Paavo pelastaa

Helsingin apulaispormestari Paavo Arhinmäki on ärähtänyt Face Bookissaan. Hänen veroprosenttinsa on laskenut kolme prosenttiyksikköä, vaikka ammattiyhdistyksen jäsenmaksun verovähennysoikeuskin poistuu.  ”Saatanan tunarit!” siteeraa Arhinmäki Urho Kekkosen painavaa ärähdystä hallituksen tunaroinneista.

- Köyhät laitetaan tasapainottamaan valtiontaloutta, jotta rikkaille voidaan jakaa veronalennuksia, uhoaa apulaispormestari leppoisasti kotonaan, pienituloisille tarkoitetussa kaupungin ARA-osaomistusasunnossa, jossa hän asuu lääkärivaimonsa kanssa. Tosin varma ei voi olla, että FB-ärähdys on laadittu kotona isossa lukaalissa, mutta oletuksena kai on, ettei työpaikalla apulaispormestarin työhuoneessa omaa FB:ia täytellä. 

Arhinmäelle ehdotetaan perässä seuraavassa keskustelussa vapaaehtoista verojen maksua ja ilmoitusta Valtiokonttorille veroprosentin nostosta. Vaan se ei Arhinmäen mielestä kannata, koska yksittäisellä teolla ei ole tässä merkitystä. - Pannaanpa muuten tämä Arhinmäen viisaus korvan taakse: yksittäisellä teolla ei ole merkitystä.

Ärähdyksen lukija jää kummasteleman sitä seikkaa, eikö Arhinmäki tiennyt sitä tilastollista tosiota, että hyvätuloisin viidennes eli yli 40 000 euroa vuodessa ansaitsevat maksavat jo koko ansiotuloveropotista yli 96 prosenttia. Loput, eli noin 80 prosenttia maksavat nelisen prosenttia. Asiaan vaikuttaa se, että Suomessahan on maailman korkeimpia veroprogressioita. Voisiko siis jollain tavalla  ajatella, että tämä riittäisi jo näillä prosenteilla joidenkuiden velvollisuudeksi, vai onko sikamaisen porvarillisen ahneuden merkki ajatella näin?

Voisiko ajatella myös niin, että hallitus ei Arhinmäen mukaan ”ohjaa hyvätuloisille rahaa”, vaan jättää  pienen osan hyvätuloisten omista rahoista ohjaamatta vähempituloisille ilmaiseksi ja vastikkeetta? Ja voisiko ajatella vielä niin, että pikemminkin voisi olla kiitollinen niille, jotka maksavat suuria veroja? 

Viime vuonnahan esimerkiksi Miki Kuusi ansaitsi 80 miljoonaa euroa, josta maksoi veroja 40 miljoonaa euroa. Joku on laskenut, että tuolla summalla maksettiin koko vuoden toimeentulon perusosat 6 000 ihmiselle. Vai miten se menee? Onko Paavo oikeassa? 

Vuoden esteettinen teko

 

Kun taiteilija Mimosa Pale vuonna 2007 talutti luomaansa pyörillä kulkevaa vaaleanpunaista silikonivaginaa  Helsingin kaduilla kutsuen ihmisiä ryömimään vaginan läpi ja syntymään uudelleen, hän sai teoksestaan Vuoden esteettinen teko -palkinnon. Jättihäpyä pidettiin ”surrealistisena ja hyvin inhimillisenä taideteoksena, joka puhuu yhtä aikaa julkisesta ja samalla hyvin henkilökohtaisesta tilasta”. 

Nyt on luotu juuri tällainen puku, itsenäisyysjuhliin: Saint pussy joka itsenäisyyspäivän kunniaksi suomennettakoon Pyhäksi pilluksi. Setan puheenjohtaja Anu Kantola haluaa kunnioittaa arvokasta juhlaa tällä luomuksella, joka muistuttaa meitä hänen sukupuolettomasta arvomaailmastaan ja ennen kaikkea siitä, että sukupuolihan on sosiaalinen konstruktio eikä ole olemassa esimerkiksi sukupuolielintä, vaan kyseessä on sukuelin.

Anu Kantola riemuitsee somessaan, hän sanoo kelluvansa ilokuplassa kaiken saamansa kehumisen keskellä. Juttu hänen pillupuvustaan nousi Turun Sanomien luetuimmaksi uutiseksi, mikä erikoisesti ilahduttaa Kantolaa. Riemuitkoon siis Kantola täysin sydämin. Kun Suomessa on noin 135 000 yhdistystä, niin lukuun suhteutettuna on kai lottovoitto saada kutsu vuoden suurimpaan ja arvokkaimpaan juhlaan.

Jäämme siis odottamaan innokkaasti tämänvuotisia linnanjuhlia ja Anu Kantolan haastatteluja. Hänestä varmaan tapellaan, joten sanoma tullee kuulluksi. Ja kun varsinainen juhlapöly on laskeutunut, voimme odottaa Kantolalle ja pillupuvun suunnittelijalle Vuoden esteettinen teko -palkintoa.

Vain yks on juhlista poissa. Veteraanit on ulkoistettu näkymättömiin, eri päivänä tapahtuvaan päivätilaisuuteen. Samalla on menetetty juhlan herkin anti, ja tämä on iso pala koko tapahtumaa.  Toisaalta on annettu ymmärtää, että tämä on veteraanien oma toive. Kolmanneksi - katson parhaillaan Mtv3:n aamuohjelmaa, jossa haastateltavana on varsin vireä lottaihminen muistelemassa hereästi sota-aikaa. Hän näyttää siltä, että jaksaisi vielä yhdet juhlatkin.

Possut ja papit

Kaamoksen keskellä ihmistä ei paljon naurata. Taivaan ja maan välinen rako kapenee päivä päivältä, hetki hetkeltä, kunnes sitä ei enää ole: on vain pitkä pimeä. Siksipä hämärissä lukiessani suorastaan havahduin omaan nauruuni, ja nauroinpa ihan ääneen hörähdellen. Ymmärrän hyvin, että nauruni on sopimatonta ja joitain osapuolia loukkaavaa, mutta eihän hörähdyksiä voi pidätellä, samoin kuin henkilökohtaisia kaasupäästöjä. Nimittäin.

Luin lehdestä, että kun Trumpilta kysyttiin kiusallinen kysymys tuttavuudesta Brian Epsteiniin, jonka hän hyvin tunsi muttei ollut tuntevinaan, oli hän sanonut utelevalle naistoimittajalke: Hiljaa, possu.  

Samalla tavalla minua naurattaisi, jos vaikkapa Petteri Orpo sanoisi eduskunnan kyselytunnilla soterahoituksen puuttumista haukkuvalle Katja Kiurulle: Hiljaa possu. Tosin voisin samalla kauhistua enemmän kuin Trumpin sanomisesta, koska Trump on etäisempi henkilö eikä kosketa sielua niin kuin kotimaan poliitikko. 

Huumori on kiinnostava ilmiö. Se mille nauramme, kertoo meistä paljon. Hyvin moni sivistynytkin ihminen on  kertonut nauravansa pieruvitseille, joille itsekin nauran jopa hereästi. Sitten on toisaalta niin sivistyneitä ihmisiä, että he nauravat vain älyllisesti korkeatasoisille ja ehkä vain poliittisesti korrekteille vitseille. On nimittän ryhmiä, joista vitsejä ei sovi laskea: vammaiset henkilöt, maahanmuuttajahenkilöt, seksuaalisesti ns. poikkeaviin ryhmiin kuuluvat henkilöt, naiset - se on naisvihaa näinä päivinä, sekä muut hauraassa asemassa olevat ihmiset ja tuulivoima. 

Onkohan mitään aluetta, jolle sijoittuvalle  huumorille en naura? En tiedä, en ainakaan heti osaa nimetä. Kyllä minua naurattaa oman persoonanikin asettaminen naurunalaiseksi. Olen tottunut siihen perhe- ja ystäväpiirissäni, jossa on aina laskettu armotonta pilkkasatiiria vaikkapa jonkun jäsenen poliittisista asenteista. 

Ennen kuin anonyymit innostuvat kyseenalaistamaan meikäläisen itseensä kohdistaman kehuskelun, haluan sanoa, että oikeassa huumorissa on aina, satiirisesta kärjestä huolimatta, ihmistä ymmärtävä elementti mukana. Ellei ole, huumori ei taida olla muuta kuin ilkeä survaisu.

Osuin taannoin muutamaan pappisvitsiin, joista kerään tänne kaamosajan piristykseksi muutaman.

- Pappi totesi aikoinaan rock-kitaristille: Ei taivaaseen hevillä pääse.

- Mitä pappi sanoi, kun hyppäsi uima-altaaseen: Klooria, hallelujaa!

- Katolinen poika meni papin luo ja kertoi olevansa armoton runkkari. Pappi neuvoi: Lopeta poikani. Säästä kunnes olet naimisissa. Kuukauden kuluttua pappi tuli poikaa vastaan ja kysyi tilannetta. - Hyvin menee. Minulla on jo puoli litraa ämpärissä, totesi poika iloisena.

- Leevi oli kirkossa äitinsä kanssa ja istui etupenkissä. Pappi levitti kätensä ja sanoi: Tahdon siunata teitä. Leevi levitti myös kätensä ja sanoi: Anna tulla vaan.