Tein kiinnostavan havainnon etsiessäni aforismeja luottamuksesta. Havaittavissa nimittäin oli, paitsi se, ettei aforismeja juurikaan löydy, myös se, että luottaa-verbin perinteinen merkitys - uskoa johonkuhun tai johonkin - on jollakin tasolla romahtanut, profaanistunut raamatullisista usko-toivo-rakkaus-sfääreistään.
Kirjojen lisäksi turvauduin haussa tietysti Googleen. Kirjoitin hakukenttään luottaa, jolloin tuloksena ensisivulla oli lähinnä sanakirjamäärittelyjä ja jokunen ralliviite: Rosberg luottaa F1-kisojen vetonaulaan tai Räikkönen luottaa Ferrariin. Pankkimaailmakin oli esillä: Nordea luottaa Sampoon ja Wahlroosiin.
Kiinnostava havainto on siis se, että luottaminenkin näyttää olevan ulkoistettu, kuten niin moni muu asia kasvatusta myöten tässä yhteiskunnassa. Luottaminen on siirretty erillisille virkamiehille ja toimijoille, ja toiminnan harjoittamiseen liittyy rahaliikennettä. Luottamusmies hoitaa työelämän luottosuhteen kriisejä, jotta työmies ja sitä kautta työmarkkina (sic!) voi paremmin, ja luottoa voi ostaa pankista vakuuksilla. Vakuudetta luotto ei järjesty. Rehellinen pläsi ei enää riitä, vaikka hattu olisi kourassa niin kuin Koskelan Jussilla pappilasssa.
Mutta siis, yllä olevat havainnot vasta toisella haulla. Kirjoitin ensin nimittäin vahingossa hakukenttään luottaaa. Tulokset olivat varsin värikkäitä, ja luotto oli tässä osastossa edelleen omissa käsissä eikä siihen liittynyt rahaliikennettä:
masa niin luottaaa mun ruuanlaitto taitoihin
voiko veli venäläiseen luottaaa
eikö aikatauluunkaan voi luottaaa
miksei keneenkään voi luottaaa
luottaaa hallitksee
luulin et joihinkin edes voi luottaaa mut paskan vitut saatana
Itse olen havainnut, että luottaminen joutaakin hyvin tulla siirretyksi varsinaisille toimijoille ja virkamiehille, sillä usko, toivo ja rakkaus ovat suurin valhe, mikä ihmiskunnalle on konsanaan syötetty. Varsinkin toivolla on köyhää kansaa vedetty nenästä ja tarjottu kylmää kättä, kirkasta kruunua ja taivaspaikkaa käyväksi vastineeksi kärsimyksistä ja pitkistä työpäivistä.
Enää köyhää ei vedetä höplästä. Eikä nettikirjoittajia. Jokainen meistä tietää, että täällä ja siellä virtuaalilaineilla ei oikeasti piitata kuin omasta imagosta, jota rakennetaan jopa päivittäin. Naamakirjassa luodaan positiivista luonnekuvaa, omien ihanteiden mukaista persoonaa, blogeissa painetaan lajitovereita matalaksi ja mitataan oman ideologian mukaisella ahtaalla muotilla. Jos ei siihen mahdu, vika on tietenkin muotitettavassa, ei omassa muotissa. Julminta on se, että muottitestien tulokset puretaan ilkeiksi sanoiksi, joita ei ikinä saa virtuaalilaineilta pois. Ne on sanottu, niillä on kiusattu, ne ovat tehneet tehtävänsä, egoa on nostettu muita painamalla. Kauneimmankin kullanmuruttelun ja lipevien sanojen alla on liian usein omahyväisyyttä. Ja jos jossain, niin juuri siellä. Muistakaatte, että Anneli Auerkin piti suosittua perheblogia. Luottakaa siis vain Jumalaan ja pitäkää ruutinne kuivana.
(Maalaus Nikolai Seleschuk)
Eilen oli roskasäiliön kannen päälle nostettu likainen tennissukkapari. Sukat oli oiottu huolellisesti, toisessa kantapäässä näkyi pieni reikä. Roskalaatikkokyttääjä, jollainen on riivannut taloyhtiötä jo pitkään. Osoittaa tuhlaavaisen asukkaan syntejä. Katsokaa syntistä aikaamme. Tuhlataan ja mässätään. Heitetään parsittavissa oleva sukka pois. Varretkin ehjät ja teriöt. Hävetkää.
Sukkapari ei ollut tällä kertaa minun. En minäkään nimittäin parsi tekokuitusukkaa, en parsi edes villasukkaa, vaan pidän jonkin aikaa reiällistä versiota ja heitän sukat sitten pois. Minusta on järkevää olettaa, että parsitun reiän vieressä olisi kohta uusi reikä.
Kohtasin kuvausreissulla puistossa pipopäisen mieshenkilön, joka huikkasi että mitäs kuvaat. Uusi naapuri taloyhtiöstä, kenties tennissukkaparin jättänyt syntisäkki. Hän oli ollut pitkällä lenkillä katsomassa lapsuuden kotimökkiään, yli kolmekymmentä vuotta muualla asunut. Kävi ilmi, että hän on sisareni entinen luokkatoveri, ja minä olin hänen pikkuveljensä luokkatoveri. Tuohon aikaan oli tavallista, että lapset tulivat maailmaan vuoden välein ja sitten pantiin korkki kiinni.
On muuten kummallista, millaisessa sumussa olen varhaisimman nuoruuteni elänyt. En muista samoja ulkoisia tapahtumia, joita aikalaiset muistavat. Ihan kuin olisin elänyt eri maailmassa ja eri aikaan kuin toiset. Eilen kohtaamani naapuri muisteli, millaisia suurtapahtumia paikkakunnalla oli ollut, kun koko pikatie oli suljettu, kun joku kuuluisa rallitähti tuli paikkakunnalle, sekä Spede Pasanen. Tienvarret olivat mustanaan kansaa.
Laskin nopeasti mielessäni, että tuo suurtapahtuma oli tapahtunut vuosi vanhempieni eron jälkeen, aikana jolloin minulla ei ole säilyneitä muistikuvia ulkoisesta, vaan vaikka vain siitä, kun äiti pani meidät lapset jenkkikassi kourassa hakemaan yksin jääneen isän pyykkejä siitä keltaisesta vinosta talosta, josta olen kertonut ja pannut kuvankin kuvablogiin. Äiti pesi jonkin aikaa isän lakanat ja pani taas meidät viemään ne takaisin. Isä istui laihana yksin vinossa talossaan, Työmies-tupakki suussa ja sanoi että koirankin veitte. Tätä sumuaikaa, jolloin ulkoinen maailma kutistui ympäriltä, kesti ylioppilaaksituloon saakka. Tuntuu kummalliselta havaita nyt vasta, että toiset ovat eläneet erilaisessa maailmassa, ovat pitäneet hauskaa ja olleet vapaita, muistelevat nauraen kepposiaan ja kaikenlaista mukavaa. Minut jokaisen oppikoulutoverin muistaminen ja miettiminen saa vakavaksi ja oikeastaan surulliseksi. Miltähän olisi tuntunut olla huoleton ja iloinen nuori tyttö?
(Maalaus Jarmo Mäkilä)
Homo saa lapsen! Neekeri Jani Toivola on raskaana! Vaan miten Toivola voi saada lapsen, kun homot eivät saa adoptoida? Tämä oikeus on vain heteropariskunnilla, joilla ei ole merkintää rikosrekisterissä eikä sosiaalihuollon kortistossa, vaan merkinnät ovat pankkitilin saldopuolella.
Miten Toivola on siis tullut raskaaksi? Onko hän kiilannut adoptiojonon ohi? Vai onko hän pannut siementään koeputkeen ja hiiri on tullut ja vienyt siemenen Marialle? Ja tuleeko mulatti vai musta? Nyt riittää lehdillä spekuloitavaa, ellei Toivola avaudu Sarasvuolle tai Tuomas Enbuskelle.
Ja miten äiti voi jättää vauvansa salolaisen kerrostalon kylmälle penkille, pakastuvaan yöhön? Eikö tätä lasta ei voisi antaa vaikka Kaikkos-Taiveahoille, kun he niin kovasti haluavat lasta? Varmasti keskeyttäisivät luisteluharjoituksensa, jos saisivat tämän lapsen.
Täytyy myöntää, että minun tulee sääli Satu Taiveahoa, kun hän joutuu kärsimään miehensä törttöilystä. Hän on viaton niihin ja menettää muka joidenkin rahajuttujen vuoksi äitiyden, elämän tärkeimmän asian. Kaikkonenkin vaikuttaa lämpimältä ihmiseltä, jolla on huumorintajua. Lasten kanssa pitää olla nimenomaan huumorintajua, ja sen tulisi olla yksi tarkkailtava asia, kun lapsia valitaan adoptiovanhemmille.
***
Tänään tuntuu, että talvi tulee. Hallituksen puheenjohtajan vaimo soitti aamulla tunnin puhelun. Olen joutunut mukaan taloyhtiön kähinöihin, tai siis minua yritetään vetää puolelle ja toiselle, ja eri tahot ovat uskoutuneet meikäläiselle tänä syksynä. Kumpikin kärhämän osapuoli pommittaa huolillaan ja tahtoisin ymmärtää kumpaakin. Tämänaamuinen soittaja on vanhempi lapseton vaimo, ja sitäkin mietin, olisiko hänellä helpompaa, jos hän olisi saanut olla äiti. Miksi lapsettomat naiset ovat joskus vähän hankalia?
(Maalaus Hieronymus Bosch)
Voi pyhä jysäys näitä curlingvanhempia. Nyt on lehdessä iso uutinen siitä, että paha vartija vei Hulluilla päivillä hilluneelta kaksivuotiaalta Sulolta iskän hänelle pyytämän ilmapallon, joka ei ollut yleisölle jaossa. Iskä nimittäin halusi, että Sulo näkyisi paremmin ihmismeren keskeltä, tämä kun oli iskän mukaan vähän villi ja meneväinen. Iskä jopa videoi pahan vartijasedän irrottamassa ilmapallonarua, joka oli sidottu villin ja meneväisen käsivarteen. Nyt tuo video kerää sympatiaa ja olalletaputuksia somessa.
Minua iskän toimet ärsyttävät, koska näen niissä heijastuman yhteiskunnan lapsenkasvatuksen tilasta. Sitä ei ole, siis kasvatusta, lapsen tietyissä tilanteissa väistämätöntä kieltämistä. Joku muu tai jokin muu, tarvittaessa vaikka Hullujen päivien keltainen ilmapallo, on vastuussa meidän lapsestamme. Ristiriitaista tietenkin sitten on, että tottelemattoman lapsen kanssa ollaan huuli pyöreänä ja ihmetellään, kun se ei tottele, vaikka sille sanotaan, oikein huudetaankin.
Miten olisi siis ihan yksinkertainen tenavan ohjaaminen ottamaan väistämättömät kiellot ja ihmiselämän rajoitukset huomioon? Se tapahtuisi ihan niin, että iskä ja äiskä sanoisivat kotona sille villille ja vapaalle Sulolle, että ei, Sulo, et voi karata yöpaita päällä ulos. Ei, Sulo, et voi saada nyt karkkia. Ei Sulo, et voi katsoa tätä telkkariohjelmaa. Ei, Sulo, et saa leikkiä nyt, on nukkumaanmenoaika. Ei, Sulo, ei. Ei, Sulo, voit itkeä, mutta se ei auta sinua saamaan karkkia. Ei, Sulo, et saa juosta marketissa. Kulje iskän kanssa ja pidä kädestä kiinni, katsellaan yhdessä leluja. Mikä tässä niin vaikeaa on? Lapselle läsnä oleminenko?
Ei, ei ja vielä kerran ei. Monet nuoret vanhemmat eivät tee näin, he eivät yksinkertaisesti pidä lapselle minkäänlaista kuria, koska he ovat suvaitsevia vanhempia (lue: pelkäävät lastensa vihaa). He ovat itsekin saaneet mitä todennäköisimmin ns. rajattoman kasvatuksen, joka alkoi 70-luvulla. Tarvittaessa he sitten höyhentävät päiväkodintädin tai opettajan, jos ne eivät ymmärrä lasta, jota ei saa panna erityisopetukseen, vaikka sillä olisi kauas paistava sosiopatia tai skitsofrenia.
Jos ei lapsena opi ottamaan vastuuta teoistaan, miten sitä oppisi ottamaan myöhemminkään? Jotenkin tuntuu siltä, että jos joistakin, niin näistä curlingkasvatetuista pikkusuloista tulee sitten niitä sossun elättämiä Tatuja, jotka keinottelevat tuilla eivätkä yksinkertaisesti viitsi ottaa itsestään vastuuta menemälllä opiskelemaan tai töihin. Tämä on ikävää, sillä se syö uskottavuutta todellisilta tuen tarvitsijoilta, joita tahdon sentään uskoa olevan enemmän kuin sossu-Tatuja, joista lehdet ovat kirjoitelleet. Näitä jotka saavat yli tuhat euroa kuukaudessa tekemättä mitään, terveinä ja muuten toimintakykyisinä, aikomatta mitään. Sitten nämä lasketaan syrjäytyneisiin ja mietitään, millä päänsilityksellä ja lisäporkkanalla heidät saataisiin vastaamaan elämästään. Olen sanonut aiemminkin, että minusta terveelle ja iloiselle nuorelle, joka ei mene töihin eikä ota vastaan opiskelupaikkaa, ei tule maksaa penniäkään sosiaalitukea. Ehdottomasti ei. Ymmärrän sen, että kaikki terveetkään eivät halua tehdä töitä, mutta silloin pitää myös elää yhteiskunnan palvelujen ulkopuolella.
(Maalaus Berta Hanson)
6.10. Joutilaan kalenterissa yksikin merkintä on kiusallinen. Nyt siellä on tämän kuukauden kohdalla peräti kolme merkintää. Kiusallisia ne ovat siksi, että niihin kaikkiin pitää reagoida, niissä kaikissa joutilaalta eläjältä edellytetään osallistumista, aktiviteettia, niin kuin kuuluu sanoa. Neljäskin aktiviteetti oli tulla, mutta sen onnistuin torjumaan. Minua pyydettiin käymään Helsingissä kuun lopulla, kirjamessuilla.
Ne kolme muuta ovat terveydenhoitajalla käynti, taloyhtiön pihatalkoot ja syyslomavieraan mahdollinen tulo. Harmittomin on terveydenhoitajalla käynti, vaikka sitä jännitän eniten. Kyseessä on melko viaton verenpaineen mittaus. En ole suostunut ostamaan mittaria itse, koska minulla on vieläkin muistissa äidin alituinen mittarin surina kesämökillä ollessamme. Hän polkaisi mittarin käyntiin aamupuuron poristessa puuhellalla. Merkitsi lukeman muistiin ja oli yleensä huolestunut. Sitten mittari surisi päivällä pari kertaa ja illalla vielä kaiken lopuksi. Jos paine oli koholla, äiti arveli, että se on menoa nyt.
Käyn siis hoitajalla, joka ystävällisesti mittaa paineen ja juttelee samalla mukavia. Saan valittaa hänelle samalla kaikki mahdolliset terveyshaitat, joita elimistössäni kulloisellakin hetkellä muhii. Aina on jotain - tiedättehän yksinäiset vanhenevat naiset. Heillä, tai meillä, on milloin mitäkin jokaisessa elimessään. Milloin kuivuutta, milloin märkyyttä, ja mikään ei ole normaalia eikä hyvä merkki. Korvissa suhisee, silmissä heijaa muutakin kuin syksyn lehtiä, vatsaa vääntää ja oikean pikkuvarpaan kynsivalli on tulehtunut. Netissä on varma tieto, että vaiva voi olla merkittävä oire vakavasta ja harvinaisesta sairaudesta. Nenäni päälle tuli kerran pieni punainen patti. Netti kertoi, että kyseessä olisi pysyvään satulanenään johtava polykondriitti, mutta erikoislääkäri oli toista mieltä ja määräsi antibiooottikuurin, jolla patti lähti. Vaan siitä olen hyvilläni, että verenpaineet ovat olleet kunnossa ja kaikkien putkeen otettujen nesteitteni arvot normaaleja. Joutilas voi siis hyvillä mielin asettua makuuasentoon rentoutumaan - istuminenhan on epäterveellistä ja kansanuskomuksen mukaan levittää pakaroita.
7.10. Pihatalkoot ovat vain vähän kiusalliset, ja joskus niissä on jopa hauskaa. Olen kohtuullinen haravankäyttäjä enkä omaa sitä heikkoutta, että pysähtyisin nojailemaan haravanvarteen. Haravoin rivakasti, ja harjoitan sosiaalista vuorovaikutusta sen verran ettei päästä sanomaan. Talkoissa kuulee mielenkiintoisia asioita asukkaista, jotka eivät osallistu vaan lymyilevät kaihdinten takana. He ovat yleensä juuri niitä, jotka tekevät kaiken toisin kuin yhtiöjärjestyksessä sanotaan. Panevat avoimia kakkavaippoja pahvikeräykseen, eivät litistä pahvilaatikoita, tuhlaavat tolkuttomasti yhtiön vettä, kiusaavat autonomistajia panemalla vanhoja polkupyöriään uopuusien autojen kylkiin kiinni. Juoppojakin he ovat ja huumeittenkäyttäjiä, koska heillä palaa valo vielä keskiyön jälkeen. Tässä kohtaa saatan sävähtää ja miettiä, että minuako tarkoitetaan, minulla kun palaa valo aina keskiyöhön asti. Haukutaan myös himotuulettajat ja sanotaan, että kun kulkee pihalla, näkee selvästi, keilllä on ikkuna auki, ketkä tuhlaavat lämpöä harakoille. Tässä on oltava pokkana, sillä minulla on aika jokin räppänä auki, en voi olla keskuslämmitystalossa, jossa kaikki luukut ovat kiinni. Tukehdun kuumien betoniseinien sisälle, ellen saa raikasta ilmaa.
Tuo kolmas kalenterimerkintäni lupaa siis minulle syyslomavieraan, ehkä. Se on hauskaa, mutta merkitsee suunnittelua ja hankintoja, joita en muuten tee. On tehtävä muutoksia rutiineihin, on jätettävä valokuvausreissut metsään. On istuttava sisällä ja mentävä ulos syömään. On mentävä ehkä shoppailemaan. On puhuttava ääni väsyksiin.
Tuo että minua pyydettiin seuraksi Helsingin kirjamessuille, havahduttaa miettimään metsäläisyyttäni. Kaapissa ei ole enää hyviä naisvaatteita saati ajanmukaisia korkokenkiä, vain miehiset kamppeet luonnossa samoamista ja valokuvaamista varten, farkkuja, erilaisia luonnon väreihin sulautuvia takkeja, pipoja ja huiveja. Työaikaiset vaatteet roikkuvat vaatehuoneessa, kaikki ne hameet ja jakkupuvutkin, joilla ei ole käyttöä, joihin en enää osaa pukeutua. Viimeksi olen ostanut mustan villabaskerin, lenkkitossut ja kutittavia perussukkahousuja farkkujen alle. Haaveilen mieluummin uudesta objektiivista. Uutisistakin eniten kiinnostaa Haapavedellä nähty karhu. Kun nyt eivät menisi ampumaan sitä.
(Valokuva George Marks)
.jpg)
