Jyrähtelyä

 

Poliisi jyrähtää - lapset piinaavat naapurustoa Joensuussa

Kiina jyrähtää Trumpille

Suomen kolmanneksi rikkain mies jyrähtää etätöistä

Sanna Marin jyrähtää yritysten vastuista ja Ukrainasta: Anteeksiantamatonta!

Teinipoikaa ahdistellut Sofia Virta jyrähtää eduskunnan  ihollepyrkivistä miehistä ja ilmastoneuvotteluista sekä  perussuomalaisista: Tuhoavat Suomen maineen, Orpo ei tee mitään!

Elina Valtonen jyrähtää: Tätä emme hyväksy. Seisomme Iranin kansan rinnalla.

Riikka Purra jyrähtää käännytyslaista ja Oulaskankaan yöpäivystyksestä.

Sari Essayah jyrähtää: Tämä on hallituskysymys.

Pori Jazzin Jyrki Kangas jyrähtää, Korhosen tykki jyrähtää, vammaisaktivisti jyrähtää. 

Nyt jyrähtää kokoomuksen Tere Sammallahti!

Jyrähtelyt on poimittu nopealla Google-haulla, ja ne ovat sanomalehtien lööppikamaa. Jyrähtelyjä on mittaamaton määrä, poimia voisi ehkä sadan metrin mittaisen runon. 

Olennaista tässä on se, että poiminnat ovat tuoreita, ne ovat toimittajien tämän päivän kieltä. Kun jyrähtelyt pomppaavat jo ärsyttävästi lukijan silmille, täytyy kysyä, eivätkö toimittajat huomaa itse kliseisiä toistojaan. Viestinnän ammattilaiset? 

Toinen seikka jyrähtelyissä on sanan merkityksen eettinen puoli. Jyrähtely on  voimailmaus, luonnonilmiö, luoteeltaan aggressiivinen. Onkin ehkä niin, että voimasana vetää lukijoita katsomaan, mitä maan merkillistä nyt on tapahtunut, kun oikein jyrähdellään. 

Usein jyrähdys on kuitenkin tuhnu. Poliitikko vaahtoaa ja hyvesignaloi eduskunnan pahoista miehistä, mielellään persuista, vaikka on itse männä viikolla jonkun toimittajan  havainnoimana killunut nuoren pojan kaulassa liikuttuneessa tilassa ilmaislipulla festivaaleilla. 

Ja juuri tämä uutisen sumeus on se, joka vaimentaa jyrähtelyn etäiseksi kuminaksi ja  syö asian uskottavuutta ja taittaa siltä kärjen. Jään kiinnostuneena odottamaan seuraavaa lööppijyrähdystä.

Korkean tason häirintää

 

Terapeutti-Villen puheista on syntynyt iso haloo, kirjoittaa toimittaja bulevardilehdessä. Kansanedustaja Ville Merinen nimittäin väittää, että eduskunnassa  on ”fyysistä, seksuaalista, henkistä väkivaltaa, kiusaamista, ahdistelua, häirintää”. Merinen sanoo kuulleensa ihan hirveitä juttuja, mutta ei voi sanoa, mitä. Näin Merinen heittää epäilyksen varjon kaikkien kansanedustajien ja ministerien ylle.

Ikävä tapa kohdella työtovereita. Mikäli Merinen on pitänyt laillista ja maksullista psykoterapiaistuntoa työtovereilleen, jotka ovat avautuneet hänelle kokemastaan, salassapito on lainmukaista ja moraalisesti oikein. Mikäli ahdistelut ja kiusaamiskokemukset on paljastettu tai ovat paljastuneet Meriselle vapaissa kohtaamisissa eduskunnan käytävillä ja tilaisuuksissa, salassapitovelvollisuutta ei lainmukaisesti taida olla. Moraalisesti kylläkin, sillä ainakin kahdenkeskiset keskustelut ovat luottamuksellisia.

Missä kohdin sitten on tapahtunut virhe, kun asiasta on noussut kohu? Vastaus on yksinkertainen. Siinä kohdassa, kun Merinen sanoo syytöksensä julki tai kirjoittaa ne johonkin somekanavalleen. Nyt kiistellään siitä, pitääkö Merisen nimetä pahantekijät vai pitääkö hänen lain nimissä salata tietonsa. 

Ei ole kahta sanaa siitä, että Merisen pitää avata lausumansa nimeämällä pahantekijät. Jos salaus jatkuu, Merinen heittää epäilykset koko eduskunnan ja sen toimintatapojen ylle. Tämä heikentää kansalaisten luottamusta päättäjiä kohtaan, eikä siihen tässä maan talouden ja koko maailman horjuvassa tilanteessa taida olla varaa.

Kyse ei tässä ole bulevardilehtien kohusta, vaan päättäjien moraalista. Ja nyt en viittaa pahantekijöiksi epäiltyjen moraaliin, vaan Merisen moraaliin. 

(Maalaus Berthold Woltze)

Valoa tunnelin päässä

Hyvää uutta vuotta 2026 itse kullekin säädylle ja kansalaiselle! Olkoon tämä vuosi hyvä. Nähkäämme valoa ainakin tunnelin päässä, ellei muualla. Onnistukoon hankkeemme, jos meillä sellaisia on, ja ennen kaikkea, olkoon voima kanssamme kaikissa päiviemme vaiheissa, myös vaikka söisimme tai joisimme liikaa näinä kulutusromahduksen aikoina tai vaikka meillä olisi ylimääräinen kymppitonni tilillämme kaikkein pahimman varalla tai jopa vaikka kuluttaisimme tuntimme turhaan somettamiseen haukkuen hallitusta tai kehottaen ihmisiä menemään töihin. Ostakaamme vaikka uusi selkäystävällinen sohva, jonka nurkasta  ymmärtää köyhääkin paremmin.

Joskus kouluun mentiin heti uudenvuodenpäivää seuraavana päivänä. Meillä oli vuotta vanhemman siskon kanssa tapana hakea viereisessä, isossa maalaistalossa asuvat Sirpa ja Pirjo koulumatkalle kanssamme. Heilläkin oli vain vuosi ikäeroa ja Sirpa oli minun, Pirjo siskon luokalla. Hauskaa oli, että minulla, siskolla, Sirpalla ja Pirjolla oli vielä yksi sisaruspari, joka kuului jengiimme, Aino ja Mallu. Mallu oli minun ja Sirpan luokalla, Aino Pirjon ja siskon. Yhdessä olimme kuusikko, mutta yleensä olimme kahdessa kolmen hengen triossa.

Tällainen vuoden ikäerolla syntyneiden sisarusten tulva oli yleistä noina kouluvuosina, ja voisin luetella samantien joukon veljeksiä, joilla oli vuoden ikäero ja jotka olivat minun ja siskon luokilla. Tyydyn mainitsemaan vain yhden Joukon ja Jorman, koska toinen heistä asuu tässä samaisessa taloyhtiössä kuin minä. Olen joskus muistellut tämän toisen veljeksen kanssa yhteisiä kouluaikoja, ja hämmästynyt hiljaisesti sitä, miksi en muista ollenkaan samoja asioita kuin hän, vaikka samalla pienellä paikkakunnalla elettiin ja samaa koulua käytiin. En muista ainoitakaan suurajoja, joiden takia kuulemma koko kylä kohisi ja autot surrasivat kaduilla ja Seurassa oli isot jutut. Muistan vain omat pienet ympyräni kun keskityin siihen, onko isä humalassa vai ei, ja saadaanko mennä rauhassa nukkumaan vai pitääkö valvoa koko yö.

Takaisin Pirjon ja Sirpan luo ja siihen uudenvuodenpäivän jälkeiseen aamuun, kun siskon kanssa koululaukut pakattuina astuimme sisään odottamaan heidän pukemistaan. Talossa oli koira, dalmatialainen Kati. Tyttöjen äiti istui keittiöjakkaralla ja piti sylissään iso kinkkua, josta veisteli paloja, joita heitteli koiran suuhun. Meillä kotona ollutta kinkunpalaa säännösteltiin, ja torttujakin sai ottaa vain yhden tarjottaessa. Mutta että jollain oli niin iso kinkku että sitä riitti isoja paloja koirallekin. Tämä oli joulun ihme. Koira sai enemmän kinkkua kuin pari lasta. 

Eläkeläisiä on somekeskusteluissa syytetty ahneeksi sukupolveksi, kulueräksi, joka vie leivän nuorten suusta. Sekin on pahasta, että nykyinen eläkepolvi työllistyi hyvin ja loisii nyt nuorten kustantamana. Eläke lasketaan heidän mukaansa sosiaalitueksi, johon ei ole enää varaa. Vaviskaa eläkeläiset! Olkoon voima kanssamme, kun juna syöksyy tunneliin.