29.3.2013

Ylhäiset ja alhaiset



Kun isoviisari on puolen päällä, lähdet kouluun, oli äiti sanonut  hänelle aamulla. Liina  nosti tuolin kellon alle ja kapusi sille. Tuijotti viisareita, katseli niiden liikkumattomuutta ja odotti, takki päällä. Kellon vieressä oli peili, josta Liina kurkisti kuvaansa, veti otsatukkansa suoraan taakse. Hän oli olevinaan kaunis, tähtisilmät ja paljas otsa.  Kellon tikitys täytti huoneen, viisari nytkähteli edestakaisin. Liikkuiko se ollenkaan? Jospa kello oli mennyt rikki? Oli katsottava muualle, vaikka ikkunasta ulos. Kun isoviisari sitten räpsähti puolen päälle, Liina laskeutui tuolilta ja lähti kouluun. 

Koulussa piti tavata. Vain Hauhtonen sai lukea suoraan. Piti luetella kirjaimia ja sananpaloja hitaasti, kuten aa, aa, aaa, pee ee pe aape äl ii li aapeli. Me saatiin läksyksi aa ja ii, huusi hän siskolleen. Ja osaan tavata aapeli. Mutta säähän osaat lukea, sanoi sisko. Sitten opettaja sai hänet kiinni osaamisesta. Liinahan osaa lukea, huudahti opettaja. Tavaus loppui siihen ja Liina sai lukea suoraan, kuten Hauhtonenkin, joka katsoi häntä hämmästyneenä silmälasiensa takaa. 

Sitten lukemaan oppi Lahtinen, joka osasi myös laulaa kirkkaalla äänellä. Hänelläkin oli silmälasit. Silmälasikäärme, sanottiin  Lahtiselle. Kun Liina alkoi lukea suoraan, hänelle sanottiin, että mitä sää pikku Pirhonen yrität. Muutoin ei kiusattu, mutta kaikille parhaille sanottiin että open lellivauva. Myös lälläteltiin ja vedettiin jonkin verran housuja alas. Myös Anttoselta vedettiin, kun siltä oli tullut pissat housuun. 

Open lellivauvat saivat joskus jäädä välitunniksi luokkaan järjestäjien kanssa. Mikään ei ollut ihanampaa. Paitsi se, että pääsi istumaan ensimmäiseen pulpettiin. Opettaja laski aina vihkonipun ensimmäisten pulpetille ja sanoi: Jakakaa. Sitten ensimmäisessä pulpetissa istuja nousi ylös, otti pinon ja jakoi sen rivilleen. Parhaat niiasivat jaon päätteeksi. Liina pääsi ensimmäiseen pulpettiin ja sai vielä viereensä Hiekkalan Artun, joka asui samassa talossa kuin hän ja oli hänen paras kaverinsa, kunnes koulu alkoi. Silloin Arttu hylkäsi hänet eikä ollut tuntevinaan. Meni poikien kanssa. Se oli Liinan elämän ensimmäinen hylkäys.

Myöhemmin Annukka keksi, että heissä olivat myös ylhäiset ja alhaiset. He olivat itse ylhäisiä, samoin Kesälä ja Talvivaara, koska ne olivat rikkaita ja hyviä, mutta Rajuvaaran Hanna oli alhainen, koska se kulki maha pystyssä ja sillä ei ollut isää ja äiti poltti tupakkaa. Sutelan Arjakin oli alhainen, koska sillä oli sahalaitaiset ja harvat hampaat ja se oli köyhä ja sanoi nauraen, että sai appelssiinia joululahjaksi, samoin Koskelan plikat olivat hyvin alhaisia, samaa appelssiiniporukkaa, sekä Koivusen Birgit ja Margit olivat kaikkein alhaisimpia, koska niillä oli huonot vaatteet ja sopimattomat nimet ja ne asuivat Koskelan plikkain  naapurina,  syrjäkadulla kuraisen tien päässä. Pojista ei sanottu alhaisia eikä ylhäisiä,  ne olivat ulkoavaruudesta.


(Maalaus Albert Edelfeldt))

22.3.2013

Kaakku

Olipas kerran Liina, joka piti kovasti makeasta. Liinalla oli kaverina Annukka. - Meillä on täytekaakku, oli Annukka sanonut ja näyttänyt kaakkua olohuoneen ovenraosta.  Se oli vihreä ja siinä oli suklaalla piirretty kaareva pajunoksa ja pienet valkeat pajunkissat. - Se on marsipaania, oli Annukka selittänyt. Pöydällä oli ollut kiiltäviä kuppeja. Annukka oli pannut oven kiinni ja sanonut, että heille tulee nyt vieraita, hän ei ehdi leikkiä, pitää syödä vieraiden kanssa kaakkua. - Mitkä on teidän parhaat kupit, oli Annukka vielä kysynyt. Meidän on smyrnat. 


Smyrnat. Liina maisteli sanaa ja ajatteli vihreää kaakkua, jonka täytyi olla jotain ihanaa, oikein kahdella aalla. Ja vieraitakin.  Ei heille voinut käskeä ketään. Isä oli aina humalassa, tai ellei ollut, voi olla milloin vaan, yhtäkkiä. Oli oltava hiljaa, näkymättömissä,  ihan kuin ei olisikaan, oli toivottava ettei isä tule huoneeseen,  ei voinut edes maata selällään kun rintaa puristi kireä vanne, oli pakko käpertyä kylkiasentoon keräksi, jotta sai vanteen pois.  Miten minä voin koskaan synnyttää lasta, kun en voi maata selälläni, muistaa Liina ajatelleensa jonain kertana. Hän oli ollut vakavasti huolissaan ja miettinyt, miten selittää asia kätilölle. 

Koulussa oli  sanottu, että viina on syntiä ja tuhoaa perheen ja lapset. Raitis ja reilu, ei horju ja heilu, lausui opettaja karttakeppiä naputtaen. Liina oli koettanut tekeytyä näkymättömäksi ja oli sitten kirjoittanut ihanan aineen,  jossa kelvoton juoppo lopetti  syntisen rälläämisen ja tuli raittiiksi. Koko perhe pelastui tuholta ja kiitti Jumalaa.  Liina sai palkinnoksi Otto Mannisen runokirjan Muistojen tie.

Kotona  Liina sanoi äidille, että olisi hienoa, jos heilläkin kävisi vieraita ja olisi kaakku.  Jonain päivänä sitten tehtiinkin sokerikakku ja Liina levitti sen päälle omenasosetta. Hän  kutsui kumikauppiaan tytön leikkimään, koska tämä oli pyytänyt joskus hänet heille. Liina odotti, että kumikauppiaan tyttö huomaisi kakun, tai siis kaakun, joka oli keskellä pöytää. Siitä saisi ottaa. Kun aurinko paistoi kaakkuun, se alkoi näyttää rumalta, ruskealta kasalta. Kumikauppiaan tyttö leikki vähän aikaa ja lähti sitten pois. Kaakku loisti keskellä pöytää koskemattomana. 

(Muotokuva  Egon Schiele)

16.3.2013

Purtilo ja puulusikka


"Vittu oli puhevikanen tai äänisairas kai se ainakin siivota osaa! Saatana sinäkin eläkeläinen elät, ainakin 100-vuotiaaksi ja mun pitäs jaksaa suakin elättää! Vittu, annan sulle myrkkyä, eutanasian! Senkin turhake!  
Siis ihan oikeesti, iines sähän elät vähintäänkin 100vee, voisit varmaan tehdä jotain oikeeta työtä sitä ootellessa, olet rasitus meille vaikka pystyisit oikeaan työhön, puheviastasi huolimatta! Miksi meidän pitäs sua kustantaa jotta voit vain harrastaa. perkele! 
Oisko aika alkaa maksaa siitä työstä mitä oikeasti tarvitaan, eikä siitä mihin vanhemmat haluaa rahoillaan kouluttaa! --" (Anonyymi 15.3. yhdistelmä kommenteista, joista osa poistettu eilen.) 
Niin, siis vihapuhettahan ei ole olemassa. Tuo on vain ääni pimeästä, ja sillä on oikeus. 

Vaan en minä vihapuheesta ajatellut kirjoittaa, kun en tiedä mitä se on. Rupesin vaan miettimään, mikä sitten on anonyymin ehdottama maailman tärkein työ, semmoinen mitä tarvitaan kaikkein eniten.  Ajatushan on varsin hieno. Vaan kuka on se, joka ottaa  kiven käteensä ja heittää sillä ensimmäistä turhaa työtä? Kertokaa minulle tietämättömälle, mikä työ on tärkeää, mitä ilman ihmiskunta ei pärjää!

No, yksi nyt ainakin sitten tässä elämässä on turhaa. Eläkeläiset ovat turhia, etenkin ennenaikaiset eläkeläiset, työkyvyttömät turhakkeet, syöttiläät. Vähän niin kuin se isä, joka sadussa kysyi pikkuiselta pojaltaan, mitäs tämä puusta veistelee. - Purtiloa tuonne nurkkaan lattialle. Saat syödä siitä vanhaksi tultuasi. Isä oli nimittäin pannut perheen isoisän nurkkaan syömään, kun vanhalta tippui lattialle eikä sitä jaksanut katsoa.

Että eutanasiaa vain eläteille ja muille turhakkeille. Ja miettimään, mikä työ oikeasti on tarpeen ja ansaitsee isoimman palkan. Näillä mennään.

Tässä lopussa sanojen sijaan  esitänkin kuvia menetetystä nuoruudesta, joka juoksee silmieni ohitse kuin filminauha. Halpakameraotoksia eräästä kesästä Ruotsissa, kun piti mennä meren taa ansaitsemaan opiskelurahoja  Voitte vapaasti katsoa tihrustella  persjalkoja, pattipolvia ja nyt jo menetetyn vartalon kaaria. Turhaa, niin turhaa kaikki tää on, tietäkäät se, nuoret. Kun tulette raihnaaksi, teille osoitetaan purtilo ja puulusikka ja kehotetaan menemään nurkkaan häpeämään elättiyttänne. 

Ylimmän kuvan äkeä mutrusuu  johtuu riidasta kuvanottohetkellä, vaikka tuntematon mies oli juuri katsonut laiturilla käyskelevää ihanan riettaasti. Persjalat ja pattipolvet johtuvat rakenneviasta. Toisessa kuvassa oleva mies on sisaren poikaystävä.  Jostain syystä minulla on paljon kuvia, joissa olen jonkun muun ihmisen poikaystävän rinnalla. Nainen rinnallani on ystäväni Martta, joka nyttemmin on löytänyt miehen netistä ja on onnellinen, ei turha ihminen. 




13.3.2013

Tähdistäkatsojat



Saturnus, tuo ilkeä taivaankappale, nousee itäkaakosta näinä päivinä ja saa aikaan monenlaista jäynää. Aamuhämärissä se on etelän suunnassa ja ilkkuu sieltä unettomien kiusaksi. Kuu on lähellä Saturnusta loppukuusta, ja varjele luoja silloin ihmispoloa antautumasta mihinkään merkittävään hankkeeseen! Kaksi vuosisataa sitten erikoisesti turmeltuneet ja raskaaksi saatetut tytöt hyppivät koskiin tai heittäytyivät junan alle kuudanöinä, Saturnuksen hehkuessa takavasemmalla.

Vaan korkealla lounaassa hohtaa maaliskuussa Jupiter, tuo voittoisa taivaankappale. Tarkkaan ottaen se on Härän tähdistössä Aldebaranin ja Seulasten välissä. Jos joku tahtoo katsoa sitä, nostakoon siis katseensa pimeän tullen lounaiselle taivaalle. Voi myös toivoa menestystä hankkeelle, juuri perustetulle yritykselle, jonkalaisia himasmaisessa yhteiskunnassa syntyy kuin sieniä sateella. Tähdistäkatsomista tarvitaan, sillä mistä muualtakaan onni tässä maailmassa urkenisi kuin rohkeasta heittäytymisestä ja yrityksen pykäämisestä suotuisien tähtien alla.

Yksi tällainen yritys on yksityinen lastenkoti, jossa harjoitetaan yksilöllistä rankaisupolitiikka. Syötetään sopeutumattomille lapsille viikon verran maksalaatikkoa ja pannaan putsaamaan viemärikaivot ja vessat hammasharjalla. Loistavaa! Näin sitä pitää työllistää itsensä johtajatasolle ja harjoittaa yksilöllistä työmetodistoa vailla syvempää osaamista, alalla kuin alalla. On kiva olla vapaa ja tehdä, kuten itse haluaa!

Voi perustaa myös yksityisen päiväkodin ja voi teipata lapset tuoliin niin kauaksi aikaa, että puurot ja vellingit on varmasti syöty. Voi myös pidellä tiukasti kiinni, jos teippi loppuu, ja työntää lusikkaa niskuroivan vekaran suuhun. Himasmaista individualistista kasvatusta tässä vain noudatetaan.  Ja erikoisesti hyvää on se, että nyt on alkanut syntyä myös vanhusten perhehoitokoteja. Vanhus asuu hyvässä yrittävässä hoitoperheessä ja saa rakastavan ja ymmärtävän kohtelun kuin olisi oma perheenjäsen. Ei panna isoisää yksin nurkkaan syömään porsaankaukalosta, kun tulee vanhaksi!

Tuntuukin siltä, että  halpatyövoimaa olleiden kouluttamattomien naisten kannattaa nyt perustaa urakalla  hoitopaikkoja eri-ikäisille laitoksiin työnnettäville ihmisryhmille. Ovat yleensä harmittomia ja vähään tyytyväisiä. Kyllä niiden kanssa pärjää, kun osoittaa nätisti niille paikan.  

Vaan sen verran kannattaa katsoa tähtiä siinä horoskooppien luvun ohella, ettei mene perustamaan yritystään Saturnuksen ollessa lähellä maata, koska silloin ja erikoisesti täysikuun aikaan perustetut hankkeet valuvat hiekkaan. Kannattaa odottaa Jupiteria ja ratsastaa sen harjalla menestykseen. Tämän Himanen unohti sanoa.

(Piirros Le Petit Journalin kansikuva 14.11.1891)

8.3.2013

Orvokin vappuhyvä



Olipas kerran Orvokki. Hän oli koulukeittolan pääkeittäjä, lyhyenläntä juureva ihminen,  jonka painopiste viisti lähelle maata. Asui pitkulaisessa puutalossa, jossa seinänaapureina oli muita yksinäisiä kunnan ihmisiä, kodinhoitaja, keittolan aputyttö, toimistoapulainen, siivooja ja kätilö. Talo oli päivisin tyhjä, kun naiset olivat töissä, kuka missäkin laitoksessa. Iltaisin kukin huone sai asukkaan, valo paloi ikkunassa kunnes sammui Napakympin loputtua televisiosta, iltakymmenen aikaan. 

Toimistoapulaisella oli sulhanen Hinnerjoella. Hän istahti  perjantai-iltana linja-autoon ja matkusti miehen luokse pyhäksi. Kodinhoitaja meni lauantaisin vanhempien luokse perimmäiseen kylään ja palasi sunnuntai-iltana kassi pullollaan perunoita, munia, puhtaita pyykkejä ja leipomuksia. Kätilö ei matkustanut minnekään, mutta hän oli käynyt opiston ja oli parempia ihmisiä, ei puhunut Orvokille  kuin tavanomaisen tervehdyksen pihalla kohdattessa. Hänellä kävi sulhanen, jolla oli pyöreä tummansininen Volvo. Sulhanen kiillotti auton kupeita lauantain ja  sunnuntaina auto käynnistettiin ja lähdettiin ajelulle Loimaalle päin.

Mutta Orvokki. Hän oli ihan yksin, ei mennyt minnekään eikä kukaan tullut. Joskus oli ollut Pasi, Hankkijan mies viereiseltä tontilta, mutta sitten Hankkija purettiin ja tilalle rakennettiin supermarketti. Pasi lähti merille, irtosi Orvokista kuin kuiva rupi,  ja yksin istui Orvokki iltakahvia hörppimässä,  Onnenpyörää katsomassa. 

Vapunaattopäivänä Orvokki kyllä riehaantui. Hän lähti kylille kassi kädessä. Palasi pikapuoliin ja kohtasi pihalla keittolan aputytön, joka oli menossa helluntaiseurakunnan päivämatineaan. Orvokki herahti nauramaan, mielissään, avasi kassinsa ja kaivoi sieltä Kantolan kaurakeksipaketin, jota näytti aputytölle. - Vappuhyvää, ostin oikein vappuhyvää. Aputyttökin nauroi. Että oikein kerroskeksejä.  - Vaniljakreemiä välissä, myhäili Orvokki. 

Muuta ei sitten tapahtunutkaan. Vapunpäivänä Orvokki pysytteli visusti huoneessaan ja söi loput keksit simamukillisen kanssa. Hän ajatteli Pasia, merille mennyttä. Ei tiennyt vielä, että kahden vuoden kuluttua hän imettäisi kahta yhtaikaa, kummallakin rinnalla olisi tyttövauva. Ei tiennyt sitäkään, että kasvattaisi lapset yksin. Ostaisi pienen rivitalonpätkän ja ottaisi tytöille koiran, puudelikoiran. Kulkisi kylillä sen kanssa, olisi edelleen se juureva ja maasta kasvanut lyhyenläntä ihminen, joka hoitaa leiviskänsä, mutta ei sitten muuta. Sellaista elämä on, kulkee vain eteenpäin, ei katso taakse. Mitä sitä muutakaan.

***


Ja miten Orvokki liittyy minun elämääni, miten Orvokki on totta? Orvokki on totta kaikin tavoin. Kantolan kaurakeksitkin ovat totta, sillä minä olin se, jolle hän vappuhyvänsä esitteli. Katselen usein häntä työhuoneen ikkunasta istuessani  koneen takana. Hän kulkee päivittäin tästä ohitse iltapäivällä, vaaleanruskean ketterän Roosa-villakoiransa kanssa. On muuttanut kunnan puutalosta pois - se on purettu ja tilalle on rakennettu tukiasuntoja vajakeille, kuten hän sanoi. Kaksostytöt ovat koulussa, mutta miestä ei Orvokilla vieläkään ole. 

(Maalaus Boris Kustodiev)

(Edit.: viimeinen lause poistettu.)

4.3.2013

Kaiken se kestää?

Kävin äsken Kirjailijan häiriöklinikalla sanomassa painavan mielipiteeni. Olisi ehkä ollut parempi pysyä hiljaa, mutta suustani lyö liekkejä ja pääkoppa sauhuaa, kun aistin uskonnon piiristä nousevaa moralismia. 

Muuan kristillinen kirjakauppa on nimittäin  myynyt  hyvän aikaa erään runoilijan teosta, mutta havaittuaan tämän jumalattoman kirjan suosion se veti teoksen pois myynnistä, koska teos ei edistänyt kristillisiä arvoja. Runokirjan kirjoittaja harmitteli asiaa blogissaan ja toinen kirjailija harmitteli sitten klinikallaan tämän kirjailijan harmittelua. 

Kirjakaupalla on oikeus valita teoksensa. Niin onkin, minustakin, mutta miksi kauppa herää vasta, kun teos kiinnostaa yleisöä? Minusta poisveto haiskahtaa sensuurilta ja fundamentalismilta, etenkin kun ottaa huomioon runokirjan jumalkäsityksen ilmeisen erilaisuuden ja ruman kannen. Itse tykkäsin tämän jumalattoman kirjailijan ystävällisestä viestintätyylistä, kun hän kommentoi asiaa. Sen sijaan kristillisiä arvoja puolustava kirjailija oli selvästi vihainen ja närkästynyt, tylykin.

Uskovaisten kanssa pitää olla tarkkana. Sen on saanut kokea suomalainen paperiyhtiö Metsä Tissuekin. Se on nimittäin vetänyt myynnistä raamatunlauseita sisältävää vessapaperia, johon oli painettu Matteuksen evankeliumin korinttolaiskirjeen rakkauslauseita, mm. yksi pyyhkimäpaperinsäe kuului näin: Kaiken se kestää. Mikäs onkaan somempaa, kun istuu kahden kesken itsensä ja jumalansa kanssa paikassa, jossa kuningatarkin saa olla yksin, ja saa  lukea mieltä ylentäviä  lauseita! En usko, että Jeesuksella olisi ollut mitään sitä vastaan, että vessapaperi olisi pienen korkean hetkensä jälkeen joutunut takaisin luonnon kiertokulkuun tai että kirjakauppa olisi myynyt jumalattoman mutta ystävällisen miehen runokirjaa.