Entä jos teenkin niin kuin Helsingin Sanomien ulkomaantoimittaja Ville Similä tänäisessä kolumnissaan, jota valitettavasti ei löydy nettiversiosta, ja otsikoin juttuni Villen tapaan näin: Le Penin härski huivitemppu (HS 23.2.2017). Tuleeko sovinismikorttia? Vähän epäilen, niitä ei nykyään jaeta. Harmi, että HS on sulkenut juttunsa nettiversion ulkopuolelle, joten siitä ei pääse keskustelemaan.
Tähänhän tämä naikkonen ei suostunut, vaan peruutti tapaamisen. Toimittaja Ville Similä kirjoittaa kolumnissaan nasevasti, että teko ei ollut ollenkaan naisten oikeuksien puolesta, vaan röyhkeä poliittinen temppu, koska Libanon on edistyksellinen ja vapaamielinen maa. Similä kirjoittaa myös, että huivipakko on harvinainen.
Niin tai näin. Jutun päätavoite ei ole suomia huivipakkoa tai Le Penin huivitemppua, vaan sitä, että sanoi tästä asiasta mitä tahansa, kortinläiskintä alkaa välittömästi. Jos Iines sanoo, että ihailee Le Penin huivitemppua, se tulkitaan aivan yleisesti Le Penin kaikinpuoliseksi ihailuksi. Iinekselle ehdotetaan Laura Huhtasaaren äänestämistä - eikös hän ole lisäksi teiltä päin?
Ihmisiä voi mielestäni mainiosti syyttää laiskasta ajattelusta. Kirjoituksen tyhjiä aukkoja - niitä jää aina välttämättä - täytetään oman mielen ennakkoluuloilla, peloilla ja uhkakuvilla olettaen ne muillekin tosiksi. Rakennetaan aukkoihin mahtavaa olkiukkoa, jonka varaan perustetaan koko oma jatkoviestintä. Pohdiskeleminen ei totisesti ole päivän sana.
Ilmiöistä ei voi kirjoittaa olematta itse ilmiö tai sen ilmiön suorittaja. Kummallista! Enemmän kuin pohdiskelemista harrastetaan jopa haban pumppausta, fitnessiä. Proteiinin liika syönti taitaa kutistaa sukupuolielinten lisäksi myös aivoja. Ei ihme, että masturbaatiokin on lisääntynyt merkittävästi yhteiskunnassa.
Minua on syytetty milloin homofoobikoksi, milloin rasistiksi, milloin Ilja Janitskinin ja MV-lehden seuraajaksi, rajakiksi. Koskaan en ole haukkunut seksuaalisuuden mitään suuntaa - tyttäreni kummi oli vanha ihana homo, paras ystäväni taloyhtiössä on maahanmuuttaja, iloitsin EU:n rajattomuudesta enkä halua rajoja kiinni edes susilta tai karhuilta. Olisin vain halunnut ne lapset ja naiset tänne ennen miestulvaa.
Miten kirjoittajan siis tulee olla ja elää, ettei saisi kortteja kasvoilleen? Eikö asioita pitäisi katsoa monesta näkökulmasta eikä kapean putken läpi, putken, johon mahtuu vain yksi näkökulma? Ja vielä: kaikkein ilkeimmät kortit minuun on lätkäisty sieltä tietynvärisestä kuplasta käsin. Ei se silti estä minua edelleenkään äänestämästä punaväriä. Suren vain ihmisten henkistä heikkoutta, mielen laiskuutta. Ajatelkaa, älkää lätkikö kortteja!