Ollapa vielä lehmisavua!

26.2. Olen ajanut vanhan pöytäkoneen alas, poistanut kaiken itseluodun materiaalin ja ohjelmat, siirtänyt muistitikuille ja g-mailiin. Aivan viimeiseksi poistin virusturvaohjelman. 

Sitten irrotin piuhat ja työnsin uuden kovalevyn paikalleen, ja näppäimistön ja hiiren. Liitin johdot oikeisiin paikkoihin - helppoa, kun tekee kaiken systemaattisesti. Kiinnitin jopa adapterin näytön piuhan päähän, kun se ei sopinut sellaisenaan uuteen kovalevyyn. Tämä kaikki siis ilman ohjekirjaan vilkaisua, järkeillen ja päätellen asioita.  En taidakaan olla aivan täydellinen tekniikkatumpelo. Nyt uusi kone pelaa ja olen jo sinut uuden Windows 8.1:n kanssa. Se on huomattavasti järkevämpi kuin Windows 8.0, joka oli minulle kuin eksyminen härdellihuvipuistoon. Jopa palautin silloin koneen, läppärin ja vaihdoin Windows 7 -Lenovoon. Nyt minulla on kolme vuoden sisällä hankittua tietokonetta, kun tablettikin lasketaan mukaan. Läppäri on välttämätön mökkielämän vuoksi. 

Tabletti on kirjojen lukua varten. Olen havainnut sähköisen lukemisen yllättävän hyväksi silmille, päinvastoin kuin etukäteen arvelin. Ehkä tabletin taustavalaistus tekee sen, että tekstin näkee hyvin kaikissa valoissa, huonommissakin.  Olisin halunnut tabletille Juha Hurmeen Nyljetyt ajatukset ja Timo Hännikäisen uusimman, mutta kumpaakaan ei ollut e-kirjana, ihme kyllä. Hännikäisen uutuutta lahdataan niin perusteellisesti, että se menee jo viihteen puolelle. Pakkohan se on lukea, etenkin kun tietää Hännikäisen hyväksi sanankäyttäjäksi ja asioitten perusteelliseksi argumentoijaksi - vaikka itse olisikin eri mieltä. Kunnioitan miehen sitkeyttä ja itsenäisyyttä. Ei kaikkien tarvitse olla samaa mieltä kuin minä ja minun joukkoni. Minulle ei tarvitse kertoa, kenen kanssa seurustelet.

Myöh. Tuo jutun lehmikuva jäi tuohon, kun kirjoitin ensin sen alle satua natokiimaisesta ja mamukriittisestä. Siinä nato nimittäin oli lehmä, johon yksi otus oli kiimassa. Mamu taas oli iso musta örkki, jota kriittinen ryhtyi arvostelemaan, kun se tuli hänen pihalleen. En kuitenkaan saanut tarinaan riittävän tiukkaa nostetta ja kevyttä parodiajännitettä, joten ymmärtänette jutun kuivumisen kasaan ja pelkän lehmisavukuvan. Olkoon se sitä paitsi kuvana sille kulttuurille, jonka olemme jättäneet taaksemme, kun olemme siirtyneet elämään koneiden kanssa. Vastakohtana kaikille yllä kuvaamilleni laitteille. Laitteita löytynee itse kunkin kotoa melkoinen määrä. Juuri sanottiin uutisissakin, että kännykkä on ihmisille työtä ja parisuhdetta tärkeämpi asia - myös maailmanrauhan arvostus on vaarassa tällä tärkeyslistalla.

Keskusta on laskussa uusimpien gallupien mukaan. En osaa selittää, miksi tämä uutinen ilahduttaa suuresti, vaikka pidän kovasti tuon maalauksen idyllistä. No jaa, olisiko se se, että lehmillä on nykyään korvamerkit ja ne ovat eläviä tuotantolihoja isoissa navetoissa. 

(Eero Järnefelt, Lehmisavu)

Ikkunassa yksi on

18.2.2015 klo 13.59  "X vittuili sinulle taas tekstinsä life raft and unearned karma kommenttiosiossa.  Ehdotus: kirjoita nettivittuilusta." (Anonyymi)

"Antaa X:n vittuilla. Ja hänen peesaajansa. He tietävät mitä on perustavaa laatua oleva eksistentiaalinen yksinäisyys, mutta sitä ei rivitalossa asuva yksinäinen  eläkeläinen tietenkään voi ymmärtää, sehän on korkeampaa filosofiaa; hän vain kurkkii ikkunasta ulos  ja on nettiyhteyksiensä varassa ihmissuhteitaan hoiteleva kunnan elätti. 

Jos kirjoittaisin nettivittuilusta, se käsitettäisiin ehkä niin, että tuomitsen nettivittuilun. En kuitenkaan tuomitse sitä, jos se on normaalia vittuilua.  Kauan eläköön vittuilu! Jatkuvat kalvuhommat ja henkiset vainoamiset - kuten tässä tapauksessa - ovat kuitenkin vähän eri asia ja kielivät koulukiusaamisesta eli blogikiusaamisesta. Minulle ei ole vieläkään valjennut, mistä vihaajan viha on syntynyt sen aiemman auringonpaisteen jälkeen. Se on ainoa asia, jonka haluaisin tietää, vaikka yhä vähemmän sekin kiinnostaa minua." (Iines)

*

Klo 16.05  Yleinen asenne halveksii muutenkin nykyään vajavaisia ja vielä enemmän vanhoja ihmisiä, eläkeläisiä, jopa meikäläisen kaltaisia työkyvyttömyyden eli jonkinasteisen vammaisuuden takia sivuraiteille joutuneita.  On syrjimistä, unohtamista poliittisesta päätöksenteosta, ihan kuin tällaista ihmisryhmää kuin vanhukset tai eläkeläiset ei olisi olemassakaan.  On vain pyhä lapsiperhe, joka käsitetään ehyeksi neljän hengen yksiköksi, jonka varaan yhteiskunta rakennetaan ja jonne tuet ja vähennykset kohdistetaan. Iäkkäiden vanhusten hoito on kuitenkin Suomen häpeätahra, asia, josta poliitikotkin vaikenevat. 

Suomessa on paljon vanhuksia, joiden on tultava toimeen 700 euron peruseläkkeellä. Muutkaan eläkkeet eivät ole suuria, ja hiemankin suuremmista menee enenmmän veroa kuin vastaavansuuruiseta palkkatulosta. Viimeksi vanhuksilta vietiin leivät ja voit mm. Helsingin kaupungin ateriapalvelusta, vaikka vanhukset ovat leivän suurkuluttajia. 

Sitä ennen evättiin enenevässä määrin palveluasuntoihin ja vanhainkoteihin pääsy monisairailtakin, jopa muistisairailta. Omassa rivitaloyhtiössänikin näen asuntoni ikkunoista kolme ikkunaa, joiden takana kurkistelee kotiin tuettu dementikko. Eivät taatusti tiedä, mitä on eksistentiaalinen yksinäisyys, kun tuettuina katselevat ohikulkevia naapureita.  Äkkiä on ilta ja katsomme alas parvekkeelta käsiin nojaten illan vinossa auringossa. 

Tästä tulikin mieleen, että muistatteko katupeilit? Haluaisin semmoisen ikkunaani, niin voisi kirjoittaa teille entistä laajempia artikkeleita maailmanmenosta eikä aina vain omasta lapsuudesta. Tulee mieleen laulu katupojista! Kenties kirjoitan heistä seuravaksi. Ulotan katseeni Malmille saakka ja koetan eläytyä noiden katupoikien elämään syvästi ja tuntevasti. Ei tulisi sitten tuomittua niin herkästi kaikkea erilaista.

Voiko maailmankatsomus muuttua?

Olen huolissani maailmankatsomuksestani. Idolini ovat vaihtumassa. Toisaalta minun ei ole asiallista puhua idoleista, koska en harrasta ihmisihanteita edes kulttuurin jalolla kentällä. Porisevalla padallakin on aina musta kylki.

Ajatusmaailmoista ajattelen pikemmin niin, että kaikki on valmiina kuin pyhällä aterialla, ihmisen tulee vain ryhtyä aterioimaan. Vaan ei ihminen näin tee.  Syötyään hän laatii reseptit, kokonaisen keittokirjan ja sanoo: tämä on pyhä ateria ja tämä, vain tämä johtaa onneen.

Lapsena tunsin vetoa Jeesukseen. Rakastamani alakoulun opettaja oli uskovainen ja lauloi kauniisti, paremmin kuin radiolaulajat. Kun meitä rokotettiin tuberkuloosia vastaan, luokassa, kaikkien piti riisua yläosa paljaaksi. Odotimme hampaat kalisten terveyssisarta luokkaan. Pojat kertoivat, että neula voi olla puolimetrinen.  Opettaja käski meidän painaa päämme pulpetin päälle ja sulkea silmät. Kun kopsautimme kallomme pulpetin kantta vasten, opettaja lauloi  enkelin äänellään lasten virsiä, monta säkeistöä.

Kun kotona kysyttiin lahjatoiveita, pyysin "jotain Jeesus-kirjaa".  Sainkin sellaisen, äidiltä. Nyt kun katson kirjaa, sen kansilehdellä lukee Iinekselle! Sirpa.  Olen saattanut kirjoittaa sen itse jossain leikissä, mutta ehkä se onkin Niemen Sirpalta, tytöltä, jolla oli heikko sydän ja joka muuttui eräänä päivänä siniseksi ja kuoli.  En pystynyt tämän jälkeen nukkumaan selälläni ja pitämään käsiäni rinnan päällä. Siinä heti alla sykki sydän, jossa monella lapsella oli vikaa. Yhdellä Outillakin oli sydän väärällä puolella ja hän näytti eskimolta. Hän ei kuitenkaan kuollut. Ja yksi Jaakko syntyi ilman käsivarsia ja sydän viallisena.

Jeesus-kirja on tässä edessäni. Siinä on Eeli Jaatisen kuvat ja se on Viola Renvall-Krokforsin kirjoittama, suomennettu.  Tarina on Jeesuksen elämäntarina, aika asiallinen versio. Jeesus oli hyvyyden perikuva, ja minäkin tahdoin olla hyvä. Kun sain vahingossa kemikalioliikkeestä kaksi korttia, jotka olivat liimaantuneet toisiinsa, lähdin viemään toista takaisin, koska halusin olla rehellinen. Ajattelin, että kauppias, vanha Sulander, ilahtuu kovasti.  Vaan hän otti vain tyynesti kortin ja sanoi kiitos. Olin vähän pettynyt, koska hyvyyttä ei arvostettukaan niin kuin opettavaisissa saduissa. Tämä oli ehkä ensimmäinen kerta, kun koin koko maailman tylyksi hyvyydelle.

Jeesuksen ja opettajan jälkeen oli pitkä tauko, ennen kuin ihailin jotakuta henkilöä. Seuraava oli nimittäin Che Guevaara, ja Lenin, molemmat kuvansa perusteella - tiedätte kyllä nämä klassikkokuvat. Ripustin valtaisan Chen julisteen kämppäni seinälle Marimekon katosta lattiaan ulottuvan vihreän kankaan viereen, ja ihailin Chen kauniita kasvoja. Leninin profiilikuvakaan ei ollut hassumpi. Ja mikä parasta, molemmat miehet olivat hyviä, köyhien ja sorrettujen puolella. Vielä kun palasin Pikkukaupunkiin opettajaksi, olin tulenpalava köyhien ja sorrettujen puolustaja. Kun valitsin oppilaille joitain taistelulauluja levyraatiin, ne saivat murskatuomion. Sitten valitsin jonkun Kasevan, ja sille naurettiin. Uusi aika oli koittanut.

Edelleen minussa on Jeesus- ja Lenin-henkeä, mutta Marxia en enää jaksa. En usko enää pääoman  tuomaan hyvinvointiin, koska en ole koskaan sitä pääomaa kokenut, hyvin ansaitsevanakaan - verot veivät 40 prosenttia tuloistani ja jämillä makselin opinto- , asunto- ja autolainoja. Nyt olen päässyt veloistani, mutta kireät vuodet tekivät sen, ettei säästöjä kertynyt.  Työmiehillä on paksummat pankkitilit, niin kuin oikein onkin. Parhaillaan kotini seinät huutavat remonttia, kaikki pinnat ovat räjähtäneessä kunnossa ja putkiremontti odottaa keväällä maksuaan. En usko edes nykyiseen demokratiaan, sillä se on demokratian irvikuva .

Ei täällä ole ihmisillä tasa-arvoa, osalla ei ihmisarvoakaan, eikä se mene aina niin, että köyhin ja maahanmuuttanein on kärsivin. Meillä jää jalkoihin myös hyväosaisina pidettyjä. Eli minunkaltaisiani valkokaulusköyhiä eivät auta Rinteen ammattiyhdistyshenkiset ideologiat, eivät työttömiä ja syrjittyjä tukevat kommunistien riistopuheet. Minun kaltaisiani tilastoissa näkymättömiä hyväosaisia syrjäytyjiä on paljon. Oikeistoa en ole vielä kokeillut, että mitä se sanoo hyväosaiseen köyhyyteen.

Kun oikein vanhenen, olen taatusti se laitoksessa horiseva tai kellarikäytävälle työnnetty vanhus, jonka vaippaa ei ole vuorokauteen vaihdettu ja jonka läppäri on käytetty  laitoksen kuukausimaksuun. Niin kauan kuin teillä omaisuutta on, se otetaan teiltä pois, kunnes Kela auttaa teitäkin. Ei kai tässä ole mitään väärää. Vai onko jollakulla Kela-tuetulla muka läppäri? Eli onko minulla toivoa kuitenkin?

Voiko ihmisen maailmankatsomus siis ylipäänsä pysyä samana koko eliniän? Muuttuuko ihminen vai maailma?

Runebergin päivänä, yleisön pyynnöstä: La Divina Commedia Kolehmaisen tapaan

Osa 1.

”Jo päivä painui, hämy illan lankes,
vapautti vaivoistansa luodut kaikki,
maan päällä jotka asuvat ja ovat.”

-Tuonne alasko on sitten meidän mentävä?
Lempeä, kiharatukkainen, hiukan ylipainoinen runoilija kosketti kyynärpäätäni, hänen lasinsa pilkahtivat sammuvan auringon valossa.
-Vaikutat jotenkin tutulta.
-Muistelet varmaan Uutisvuotoa. Ja olinhan minä aika usein lehtikuvissakin. Mutta nyt eteenpäin.

Laskeuduimme hiljaisuuden vallitessa parisataa porrasta alaspäin. Tulimme eräänlaiselle katselutasanteelle, josta aukesi näkymä laajalle kentälle.
-Ensimmäinen piiri, runoilija sanoi pehmeästi. Kenet haluaisit täältä tavata?
-Ketä täällä sitten ylipäätään on?
-No kotirouvia, kaikki maailman huorat, bloginpitäjiä, yksinhuoltajia, sanalla sanoen elämässä kovia kokeneita, mutta siitä lopulta hyvin selvinneitä ja nyt ikuiseen rauhaan päässeitä naisia.
-Naisia? Pelkkiä naisiako täällä on?
-Niin, en tainnut mainita, että vasta täällä toteutuu korkein oikeudenmukaisuus. Miehet ovat muualla. Saat nähdä kyllä muutaman miehen, mutta heidän suuret massansa ovat tuossa suunnassa.
Runoilija osoitti sormellaan suoraan ylös.

Runoilija oli maininnut bloginpitäjät.
-Onko siis Iineskin täällä.
-Hetkinen, kysyn resepsuunista, runoilija sanoi leikkisästi ja näpytteli matkapuhelintaan. Sulkiessaan kojeen hän hymyili lämpimästi: täällä on. Kutsutaanko tänne?
-Kutsu, hyvä veli. Olen nähnyt hänestä ainoastaan korvan ja vaikka se on hyvin lumoava, näkisin mielelläni muutakin.

Jostain luolan syvyyksistä purjehti - paremmin en voi asiaa luonnehtia - eteemme kodikas kesämökki, jonka olohuoneessa istui kaunis nainen näpytellen kannettavaa tietokonetta.
Nainen kirjoitti kuin hurmiossa muutaman lauseen, jäi odottamaan, huokaisi raskaasti ja kirjoitti jotain uudelleen.
-Mitä hän tekee?
-Hän kirjoittaa provokatiivista kirjoitusta maahanmuuttajista ja toivoo Japen lähettävän siihen vihaa tihkuvan vastineen.
-Vastaako Jape?
-Ei, hän ei vastaa. Se on naisen rangaistus täällä. Muutoin hänen asiansa ovat parhaalla mahdollisella tolalla. Häntä ei vaivaa nälkä, ei jano ja huoneessa on aina lämmintä. Hänen naapurinsa on vihdoin repinyt alas sen ruman piikkilangan ja toinen naapuri ajaa nurmikon. Käärmeistä ei enää ole vaaraa.

Äkkiä laaja niitty tulvahti täyteen eri-ikäisiä naisia, jotka käyskentelivät haaveellisen näköisinä, keskustelivat keskenään, istuivat pikku ryhminä maahan ja aloittivat jonkinlaisen leikin.

-Hyvinhän he näyttävät täällä viihtyvän. Paikka tuntuu jotenkin rauhaisalta. Mutta miksi juuri he ovat juuri täällä? kysyin runoilijalta.
Hän nosti arvokkaasti sandaalin verhoaman jalkansa kaiteelle ja lausui jotenkin ylväkkäästi:

”Heill´ osa enkeleitten on, jotk´ eivät
kapinass´ olleet, eivät uskolliset,
vaan itseksensä, irti Jumalasta.
Ei vastaan ota heitä taivas, ettei
vähenis kauneutensa, ei Inferno,
ett´eivät syntiset sais kunniata."

(Aika paljon myöhemmin)
Osa 2.

Ensimmäinen piiri! Se oli paimenidylli, en voi paremmin sanoa. Naiset saivat siellä kaiken, aivan kaiken haluamansa. Vai yksi puuttui: mahdollisuus palata takaisin ylös maan päälle.
Niityllä näkyi minulle tuttuja ja rakkaita hahmoja. Kuunkuiske, hoikkana ja eteerisenä kuin keiju kuiskutteli jotain naapurinsa korvaan. Ei-sehän on Char, tuo hiljaisten runoiltojen, valkoviinin ja patongin valtiatar. Ja Delilah! Miten hienostuneita keskusteluja kävimmekään netissä siihen aikaan, kun kumpikin olimme vielä maan päällä. Sarin ja Liisun tunsin vain maineelta, mutta sekin riitti. Haukoin henkeäni.

-Sanoit, että he saavat kaiken, minkä haluavat. Entäs jos….
-Arvaan jo kysymyksesi, sinä vanha pervo. Juu, täällä on tosiaan eräänlainen poikatalo, josta kukin lady saa juuri niin korkealuokkaisen kavaljeerin kuin haluaa, yöksi, viikoksi, vuodeksi, kaikki käy.
-Voivatko he myös…
-Kyllä, totta kai. Minähän sanoin, että kaikki käy.
-Mutta miksi täällä ei näy yhtään korkealuokkaista kavaljeeria?

Opastajani hymyili salaviisaasti. Hän halusi taas runolle, sen näki heti. Ja aivan oikein:

”Mua Muusat auttakaa ja ylväs henki!
Oi, Muisti, joka kirjoitat, min näin ma,
on aika aateluutensa ilmoittua! ”

-Häh, minä sanoin. En ymmärtänyt mitään.
-Heh, heh… Nuo naiset saavat siis aina unelmiensa prinssin, ei enempää eikä vähempää. Nyt on vain niin, että nuo unelmaprinssit voivat olla aika puisevia. Heissähän ei ole mitään omaa. Kaikki, aina luonteesta kikkelin pituuteen saakka on unelmaa. He tekevät kiltisti kaiken mitä käsketään, mutta eivät mitään omintakeista.
-Mutta juuri sellaisista miehistähän naiset pitävät, minä huudahdin. Oppaani katsoi niitylle yli silmälasiensa. Häntä nauratti.
-Et taida juuri tuntea naisten sielunelämää?
-Totta, oli minun pakko sanoa.

Samassa näyttämölle asteli kauniin neidon käsipuolessa vahvaleukainen, hymyilevä, komea mies.
-Saatana, sehän Ruotsin prinssi. Daniel, vai mikä sen nimi nyt oli. Sama joka meni sen Viktuurian kanssa, minä touhotin.
Sitten vaikenin. Kukaan, todellakaan kukaan naisista ei edes vilkaissut prinssiä. Hän supatti rakkauden valoja naisensa korvaan ja pariskunta katosi takaoikealle.
-Tuo romanssi on ohi huomenna, luulen, sanoi oppaani.

-Tämä on siis ensimmäinen piiri. Käsitän, että se on lempein ja paras tässä valtakunnassa. Eikös piirejä ole yhdeksän? Ainakin Danten todistuksen mukaan.
-Voi voi, se on jo kauan ollut historiaa. Täälläkin oli pakko leikata kuluja ja lakkauttaa tarpeettomia toimintoja. Nyt piirejä on enää kolme. Eiköhän mennä katsomaan kakkosta?
-Kuinka luonnehtisit seuraavaa tasoa?
Runoilija kohotti katseensa, riisui silmälasinsa, ojensi epätoivon merkkinä kätensä yläviistoon ja lausui:

”Soi siellä huokaus ja huuto, parku
yön halki tähdettömän, tuska moinen,
niin että ensin puhkesin ma itkuun.
Sekoitus kielten, kirot kauhistavat,
sävelet vaivan, äänenpainot vihan,
käheät, kirkuvat, ja kättenvääntö
sai aikaan pauhun, joka aina kiertää
tään ilman ajattoman kautta, niinkuin
käsissä rajumyrskyn hiekkapyörre.”

Osa 3.

Kuljimme vaiti alemmaksi, yhä alemmaksi. Ilma muuttui raskaammaksi, tunsi jotain outoa hajua. Raudasta valetut portaat tuntuivat jatkuvan iäisyyteen. Saattajani vihelteli itsekseen.
-Elvistä, minä sanoin ja runoilija nyökkäsi.
-Kohta saatat kuulla sitä lisää.

Emme olleet enää yksin. Portaissa tuli vastaamme hihitteleviä pikkupiruja ja jostain kolosta lehahti lentoon lepakko.
-Äh, älä välitä. Nämä nyt ovat vain tällaista helvetin rekvisiittaa, oppaani myhäili. Mutta kohta saat nähdä toimintaa, actionia, heh, heh.

Saavuimme suurelle torille, jonka toisessa laidassa oli katukahvila, toisessa laidassa ilmeisesti kaupungintalo tai vastaava. Komea rakennus kuitenkin torneineen ja tammisine ovineen. Istuuduimme kahvilan ulkopöytään ja tilasimme kylmät oluet. Luoja, miten hyvältä se maistui!

Torilla oli menossa jonkinlainen mielenosoitus. lauma nuoria naisia heilutteli julisteita ja huusi kimeällä äänellä tahdissa: ”Tul-ta munil-le, kuole-ma heteroille.”
Torin yli oli vedetty suuri banderolli, joka julisti ”Sukupuolia ei ole, on vain gender.”
Vielä suurempi lakana huusi veripunaisin kirjaimin: ”Seksin puutteeseen ei kuole!” Kaupungintalon parvekkeella vilahti sumea hahmo. Se sai naiset raivoihinsa. ”Hen-ry hirteen, Hen-ry hir-teen” he karjuivat niin että torin pulut nousivat kauhuissaan taivaalle suihkukaivon luota.

Äkkiä kaupungintalon ikkunoista soljui lempeä, kiihottava ääni, jota säestivät Berliinin filharmonikkojen parhaat jousisoittajat. Parvekkeelle ilmestyi tutun näköinen mies mikrofoni kädessään.
”Love me tender”, hän aloitti ja tori hiljeni. Julisteet putosivat kiveykselle. Viisi tai kuusi naista ryntäsi ovelle ja yritti sisään, mutta ovi pysyi suljettuna. Musiikki hyväili lempeästi aisteja, se kutsui rakkauteen, vihjaisi seksistä, kuutamoöistä, aaltojen kohinasta Hawaijin rantahiekalla.

Osa 3,5

Komea, pitkä mies asteli torille kreikkalaisen sotilaan hameessa. Hänellä oli kirjava nuttu ja jalassa tietenkin asiaankuuluvat pompulakengät. ”IiiK” naiset huusivat ja kävivät miehen kimppuun. He yrittivät nostaa hänen hamettaan, pyrkivät suutelemaan ja halailemaan, mutta mies käveli järkähtämättä eteenpäin.
-Jumalauta, sehän on vanha ystäväni, hyppytanssija Mikis! minä huusin ja osoitin sormellani torille.
Meteli torilla yltyi. Laihakasvoinen mies, selässään konepistooli vaelsi näkyviin.
-Riku Riemu, pankkirosvo ja murhaaja, kaikkien naisten märkä uni, minä ähkäisin.
Riku ei edes vilkaissut ympärillään hameet hampaissa riehuvaa naislaumaa. Mutta mitä nyt?
Punainen Ferrari Testarossa kaartoi torille. Kuljettaja, Armanin pukuun pukeutunut charmantti herrasmies nakkasi sikarintumpin maahan. Kymmenen naista yritti saada sen käsiinsä. Kohta torilla tapeltiin.
-Sehän on Tapsa, ihmismielen insinööri ja kaikkien kirjoituskilpailujen voittaja!
Meitä nauratti. Runoilija hakkasi käsiään polviinsa ja hohotti täyteen ääneen. Sitten hän osoitti sormellaan torille.
-Pa… paras on vielä tulossa, hän ulvoi.

Ja eikös mitä! Synkeä miekkonen, lippalakki väärinpäin päässä, kameralaukku olalla lampsi huonoissa kengissään kohti suihkulähdettä. Kaksi säteilevää kaunotarta riensi pyytämään häntä treffeille tai oluelle tai mihin tahansa. Yksi huusi heidän takaansa: pikapano, pikapano!
Mies - herra Hymiö omassa karheassa persoonassaan - heitti halveksivan silmäyksen naisiin ja jakeli niin inhottavia pakkeja, että runoilija ja minä vähän nolostuimme. Yksi naisista otti laukustaan pistoolin ja uhkasi ampua itsensä, jos mies ei lähtisi hänen kanssaan.
-Vitut mä siitä, mies murahti ja jatkoi matkaansa. Laukaus kajahti.

-Mitä tämä kaikki oikein tarkoittaa, halusin tietää. Runoilija siemaisi oluensa loppuun ja tilasi uuden.
-Näillä naisilla tekee aivan vietävästi mieli miestä. Sanalla sanoen heidän naisellisiin kehoihinsa on pantu miehinen himo. Mutta sitäpä ei kukaan halua tyydyttää. Joka päivä torille tulee toinen toistaan komeampia miehiä, eilen täällä olivat Tauno Palo ja Tom Cruise. Naisille kelpaisivat Pekka ja Pätkäkin, mutta sitäkään ei heille sallita.

-No mikäs tämä mielenosoitus sitten oli?
-Vain puoli tuntia päivässä he saavat olla ilman himoja, ja silloin heidän on osallistuttava mielenosoitukseen. Joka päivä, joka säässä. Puoli tuntia vihaa ja sitten 23,5 tuntia hirveää seksuaalista puutetta.
-Mutta kuka on voinut keksiä jotain näin hirveää, kysyin kauhuissani.
-Pomo, patriarkaatti, sanoi oppaani ja vilkaisi pikaisesti ylös.

(Aika paljon myöhemmin)

Osa 4.

”Ja minä, päässä side kauhun, huusin:
"Oi Mestari, mik´ ääni tuo? ja keitä
nuo, jotka tuskaan nääntyneiltä näyttää?"

Hän mulle: "Tää on tila kurja niiden
kuolleiden onnetonten, jonka eivät
ansainneet moitett´ eikä kiitostakaan.”


Matka kolmanteen, alimpaan piiriin kesti kauan. Mutta siinä nyt olimme, hiljaisina ja vakavina.
Oletteko koskaan nähnyt P. Räsästä loppuun asti piinattuna? Me olemme. Hänen tukkansa oli harmaantunut, sormet olivat verillä ja entinen kaunis ääni kuulosti betonimyllyn korinalta. Hän oli huomannut meidät ja juoksi luoksemme kuin apua pyytäen, mutta kesken juoksun punahousuinen vahtimestari kaappasi hänet syliinsä ja kantoi takaisin penkkiin.

Samalla hetkellä alkoivat sadat miljoonat harput ränkyttää ja epävireiset torvet ulvoa. Soittajat aloittivat laulun, epävireisen, jollakin tavalla tutun. Edessä heilui vanha vihtahousu tahtipuikko kädessään vittumaisesti hymyillen.

-Uskovaiset, täällä, minä ähkäisin. Oppaani pani palamaan ja tarjosi sikarin minullekin.
-Täälläpä täällä. Itse he maan päällä lauloivat, että “harpuin, huiluin, kantelein” ja täällä sitä lajia sitten saa harrastaa aamusta iltaan. Jaa, kuudelta tarjotaan haileaa teetä ja sitten ei kun taas persettä penkkiin ja ylistämään.

Ylistäjien tila oli surkuteltava. Moni oli niin väsynyt, että sammahti uneen kesken soiton, jolloin reippaat pikkupirut läppäisivät heitä sormille tulikuumilla rautapuikoilla. Joku piteli korviaan, joltain oli ääni kerrassaan sortunut, jonkun kanteleessa oli enää kaksi kieltä, mutta ylistää vain piti.

-Mutta miksi, miksi, minä mutisin. Saattajani otti rennon asennon penkillään, puhalsi savurenkaita ilmaan ja katsoi minua vakavasti.
-Jokseenkin kaikki paha maan päällä on uskontojen ansiota. Uskontojen takia on sodittu ja soditaan tälläkin hetkellä. Shiiojen pommit raatelevat sunneja ja päinvastoin. Kristitty pommittaa taivaalta muslimeja, ateisteja, buddhalaisia. Pienten lasten sukupuolielimet silvotaan uskontojen takia. Pienet tytöt naitetaan vanhoille ukoille. Lapsia pelotellaan kuumalla kivellä, jos he koskevat kikkeliinsä.

-Miehiä ei näy täälläkään, huomautin.
-Ei niin, koska naiset nimenomaan ylläpitävät uskontoja. Oletko milloin viimeksi käynyt kirkossa? Enimmäkseen naisia. Miehet vain ottavat hyödyn naisten hulluudesta ja repivät isoja palkkoja pappeina, piispoina ja lahkojohtajina. Ohimennen vetäisevät uskovaisnaisia rusettiin ja kun ei silmä näe, syyllistyvät pedofiliaan.
-Mutta eikö heidän pitäisi olla täällä, eikä…
-Et nyt ymmärrä. He ovat matriarkaatin tulosta. Ilman naisia heidän olisi pakko mennä rakennuksille töihin. He vain ottavat rahat kun niitä heille tarjotaan. Eivät he ole syyllisiä mihinkään.

”Kun toinen haamuista näin haastoi, toinen
niin ääneen itki, että sääli syvä
minulta tajun vei, kuin kuolla olin,
ja kaaduin niin kuin kuollut ruumis kaatuu.”

Kirjoittanut ystävämme Kolehmainen,   V.

(Kuva)

Ja siunaa neuroosimme

Joskus puhuttiin vain neurooseista, kun jokin ihmisessä oli vialla. Nykyään taas ihmisen vika löytyy luonnehäiriöistä, ja etenkin narsismista. Ilmiö on sikäli mielenkiintoinen, että neuroottisuus ja luonnehäiriöisyys tuntuvat olevan toisilleen vastakkaiset ominaisuudet, tai jopa toisensa poissulkevat. Jos neuroottinen on introvertti luuseri,  luonnehäiriöinen  on ekstrovertti menestyjä.

Takavuosien sarjakuvamamoa - ei siis mamua -  Tenavien Eppua ahdisti, jos hänen kengännauhansa olivat tiukalla tai sininen turvarätti hukassa. Muuatta kommentoijaa edellisessä keskustelussa ahdistaa kaulaa kuristava poolopaita, minua vaikkapa karvastavat villavaatteet ja joskus yksinäisyys.  Mikä nyt kutakin ahdistaa. Ystäväni Martta pelkää korkeita puita, vaikkei tätä myönnä. Hän on vahva yksilö, jota ei "ohiteta", lainatakseni hänen omia sanojaan.

Eppumaiset neuroosit ja fobiat ovat sympaattisia ja liikuttavia, tekevät ihmisestä inhimillisen. Eppukin oli aikamoinen filosofi ja raamatunlauseitten suoltaja. Olisi sääli, jos Eppu olisi ollut normaali ihminen.

Aikanaan neuroottisuuteen suhtauduttiin vakavasti ja ihmiselle saatettiin suositella terapiaa.  Raja kulki muistaakseni siinä, että jos neuroosi haittaa normaalia elämistä, tulisi hakeutua hoitoon.  Kynnys oli siis varsin alhaalla. Ellei ylitä toria hypotenuusaa pitkin, vaan käyttää kateetteja, hoitoon. Jos ei voi käyttää hissiä, hoitoon, jos palaa katsomaan, jäikö silitysrauta päälle, hoitoon. Onhan siitä haittaa, jos joutuu ahdistuksensa vuoksi ottamaan ylimääräisiä askelia. Muistan itsekin palanneeni koulusta aamulla  katsomaan, jäikö hella päälle.

Vaan nykyään sitä on sinut neuroosiensa kanssa. Niistä on tullut niin yleisiä, että niitä tapaa kaikkialla. Televisiosankarikin voi olla syvästi neuroottinen, kuten etsivä Monk tai Sillan etsivätyttö voi olla autistinen ja ehkä neuroottinenkin - silti he  ovat omia viehättäviä persooniaan.

Voisi sen sijaan vakavasti kysyä, onko kokonaan neuroositon ihminen luonnehäiriöinen narsisti. Eikö ihmisen kuulu olla heikko ja taipuva, jos selkään lasketaan tarpeeksi kuormaa? Ja kelle tässä maailmassa ei laskettaisi? Tässä ovat rikas ja köyhäkin samalla viivalla.