Hienoa laulua ja löytöjä

Laulu yllä on hieno, muttei liity millään tavoin juttuun, jonka kirjoitan, luulen ainakin niin. Ei edes Hollannin vaaleihin, joissa paikkoja menettänyt puolue voitti ja paikkoja lisännyt hävisi vaalit. Ihmeellisiä ovat Herran tiet, kuin myrskyssä purjehtivan aavelaivan. (Tulihan se sieltä, kytky, muttei jytky.)

Merkillisiä muttei merkittäviä pieniä sattumuksia on tapahtunut. Ensinnäkin löysin keskeltä katua naisten alushousut, puhtaat ja madamekokoa, oletettavasti XXL, läpinäkyvin pitsisomistein, oikein sievät ja ehdottoman käytetyt. Otin kuvankin, mutten julkene panna sitä asialliseen blogiin. Minua jäi vain kiihottamaan ajatus siitä, mikä on  alushousujen tarina. Miksi ne siinä kävelykadulla olivat?  Jostain tilanteesta ne siihen ovat tupsahtaneet. Onko teillä, arvoisat lukijat, käsitystä tapahtuman kulusta?

Lisää pieniä sattumuksia on sukututkimusrintamalla. Raaputin nimittäin poskestani vanutikkuun sylkikudosnäytteen, suljin pussiin ja lähetin Family Tree Dnahan Amerikoihin. Sain vastauksena alueita, joilta muinaiset esi-isäni ovat lähtöisin ja lisäksi 57 sivua "matcheja" eli osumia henkilöistä, joiden kanssa minulla on mahdollisia yhteisiä esi-isiä kahden - viiden sukupolven takaa. Sain myös ennusteen mahdollisesta silmieni väristä. 

Noissa matcheissa on pääsääntöisesti tuntemattomia ihmisiä, mutta muutama tunnettukin, kuten varmaan kaikilla. Se yllätti, että nämä jokuset tunnetut ovat kaikki puheammateissa, poliitikkoja ja juontajia. Voisin mieluusti panna itseni sinne poliitikko-osastoon, koska kaikenlainen paasaaminen on kivaa, kuten taatusti olette huomanneet. 

Vielä yllätti noista dna-tuloksista se, että minussa on hitunen aasialaisia geenejä, mikä on kai aika harvinaista. Kenties olenkin ollut edellisessä elämässäni tai esi-esi-esi-esi-isäni on ollut muslimi itäisillä mailla. Somaa!

Nyt on upea kevätpäivä. En jää märehtimään koneen ääreen, vaan siirrän itseni luontoon kameran kanssa, Vilho Vartaisen upea laulu korvissani. Menkää tekin ulos ja tarkkailkaa kevään merkkejä. Jokohan telkät ovat tulleet joelle? Tai kiurut? Minä päivänä kuuluu peipposen liverrys? Hetkenä minä hyvänsä pulpahtaa leskenlehti asvaltin reunasta ulos. Se pitää tietysti kuvata. - Eikö sinulla ole jo nokkosperhonen, kysyi ystäväni Martta, kun kuvasin kevään ensimmäistä perhosta taas kerran mökillä. Martta ei ymmärrä.  

Matti Kurikka ja polyamoria

Kuvassa ei ole Matti Kurikkaa (1863-1915), oman aikansa suurta julkkista, vaikuttajaa, kirjailijaa, lehtimiestä. Jos haluatte nähdä kuvan tästä palavasilmäisestä liehuvasta liekinvarresta, katsokaa alemmas. Tässä ylempänä tehdään kunniaa kaikenlaisille ideologisille rakkauksille vaikkapa sen kunniaksi, että homoparien kirkkovihkiminenkin on nyt laillista.

Edellisessä keskustelussa nimittäin viitattiin Matti Kurikkaan ja  Sointula-yhteisön ihanteisiin, joista yksi oli vapaa rakkaus, polyamoria. Nostan Kurikasta vain tämän esille - huolimatta Kurikan varsin kiihottavasta persoonasta ja elämästä. Termi on nimittäin tupsahtanut silmiini viime aikoina pariinkin otteeseen, ja esimerkiksi aamun Helsingin Sanomissa oli esittely uudesta polyamoriaa käsittelevästä tv-sarjasta. 

Myös hipit aikoinaan ihannoivat "vapaata rakkautta", monisuhteisuutta. Me nuoret löysimme itsemme ja varsinkin lihallisen olemuksemme noina hehkuvina vuosikymmeninä.  Hippityttöjen tuli antaa kaikille, iloisesti ja pihtaamatta. Väitän, että tuon ajan opiskelijapojilla oli riemukkaat oltavat. 

Väitän myös, että suomalainen sovinismi versoi noista hippivuosista, mutta älkää käsittäkö väärin ainakaan tahallanne, sillä vika oli myös naisten, jotka avasivat sylinsä koko kurssille. Vapaa rakkaus kukoisti, kaikki saivat kukkia, rumat, hintelät, mutta varsinkin basistit, runoilijat ja radikaalit toimijat. Yhtä Raijaakin huudeltiin aina aamuisin luennolle, mutta hän ilmestyi puolen päivän aikaan milloin parin pakistanilaisen, milloin afrikkalaisten kämpiltä. Kukaan ei koskaan tiennyt, missä Raija oli. Elämäntyönsä hän sittemmin suoritti tiukkana matematiikan lehtorina. Eikä mennyt koskaan naimisiin.

Ja voidaan näissä polymuisteloissa mennä ajallisesti hippiaikoja ja Kurikkaakin pidemmälle. Voidaan hypätä ehkä keskiaika ja sitä seuranneet ikävät uskonnollisen puritanismin vuosisadat yli. 

Jo alkavat häämöttää antiikin ajan vapaan rakkauden riemut. Ne kai tiedetään yleisesti: monenlaiset, ehkä jopa kaikenlaiset sukupuolisuhteet olivat sallittuja ja käytössä. Mitä oletettavimmin myös lapsiin kohdistuvat, pedofiileja ei tuomittu, kuten ei muitakaan seksuaalisuuden muotoja.  - Katsokaa antiikin ja myöhempiäkin maalauksia. Miten paljon erotiikkaa tihkuvissa maalauksissa on alastomia lasten vartaloita, noita pikku kerubeja pulleine pyllyineen ja poskineen, lemmennuolineen, ja ilmankin, aikuisten seassa pyörimässä, aikuisten kätösissä kosketeltavina.

Kun muutenkin katselee vanhojen maalausten kuvasatoa,  havaitsee helposti, että lihallisen rakkauden kirjo oli laaja. Oli yksisarvisia neidon kanssa metsässä, oli paholaisdemoneja ja pukkeja naiseen yhtymässä, oli joutsen parittelemassa Ledan kanssa, oli alastomien naisvartaloitten ryöstöjä ja viettelyjä, oli taistelussa kuolevia miesvartaloja joka poimu ja kohouma tarkoin piirrettynä. 

Kysyä voi sitäkin, miksi ennen ihminen kuvattiin usein alastomana. Mitä se teidän mielestänne kuvasti, miksi niin tehtiin? Onhan ihmisellä ollut historiallisina aikoina vaateet yllään.

Vaan yksi seikka on havaittavissa uudemmissakin maalauksissa. Kuvissa on useammin mies naisjoukon kanssa, kuin miesjoukko naisen kanssa. Jos kuvassa on naisjoukko, kyseessä on monesti haaremin tai ilotalon naisjoukko viihdyttämässä miestä, etenkin kamasutralaisessa taiteessa naisia on paljon huolehtimassa yhden miehen viihdytyksestä. Antiikin maalauksissa naiset voivat olla ainoitakin hahmoja - ja naisrakkautta on kuvattu paljon, nymfit hipelöivät toistensa nännejä Pompeijin raunioiden säilyneissä seinämaalauksissakin. Vaan missä ovat antiikin ajat homomiesmaalaukset?

Lopuksi takaisin Matti Kurikkaan, kiisteltyyn persoonaan ja kovaan naistenmieheen. Hän koetti toteuttaa ajatuksiaan yhteisasumisesta, yhteistaloudesta, vapaasta rakkaudesta ja päivähoidosta Sointulassa, perustamassaan ihanneyhdyskunnassa. Kova naistenmies aiheutti käytöksellään kuitenkin monia aviodraamoja ja pahennusta. 

Onko sellaista yhteisöä, jossa polyamoria, monisuhteisuus, on joskus onnistunut? Muistan lukeneeni tuoreimman esimerkin suomalaismiehestä, joka kihlasi yhtaikaa kaksi naista, jotka hymyilivät miehen kainalossa. Mitähän heille nyt kuuluu? Lisääkö polyamoria onnellisuutta? Lisääntyykö rakkauden määrä, vai jakaantuuko se vaan useammalle?

Fillarimies mukulakivikadulla eli miten muistot syntyvät ja muuttuvat faktoiksi

1.3. Paikallislehdessä on vanhoja valokuvia pikkukaupungista, jonka paljasjalkainen asukas olen, tänne palannut, tänne jäänyt. Tämä tietysti voi johtaa monenlaisiin päätelmiin persoonastani. Kaikki ovat taatusti oikeutettuja, ja useimmat varmaan oikein.

Tärkeintä nyt kuitenkin on, että valokuvassa pyöräilee mukulakivikadulla isä. Tekisi mieli suurentaa kuva klikkaamalla tai sormia pyyhkäisemällä, mutta ei tämä suurene, paperikuva. En ole kuvaa ennen nähnyt, mutta  kenelläkään muulla kuin isällä ei voi olla tuollaista mustaa otsakiehkuraa ja tummaa pukua päällä kun pyöräilee. Mahtaako olla kissanrusettikin kaulassa? Sitä paitsi hänen toimistonsa oli tällä kadulla, menosuuntaan muutaman talon päässä, Vihtori Mäkisen talossa, jonne minä synnyin myöhemmin, hyvässä etuajassa, kun asiat olivat edenneet tiettyyn pisteeseen.

Tuo talo taas, joka on isän selän takana, on iso kauppahuone, jonka yläkerrassa korkeiden rappujen päässä oli ravintola Seurahuone, syntinen paikka. Kenties isä on pistäytynyt siellä. Toisaalta selän takana kauempana on myös se virasto, jossa äiti oli työssä. Kenties isä tuleekin sieltä asiointimatkalta.
           
Kuvan alla lukee, että ennen kadun kiveämistä pyörä vajosi syvälle saveen. Mahtoi isästä olla hienoa ajella upouudella mukulakiveyksellä! Itse en muista mukulakiveystä, vaan mieluummin sileän tien. Toisaalta muistan hevosten kavioiden kopseen nupukiviä vasten, kun ne vetivät kärryillä maitotonkkia läheiseen meijeriin.   Tai luulen muistavani. Mieli täyttää aukkoja selvillä ääniefekteillä. Näin muistot syntyvät, hatarat tuulentuvat. Voi nimittäin olla, ettei niitä hevosiakaan ollut, vaan maidot tuotiin pienillä lava-autoilla. Kenties olen nähnyt vain sen valokuvan, jossa entisaikain hevoset seisoivat meijerin nostolavan edessä maitokärryineen.

2.3. Mitä faktoihin tulee, en minä sitäkään tiedä, mikä on tuon pyöräilijän nimi. Hieman epäillen tarkastelen hänen otsaansa ja pään rakennetta. Isällä oli korkea otsa ja kapeat kasvot, ja hän oli mieluummin hintelä kuin vanttera. Kuvan mies on vankkarakenteinen, tai sitten puku on vaan löysä. Olisiko hän sittenkin joku muu?

Tässä muuten toinen kuva, fillarimiehen ottama, jetsulleen samasta paikasta kuin tuo lehtikuva. Annamaija ja minä seisomme saman valokuvaliikkeen edessä, jossa lehtikuvan mystinen rouvas-herrasjono jonkin vuoksi seisoskelee. Ei siinä pysäkkiäkään ollut.

Minulla ja Annamaijalla oli punaiset takit ja lentäjänlakki ja huopapipo virkatuin reunoin päässä, kumisaappaat jalassa. Täytyi lykätä kevättä, niin kuin nytkin. On vain päivien kysymys, milloin ensimmäinen telkkäpari ui Kokemäenjoessa.

Vaan mitä te, arvoisat lukijat, ajattelette ihmisen matkasta tällä Telluksella? Tuleeko ihmisen kulkea elämänsä ajan reppu selässä, siirtyä paikasta toiseen, lähteä syntysijoiltaan, eli onko elämä sarja fyysisiä liikkeitä kohti mahdollisimman suurta etäisyyttä lähtölaiturista? Entä, jos kulkee takaisinpäin tai takaperin kuin rapu eikä etene fyysisesti kovinkaan etäälle alkupisteestään?