Possut ja papit

Kaamoksen keskellä ihmistä ei paljon naurata. Taivaan ja maan välinen rako kapenee päivä päivältä, hetki hetkeltä, kunnes sitä ei enää ole: on vain pitkä pimeä. Siksipä hämärissä lukiessani suorastaan havahduin omaan nauruuni, ja nauroinpa ihan ääneen hörähdellen. Ymmärrän hyvin, että nauruni on sopimatonta ja joitain osapuolia loukkaavaa, mutta eihän hörähdyksiä voi pidätellä, samoin kuin henkilökohtaisia kaasupäästöjä. Nimittäin.

Luin lehdestä, että kun Trumpilta kysyttiin kiusallinen kysymys tuttavuudesta Brian Epsteiniin, jonka hän hyvin tunsi muttei ollut tuntevinaan, oli hän sanonut utelevalle naistoimittajalke: Hiljaa, possu.  

Samalla tavalla minua naurattaisi, jos vaikkapa Petteri Orpo sanoisi eduskunnan kyselytunnilla soterahoituksen puuttumista haukkuvalle Katja Kiurulle: Hiljaa possu. Tosin voisin samalla kauhistua enemmän kuin Trumpin sanomisesta, koska Trump on etäisempi henkilö eikä kosketa sielua niin kuin kotimaan poliitikko. 

Huumori on kiinnostava ilmiö. Se mille nauramme, kertoo meistä paljon. Hyvin moni sivistynytkin ihminen on  kertonut nauravansa pieruvitseille, joille itsekin nauran jopa hereästi. Sitten on toisaalta niin sivistyneitä ihmisiä, että he nauravat vain älyllisesti korkeatasoisille ja ehkä vain poliittisesti korrekteille vitseille. On nimittän ryhmiä, joista vitsejä ei sovi laskea: vammaiset henkilöt, maahanmuuttajahenkilöt, seksuaalisesti ns. poikkeaviin ryhmiin kuuluvat henkilöt, naiset - se on naisvihaa näinä päivinä, sekä muut hauraassa asemassa olevat ihmiset ja tuulivoima. 

Onkohan mitään aluetta, jolle sijoittuvalle  huumorille en naura? En tiedä, en ainakaan heti osaa nimetä. Kyllä minua naurattaa oman persoonanikin asettaminen naurunalaiseksi. Olen tottunut siihen perhe- ja ystäväpiirissäni, jossa on aina laskettu armotonta pilkkasatiiria vaikkapa jonkun jäsenen poliittisista asenteista. 

Ennen kuin anonyymit innostuvat kyseenalaistamaan meikäläisen itseensä kohdistaman kehuskelun, haluan sanoa, että oikeassa huumorissa on aina, satiirisesta kärjestä huolimatta, ihmistä ymmärtävä elementti mukana. Ellei ole, huumori ei taida olla muuta kuin ilkeä survaisu.

Osuin taannoin muutamaan pappisvitsiin, joista kerään tänne kaamosajan piristykseksi muutaman.

- Pappi totesi aikoinaan rock-kitaristille: Ei taivaaseen hevillä pääse.

- Mitä pappi sanoi, kun hyppäsi uima-altaaseen: Klooria, hallelujaa!

- Katolinen poika meni papin luo ja kertoi olevansa armoton runkkari. Pappi neuvoi: Lopeta poikani. Säästä kunnes olet naimisissa. Kuukauden kuluttua pappi tuli poikaa vastaan ja kysyi tilannetta. - Hyvin menee. Minulla on jo puoli litraa ämpärissä, totesi poika iloisena.

- Leevi oli kirkossa äitinsä kanssa ja istui etupenkissä. Pappi levitti kätensä ja sanoi: Tahdon siunata teitä. Leevi levitti myös kätensä ja sanoi: Anna tulla vaan.

Sanna Marin ja Pekka Halonen - suomalaiset maailmalla

Näinä päivinä kun Sanna Marinin Toivo on tekoja -kirja on lytätty sekä meillä että muualla, on Pariisissa Petit Palais -museossa avautunut taiteilija Pekka Halosen suuri taidenäyttely, jossa on esillä 136 Halosen työtä. Näyttelyä ei varmaan lytätä, koska sillä on sisältöä ja se on samalla ainutlaatuinen koko Euroopassa ja jopa laajemminkin - kontekstin voitte itse kuvitella.

Pekka Halonenhan eli 1865 - 1933, ja hänet tunnetaan etenkin talvisista luontoa ja lumista maisemaa kuvaavista maisemamaalauksista sekä kansallisromanttisista suomalaisaiheista ja upeista alttaritauluista. Ilmastonmuutoksen uhatessa Halosen luontokuvat, ja etenkin talviset metsäkuvat ovat entistä ajankohtaisempia, ja se selittänee osaksi innostusta näyttelyn pystyttämiseen. Näyttely kestää ensi vuoden helmikuun loppuun  asti.

Halosen näyttelystä kuullaan ehkä myöhemmin enemmän suomalaisessa mediassakin. Toivottavasti lehdet kirjoittaisivat tästäkin ajankohtaisesta suomalaisesta kulttuuritarjonnasta edes puolet siitä, mitä Sanna Marinin kirjoittamasta kirjasta. 

En ole lukenut Marinin teosta, mutta luen toki, jos sen käsiini kirjastosta saan. Minua kiinnostaa Marinin käyttämä kieli ja omasta itsestä piirtyvä kuva. On vain sääli, että teos on käännöskirjallisuutta. Toki ymmärrettävää, sillä teos lienee suunnattu maailman markkinoille.  

Se mikä minua ihmetyttää Marinin teoksen vastaanotossa, on havainto siitä, että Marinin kulttimainen palvonta alkaa hiipua, sillä teoksen saama kritiikki on ollut todella lyttäävää joka puolella, myös ulkomailla. Esimerkiksi  tämän aamun MTV3:n pöllöraadin varsin pätevät keskustelijat ruotivat teoksen sisällöltään lähinnä turhaksi. Tämä ”turha” on minun tulkintani kriitikoiden puheesta. 

Vaan vielä elää Marin-kultti jossakin Yhdysvalloissa ainakin jonkin suomalaismedian tulkitsemana. Kun Marinilta kysyttiin ohjetta Trumpille, nerokas ja omaperäinen lausahdus kuului: Trumpin ei pitäisi uskoa Putinia. Amerikkalaisyleisö oli median mukaan hurmaantunut ja taputti neronleimaukselle.

Niin tai näin, jäämme odottamaan median tarkempaa selostusta Pekka Halosen näyttelyn vastaanotosta Pariisissa.  Petit Palais -museossa käy viikoittain jopa 20 000 näyttelyvierasta.

(Valokuvasssa Pekka Halonen, Halosen maalaus lehtiartikkelista yllä olevassa linkissä)

Kaisa Juuso ja hevon perät!

 

Heittäisin mieluusti hevon perään ministeri Kaisa Juusoon kohdistuvan vihapuheen, jota media on nyt täynnä. En tarkoita sitä, että Juuso olisi täysin viaton ympärillään oleviin sirpaleisiin, vaan lähinnä sitä, että häneen kohdistettu maalitus rasittaa jo lukijankin resilienssiä. 

Ei riitä enää, että Juuso tappaa öisin sairastuvat pohjoisen potilaat, vaan että vielä nepotismiakin! Nimittänyt poikansa avustajakseen. Tästä on jokaisessa lehdessä uutinen jos toinenkin. Sitä ei yleensä mainita, paitsi persujen kohdalla, että moni muukin on pestannut lähisukulaisensa eduskunta-avustajakseen. Vain Helsingin Sanomat kertoi sivulauseessa, että aikoinaan mm. Juhani Alaranta (kesk) ilmoitti valitsevansa avustajakseen abiturienttipoikansa ja Anssi Rauramo (kok) palkkasi 16-vuotiaan poikansa. Tuulikki Hämäläinen (sdp) otti töihin tyttärensä, ja Tuija Nurmi (kok) palkkasi eläkeikäisen isänsä. Sitäkään ei nyt mainita, että Orpon hallitus vähensi Marinin aikana mittavaksi paisunutta ministerien avustaja-armeijaa kahdellakymmenellä avustajalla. 

Vallanpitäjiä saa ja täytyykin arvostella ja heistä saa piirtää satiirisia pilakuvia. Siinä vaiheessa kun kaikki mediat syöksevät tulta yhtä vallanpitäjää kohti, ylittyy kuitenkin jokin maaginen kynnys, joka ainakin herkimmillä saattaa kääntää sympatiat tulitettavan puolelle. Etenkin, jos se kohde ei ole tehnyt minkään valtakunnan rikosta. 

Juuson rikoksesta ei taida olla näyttöä, vaan korkeintaan taitamatonta kompurointia viestinnän saralla. Tämä on johtanut siihen, ettei hänen sanojensa sisältöön kiinnitetä enää huomiota. Kansa muuallakin kuin Kemin torilla villiintyy toistensa  huudoista ja huutaa: ristiinnaulitse Juuso, ristiinnaulitse Juuso! Käsittääkseni Juuson perustelut yöpäivystyksen lakkautuksista  ovat käypiä, joskaan eivät tietenkään toivottuja. 

Jätän siis jatkossa omalta kohdaltani Juusoon kohdistuvat maalitusjutut huomiotta ja jään sen sijaan ihmettelemään, miksi ylläolevassa maalauksessa presidentti George Washington on aseteltu hevosen peräpään viereen. 

Mitä arvelette, miksi taiteilija, Gilbert Stuart, valitsi tällaisen asettelun, mitä hän mahtoi tarkoittaa? Eikö olisi ollut kunnioittavampaa kuvata hevonen joko edestäpäin tai sitten sivuttain? Mitä, jos Sauli Niinistö tai Urho Kekkonen olisi kuvattu näin, valtavan pyöreän hevonperän vieressä seisomassa tulevaisuuteen katsoen?

(Maalaus Gilbert Stuart)