Kesäpäiväkirja, sivu 8

27.6. Rautaesineet on kaivettu juhannuksena pihalta, ylärinteestä, kivien alta. Aikoinaan rinnetontin alareunoja on todennäköisesti huuhtonut meri, nyt rannan ja rinteen väliin mahtuu maantie ja sen toiselle puolelle vielä pelto, minun kukkaniittyni. Niin kauas on meri  karannut. 

Tuo esine voisi olla katkennut viikate- tai sirppipuukko. Yläreunan selkeästi erottuva olas viittaa työperäiseen käyttöön. Viikatepuukkoja käytettiin jo rauta-ajalla. Esine voi olla myös uudemmasta viikatteesta valmistettu kuorimarauta tms., sillä terän hamarapuolella näkyvä vahvistusolas viittaa tähänkin. Olaan  käytön on meillä Suomessa muuten ehkä virheellisesti oletettu yleistyneen vasta keskiajalla. Teoriaa lienee aika tarkentaa, sillä useiden lähteiden mukaan 2000-luvulla on olakkeellisia viikatesirppejä löydetty myös roomalaisen rautakauden lopulta.

Naapuritontilla sijaitsee vanha maalaistalo, josta kuvan esine voi olla peräisin. Ellei se sitten ole rautakautisen asukkaan löytöpaikalle jostain syystä jättämä. Tällaisia aarteita on kuitenkin maaperä täynnään, ja etsivä niitä löytää, punnitsee kädessään ja arvuuttelee käyttötapaa, käyttäjää, elämänkohtaloaan. Rahallista arvoa löydöistä ei haeta. Pikemminkin arvoitusta ihmisen elämästä, alkuajoista, alkuperästä. Ja tällä mäellä tulee aina ottaa huomioon myös se, mitä meri on kuljettanut näille rannoille. Tämä on merenlahden pohjois-itäreunaa, jonne lännen virrat ovat tuoneet tavaraa ja ihmisiä ennenkin. 

28.6. Nyt kun brexitpöly alkaa laskeutua ja median povaama maailmanloppu näyttääkin tulevan viipeellä, pistää silmään Helsingin Sanomien lööppi. Etelä-Afrikasta Suomeen adoptoitu Valtteri on jälleen jätetty bussipysäkille rasismin vuoksi, kertoo Helsingin Sanomat. Mehän tutustuimme Valtteriin presidenttiä myöten jo edellisellä jättökerralla,  jolloin osoittautui, että Pohjola - Pukinmäki - Malmi-linjan kuskit ovat rasisteja. Vaan onneksi Valtterilla on huolehtivainen äiti, joka on opettanut poikansa hyvin. Nyt Valtteri osasi soittaa heti jättöpaikalta äidille, että taas rasisti ajoi ohi. Äiti vei uutisen nopeasti mediaan, ammattilainen kun on, Salla Saarinen. Suomalaisessa naisessa on totisesti naarasleijonan sisua! Luultavasti näemme äidin kohtapuoliin jälleen Ylen aamutelevisiossa haastateltavana Valtterin kanssa. Valtteria tuodaan päivittämään suomalaisen rasismin kasvoja. Voi poikaparkaa!

Mietin, lähdenkö leikkaamaan saunan nurmikkoa vai lähdenkö kaupunkiin ostamaan pitkävartisia ruohosaksia ja pitkävartisia oksasaksia ja mansikoita ja herneitä. Päätän lähteä ostoksille. Mukaan otan kameran. Nurmikko ehtii kuivua voimakkaasta kasteesta iltapäiväksi, jolloin leikkaan sen. Ellei esteitä tule. 

Illalla täytyy muistaa täyttää jäteastia. Tyhjennysauto tulee aamuvarhaisella hakemaan jätteeni.  Jos polttaisin kaikki pahvitötsät ja muut, joutuisin elämään savupirtissä, sillä pesä savuttaa nuohouksen jälkeen aina ensimmäisen puoli tuntia. En jaksa tapella sen kanssa. Ymmärrän hyvin, että vanhalla kansalla ei ollut vapaa-aikaa. Kaiken ajan täytti työnteko, taistelu tulenteon kanssa, noen pyyhkiminen naamalta, pyykki- ja tiskivesien kuumentaminen, aterioitten hauduttamninen piisillä. Luojan kiitos täällä on sähköt, elektroniikka ja järjestetty jätehuolto.

(Valokuva Iines)

Kesäpäiväkirja, sivu 7

23.6. Hyvää juhannuksen aikaa täältä kauniin sään alueelta, länsilounaisrannikolta! Voin vilpittömästi retostella teille hyvällä säällä, joka täällä vallitsee monesti silloinkin, kun muualla maassa sataa ja ukkostaa. Täällä ei. Jotkin pahat säävirtaukset ohittavat tämän alueen ja kulkevat sivuitse sisämaata kohti. Ei tarvita kuin kymmenisen kilometriä tästä paikasta kohti koillista, niin jo pudottaa ohikiitävä musta pilvi lastinsa Rajakiven mäen päällispuolella. Siihen asti säästelee. Ja nyt on lämpöistä, suloista, puolipilvistä, luvassa sateeton juhannus, lämpötila noussee hellelukemiin parissa päivässä.

Putkimies kävi ja tiivisti venttiilin. Istui ennen työtä puoli tuntia, istui työn jälkeen toisen mokoman. Niin täällä maalla menetellään. Maksuksi pyysi viittä euroa, ensin ei mitään. Lykkäsin kaksikymmentä euroa, heitti toisen kympin takaisin ja minä heitin vielä viisieurosen siihen kympin päälle. Otti muikistellen. Sitten muistelimme yhden sukulaisperheeni autohistorian, sillä molemmat olimme istuneet näissä useimmissa, eri kerroilla. Ensin oli sininen Plymouth, sitten vihreä Volga, sitten musta Mersu, sitten valkoinen Volsu, sitten Vauxhall Viva, sitten kukin perheen viidestä lapsesta osti omansa.

Vielä kuulin putkimiehen harrastuksista.  Hän kerää valopetrolikeittimiä, joita hänellä on kaksikymmentäneljä kappaletta. Niillä voi keittää missä vaan mitä vaan. Toinen alkava keruukohde ovat valopetrolilamput, sellaiset joissa on sukka. Sukka jäi minulle epäselväksi, ja ajattelin kysyä sitä, kun hän tulee tekemään uudet saunan portaat.

24.6. Aamulla selvisi, että brittien ero EU:sta on varmistunut. Hurja uutinen, ja lehdet hehkuttavat uhkia. Kun luin Helsingin Sanomien luetuimpien uutisten otsikoita, yksi brexit-uutisten joukkoon osuneista lööpeistä kuului: Maailma siirtynyt suureen joukkotuhon aikaan.  Kesti hetken, ennen kuin tokenin huomaamaan, että uutinen kertoikin tiedeasiaa, sen että selkärankaiset ovat kuolemassa sukupuuttoon. Kaikki ympärillä olevat muut lööpit hehkuttivat brexitiä, vihan voittoa, katoa ja tuhoa Euroopalle ja seitsemää haittaa Suomelle. Putinin mainittiin juhlivan palatsissaan.  Uusi aika alkaa?

(Valokuva Iines)

Kesäpäiväkirja, sivu 6

18.6. Tunnen suurta syyllisyyttä ja noloutta. Kävin nimittäin hiljentämässä naapuriasunnon bileet. Naapurissa asuu tatuoitu, lihava poika, joka valittiin viime yhtiökokouksessa hallitukseen uutena jäsenenä. Hänellä on kädentaitoja, ja hän on ison maatalon vissiin ainoa perijä. Taloyhtiön leskivaimot ovat hokanneet, että häntä voisi hyväksikäyttää, nimittäin pikku korjauksiin, joista ei viitsi maksaa firmoille.

Vaan pojalla on helvetinmoiset volyymit kaiuttimissaan, ja hän on lisäksi jääkiekko- ja jalkapallofani, joka karjuu samalla kun katsoo otteluita satelliittikanaviltaan. Tänään meno alkoi jonkin ottelun seuraamisella, ja usean kundin voimalla. Kun kisakatsomo hiljeni, alkoi karaoke suomalaisittain ja täysillä volyymeilla, patterit tai putket soivat ja ottivat jotain ääntä tai kaikua, ja minusta tuntui, että koko huoneistoni heilui. Arvelin tulevani hulluksi, ellei jyske ja huuto lakkaa heti ja tässä.

Menin rimpauttamaan naapurin ovikelloa, ja pitkän tauon jälkeen avaamaan tuli vieras lihava poika, ehkä tatuoidun lihavan pojan veli. Sohvalla istui vielä kolmas lihava poika, joka vahtasi minua. Tuulikaapissa oli kahdet tossut sievästi riisuttuna vierekkäin.  Oliko tämä kolmas sitten serkku vai ystävä, en tiedä. Pyysin asiallisesti hallituksen jäsentä ovelle.

Tatuoitu lihava poika tuli ja hymyili, onnellista tuiterihymyä. Pyysin hallituksen jäsentä hiljentämään varsinkin bassovolyymia, ja muut lihavat pojat katselivat vakavina meitä. - Juu me vähän humputeltiiin, sanoi tatuoitu. Luulen, että ilmeeni vaihtui vähän noloksi, ja tunsin itseni ilonpilaajaksi. Kolme lihavaa poikaa keskenään laulamassa karaokea ja juomassa ilokaljaa, tossut sievästi rivissä  eteisessä, ja sitten tulee naapurin ämmä, joka kieltää pojilta vähäisen ilon. Yhdelläkään ei ollut tyttöystävää, ja he olivat juuri sitä kaliiperia, joka herkästi jää ilman.

Nyt naapurissa on hipihiljaista, hiiskaustakaan ei kuulu. Häpeävätkö pojat? Minä lopetin ilon kuin veitsellä leikaten. Pojilla oli varmaan ratki hauskaa yhdessä loilottaessaan. Kolme ehkä yksinäistä poikaa olivat hetkeksi kohonneet ilon harjanteelle kivassa pikku nousutuiterissa.

Tai, jospa he nyt kaikessa hiljaisuudessa suunnittelevat naapurin ämmän murhaamista yön pimeinä tunteina. Mistä senkään tietää.

Vaan huomenna tähän aikaan sijaitsen mitä todennäköisimmin toisissa maisemissa, ehkä pirtissä kuunnellen oravan pikku töppöjalkojen tepsutusta huopakatolla. Kaukana lihavista pojista ja karaokelaulannasta.

(Valokuva Iines, Rastaanpoika vastarannalla)

Kesäpäiväkirja, sivu 5

14.6. Olen jalkautunut. Välimatkat kuvauskohteisiin ja muualle ovat yleensä automatkan päässä, kaupungin reunojen metsissä, jokien rannoilla ja parilla vuorella. Nyt auto on korjattavana ja minä kulkumiehenä. Tai kulkijanaisena. Eilen kävelin kilometrikaupalla ja sain hikinäppyjä liivin hakasten alle. Päälleni oli eksynyt villatakki, jota en voinut riisua, koska trikoossa oli reikä ja minulla oli asiointia kaupungilla.

Lämpötila nousi nopeasti kahteenkymmeneenkahteen, ehkä ylikin, näillä Satakunnan pölyisillä lakeuksilla, ja aurinko paahtoi tummansinistä neuletta. Pitäisi muistaa noudattaa äidin vanhaa neuvoa, että aina kun menet ulos, katso, että jalassasi ovat ehjät alushousut.

15.6. Vaan tätä Orlandon joukkomurhan taustojen mitätöintiä minä nyt ihmettelen kovasti. Siinä ei kyllä kaikilla ole ehjiä housuja päällään. Obamakin sanoi aamulla puheessaan, että tekoa ei saa mitenkään kytkeä islamiin. Emme saa ajatella pahaa kaikista muslimeista. Samaa sanoivat Yle, Helsingin Sanomat ja bloggareista uuninpankkopoika. Hän käänsikin spotin ihailtavalla tarkkanäköisyydellä ja nopeudella Odinin sotureihin, jotka ovat homofoobikkoja ja täten perimmäisiä syyllisiä, ainakin johonkin. Uunipojalla on hyvät hoksottimet. Hänestä voisi tulla hyvä teatterinohjaaja tai vaihtoehtoisesti kapellimestari. Hän lietsoo joukkonsa milloin kiihkeään agitatoon, milloin harmoniseen unisonoon. Vain kädenliike, ja hoosianna raikuu helein puhtain äänin.

Vaan selittäkääpäs minulle, miksi Breivikin hirmuteko on mukisematta kytketty uusnatsismiin. Miksi tästä teosta ei sanota, että sillä ei ole mitään tekemistä uusnatsismin kanssa, vaan se on yksittäisen luonnehäiriöisen hullun teko?  Miten välillä voi sanoa, että aatetausta vaikuttaa, ja välillä sitten taas, että ei se mitään vaikuta.  Mitä tästä pohdiskelevan ihmispolon tulee ajatella? Pää menee pyörälle.

Muslimeille uskonto on kaiken lukemani ja omaksumani mukaan - olen jopa toiminut uskonnon opettajana hihhulivuosinani - koko elämää säätelevä taustatekijä. Useissa muissa uskonnoissa uskonto on vain yksi uusi ulottuvuus, hengellinen lisä maallisen rinnalle.

Sharia eli islamin laki perustuu muslimien käsityksen mukaan Allahin ilmoitukseen, Koraaniin ja sunnaan. Sharia-lait säätelevät muslimien elämää, tahdoimme tai emme, ja joillakin muslimeilla jopa pienim­piäkin yksityiskohtia myöten. Joillain toki ei ollenkaan tai vähäisessä määrin. Siellä ne kuitenkin ovat taustalla, kaiken aikaa, ja putkahtelevat kummallisissa yhteyksissä esille. Juuri oli muuan vaasalaismies murhannut vaimonsa, joka ei ollut tarpeeksi islaminuskoinen. Niks naks nirri pois, uskonto sanoo niin - miehelle, ei meille toki. Meidän mielestämme mies oli yksittäinen hullu. Ja varmaan Obaman ja Ylen jne.

Vaikka islam ei suoraan kehottaisikaan tappamaan, niin muslimi itse saattaa siis kehottaa, hän tulkitsee sharialait omalla tavallaan, kuten Vaasan miehen kohdalla nähdään.  Ihminen on uskontojen heikko lenkki, ja tässä joutuu kysymään, pitääkö hirmutekoja aina, kerta toisensa jälkeen pestä irti uskontotaustastaan, kun ihminen niitä suorittaessaan itse selvästi viittaa allahu akbariinsa tai Koraaniinsa. Hän yhdistää itse teon ja islamin, lukijan ei tarvitse sitä tehdä. Me sitten vain luemme uutisista ne faktat, jotka media esittelee. Ja menemme  ehkä tutkimaan vaihtoehtomedioita, josko siellä olisi jotakin valetietoa asiasta. Ja onhan siellä, valevideoita naisten kivityksistä, katolta tipahtelevista homoista, irtopäistä, joita meille kotiutunut miekkonen somasti esittelee.

Jaapa jaa. Vaikeita asioita. Meidän tulee nyt vain ymmärtää, että juuri tätä  pakoon meille on tultu. Olemme samassa veneessä. Meidän tulee nyt vain ymmärtää, että että juuri tätä pakoon meille on tultu. Olemme samassa veneessä. Meidän tulee nyt vain ymmärtää jne.

(Valokuva Iines, Peiponpoika äimänkäkenä)

Kesäpäiväkirja, sivu 4

11.6. Kameraan tallentuu usein julkaisukelvottomia kuvia. Yllä on sellainen. Siinä rastasemo tarkkailee korento nokassaan ympäristöä lehtometsässä viiston vastavalon siilautuessa ryteikköön. Syntyy varjostumia, heijasteita ja uusia värimaailmoja, syntyy pehmeitä pintoja ja tasoja, joita ihmissilmä ei reaaliajassa näe,  mutta kamera tallentaa. Ne ovat joskus kauniimpia kuin pilkuntarkka kuva.

12.6. Hesariton sunnuntaiaamu on paljas, jotakin puuttuu. Lehti menee jo mökin laatikkoon, samoin posti. Ystävällinen naapuri lupasi tyhjennellä laatikkoa, kunnes pääsen tulemaan. Avaan television, mutta eihän sieltä Ylen aamua tulekaan, vaan luontodokumentti pienistä eläimistä hiiriperspektiivistä. Kivaa, katson ohjelmaa ja selaan tablettia.

On supersunnuntai, ja ruudussa välähtelevät Stubbin kyyneleet, isän harmistus hyvän pojan ulosheittämisestä. Pirkko Mannolakin on huolestuneen näköinen, hän on rakastunut Göraniin. Ruudussa vilahtaa myös Floridassa tapahtunut hirvittävä ammuskelu, jossa amerikkalainen Omar on listinyt kuoliaaksi puolensataa homoa. Ei tämä toki islamiin liity mitenkään, vaan miehen yksilölliseen homokammoon, sanoo Yle. Ei kannata nyt yleistää, eikä vetää johtopäätöksiä. Ei kannata ajatella. Kyllä lomalaisen kelpaa.

Panenkin suuni suppuun ja katselen vilpitöntä Orpo Petteriä, raikasta Li Anderssonia ja myhäilevää Anne-Mari Henrikssonia. Kyllä nyt tulee uudistuksia ja parempi aika. Mietin sitäkin, mikä on puolueen puheenjohtajan palkka.

13.6. Olen peräti ihastuksissani siitä, että Li Andersson aloittaa johtajakautensa tekemisen meininki otteissaan. Hän kiirehtii oma-aloitteisesti ja vastuuntuntoisesti sanoutumaan irti anarkistien tekemästä bussiterrorista Vantaalla. Perään eivät ehdi muiden puolueiden puheenjohtajat tai päämiehet, ei hidas Juha Sipilä  tai Matti Vanhanen, saati jähmeänsorttinen Heikki Rinne tai eloisa Ville Niinistö, ei edes kilpakävelijä Sari Essayah. Hyvä Li, voittaja, huraa huraa häitä!

Toinen hieno asia tapahtuu jo aloituspuheessa. Li ehdottaa kuuden tunnin työpäivää. Tämä olisi mannaa opettajillekin. Tulisi kolmen tunnin opetuspäivät, kun se toinen kolme tuntia menee kuitenkin kahvin hörppimiseen ja kesälomasuunnitelmien tekoon. Palkka tietenkin säilyisi ennallaan.

Sillä lailla, minusta taisi juuri tulla Lin uskollinen seuraaja.

(Valokuvayritelmä Iines)

Kesäpäiväkirja, sivu 3

 9.6.  Luen helikopterirahasta. Käsite on peräisin Milton Friedmanilta,  yhdeltä 1900-luvun merkittävimmistä talousajattelijoista.

Friedman kirjoitti jo vuonna 1969 ajatuskokeesta, jossa helikopteri pudottaisi ihmisille seteleitä kuin taivaan mannaa. Rahat ihmiset käyttäisivät kulutukseen, mikä vauhdittaisi talouskasvua. Käytännössä malli voitaisiin toteuttaa suoraan kansalaisten pankkitileille tai sitten keskuspankki rahoittaisi valtiota ilman takaisinmaksuvelvoitetta, ja kansalaiset hyötyisivät tästä tulonsiirtoina tai veronalennuksina.

Miten minä käyttäisin tuon tonnin tai korkeintaan puolitoista tonnia? Päivänselvää on, että panisin rahan säästötilille,  kun kerrankin voisin säästää kolminumeroisen summan. Säästötilille koetan muutoinkin kerryttää pieniä summia kuukausittain pahan päivän varaksi ja remonttirahoiksi, joita asunnonhaltijalle väistämättä  tulee. Eli tekisin juuri sen, mikä ei hyödytä kansantaloutta.

Uskon, että moni muukin tekisi näin. Kun on tottunut elämään tietyllä budjetilla, jonka mukaan rahat riittävät ilman luottokortin suurtakaan käyttöä, ei ensimmäisenä käy mielessä, että mihinkäs tämän rahan kuluttaisin.  Miksei samoin olisi muilla? Uskon vankasti, että valtaosalla palkallisista ja eläkeläisistä on tietty kohtalaisen tarkka budjettiraami, jonka mukaan on totuttu pärjäämään myös silloin, kun pesukone hajoaa.

Minun osaltani Milton Friedman siis olisi väärässä, ja rahani jäisivät pankkiin lillumaan. Olisin todellla kiitollinen mahdollisuudesta olla niin varakas, että voisin säästää inan verran enemmän hätävaroja. Uskon kyllä, että moni panisi tonninsa samantien kiertoon hyödyttämään kansantaloutta. Naiset menisivät shoppailemaan ja tekisivät matkoja. Itse en oikein ymmärrä matkavilliä, sillä yleensä mennään niihin kammottaviin turistirysiin, joissa on ohjelmoidut päiväretket ja porsasjuhlat. En nauti sellaisesta, vaan kärsin.

***

Eilen soitti perääniajaneen vakuutusedustaja. Asia on kunnossa ja saan auton seisonta-ajalta jopa päivärahaa. Tänään soitti huoltopäällikkö, että kaikki ok, tiistaina voin tuoda auton korjaukseen. Kestää muutaman päivän, joten saattaa olla niin, että ensimmäistä kertaa pariinkymmeneen vuoteen Munamarkkinat jäävät nyt väliin. Sääli, rakastan kesäisiä markkinoita,  koska siellä näkee kaikenlaisia ihmisiä. Tavarasta en välitä, enkä kovasti virvokkeistakaan, paitsi kirpputorin käyn lävitse ja otan salakuvia ihmisistä mielellään jollakin kriittisellä hetkellä.  Postikorttikuvia en ota, enkä ryhmäkuvia hymyilevistä ihmisistä. Kirpputorilta tekee joka vuosi joitain vanhan tavaran ja kirjallisuuden löytöjä. Lisäksi ostan aina jonkin taimen yhdeltä mummolta. Vanhan ajan narsissit kukkivat nytkin omenapuuni alla runollisesti.

(Valokuvassa Cicindela Helicopterus,  helikopterikiitäjäinen, kuvaus Iines)

Kesäpäiväkirja, sivu 2

6.6. Aamulla ajoin vaurioita kärsineen autoni kanssa korjaamolle. Alaosa takapäästä joudutaan uusimaan, eli se kiiltävä ja hohtavan valkea muovikuori, joka toimittaa puskurin virkaa. Hinta on kolminumeroinen. Soitin kirvesmiehelle, joka peräni ruttasi kiihkeällä pusullaan.  Hän sanoi, että huomenna kun  hänellä on hammashlääkäri, hän menee viereisheen vakuutushyhtiöön täyttämään vahinkoilmoitukshen.  Suhiseva ässä hellytti minut, ja  toivotin hänelle lopuksi hyvää työpäivää. Tunsin huonoa omaatuntoa. Kenties häneltä puuttui hampaita, köyhyyttään. Peräänajo ei ole kummankaan etu, vaan molemmat kärsivät tilanteesta, johon kohtalo heidät on heittänyt.

Nyt mökillemeno viivästyy ikävästi, sillä saan auton vasta ensi viikolla. Harmi, sillä sieluni on jo merellisisssä maisemissa, ja kehoni kituu satakuntalaisessa tasamaastossa. Irrallinen olo siellä, missä ei enää pitäisi. Päivät menevät hukkaan. Vihaan muutoksia.

En tiedä, mitä ajatella. Helsingin Sanomat nimittäin hehkuttaa surullisella tarinalla perheestä, jossa julma hallintoviranomainen erottaa maitoa tihkuvan äidin lähes vastasyntyneestä. Lehdessä on liikuttava kuva, jossa isä nojailee hellästi isompaan poikaansa ja äiti puristaa vauvaa sylissään. Tosin vauva on kärttyisän näköisen. Ilmavaivoja kenties? Mediaan on ilmestynyt pikavauhtia huolestuneita surevia kansalaisia, etunenässä Tarja Halonen ja muita hyviä ihmisiä. Uuninpankkopojan kirjoitusta odotellaan illemmalla. Petteri Orpokin on astahtanut valokeilaan paukuttamaan rintaansa pyytämällä välittömästi selvitystä perheen hajottamisesta. Petteri ei ilmeisesti luota omiin evästeisiinsä.

Siihen Helsingin Sanomat ei reagoi, että miehellä ei ollut vaimoa eikä lapsia hänen tullessaan maahan seitsemän vuotta sitten. Mies elää edelleen suomen kielen taidottomana jossakin aputyössä. Ei tämä perhe perheenä siis tullut, vaan vaimo ja vauva ovat myöhempää satoa. Mies on tullut yksin.   Lehdestä saa kuvan pahasta viranomaisesta, vaikka pykälien mukaan todennäköisesti on toimittu.

Sinänsä vauvaa ja äitiä ei tietenkään saa erottaa, mutta eihän vauvanteko saa olla maahantulokeinokaan. Luulen, että viranomaisella on tietoa, joka nyt Tarja Haloselta ja muilta hyviltä ihmisiltä puuttuu. Kyllähän turvapaikan epuuseen perusteet on. Onkohan sillä mitään merkitystä, että juuri nyt eduskunnassa käsitellään perheenyhdistämislakia?

(Valokuva Iines 6.6.2016. Täältä selviää, mikä otus on kyseessä.)

Kesäpäiväkirja, sivu 1

3.6. Varokaa kuumakallet ja muut mieskuskit, jos valtatiellä eteenne tupsahtaa rajoitusten mukaan ajava harvinaisen kaunis alle kaksilitrainen auto ja sen  ratissa rauhallinen naisihminen. Yhdistelmä on mitä vaarallisin, etenkin jos teillä on luulo, että nopea ajaminen on taitavan kuskin merkki. Kissan villat, sanon minä, vain huono kuski törmää toisen perään.

Eilen olivat kuskit hermostuneita. Ajoin mökkimatkaa suurin piirtein sallittua nopeutta, kuten tapana on.  Vain hiljaisena aikana ja hyvällä tiellä kaukana taajamista otan riskin ja saatan iloitella päästelemällä satasen alueella lähes sataakahtakymmentä. Rajoitusalueilla kahdeksastakympistä alaspäin pyrin ajamaan säntillisesti, koska rajoituksiin on järkeilyni mukaan jokin syy, eivät ne ole ihmisen kiusaksi.

Liikkeellä oli hätäisiä kuumakalleja. Ymmärrän kyllä, että  pieni hohtavan ihana Yaris tähtivalot lanteillaan saattaa ärsyttää kaksilitraisten kuskeja, ja etenkin semmoinen pieni kaunotar, joka takapuskurin "tuuppauksesta" huolimatta ei nostakaan nopeuttaan yli sallitun, vaan hidastaa, jotta hätähousu pääsisi ohitse. (Sivumennen sanottuna olen alkanut epäillä, että nopeat kuskit ovat nopeita myös lemmentöissään.)

Kun tulin Rauman tieltä Pori - Helsinki-tielle, pysähdyin kolmion eteen, koska takavasemmalta päätietä pitkin lähestyi nopean tuntuinen auto, jota takanani oleva ei ryntäyshaluissaan ilmeisesti huomannut, vaan rysäytti vanhan ison Toyotansa nokan minun kauniiseen ja koskemattomaan peräpeiliini. Moottorini sammui ja jäin pöllämystyneenä paikalleni ihmettelemään. Kun tokenin ja käynnistin auton ajaakseni oikealle tien reunaan, meinasi tulla vielä toinen törmäys. Takaa tullut toinen isoautoinen hätähousu alkoi nimittäin ohittaa minua oikealta, vaikka liikuin jo ja minulla paloi koko ajan asianmukainen vilkku oikealle.

Onneksi perääntörmääjäksi sattui ihminen, joka oli rehellinen ja kotoisin samasta kaupungista kuin minä, matkalla sinne. Myönsi heti, että vika oli hänen ja antoi mukisematta yhteystietonsa ja lupasi maksaa laskun. Tarkistin tiedot netistä, ja siellä mies oli, 51-vuotias kirvesmies, vasemmiston ehdokas viime vaaleissa. Otin lisäksi valokuvan hänen autostaan, ja omastanikin. Oikea puskurini oli revennyt valon vierestä rumasti, mutta peräluukku toimi ja autolla voi ajaa.

Vaan millaisia muoviautoja Toyotakin nykyään tekee?  Kuin valkeaa pahvinpalaa olisi heilutellut, kun sormeilin repeämän  reunoja. Minusta muovi materiaalina autojen ulko-osissa tulisi kieltää lailla. Luulen, että jatkossa panostan autoon, jonka puskurit ovat mieluiten terästä.

Nyt mökillemeno viivästyy, koska joudun odottamaan takaosan korjausta. Koko takaliston alaosa menee varmaan vaihtoon, kuten edellisestä autostani. Siihen törmäsi  raisiolainen eläinlääkäri samanlaisessa risteystilanteessa, jossa jouduin pysähtymään eteen ajaneen motoristin takia. Onneksi peräänajo on aina peräänajajan vika ja hänen maksettavansa.

4.6. Tänään havahduin aamulla kaupungissa  kolauksiin. Ludmila, naapurini, hätisteli  yöpaidassaan  kopauksillaan minun yläparvekkeeni katon reunaan asettunutta pulupariskuntaa pois. Pyysin Ludmilaa sisälle, koska hän oli selvästi tuohtunut pulunpaskoista, joita on terasseilla ja ikkunalaudoilla. Toistimme viimeviikkoisen pulunkarkotusoperaation. Minä pitelin Ludmilaa yöpaidanreunasta kiinni, ja hän, pitkä nainen, lähes 180 senttinen venakkoblondi, ronkki tuolilla seisten harjan päällä pulunpesän risuja alas.  Mies varmisti viereiseltä parvekkeelta, ettei risuja enää näkynyt. Kunnes sieltä tippui maahan räiskähtäen muna. Totesimme kauhistuksissamme tehneemme eläinsuojelurikoksen. Puluhan on rauhoitettu pesimäaikana.

Alun perin luulimme, että pulu vasta tekee pesää. Vähän surettaa puluemon puolesta. Mitähän se nyt tekee, kun sen muna on murhattu? Pulu on kaunis lintu, ja lempeä puoliso. Uros rapsuttaa naarastaan hellästi ja kujertaa sen korvaan rakkauslauseita. Jos asuisin yksin talossani, antaisin pulujen pesiä. Täällä taloyhtiössä on ankara paine ajaa linnut pois. Yksi naapurin mies sanoi, että hän ehkä ampuu yhden johtajalinnuista. Maailma on kova sana.

(Maalaus Ferdinand von Wright)