Rappion estetiikkaa

Aamulla kaivan henkilökohtaisen pankkineuvojan käyntikortin punaisesta kansiosta kirjoituspöydän alakaapista. Kortissa on henkilön suora työpuhelinnumero, joten se on korvaamaton, jos ei halua asioida kasvottoman valtakunnallisen pankkinumeropäätteen kanssa.  Nuorena kävelin sisään pankkiin ja sain samantien lainan, autolainan, asuntolainan. Menin suoraan autokauppaan ja toin tunnin kuluttua autokaupan laskun. Nyt asiat ovat mutkistuneet.

Olen siinä iässä, että ne tarjoavat lainaa kysyessäni asuntovarallisuusjoustoa. Antaisin kiinnityksen ja luvan asuntooni pankille, ja saisin tietyn summan tililleni mitä tahansa käyttöä varten. Olisin edelleen asuntoni haltija, mutta söisin samalla sen omistusoikeutta. Söisin sitä pääomaa, jota vuosien aikana olen säästänyt. Ovatko pankit tulleet hulluiksi ahneudessaan? Vaikka tähän ihmisiä ajetaan. Eläkkeet ovat pienehköjä ja korkeammin verotettuja kuin vastaava ansiotulo. Jos tulee sairauksia, niin kuin valtaosalle vanhenevista väistämättä tulee, palvelukodit ja hyvä hoito ostetaan omalla rahalla, kunta tarjoaa vain vaipat, rajallisen määrän vessakäyntejä  ja yksinäiselle pedin laitoksen kellarissa.

Pankeilla on siis markkinarako, johon ne ovat voimallisesti iskeneet. On haistettu myös se se, että eletään itsekkyyden aikaa. Vanhukset voivat muitta mutkitta siis kiinnittää asuntonsa pankeille ja elää  rahoilla mukavaa elämää miettimättä, mitä lapsille jää. Oikeastaan ihan järkevää, kun miettii Suomen korkeita perintöveroja.

Vaan mitä se merkitsee ihmisen itsetunnolle ja psyykelle, että alkaa syödä asuntoaan? Että jättää lapset ilman? Kuinka moni siihen pystyy?

Lauantaina napattu valokuvakin - yllä -  kertoo rappiosta, sen vääjäämättömyydestä ja kauneudesta. Otin tilanteesta myös videon, koska taustalla kuuluu kirkonkellojen rytmistä soittoa ja merituulen suhinaa. Näkyypä videolla saappaankärkikin, kun koetan näyttää teille, miten pitkä laituri olisi rakennettava, jotta seisomapaikaltani pääsisi avoveteen. Video ei kuitenkaan latautunut tietokoneelle.

Kuvassa on siis oma laiturini, paikka joka on ollut maailman paras paikka olla. Kuvitelkaa, että vielä muutama vuosi sitten vesi lainehti laiturin kärjessä. Nyt takana olevien peltojen maanviljelyslannoitteet ovat rehevöittäneet koko lahdelman, ja noita kaisloja ei naisvoimin kukisteta. Vai mitä?

Viittaanpa tässä yhteydessä vielä yhteen rappioseikkaan, joka on jollakin tavalla nuhjaantuneen kaunis: pienituloiset miehet. Tarja Filatovin mukaan heidät tulisi säännöllisesti katsastaa, koska  heidän elinikäennusteensa on 12,5 vuotta vähemmän kuin enemmän ansaitsevien miesten. En tiedä, mitä tästä pitäisi ajatella. Pienituloinen mies on kyllä käsite, joka liikuttaa minuakin.

(Valokuva Iines 26.4.)

Putkimies riisuu aina kengät

Pitkäperjantain vastaisena yönä jotakuinkin kello 24 menin kylpyhuoneeseen varustautuakseni yöpuulle. Lattialla oli lätäkkö, varpaat kastuivat. Ensin luulin, että pesukone on päästänyt itsekseen sinne kertynyttä pesuvettä.

Ei, vesi suihkusikin kuumavesipatterin putkesta, ohuena suihkuna sihisten. Soitin taloyhtiön kiinteistöpäivystykseen, keskellä pyhäyötä ja ihmettelin, kun puhelimeen vastattiin ja luvattiin tulla samantien.

Näinä päivinä tuntuu oudolta, että jokin palvelu pelaa kiitettävästi ja että joku on heti saatavilla. Että joku asiantuntija ylipäänsä vastaa puhelimeen itse eikä yhdistä jollekulle toiselle, jolle asia on lohkottu. Esimerkiksi mökkipaikkakunnan sähköyhtiöön on mahdoton saada asiaa hoitavaa puhelimeen. Puhelut ohjataan seuraavalle, joka ei tiedä asiasta mitään, ja viimeiseen numeroon kukaan ei edes vastaa.

Aikoinani olin Elisan pakkojäsenenä vuosia ennen kuin pääsin yrityksestä irti. Olin äänihuulten botox-pistosten vuoksi lähes vuoden mykkänä ja epätietoinen siitä, voinko ylipäänsä jatkossa puhua ollenkaan. Koetin irtisanoa sopimuksen sähköpostitse, mutta huomasin, että Elisalla ei ollut sähköpostiosoitetta, eli yritys diskriminoi kuurot ja puhevammaiset epäämällä heiltä edes mahdollisuuden palveluun. Kemppisen blogista olin lukevinani, että mainittu yritys ei palvele kyllä terveitäkään.

En edes muista, miten sain liittymän lakkaamaan. Laskuja tuli monta vuotta, vaikken käyttänyt liittymää. Ne olivat lähes nollalaskuja, usein euron ja kymmenen senttiä. Yritys yksinkertaisesti kätkeytyi muuriensa sisään ja esti yhteydenotot, jotka eivät koske uusia tilauksia.

 Informaatioteknologisten yritysten kehitys onkin pelottavaa, tunnelmat ovat kafkalaisia.  Se miten sidoksissa olevia hallitaan ja se, miten ihmiset eivät edes huomaa, että jokin on vinossa. Se miten ei tavoita oikeaa henkilöä hoitamaan asiaa, ja jos tavoittaa, puhutaan asian ohi. Esimerkiksi minulle tupsahti Dna:lta puhelinkeskustelussa muutaman euron huoltokytkysopimus, jota en tilannut ja josta minulle ei mainittu. Näistä kolmen euron kuukausimaksuista harva jaksaa valittaa, koska summa on pieni. Summalle ei kuitenkaan saa katetta, ellei esimerkiksi mokkula mene itsestään rikki. Ja jos meneekin, toki uusi mokkula kuuluu saadakin ilmaiseksi, jotta liittymän maksuille on katetta.

Ihminen on informaatioteknologiayhteiskunnassa - huomaa sanan pituuskin - kuin Kafkan maanmittari K, joka yrittää saada  yhteyttä kylää hallitsevaan salaperäiseen linnaan. K kohtaa outoja esteitä: asiasta päättäviä henkilöitä hän ei tapaa ollenkaan, vaan vain alempia virkamiehiä. Jos hän tapaa jonkun ihmisen,  vuorovaikutus jää ohueksi ja asiat jäävät hoitamatta. Ihmistä ei kohdata, ja asiantuntijat etääntyvät.

*

Tänä aamuna seitsemältä soi puhelin yöpöydällä. Putkimies tulee kymmenen minuutin kuluttua vaihtamaan klemmareilla korjatun putken uuteen, sanoi putkiyrittäjä. Ja tuli, peräti kaksi kappaletta. Riisuivat tuulikaapissa kenkänsä, peräjälkeen, ääneti.  Usko yritysten vilpittömyyteen palautuu aina, kun katson kenkiään riisuvaa ja sukkasillaan hipsivää putkimiestä.

Aktiivisia virtuaali-ihmisiä?

Tämä on isoäitini, Aliina, jota on sanottu näköisekseni, tai siis minua on sanottu hänen näköisekseen. Alemmassa kuvassa on hänen miehensä, isäni isä, josta alla muutamia asioita, joita olen saanut selville lehtiä selaamalla. Muistitietoahan minulla ei ole kummastakaan juurikaan, koska molemmat kuolivat minun ollessani hädin tuskin kouluikäinen. Oma isäni oli aika vanha, kun minä synnyin, lähes viisikymmenvuotias. Isoisästä muistan hämärästi vain sen, miten hän antoi minulle rahan, jonka keskellä oli reikä. Isoäidistä minulla ei ole ainuttakaan elävää muistikuvaa.

Historiallisen sanomalehtikirjaston antia selaillessa vierähtääkin huomaamatta tovi jos toinenkin. Kyseessä ovat vanhat sanomalehdet vuoteen 1910 saakka, osa on painettu fraktuuralla, joten ortografista lukutaitoakin tarvitaan. Erityisen harmillista tosin on, että sivut ovat varsin hitaat ja jumiutuvat usein. Toivoisi myös, että vihdoinkin saataisiin tietoja 1900-luvun muistakin kymmenluvuista kuin ensimmäisestä.

Ensimmäinen löytöni oli muutama vuosi sitten isoisän äidin kuolinilmoitus Aamulehdessä, etusivulla, kuten kuolinilmoitukset vanhoissa lehdissä ovat. Ristit ovat paksuja ja vainaja on vaipunut kuolon uneen, uskossa Vapahtajaan. Usein hän on ollut suuresti rasitettu, elämä on ollut itkua ja vaivaa,  ja pääsy Herran rauhaan esitetään helpotuksena.

Myöhemmin löydän  isoisän ja isoäidin kihlailmoituksen Uudesta Suomettaresta, Päivälehdestä, Aamulehdestä sekä Satakunnasta. Hääilmoitus on vuoden kuluttua samoissa lehdissä. Samoin jokaisen neljän lapsen syntymäilmoitus, kolme poikaa ja yksi "sisar", kaikki terveitä. Löytäminen on riemukasta. Tässä on minun perhettäni. Näiden kanssa olen samaa heimoa.

On myös tieto siitä, että isoisä Alina-rouvineen ja rouvan äiteineen on yöpynyt Gröndahlin raittiusravintolassa Tampereella vuosi häiden jälkeen. Vanhoissa lehdissä on nimittäin otsikon Matkustavaisia alla lueteltuna kaupungin eri majoituspaikoissa yöpyneiden nimiä ja kotipaikkoja. Tällaisen otsikon alta löytyi myös tieto, että isoisä oli muutamaa kuukautta ennen kihlajaisiaan yöpynyt "yksityisasunnossa" Tampereella. Mitenkähän salavuoteudet tuohon aikaan hoideltiin, kun hotellikirjat olivat julkista tietoa?

Vai ettei siis muka ennen virtuaalia ihmisestä jäänyt jälkiä, joita ei voi pyyhkiä pois! Virtuaalissa ei oikeastaan tässä suhteessa ole uutta, idea on sama: tieto kirjataan ja se säilyy hamaan tappiin asti. Historiallisen kirjaston sanomalehdistä saattaakin sukututkija löytää enemmän tietoa kuin kirkonkirjoista.

Senkin tiedon löysin, että isoisä oli hyväksytty 78:n pyrkineen joukosta siihen 36 opiskelijan ryhmään, joka otettiin Rauman opettajaseminaariin. Valtaosa pyrkineistä ja sisäänotetuista oli naisia, silloinkin, eli tässä asiassa ei ole tapahtunut muutosta.

Töitä isoisälle riitti. Hänet palkattiin Vilppulaan johtajaopettajaksi, ja olipa hän ahkera valittamaankin. Yksi asia koski lääninkuvernöörille valittamista sellaisessa asiassa, että jokin lautakunta oli valinnut hänet vaalilautakunnan puheenjohtajaksi. Tämä kummastuttaa, sillä isoisä istui mieluusti kokouksissa merkintöjen mukaan.

Isoäidistä ei löydy muita tietoja, mutta ajalta ennen isovanhempien avioliittoa löytyi tietoja siitä, että isoäidin kotona Vilppulan Peltolassa pidettiin mm. maanviljelysluentoja ja kinkereitä sekä monenlaisia kokouksia. Itseäni kiinnostaa nyt eniten isoäiti, koska me olemme niin yhdenkaltaiset jossain mielessä, luulen. Vaan naisista ei löydy juurikaan tietoja aviollisten uutisten ulkopuolelta.

Haut ovat kaiken kaikkiaan kesken, sillä eksyn aina lukemaan lehdestä kyseisen vuoden muuta historiaa, mainoksia, ilmoituksia sekä erilaisia pikkutietoja. Esimerkiksi vuonna 1905 olisi ollut kovasti töitä työttömille: 100 halonhakkaajaa palkattiin kerralla hyviin metsiin Lempäälässä. Pari ihmistä vaihtoi nimeänsä - nämä nimenmuutokset olivat sen ajan lehdissä tavallisia. Esimerkiksi Emma Matilda Kyttä muutti nimensä Emma Matilda Soiniksi ja Tuomes Happonen muutti nimensä Tuomas Liljaksi. Muuan Lumeinen muutti nimensä Lumpeeksi. Isoisäni isäkin muutti nimensä vaimonsa nimeksi, joka oli myös talon nimi. Suikki sai jäädä. Ellei nimeä olisi muutettu, olisin nyt "Iines" Suikki.

Sitä vielä mietin, että isovanhemmat saattaisivat olla aktiivisia virtuaali-ihmisiä, jos eläisivät tässä ajassa. He viestivät selvästi avoimesti lehdistöön päin asioitaan. Ei liene sattumaa, että minäkin bloggaan mielelläni omana itsenäni, joskin päällisin puolin anonyymisti.

Leipä lapsen suusta

Sitä  kitinää taas lehdessä. Kansa käy kuumana, Wahlroosia hirtetään munista. Urpilainenkin on ojentamassa röyhkeää rikasta. Onhan se nyt kauheaa, kun Suomen   kansalle kuuluva materia karkaa verokarhun kynsistä Ruotsin valtion hellään syyniin.

Synti ja riettaus, häpeä, ahne ja moraaliton porvari! Maksamillasi veroilla olisit kustantanut kevyesti Suomen valtion lapsilisävajeen, jos sinulla olisi ollut hiukankin selkärankaa! Viet leivän lapsen suusta ja pelastat oman nahkasi. Ettäs kehtaat, riistäjälahtari.

Oikeastaan kaikki on sinun syytäsi, Nalle Wahlroos, koko lama ja kurjuus. Ja jos jollakulla on perintöä jättää lapsille, totta helvetissä siitä on maksettava valtiolle leijonanosa ja ainakin se, mikä valtion on. Muistaa sopii myös kristillinen velvoittava sana: helpompi on kamelin mennä neulansilmän läpi kuin rikkaan päästä taivasten valtakuntaan.

Eikä se mitään, että se äitimuorin osake on hankittu jo kertaalleen verotetulla tulolla. Kyllä siitä sopii toisetkin verot maksaa. Yhteiseen jakoon vaan kaikki, minkä voi irti ruuvata. Ei täällä saa rikastua tai nauttia materiasta! Suomi nyt vaan  on köyhä maa, ettäs tiedät, täällä kuuluu valittaa ja olla onneton. Tuhkatkin pesästä annamme, me muut, jotka olemme hyviä ja köyhiä ihmisiä. Ainahan  on joku, joka on meitä köyhempi, ja näin voimme jakaa hyvyyttä tasaamalla kurjuuden keskenämme. Sitä se onni on. Suomalainen onni.

Kateellisia emme ole, sillä kateus on samanlainen synti kuin rikkkauskin. Hyvä sydän ja anteliaisuus meitä köyhempiä ajaa.

(Maalaus Konstantin Vasilyev)

Surukirjeitä postimerkillä

Kun ei tiedä, onko näkökentässä lentävä musta piste lintu vai lasiaissamentuma. Kun alkaa miettiä, että jatkossa kaikki katsotut kuvat ovat täplitettyjä ja  että kirkasta ja virheetöntä sinitaivasta ei enää ole, on tullut vanhaksi. Kyllä, vanhaksi, ei keski-ikäiseksi. Tilastollisestihan keski-ikä ulottuu neljänkymmenen vuoden molemmin puolin, mutta ei se loputtomiin veny eikä pauku.

Ex-kollega soitti. Jo kolmas työtoveri on kuollut. Löydetty kotinsa lattialta tuupertuneena. Toinen työtoveri ampui itseään päähän, ei tullut enää aamutunteja pitämään. Ja yksi kolahti lattialle koulun kirjastossa, se oli siinä. Kaksi hiljaista ja kilttiä, yksi vastarannankiiski.  Vaan koulukuvissa hymyillään kaikki rinnakkain. Joskus oli tapana merkitä ristillä ryhmäkuviin kuolleet, etenkin sota-ajan kuvissa. Oli myös tapana kerätä surukirjeet, hautajaiskutsut, ja ne olivat oma lajinsa. Kuoret olivat kauniita, mustareunaisia ja saajan nimi oli kirjoitettu kauniisti kiekuroiden, mustalla musteella. Minulla on näitä kokoelma mökillä, kaikki Olga-tädin saamat surukirjeet, kuorineen ja postimerkkeineen.  Vahinko, ettei enää lähetetä surukirjeitä.  Harvoin enää saa edes postimerkillä varustettua kirjekuorta.

Kävin ostamassa suruadressin. Miksi ne ovat niin suuria ja miksi niissä on kullattu tai hopeoitu nauha? Uskon, että ne ovat kuitenkin tärkeitä sureville omaisille, joten miksi en ostaisi sellaista. Tämä minun adressini tulee tytölle, joka yksin järjestää äitinsä hautajaiset. Olisi hassua, jos joukossa olisi yksi pieni kirjekuori, kun adressit pannaan pinoon. Ihmisen on tehtävä kompromisseja, aina ei pidä toteuttaa omia mieltymyksiään.

Jos mietin sukuni esi-isien kuolemia, niin yllättäviä äkkikuolemia on ollut muutama, joku on kuollut sohvalle nukkuessaan, joku tipahtanut lattialle kirja kädessä, joku löydetty klassisesti hirttäytyneenä, paksuun hevosköyteen aitan hirsipuuhun. On myös hukuttu kevätjäille ja kuoltu hevosen potkuun. Ketään ei ole murhattu sinä ajanjaksona, jonka tunnen. Useimmiten on kuoltu sairauteen. Syöpää, sydäntä, keuhkokuumetta, veritulppaa, espanjantautia. Vanhuuteen on muutama kuollut asiakirjamerkintöjen mukaan. Se on ollut varmaan rauhallinen meno. Koskaan kuolinsyynä ei vanhoissa kuolintiedoissa lue höperyys, hulluus, masennus tai mielenvikaisuus.

Ennen kuoltiin pirttien tai saunakamarien kapoisiin sänkyihin tai porvariskotien pehmustettuihin buduaareihin. En muista, oliko se sielu vai yskös, jonka Sillanpää nosti korkeuksiin, mutta joka tapauksessa Siljan saunakamarikuolema oli puhdas ja kaunis, ei ollenkaan surullinen. Luin kirjan lapsena, koska sillä oli jännittävä nimi.  Muistan   pettyneeni, kun kuolema oli niin mitäänsanomaton. Vain kevyt mutta kieltämättä pitkällinen yskiminen ja sitten pois. Silja olisi ansainnut dramaattisemman lopun, kun kerran Nobelkin tuli.

Takaisin eläviin. Päivänpolitiikasta poimittakoon tähän epämääräisen postauksen loppuun hupaisa yksityiskohta: Kulttuuri- ja urheiluministerin raskasta  salkkua kantamaan tarvitaan  kolme naisministeriä.      

(Maalaus Joan Miró: Women and Birds at Sunrise)