteen ostoksiani, jotka piti sanoa maitomyyjälle niin että muut kuulivat. Aika oli raittiusvalistusaikaa, jolloin väkijuoma oli kirosana, ja kaikki juominen oli syntiä ja pahetta. Minun on täytynyt lähes kuiskata nuo sanat: Työmiesaski ja kaljapullo. Tämän tapauksen jälkeen aloin piiloutua isältä, ettei hän taas lähettäisi minua ostamaan itselleen kaljapulloa. Leikin ullakolla, vintillä, kapusin omenapuuhun oksien suojaan, istuin ulkorakennuksessa puupinon takana lukemassa kirjojani, ja onnistuin välttämään monta kauppareissua. Mutta aivan liian usein isä sai minut kiinni ja pani asialle ostamaan kaljapulloa tai Työmiesaskia, pahimmassa tapauksessa kumpaakin.

Isän kaunis valokuva on nyt kuitenkin kehyksissä, ja pääsee iltaisin osalliseksi kynttilän loisteesta. Tosin kuva on takarivissä, jottei se paista sieltä silmiin liian häikäisevästi. Katson sitä kun huvittaa, mutta en tahdo, että se katsoo minua yllättäen jostakin puuhasta ja käskee hakemaan isulle kaljapullon.

(Maalaus Paul Cezanne)

Poika-Saima ja Piikki-Väinö

Muistan varhaisesta lapsuudestani Poika-Saiman, naisen, joka pukeutui miehen harmaaseen pukuun, 50-luvun lopulla maalaispitäjässä. Hänellä oli suvereeni ja varsin hyväksytty asemansa kyläyhteisössä, jossa oli yksinkertaisesti Poika-Saima, joka kävi taloissa tekemässä töitä.

Meille lapsille ei selitelty mitään, emme tainneet edes kysellä, miksi Saima on tuollainen, vaan me kasvoimme poikasaimauteen kivuttomasti. Vanhemmat eivät tehneet asiasta numeroa eivätkä millään tavoin kyseenalaistaneet Poika-Saiman sisäistä tai ulkoista habitusta. Saima oli erilainen ja sillä sipuli, eikä erilaisuus ollut syy lasten lällätyksille.

Ainoa, mitä hieman paheksuttiin ja mikä aiheutti lapsen aivoissa ristiriidan häivähdyksen, oli Poika-Saiman julkikessuttelu. Siihen aikaan Saimat kessuttelivat neljän seinän sisäpuolella ja Poika-Saima tupsautteli kunnon savuja ulkosalla ja pyyhki silmistään vesiä, jotka valuivat silmänurkasta - muistan tuon kämmenselän liikkeen kun luulin ensin, että Poika-Saima itki. Mutta ei hän itkenyt, kyynelkanavat vain olivat ilmeisen herkät, liekö allergiaa, josta silloin ei puhuttu, kun ei tiedetty joidenkuiden pikkulasten maitoruvenkaan alkuperää. Naama saattoi olla ruskean ruven peittämä, kun lapsi kittasi maitoaan kaksin käsin.

Vanhemmiten Poika-Saima joutui vaivaistaloon, kuten Piikki-Väinö, Kulta-Paavo ja muut kylän omat kylähullut. Piikki-Väinölle annettiin tietä, kun hän kulki tienpientareita kumarassa etsien tielle pudonneita markkoja - ja siksi häntä kutsuttiin myös Markka-Väinöksi. Kulta-Paavo oli ikuinen lapsi henskelihousuineen, ja sanoisin, että kyläläisten rakastama pyöreä ukkeli, joka töpötteli kauppakassi kädessään kylänraittia ihmisille hymyillen.

Outoa, miten elävästi ja lämpimästi nämä erikoispersoonat ovat piirtyneet lapsen mieleen. Heidän nimensä on kuin valonpilkahdus, auringon säde lapsuuden hämärään, josta ei puutu tummiakaan sävyjä. Mutta nämä ovat siis valopilkkuja, jonkalaisia soisi nykylastenkin mieleen jäävän mieluummin kuin pohdiskeluja siitä, voiko sukupuoltaan vaihtava toimia pappina tai pippinä. Aikuisten mutkaton asenne ratkaisee kaiken, ja olen yhä vakuuttuneempi siitä, että eivät lapset tuomitse ja kiusaa erilaista ihmistä tai toveriaan ilman aikuisten esimerkkiä. Lapsi ei siis ole syntymäjulma, vaan tabula rasa, johon piirtyy hänen kohtaamiensa läheisten maailmankuva ja asenteet.

Ehkä toisella kertaa kerron teille Ellistä, joka myös oli miesnainen. Hän sai huonoa kohtelua sivistyneeltä perheeltään, ja päätyi hullujenhuoneelle ja kavalluksiin ja laati tohtorinväitöskirjansa hullujenhuoneelta päästyään ja kärsittyään kavallustuomionsa. Tai sitten en kerro - tuossa se jo tuli. Elliä ei hyväksytty miehenpuvussaan eikä puolipartaisena naisena, jonka sielussa ja ruumiissa asui kuitenkin mies.

(Maalaus Romaine Brooks)

Kiltin tytön syndrooma

Edellisen päreeni keskustelussa anonyymi viittasi tänne kertoakseen ilmeisesti, että ehdotukseni nettimaailman yhteisöllisestä yhteiselimestä, nettikiusattujen tukiverkostoblogista tai muusta senkaltaisesta, on jo keksitty paremmin, Pekka Hyvärisen toimesta. Hyvärinen tosin ehdottaa valtiollista nettivaltuutettua.

Mikä ettei, sillä tarvetta on. Emme me kaikki ole Ingallsin Lauroja, jotka tanssimme nilkat ojossa balettia somassa joutsenrivissä sopivin höyhenaskelin ja vältymme näin nettihörhöiltä. Meissä on paljon myös kömpelöitä joutsenenpoikasia, virheidentekijöitä tai sitten vielä parempia kuin Ingallsin Laura, jolloin taatusti saamme riesaksemme nettisontiaisen, joka pruikkii blogiimme tai muilla foorumeilla oleviin viesteihimme kateudenkeltaisia pruikkiaan. Jos meillä on ennestään jostakin vajeestamme tai vaihtoehtoisesti hyveestämme johtuen vanha sontiainen jossain nurkassa, sontiaiset liittoutuvat yhteen ja pörinä on kaksinkertainen. Sonnanhaju vetää sitten jatkossa muita samanhajuisia puoleensa ja sirkus on pystyssä.

Linkkaamani blogihenkilö Kari Haakana käyttää mielestäni hieman ontuvaa ja ihmeen kaukaa haettua moottoripyörävertausta puhuessaan internetin käytöstä, ikään kuin motskariajelu olisi samanlaista jokamiehenhuvia kuin netissäajelu. Kun meillä on siis tämä tieliikennelaki, sanoo blogihenkilö, niin emme tarvitse erillisiä moottoripyöränormeja tai moottoripyörien valvontapoliiseja - näitä älköön sekoitettako nyt moottoripyöräpoliiseihin joita taas on ja varmaan saa ollakin - he hoitavat tärkeitä ylinopeusrikkojakeikkoja mitä oletettavimmin.

Ja samalla tavoin kun meillä on laki sananvapaudesta ja muusta julkaisemisesta, emme Kari Haakanan emmekä luonnollisesti hänen kommentoijiensakaan mielestä tarvitse erikseen nettilakeja emmekä siis nettivaltuutettua, kun eihän siis Ingallsin Lauraakaan netissä kiusata tai häiriköidä. Kai nyt nettiin kirjoittava jukupliut osaa puolensa netissä pitää kun sinne kerran menee, ja fiksuthan eivät käy Suomi24:n sivuilla, joilla nyt on mitä on, että mitäs meni sinne, kikkelis kokkelis. Ainahan voi lisäksi ottaa tietokoneen töpselin irti seinästä.

Oma ajatukseni nettihäiriköinnin välttämiseksi tai pikemmin avuksi liittyy siis yhteisöllisyyteen (ks. edellisen päreen keskustelun loppu). Eri foorumeilla on omat valvojansa ja joskus hyvinkin tiukka kontrolli, mutta mm. blogimaailmassa katto on korkealla eikä ole minkäänlaista valvontaa, rajana on vain Suomen laki - jos bloggaat ristimänimelläsi. Valtaosa blogilistalla olevista yli 19 132:sta on anonyymibloggaajia, ja heidän on parasta olla Ingallsin Lauroja, joihin paha ei tartu. Blogilistalla voi lisäksi olla sisällöltään millainen blogi tahansa - sisältöön ei puututa, sanoo ylläpito. Tarvitsisivatkohan bloggaajat muuten oman blogivaltuutetun?

Homo garrulus, Tris ja Komposti!

Luovutan blogini käyttöönne. Tässä on teille nyt oma päre, ettei tarvitse enää tukkia sähköpostiani haistvittuviesteillä, ei tarvitse kuormittaa omaa blogianne Iinestä kiusataan eikun ei kiusata -kyselyillä, ei tarvitse pohtia ankan tekopyhyyttä nurkan takana muiden huomaamattomissa.

Tehkää se nyt avoimesti paljon luetussa blogissa. Puhukaa suunne puhtaaksi ja kertokaa tietonne Iineksen rikoksista, narsistisuudesta, ohuesta sivistyksestä, teeskentelystä ja valheista. Tehkää se nyt, sillä sana on vapaa, ei ole fasistista sensuuria, joka mielivaltaisesti poistaa avoimen kommenttilaatikon viestejä. Valuttakaatten tähän nyt kaikki, mikä mieltänne painaa, laatikolla ei ole reunoja!

Olkaa hyvät Homo garrulus, Tris ja Komposti! Tässä mausteeksi ja lämmittelyksi juuri tullut viesti Trisiltä, lyhennettynä:

Painu vittuun sekopää.- -

Olet ulkokultainen, omahyväinen, laiska ajattelija, pelkuri, tekopyhä, narsistinen, valheellinen, blogisi sijoituksia säälittävästi nosteleva tilatessasi niitä omalla nimelläsi, fasistinen (avoimen blogikommenttikentän mielivaltainen sensuuri ei ole mitään muuta), empatiakyvytön, toisia leimaava ja säälittävä. - -(Tris)

(Valokuva Abelardo Morelli, Women from three paintings)

Bloggaaminen on taiteilua

Pitää kirjoittaa kieli keskellä suuta. Ettei vain loukkaa ketään etsiessään kirkkainta helmeä, totuutta. Tai ettei anna hörhöille minkäänlaista eliksiiriä blogikiusaamiseen.

Sitä saa vieläkin kirjeitä viiden vuoden takaa, kun tutustuessaan virtuaalifoorumien ihmeelliseen taikamaailmaan erehtyi luulemaan jotakuta hyvin persoonallista kirjoittajaa trolliksi ja meni lausumaan ajatuksensa ääneen. Sitä saa kirjeen Kauhajoelta - korjaan - kauhajokiskirjoituksestaan, kun aprikoi ääneen, minkälainen kasvuprosessi tekee lapsesta, viattomasta tabula rasasta - joukkoteurastajan. Sitä saa lisäkysymyksen Ajankohtaisen kakkosen ohjelmansuorittajalta, joten kuka sanoo, ettei blogisanaa lueta ja ettei blogisanalla ole voimaa ja ennen kaikkea - ettei blogisanaa seurata myös kontrollimielessä?

Sitä saa myös ikävän herhiläisen, oikein pirulaisen blogisontiaisekseen, joka ruikkii ikäviä pruikkiaan kommenttilootaan, jossa on päivittäin vihjeitä kotipaikastani tai muusta sellaisesta, joka kertoo, että tiedän kuka olet ja ainakin missä asut. So what. Ei voisi vähempää kiinnostaa, sillä kannan itseyteni ja minuuteni pää pystyssä, salattavaa ei ole, vaikkakaan en heitä nimeäni kehiin.

Rupeaa kuitenkin miettimään, mitä blogissa voi sanoa. Oikeastaan sitä ei pelkää poliisia eikä haastemiehiä, sillä tärkeimmät pykälät ovat tiedossa. Enemmän pelkää noita hörhöjä ja anonyymiherhiläisiä ilmapiirin myrkyttämisestä ja bloggaamisen tympeyttämisestä.

(Kuva Helsingin yliopiston kirjasto, lehdistökuvat)

Näsäviisaudesta Ina Mikkolalle

"Pakko keskustelijana sanoa, että minusta oli vain parempi, että puhuttiin, mitä yhteiskunnallisella tasolla voitaisiin tehdä, vaikka päättäjiltä ei kunnon vastauksia saatuukaan. Mutta ehdotuksia kyllä muilta keskustelijoilta tuli.

Kukaan ei kiellä, etteikö kasvatus kotona ole suuressa osassa kehityksessä, mutta siihen on niin paljon vaikeampi yhteiskunnan vaikuttaa kuin esimerkiksi kouluun ja nettiin, jotka vaikuttavat myös kehitykseen. Ja eiköhän koulumurhaajiin ja pahoinpitelijä tyttöihin ole enemmän vaikuttanut muu ympäristö kuin koti tai ken tietää, mutta vahvasti kyllä tuntuu siltä.

Olisi myös mukava kuulla sinulta, miksi olin mielestäni näsäviisas ja onko siinä jotakin pahaa :D

Terveisin Ina Mikkola"


Tällaisen kysymyksen esittää Ajankohtaisen kakkosen suuressa Kasvatusillassa esiintynyt lukiolaistyttö Ina Mikkola minulle pari pärettä alempana, keskustelun viimeisessä kommentissa. Nostan kysymyksen ja vastaukseni Inalle uuteen päreeseen, jottei se huku.

Ina!

Olen kirjoittanut kilometrikaupalla kasvatusasioista, joten niistä ei nyt sen enempää - sinulle sanon vain sen minkä blogini lukijat tietävät varsin hyvin, että peräänkuulutan vanhempien vastuuta nimenomaan siitä syystä, että varsin usein syyttävä sormi osoitetaan kouluun tai internetiin, kuten nytkin Kasvatusillassa nähtiin.

Se tie on kuitenkin jo tavallaan kuljettu loppuun, sillä ei koulu voi poistaa kiusaamista kokonaan, koska kiusaaminen ei johdu koulusta eikä synny siellä, vaan sen syntymekanismi on monimutkaisempi ja juontaa sekä kiusaajien että myös kiusausta kokeneiden varhaisiin vaiheisiin ja minäkuvan kehitykseen kolmena ensimmäisenä elinvuonna. Jos ihmiselle kehittyy terve ja itsetuntoinen minäkuva, hän ei kiusaa muita ja pystyy torjumaan kiusaamista myös itsenäisesti ennen kuin se ryöstäytyy hallitsemattomiin. Katsonkin, että paukut pitäisi suunnata enemmän kiusaamisen ennaltaehkäisyyn kuin jo tapahtuneen kiusaamisen paikkaamiseen - mikä tietenkin myös täytyy tehdä nollatolenrassilla: kiusausta ei saa sietää missään, siihen pitää puuttua aina.

Se mitä tarkoitin näsäviisaudella, oli aika miedosti sanottu, sillä veit välillä jopa röyhkeästi muiden puheenvuorot. En kuitenkaan raaskinut kirjoittaa heti näin, koska näen sinussa myös suloutta ja nuoruuden innokkuuta ja halua parantaa asioita. En ole kuitenkaan tietoinen, millaisiin asioihin energiasi suuntaat, ja nyt näin lähinnä sen vimman, jolla estit muita puhumasta. Asiasi hukkui hieman sen alle, ja on jopa mahdollista, että muita kunnioittavammalla asenteella olisit saanut asiaasi edistettyä paremmin. Saamasi palaute kertoo tästä.

Opettajana näen, että olet erityisen aktiivinen opiskelija, ja myös ilmaisukykyinen ja äärimmäisen rohkea. Siitä sulka hattuusi. Kannattaa kuitenkin muistaa, että asioita hoidettaessa on muut otettava huomioon, ja mietittävä, että kuunnellessaan saa joskus enemmän kuin puhuessaan. Kuitenkin haluan kiittää sinua esiintymisestäsi ohjelmassa ja uskon, että sinua tullaan vielä näkemään ja - kuulemaan. Jos olisit oppilaani, olisin sinusta ylpeä, vaikka oletkin tuollainen näsäviisas lukiolaistyttö itseäsi huomattavasti vanhempien ja tietävämpien edessä. Huomauttaisin kyllä silloinkin huutelusta.

Ohjelmaa katsoivat muutkin blogini kommentoijat ja aiheesta kirjoittaneet, ja uskon, että moni on eri mieltä kanssani tuosta näsäviisaudesta, kuten olet ehkä huomannutkin. Onnistuit jakamaan mielipiteet, mikä on omalla tavallaan hyvän keskustelijan tuntomerkki.

T. Iines

PS Kyseinen Kasvatusilta on katsottavissa Ylen Areenalla.

(Valokuvassa Lillian Gish, mykän filmin tähtinäyttelijä)

Talvipäiväkirja 2. sivu

Ohhoh, blogilla on jostain syystä itselleni ennätyksellinen, suorastaan mahtava määrä lukijoita, yli 380 juuri nyt pelkän blogilistan kautta. Mitäs nyt on tapahtunut? Kiinnostaako persoonani osoittautuminen tunnistettavaksi lihalliseksi olennoksi (ks. ed. päre) ihmisiä vai onko kynäni sujuttelu muka niin luistavaa?

Muuan ystävällinen lukija kyllä koukkasi blogiini Googlen kautta hakulausekkeella ikkunaiines vintti pimeänä, joten olisikohan tuossa selityksen tynkää? Täytyy myöntää, että kyllä olenkin niinsanotusti pihalla, en ymmärrä ainakaan tuollaisia hakuja, joissa halutaan kertoa bloginpitäjälle terveisiä perseestä. Mikä ihmisiä oikein riivaa? Olisiko kyseessä klassinen selitys: ei ole sivistystä, sillä sivistys näkyy nettitavoissakin, koska kyse on sydämen ja päänupin yhteisliitosta. Muutenkin tuntuu siltä, että blogosfääri on pullollaan hörhöjä, omituisia otuksia, luovia hulluja joista ei aina tiedä, kuka on ystävä tai kuka ojentaa seuraavassa käänteessä puukkoa.

Mutta - en sure sellaista nyt, sillä talvi on tulossa ja kaikki on hyvin! Odotan suorastaan innokkaasti kaakosta nousevaa lumimyrskyä. Sisälle on kiva käpertyä kirjoittamaan, lukemaan tai kutomaan sukkaa höyryävää glögiä mukissa, ja kynttilät liekeissä. Ja jossain välissä ehkä uskaltautuu myrskyn silmään kameran kanssa koettamaan elämänsä myrskykuvaa. Jos ulkona on karmea häslinki, voi kuvailla omalla pihalla tai jopa yläkerran parvekkeella. Nautittavaa joka tapauksessa.

Tänään en jaksa ihmetellä enkä kiivailla siis yhtään mitään, en edes sitä että kolme suomalaista tappaa joka päivä itsensä. Pitää pitää oma mielensä valoisana ja luottaa itseensä, sillä minulla on hyvä olla - minkäs sille voin; minä nautin elämästä enkä aio heittää tuhkaa päälleni, sillä ketä se auttaisi. Ostinkin eilen itselleni kukkia kolmella eurolla, kimpun oransseja ja keltaisia ruusuja. Arvelin, että olen ansainnut ne. Panin ne tietokoneen viereen, jotta saisin positiivista energiaa kirjoittamiseen.

(Kuvassa Lydia Wideman, suomalainen olympiavoittaja v. 1952)

Talvipäiväkirja 1. sivu

Yöllä oli satanut ensi lumen. Ohut vaippa tosin vaan, mutta kestävä, vielä illansuussakin se on maassa. Ja oksilla on lunta, ei ole sulanut pois. Ja lisää lunta on luvassa!

Vietin päiväsydämen, sen valoisan ajan tietenkin, kameran kanssa ulkona valkeaa harsomaista maisemaa katsellen. Kävin pikkukoskella, ja ihmettelin jälleen vuosienkin jälkeen tämän seudun umpiruskeaa vettä. Tultuani takaisinpäin jouduin pieneen kuulusteluun. Tai niin sen koin. Olin parkkeerannut nimittäin autoni Jumalan lasten valtakunnansalin pihaan, ja pihaa lakaiseva ihminen tuli tarkistamaan, että kuvaamassako olin vai? Näki kameran kaulallani ja katsoi pää kallellaan. No olin kai, ja vakuuttaakseni rehellisyyttäni aloin kehua alapuolella olevaa koskimaisemaa.

Mikä siinä on, että kuvaaja joutuu usein sietämättömiin tilanteisiin, tuijotuksen kohteeksi tai suoraan hullun kirjoihin kuvatessaan vaikka vain maisemia tai lumipeitteen saanutta pöheikköä tai jotakin pientä maanrajassa olevaa kukan teriötä? Minullakin on vielä kamera, jossa on objektiivin pitkä putki. Saan uteliaita tai ärtyneitä katseita osakseni, paitsi vanhuksilta, jotka saavat kamerastani oivan jutun aiheen. Mitäs sitä ollaan kuvaamassa plus hymy päälle, kädet selän takana.

Yleistä on kuvitella, että kuvaaja jahtaa jotain erikoiskohdetta. Jos on kuvaamassa tavallista saviseudun rusehtavaa peltoaukeaa, alkavat ohikulkijat vilkuilla pellolle kaula vinossa, että hirvikö siellä vai mikä. Kun ei mitään näy, katsotaan kuvaajaa kuin hurahtanutta. Eihän pellossa voi olla mitään kuvaamista, sumuisena päivänä vielä. En ihmettele, että vuoden luontokuvan napannut helsinkiläismies ei suostu kuljettamaan isoa kameraansa mukanaan, vaan käyttää taskussa kannettavaa pientä pokkaria liikkuessaan ihmisten ilmoilla. Ei kestä kuulemma sitä tuijotusta.

Ex-mies lähetti onnittelukirjeen, jossa kirjoitti valmistelevansa Puola-romaaniaan. Uusia afojakin on kuulemma kokoelman verran kasassa. Oli onnellinen, että tyttärellä sujuvat opinnot ja voi ulkoistaa hänet kohta asunnostaan ja panna sen reilusti vuokralle ja tienata rahaa. Mikäs siinä, ymmärrän kyllä, että kun omistaa osakkeen Helsingissä, menettää hurjasti tuloja, jos antaa jonkun asua siinä ilmaiseksi, vain yhtiövastikkeen maksamalla. Ex päätti kirjeensä sanoihin Buly maz, entinen miehesi, Warsova, Persläpi. Ei tule tänä vuonna Suomeen jouluksi, kun on kyllästynyt läntiseen kulutusjuhlaan.

Luulen kyllä, että muuan laiha ja ruma puolatar (miehen oma luonnehdinta) ei päästä häntä verevän ex-vaimon kinkkupöytään. Hyvä niin, huokaan helpotuksesta. En kestä sitä valitusta ja lääkärillä juoksua, puolalaisista lääkäreistä kun ei ole mihinkään. Miehellä on aina Suomeen tullessaan kaksi kolme helsinkiläislääkäriä tilattuna, koska hänellä on luultavasti jokin syöpä, joka jäytää milloin missäkin. Ensimmäinen syöpä oli jo seurusteluaikanamme, ja mies pani minut soitamaan lääkärille ja kysymään tuloksia, että oliko selässä oleva rasvapatti syöpää vai ei, ja oliko syöpä jo pitkälle kehittynyt. Hän odotti kotona hautautuneena tyynyjen alle. No ei ollut, vaan mies oli terve kuin pukki. Toisen kerran hän lähti keskellä yötä apteekkiin, kun nenä oli tukossa, hän tunsi kuolevansa. Vieraillessaan täällä hän nukkuu tulpat korvissaan, koska ei kestä patterin kohinaa.

Miten nautinkaan yksinäisestä illastani. Etenkin kun palautin mieleeni sen, millaista voisi olla, jos olisi sidottu hankalaan ihmiseen. Kuppi vihreää teetä, soittimeen vaikka Albinonia tai kepeän leikittelevää Vivaldia tai Mozartia, ja se on siinä. Avaan verhoihin raon ja katson kadulle. Puiden oksilla on lunta, ja pihanurmikko on valkeanaan. Ei ole kiirettä, on aikaa.

(Piirros Martta Wendelin)

Kadut syyllisiä!

Viisi yksitoistavuotiasta pikkutyttöä hakkasi kahta pikkutyttöä kadulla - otsikko aamun Ilta-Sanomien nettiuutisessa.

Tästä ei aamukahvi enää mene väärään kurkkuun, sillä se meni jo eilistä suurta Kasvatusiltaa (Ajankohtainen kakkonen, tv 2) seuratessa. Syytettyjen penkille oli rahdattu mm. opetushallituksen pääjohtaja, opetusministeri, opettajia, opetusalan asiantuntija Kari Uusikylä. Tulituspuolella oli näsäviisas lukiolaistyttö Ina Mikkola, ja lisäksi keskustelussa oli terapeuttiguruja, draamaopettajaa, Tommi Hoikkalaa. Vain yksi loisti poissaolollaan kuin Jeesus Karin piirroksen joulukadun ihmisvilinässä: vanhemmat. Missä olivat kasvatusvastuun päätekijät, lasten vanhemmat? Kysyn vaan!

Nyt Kasvatusillassa syyllistettiin ensin koulu, sitten Internet, mutta missään vaiheessa ei kysytty: minkä prosessin tuloksena syntyy joukkomurhaaja tai koulussa kiusaava. Hoettiin vain samoja mantroja siitä, mitä koulun tulee tehdä, jotta lapset eivät kokisi yksinäisyyttä. Lisää rahaa, oppilaskeskeistä keskustelua ja se on siinä. Kodin vaikutus oli valkoinen alue, en kuullut sanaakaan ennen loppukevennystä, jossa pikkuiset saivat sanoa nopeassa tietoiskussa, millainen on hyvä vanhempi. Kiva ja antelias, jäivät mieleen.

Kannattaako siis ollenkaan ihmetellä, jos yksitoistavuotiaat pikkutytöt hakkaavat toisensa henkihieveriin kadulla? Mitä kummaa noin pienet yleensä tekevät kaduilla yksin illalla? Muualla Euroopassa lasten yksinjättö illalla on heitteillejättö. Pitäisikö nyt sitten ulkoistaa syyllistäminen Helsingin kaduille, kun niillä on lasten harjoittamaa väkivaltaista säpinää? Koulu, internet, katu... Tai - olisiko vielä jokin kohde, johon lasten paha olo voitaisiin ulkoistaa?

Syyspäiväkirja 11. sivu

Olen ollut tänään aika onnellinen. Kaikki on oikeastaan hyvin, tasapainossa. Päiväni ovat vapaat tehdä mitä haluan. Olen terve, nautin asioista, mutta en tunne tarvetta mässäillä kohtuutomuuksilla, ellei sellaiseksi sitten lasketa nauttimista punaviinistä illalla kynttilänvalossa, lasi tai kaksi.

Kirjoittaminen maittaa, käsikirjoitukseni etenee hitaasti - kirjoitan materiaalia kolmatta neljättä kertaa - kerrokset ovat limittäin niin, että alkuosan olen kirjoittanut uusiksi ehkä kymmenen kertaa, puolivälin pari kolme kertaa ja loppuosan kertaalleen. Hassuinta on, että en vielä tiedä, miten tarina päättyy. Sen näkee vasta sitten, kun olen saanut keskiosan kirjoitettua tarpeeksi monta kertaa. Sain nimittäin blogini lukijoilta arvokkaita vinkkejä huumorista, jota en ollut ajatellut yhtään, tragediaa tai melodraamaa kun luulin kirjoittavani. Oikeastaan tämä näkökulma auttaa minua tavoittelemaan sitä irtonaisuutta ja kepeää iloittelua, joka on hyvän teoksen tuntomerkki, vaikka se kertoisi surullisista asioista. Toisaalta on niin, että jos tarinaan tulisi happy end, se ei kaipaa humoristista otetta, mutta jos loppu on surullinen, otteen olisi oltava kautta linjan humoristinen, ja tarkoitan tällä mustaa huumoria. Muutoin ei synny kontrastia, paradoksia, jännitettä.

Kirjoittaminen maittaa myös blogiin, ja ajattelin lisätä päiväkirjaosuutta, vaikkei minulle koskaan mitään tapahdukaan. Kaipaan harmoniaa, en kiivasta keskustelua, vaikka välillä kaipaan kyllä ajatusten vaihtamista maailmanmenosta. Iloitsen joka päivä, kun onnistun hoitamaan puhumalla jonkin asian itsenäisesti. Tänään keräsin rohkeuteni ja sain kuin sainkin vaihdettua S-marketissa tiliostojeni maksupäivän itselleni paremmin sopivaksi. Pari päivää sitten onnistuin hoitamaan katkeilevan nettiyhteyteni kuntoon. Kävin tietokoneliikkeessä, jossa minua tuli palvelemaan yhtaikaa kolme nuorta miestä, kaikki muutaman vuoden takaisia oppilaitani, ja lisäksi kotiin tuli kaksi asentajaa tarkistamaan linjat. Näin lisäksi unta siitä, että olin jälleen jossain yhteisössä mukana muiden kanssa, ja ihmettelin itsekin unessa sitä, että puhuin niin hyvin. Heräsin onnellisena.

Aloitin myös joululahjojen kutomisen. Puikoilla on vuonna 2005 aloitettu punainen sukkapari, jonka saatan nyt loppuun. Olen jopa innostunut ja aion kutoa toisen sukkaparin heti perään. Kaapissa on pussillinen harmaita lankoja, ja kantapään kavennus sujuu jo ilman ohjetta. Ostin langat äidin kuoleman jälkeen, kun päätin, että sukkien tulo perheessä ei saa katketa. Äiti kutoi aina kaikille sukkaparin pukinkonttiin. Vaan niin jäi minun sukankutomisviritykseni puikoille kaapin nurkaan.

Eilen oli isän nimipäivä. Jostain syystä muistan sen aina, marraskuun kuudestoista. Kuvassa oleva ikkunalaudalle asetettu kirjevaaka on isän toimiston työväline. Hän punnitsi sillä toimistosta lähtevät kirjeet. Minä punnitsin sillä nukenvaatteet ja lelut. Nimipäivänä asetin isän valokuvan kehyksiin, kaivoin sen piirongin kaapin nurkasta, jossa se makasi kasvot alassuin, sama kuva kuin Suomalaisessa kuvakirjassa, mutta mustavalkoisena ja kokonaisena, otsakiehkuraa myöden. Arvelin, että isä on kärsinyt tarpeeksi, joutaa päästä muiden sukulaisten kuvien kanssa samaan riviin. On siinä ensimmäisen koirani Manun kuvan vieressä. Sitten on kuva äidistä, kissa sylissä, Ruben-koira vieressä, sohvalla. Kissa elää vielä, von Kusti, ei paljon puutu 20 vuodesta.

Jos YouTubessa olisi laulu Maailma se on kuin silkkiä vaan, sylihin sen tahtoisin kerrallaan. Hadl, lidl, lidl, lidl, lindallei, huomisen huolta ei minulla ei…, niin panisin sen tähän loppuun.

(Valokuva Iines)

Paha ei parane pussaamalla

En malta olla kirjoittamatta näkyviin erilliseksi päreeksi pohdiskeluni lopputulosta - koskee mm. edellisen päreen lopussa ilmevää ajatustenvaihtoa - tosin olen joutunut poistamaan sieltä kommentteja. Pohdiskelu sopii lisäksi edelliseen teemaan kiltti ja nöyrä lapsi.

Sellaisia me tunnolliset, nöyrät ja kiltit opettajat olemme, että kestämme ja siedämme oman henkisen terveytemmekin uhalla erilaisia oppijoita, herjauksia, häiriintyneitä persoonia, annamme heidän kävellä ylitsemme ja imeä meistä mehut uskoen viimeiseen saakka kaikkeen hyvään, henkiseen kasvuun ja muuttumiseen. Uskomme siis oppimiseen.

Olen saanut lukuisia hyviä neuvoja heittää kommenttikeskustelujen häiriköt yli laidan olemalla huomaamatta heitä. Jokin tässä poisheitossa kuitenkin sotii suuresti sisäistä minääni ja maailmankuvaani vastaan, sillä näen ilkeissä kommenteissakin ahdistusta tai kirjoittajan omaa tuskaa, ja tahdon antaa tilaa tällekin puolelle elämää. Sanoisin jopa niin, että nämä jokuset mustat lampaat ovat minulle läheisiä ja tunnen lämpöä heitä kohtaan, vaikka olen saanut käsittämätöntä ivaa ja pilkkaa juuri heidän taholtaan.

Samoin tunsin koulussa. Mitä vaikeammin lähestyttävä oppilas, sen tärkeämmäksi hänet koki. Ja miten kouluissa muuten kävisi, jos opettajat todella noudattaisivat näitä neuvoja heittää häiriköt ulos ja olla näkemättä heitä, jättää heidät oman onnensa nojaan? Opettajat kivitettäisiin kuoliaiksi mediassa ja palstoilla, ja he saisivat syytteen virkarikoksesta.

On hassua, että virtuaalissa pitää olla kylmästi omaa etuaan ajava, mutta reaalissa pitää antaa antaa kävellä ylitseen. Tämä on paradoksi, joka sekoittaa käsitystäni oikeasta ja väärästä, itse kun pidän virtuaalia jokapäiväisenä vuorovaikutusvälineenä, jossa on samat eettiset normit ja sanktiot kuin reaalissa.

Minä en ymmärrä siis enää mistään eettisyydesta yhtään mitään! Alan myös uskoa tämänpäiväisessä Helsingin Sanomissa ollutta psykologian asiantuntijan kirjoitusta, jossa hän sanoo, että on olemassa myös todellista pahuutta, joka ei parane pussaamalla. Olen joskus kirjoittanut pahan kosketuksesta virtuaalissa, ja totisesti, paha on kuin onkin olemassa, ihmismielen syövereissä eikä sitä edes tarvitse selittää sairaudeksi.

Olen tuntenut sen henkäyksen niskassani, ja se on värisyttävä tunne, kuin joku kulkisi hautasi yli - et voi sille mitään, paha voittaa hyvän tässä maailmassa. Jos joku on saanut päähänsä vainota sinua, olet osin menetty, et ole koskaan enää ehjä siinä ympäristössä, jossa sinua kiusataan. Pystyt vain avuttomana katsomaan, miten paha voimistuu, imee vertasi ja liittoutuu toisen pahan kanssa. Liitouma sieppaa pahan pisaroita sieltä, missä niitä leijuu ja vahvistaa itseään, ja pahan tihentymällä on kyky jopa muuntaa hyvää pahaksi, pahuudellaan.

Aamuinen Helsingin Sanomien kirjoitus palautti mieleeni tämän pahuuden selitysmallin järkyttäville teoille, käsittämättömille kiusaamisille ja vainoille, kaikelle pahalle, mikä uhkaa ihmisyyttä ja kaikkea hyvää ja elämää ylläpitävää. En halua mystifioida tätä pahaa, mutta mietin, missä määrin filosofit ovat pohtineet pahan olemusta - myönnän, että en tunne tätä pelottavaa asiaa ollenkaan, niin kauas olen sen torjunut mielestäni. Voiko siis tehdä vääriä tekoja vain, koska on paha?

(Kirjan kansikuva: Charles Baudelaire, Pahan kukkia)

Kiltti ja nöyrä lapsi?

Monissa kirjoituksissani olen puhunut uudenlaisen arvofilosofisen keskustelun tarpeesta. Pyrittäisiin kartoittamaan sitä, minkälaisen henkisen ilmaston ja elämisen piirin olemme luoneet lapsillemme, jotka kaikkien mediasta tihkuvien tietojen valossa voivat hämmästyttävän pahoin ollakseen länsimaisen ja edistyksellisenä pidetyn, tosin perin nuoren sivistysvaltion kansalaisia.

Olen esittänyt keskustelun käynnistämiseksi eettistä toimikuntaa, johon kuuluisi henkilöitä tieteen ja taiteen huipulta täydennettynä kentän äänellä eli kasvatusalan työntekijöillä ja lasten vanhemmilla. Lapsia en ole esittänyt toimikuntaan, sillä meillä on jo tietoa lasten pahoinvoinnista, mutta mikään ei estä kuuntelemasta heitä lisää johtopäätöksiä ja mahdollisia uudistuksia tehtäessä.

Tässä yhteydessä on turha lähteä laajasti toistamaan sitä, millaista aikaa elämme, sillä se on jo sanottu monessa yhteydessä. Yhteenvedonomaisesti eri lähteistä poimituista esimerkeistä voi kuitenkin todeta, että kansallinen hyvinvointi onkin harhaa, sillä kaikenikäisillä ihmisillä on Suomessa suuri henkinen hätä:

• Joka toinen päivä yli 65-vuotias suomalaisvanhus tekee itsemurhan.
• Suomalaisten 15-24-vuotiaiden tyttöjen itsemurhakuolleisuus on WHO:n tilaston mukaan toiseksi korkeinta maailmassa.
• Suomessa pahoinpitelyjen määrä on ollut kasvussa. Vuosien 1990 ja 2005 välillä kasvua on ollut 32 prosenttia. (Vuonna 2005 USA:ssa tehtiin 469 väkivaltarikosta 100.000 asukasta kohden, Suomessa vastaava luku oli n. 585.)
• Elämänsä aikana lievää väkivaltaa oli kokenut 72 prosenttia ja vakavaa väkivaltaa 8 prosenttia 15-vuotiaista suomalaisnuorista. (Lähde)

Tältä pohjalta minussa ainakin herää tarve miettiä uudelleen joitain moraalisia käsitteitä kuten lähimmäisyys, kiltteys, anteliaisuus, armeliaisuus, auttavaisuus, ystävällisyys, yhteisöllisyys, henkisyys, totuudellisuus, ahkeruus, tyyneys, rauhallisuus, iloisuus, onnellisuus, nöyryys ja tietenkin rakkaus. Mikä näiden asioiden osuus on nykyisessä yhteiskuntakulttuurissa?

Voisiko jokaiselle luetellulle asialle nimetä vastapoolin ja todeta, että nimenomaan se onkin vallalla Suomessa? Itsekkyys, kovuus, omasta kiinnipito, tuomitsevuus, epäystävällisyys, yksilöllisyys, hedonistisuus ja materialistisuus, valheellisuus, laiskuus tai helpolla meneminen, hermostuneisuus, surullisuus, masentuneisuus, viha. Miten on, miksi nämä vastapoolit tuntuvat ajalle ominaisilta ja tutummilta kuin edellä olevat lähinnä kristilliseltä ja looserimaiselta lespaukselta kuulostavat lällykkeet? Mekö olemme näin päättäneet, vai kuka?

Vanhempia tai yleensäkään ihmisiä ei voi käskyttäen opettaa, mutta uskon siihen, että laaja ja arvovaltainen tiede-taidevaikuttajien arvokeskusteluprosessi johtaisi median mittavaan mukaantuloon, jolloin keskustelu siirtyisi sinne minne kuuluukin eli kentälle, vanhempien ja opetusväen piiriin, jolloin sillä pitäisi olla vaikutuksensa mm. koulujen, päiväkotien ja neuvoloiden kasvatus- ja opetussuunnitelmien kautta uudistuviin opetussisältöihin ja -menetelmiin, joissa lähdettäisiin lapsen eettisestä kasvusta ja oman persoonallisuuden hyväksymisestä kaikissa mahdollisissa aineissa ja tilanteissa.

Itse uskon taideaineiden hyvään vaikutukseen ihmisessä ja niiden lisäämiseen opetussuunnitelmissa. Neuvolatoiminnan kautta on suora yhteys lapsen vanhempiin, ja tätä kautta heidät saavutetaan ehkä parhaiten koko lapsuuden aikana. Tärkeimpänä pidän kuitenkin julkista keskustelua ja merkittävänä antina sitä julkaisukokoelmaa, joka prosessin tuloksena syntyisi. Siinä olisi pureskeltavaa kasvatusalan ihmisille ja vanhemmille, kaikille.

Voitaisiin myös kirjoittaa 10 käskyä vanhemmille, prosessin pohjalta muotoutuneita. Tässä alla muutama hyvin nopeasti ja luonnosmaisen harkitsematta keksitty käsky - muut voivat keksiä omansa:

1. Anna lapsellesi joka päivä lämmin terveellinen kotiateria tai kaksikin.
2. Ota pieni lapsi syliin, kun hän itkee suruaan ja suukottele häntä.
3. Älä koskaan lyö lastasi, sillä hän on sinua hauraampi.
4. Älä edes tukista häntä, älä kajoa sormellasikaan muuta kuin hyvässä mielessä.
5. Puhu lapsellesi joka päivä ja kysy, kuinka hän on päivänsä viettänyt, mitä hän on tehnyt.
6. Ohjaa lastasi koulutiellä ja opasta hänet iloitsemaan koulunkäynnistä, opettajista ja tovereista.
7. Älä anna lapsesi lyödä ketään äläkä anna hänen puhua rumasti kenellekään tai kenestäkään.
8. Älä vaadi lapseltasi enempää mihin itse pystyt, äläkä noudattamaan sitä, mitä vastaan itse rikot.
9. Sano lapsellesi usein, että hän on hyvä ja rakas.
10. Vie lapsesi suomalaiseen metsään etsimään aarteita mieluummin kuin Puuhamaahan.

Muut voivat keksiä omat käskynsä ja esittää ne!

(Maalaus Akseli Gallen-Kallela)

Jälkikirjoitus: kouluampuja ei ole mielisairas

Jokelan ja Kauhajoen surmista pamflettikirjan kirjoittanut Jussi Särkelä, mm. Mielenterveyden Keskusliiton toiminnanjohtajana työskennellyt järjestömies, väittää, että mielenterveysongelmista on tehty selitys kaikelle poikkeavalle (HS 9.11.2008).

Tämä johtaa siihen, että koulusurmatkin selitetään helpoiten juuri mielenterveysongelmilla, ja koululaisia aletaan "huolikartoittaa" ja seuloa, kenessä on potentiaalia kouluampujaksi. Poikkeavat yksilöt ulkoistetaan sosiaali- ja terveyshuollon hoidettaviksi sen sijaan, että he olisivat osa yhteisöä.

Särkelä on tässä oikeassa, sillä samaisessa sunnuntaihesarissa on toisaalla tragikoominen juttu siitä, miten tavallisia poikia ja heidän perheitään on tänä syksynä piinattu leimaamalla heitä koulusurman suunnittelijoiksi - väärinkäsitysten vuoksi.

Muutenkin Särkelä allekirjoittaa pamfletissaan minunkin aiemmin esittämiäni tuntojani ja ajatuksiani koulusurmista, joiden jälkipohdinta ajankohtaistui jälleen vastaillessani Benropen joihinkin sananvalintoihini kohdistamaan kärjekkääseen kritiikkiin. - Tosin mainittakoon, että Särkelän pamfletti on saanut koko joukon myös negatiivista kritiikkiä, mutta ei kokonaisuutena, vaan joiltain osin.

Eniten minua hätkäytti ja ilahdutti se, että Särkelän yksi parannusehdotus oli lähes yks yhteen oman ehdotukseni kanssa. Ehdotin aiemmassa jutussani nimittäin toimikuntaa, johon kuuluisi filosofeja, tiede- ja taidealan ihmisiä, kasvatustieteilijöitä, opettajia, vanhempia pohtimaan ja luomaan uutta arvokasvatusideologiaa, joka lanseerattaisiin kaikkien keskusteltavaksi, jolloin vasta ohjelma muotoutuisi ja sen toteuttamiskelpoisuus olisi punnittu ja hyväksi havaittu.

Särkelän ehdotus on, että perustettaisiin tutkijalautakunnan sijasta tieteellinen neuvottelukunta, johon kuuluisi johtavia filosofeja, historian ja kasvatustieteen tutkijoita, jotka selvittäisivät, mitä yhteisölle oikein on tapahtunut neljänkymmenen vuoden aikana. Tämä neuvottelukunta on siis omakin ajatukseni, paitsi että näen painopisteen tulevaisuudessa, jottei jäätäisi menneisyyden haamuihin. Toki niistä voi ja pitääkin oppia, joten ymmärrän tämän taaksepäin katsomisen, jos sitä seuraa sitten johtopäätöksiä. Pääasia, että saadaan huomio pois sijaistoiminnosta, joksi mielessäni kutsun tätä kovaäänistä uhoa mielenterveyspalvelujen lisäämisestä koulusurmien torjumisessa. Pitää mennä paiseen juurille eikä jäädä pällistelemään paiseen kokoa.

Siitä olen kyllä pettynyt, että Särkelä keskittyy niin voimakkaasti vain yhteisöllisyyden korjaavaan vaikutukseen. Yhteisöllisyys on trendi ja klisee Matti Vanhasenkin puheessa ja puutarhakaupunkivisioissa, mutta se ei riitä niin kauan kuin ei nosteta kissaa pöydälle: se mitä tapahtuu kodin seinien sisäpuolella lapsen varhaisvuosina, on kaikkein tärkeintä.

Kodeissa harjoitetaan paljon kotikiusaamista, fyysistä kiinnikäymistä lapseen, hakkaamista remmillä tai ilman, seinäänpaiskomista, vähättelyä, lasten tarpeiden mitätöintiä, heidän yksinjättämistään ja varhaista itsenäistyttämistään, läsäolon puutetta tai läsnäollen kohtaamattomuutta sillä tasolla, jolla lapsii pystyy todella kohtaamaan toisen.

Mutta olkoon, tästähän ei saanut puhua, vanhempia ei saa syyllistää, he ovat työn ja elonmaininkien raskauttamina edelleen tabuja, sillä koti on pyhä paikka ja lapset nyt vaan välillä häiriintyvät. Paras siis vaan vaatia lisäsatsia nuorten mielenterveyspalveluihin ja ulkoistaa lapsen ongelmat koulusta johtuviksi. Opettajiakin voi mukavasti syyttää, kun eivät osaa torjua lapsen kiusaamista, kasvatusalan ammattilaiset.

Loppukaneettina on pakko mainita, että Jussi Särkelän mielestä yhteiskunta on mätä, ja siitä johtuu moni seikka. En tiedä mitä sanoa, sillä en näe mitään erillistä yhteiskuntaa, vaan me täällä hääräämme. Minusta vika on meissä, sillä emme me vieläkään ole havainneet, mikä on elämää ylläpitävää ja rakentavaa voimaa. Näin ollen me pystymme, ellei mikään muutu, kasvattamaan lapsistamme teurastajanatseja tai natsiteurastajia tai massamurhaajia tai joukkomurhaajia.

Aivan viimeisessä lauseessani haluan ehdottomasti korostaa sitä, että myös minä voisin varmaan olla potentiaali massamurhaajan kasvattaja. Kohdistan nuolen siis myös itseeni, sillä en ole tehnyt mitään estääkseni koti- ja koulukiusaamisia, joita näen ympäröivässä maailmassa. Olen myös sitä mieltä, että vanhemmatkin ovat uhreja, joten heidät tulee armahtaa, he ovat kalkkinsa juoneet. Miten Jumala meitä sanoikaan rankaisevansa: Minä kostan teille kolmanteen ja neljänteen sukupolveen saakka... Liemessä ovat siis lapsi, vanhemmat, isovanhemmat, isoisovanhemmat. Katkaise nyt tuollainen perinteiden ketju.

(Maalaus Pablo Picasso)


Lisäys isänpäivän kunniaksi, myöhemmin illalla:

Jos joku haluaa katsoa, miltä näytti isäni, jonka näköinen minä olen hyvin suuresti mm. silmiltäni - kuulemma - niin isästä löytyy kuva kuvablogistani. Isä kävi pitkälle viidettäkymmenettään, kun sai minut ilokseen. Tästä kuvasta on siis matkaa minun syntymääni vielä toistakymmentä vuotta. Päätin ensin, etten kirjoita isästä mitään, mutta kyllä minä hänelle juuri kynttilän sytytin, koska rakastin häntä kuitenkin koko lapsen sydämestäni.