Kulttuurieliitti on kuollut, eläköön kulttuuri

Cheek venyttää popissa menestymisen rajoja, ja sosiaalisessa mediassa koulukiusaaja-asenteen omaksuneen Cheek-kriitikoiden kuoron pilkkakirves kohoaa heti, kun Cheek lausuu julkisuudessa edes puolikkaan sanan. Näin kirjoittaa Mikko Aaltonen Helsingin Sanomien Näkökulma-kolumnissaan tänään. Kuitenkin on puhe ilmiöstä, jolle pop-musiikkikulttuurissa vetää vertoja vain Bruce Springstreen ja U2, jotka ovat myyneet stadionkeikkansa Helsingissä loppuun yhtä nopeasti - tunnissa. 

Voisiko tässä Cheek-kriitikoiden koulukiusaaja-asenteessa, jonka esilaulattajana toimii somasti lihavoitunut kulttuuriministeri Paavo "Arhis" Arhinmäki, olla kyse distinktiosta, erottautumisesta? Distinktio on ranskalaisen Pierre Bourdieun luoma luokkateoria,  jonka mukaan yläluokka haluaa erottua keskiluokasta, joka taas haluaa erottua työväenluokasta. Avainsanoja ovat tyylitaju, maku ja estetiikan taju.  

Näin Cheek-kiusaajat haluaisivat erottua Cheek-sonnasta.  Minusta tässä on järkeä, ja näin minä sen näen, oman paremmuuden korostamisena. Toisaalta sanotaan Cheekin tarinan sekä tarjoavan nuorille toivoa paremmasta että parodioivan luksuskulttuuria. Nuoret tahtovat Cheekin, ja päivittelyn ja tuomitsemisen  sijaan kannattaisi ehkä miettiä, miksi tahtovat. 

Vaan keitä nämä Cheek-kiusaajat ovat bourdielaisen teorian mukaan? He ovat punavihreitä parnassolaisia ja klassisen koulukunnan kasvatteja, joilla tietenkin on makua, tyylitajua ja estetiikka verissä eikä vihapuheesta tietoakaan. Kun he puhuvat, ei se ole vihapuhetta vaan ansaittua arviota,  he ovat tietenkin oikeassa, koska he ovat samalla älyllinen eliitti.

Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen esimies Jaakko Lyytikäinen tosin väittää, että Bourdieun distinktion voi haudata marxilaisten analyysien hautuumaalle, koska tutkimukset puhuvat muuta. Pari brittisosiologia Oxfordista on nimittäin löytänyt neljä erilaista kulttuurin kuluttajaryhmää:

1. yksiruokaiset, jotka kuluttuvat vain populaarikulttuuria
2. kaikkiruokaiset, joille kelpaa kaikki hömpästä oopperaan
3. vähäruokaiset, jotka nauttivat niukasti kulttuuria
4. passiiviset, jotka eivät käytännössä kuluta kulttuuria lainkaan.

Se, mikä on uutta, on se, että tutkijat eivät siis löytäneet bourdielaista kulttuurieliittiä, joka suosii korkeakulttuuria mutta hyljeksii populaarikulttuuria. Lyytikäisen mukaan kulttuurieliittiä ei löydy enää Suomestakaan, vaan Suomen kulttuurirahaston tekemän tutkimuksen mukaan meillä on suurin piirtein samat ryhmät kuin Britanniassa. Toisaalta kulttuurissa luokkaerot näkyvät siinä, että suurkuluttajat ovat yhteiskunnan hyväosaisia, ne joiden taide on, ne jotka eivät ole leipäjonoissa. Yhtä lailla siis uupperaväki kuin punavihreä parnassoväki määräävät tahdin ja kuuntelevat mieluummin jazzia [dsassia] kuin jenkkaa.

Muuan Augustin päivä

Teepannun August oli ostanut jo syksyllä,  heti sen jälkeen kun Edla oli kävellyt häntä vastaan taloyhtiön pihalla, istahtanut rollaattorin penkille selin menosuuntaan ja alkanut puhua. Sitä puhetta jota Edlalla riitti. Ympäri käydään ja yhteen tullaan, taas ollaan naapureita. Jotain  hapanta tulvahti Augustin suuhun, olisiko ollut aamulla syöty anjovis.  Oliko Edla muuttanut hänen naapurikseen? Kerran he olivat asuneet samassa pihapiirissä, mutta sitten August oli muuttanut pienempään asuntoon vaimon kuoltua. Täällä isossa kerrostalossa hän oli luullut saavansa elää rauhassa tarvitsematta pelätä turhia ovikellon soittoja ja kyläänkutsuja. Vain yksi naapuri oli osoittanut halua lähempään tuttavuuteen. Oli luvannut käskeä hänet joskus iltakahville katsomaan veljensä ottamia karhunkuvia. Augustin teki mieli sanoa, että niitä haaskalla houkuteltujen  karhujen kuvia oli internetti pullollaan, ei hän semmoisista piittaa, kopista otetuista. Mietti sitten useana päivänä syitä, miksi ei menisi, jos kutsuja tulisi ovelle pyytämään. Hampaita olikin särkenyt sopivasti, ja sen hän päätti sanoa, sitä piti varalla, maisteli sanoja ja muotoili  valmiiksi suuhunsa. Opetteli sanomaan ne rennosti ja pahoitellen, hieman hämmästyneesti, että tämmöistä nyt piti sattua. Mutta entä jos hän häkeltyisi kun menisi avaamaan ovea, myöntyisi ennen kuin muistaisi repliikkinsä? Jospa ei avaisi ovea ollenkaan, olisi kuin ei olisi kotona? Ei voinut, katoksessa oleva auto kavaltaisi hänet, ja kutsuja voisi tulla uudelleen, kun arvelisi hänen olevan lyhyellä käynnillä jossakin lähellä. Tai jospa vain menisi, eihän siellä kauan tarvitsisi istua ja olisihan siinä ohjelmaa, katsoa valokuva-albumia jota pitelisi polvillaan tai kääntelisi pöydällä sen sivuja, sanoisi  jostakin kuvasta, että ohhoh, on se komea peto ja että hienoja kuvia, ajatella, että karhun on nähnyt, täytyisi itsekin.  Ovikellon soittoa ei kuitenkaan kuulunut, vaikka muutaman kerran näkyi miten kutsuja kulki pihalla, joskus vilkaisten hänen ikkunaansa. Vuoden kuluttua hän kuuli, että kutsuja sairasti dementiaa. Kuin vastapelaajan shakkinappula olisi suistunut pelistä pois, ei mikään lähetti tai ratsu, ei sotamies vaan oikein kuningatar. Vasta silloin helpotti ja mietti, että jos nyt kutsuisi, voisi mennäkin, voisi kiittää ja olla ilahtuvinaan.

Kun Edla nousi rollaattorin istuimelta ja kääntyi menosuuntaansa, August  meni sisälle. Mieli oli hämmennyksissä. Miten tässä nyt jatkaa elämistä ja olemista?  Milloin tahansa voisi ovikello soida. Viimeistään Augustin päivänä tammikuussa Edla tulisi kukkansa kanssa, oikein kukkakaupasta käy ostamassa, ei mitään marketin valmiiksi nuokkuvaa tarjousnippua. Oli hän itsekin käynyt viemässä sille jouluna konjakkipullon, joka oli saanut sen suun maireaan hymyyn. Sitä hän oli vähän pelännyt, että jos se avaa pullon ja tarjoaa hänelle. Vaan ei hän olisi voinut, kun oli antibioottikuuri. Siis kotona, lääkekaapissa, varalle otettu. Vaan sitä ei tarvinnut Edlalle kertoa.

Tammikuun seitsemännen  päivän aamuna August imuroi olohuoneen, erikoisen tarkasti itämaisen punaisen maton, jonka päällä ovaalin muotoinen kahvipöytä oli. Pyyhki nahkasohvan märällä rievulla ja katsoi, että ylimääräiset tavarat oli korjattu pois, villasukat lattialta, nenäliina televisiotuolista. Ja että eteisessä oli tyhjä vaateripustin ja kenkärivissä tyhjä paikka. Ei menisi sitten aikaa niitä järjestellessä. Keittiössä hän otti esille teepannun, jonka teräskyljet kiilsivät uutuuttaan. Laski pannun täyteen vettä ja pyyhkäisi vielä levyltä muruset, etteivät ne käryäisi kun levy kuumenee. Asetti neljä kääretortun viipaletta vadille. Ei liikaa eikä liian prameaa. Katsoi että siihen mahtuu neljä myöhemmin leikattavaa pullansiivua ja viisi mustikkatäytteistä kaurakeksiä. Nosti tarjottimelle teekuppiparin, lautaset ja lusikat ja pienen sokerimaljan. Neljä teepussia vadille. Edla oli viimeksi moittinut naapuria, joka antoi  vain yhden teepussiin, jota lirutettiin toiseenkin kupilliseen, siis molempien. Kun ovikello soisi ja Edla olisi saatettu sohvaan istumaan, hän käynnistäisi operaation. Ottaisi Edlan tuoman kukan, sanoisi hakevansa sille maljakon jolla verukkeella pääsisi keittiöön. Napsauttaisi siellä päälle lieden ja toisi tullessaan valmiiksi katetun tarjottimen. Nostaisi huomaamattomasti kupit ja pullavadin sekä sokerikon Edlan eteen pöydälle. Hakisi vielä kukkamaljakon,  ja siinä se olisi, loppu hoituisi itsestään samoilta istumasijoilta, suuta pieksämällä. Voisi aloittaa sanomalla kukasta jotain. Mitäs sinä nyt tommoista. Sakset. Missäs ne olivat. Viimeksi Edlan tuomassa kukassa oli ollut teipattuna virkistysainetta pienessä pussissa ja hän oli joutunut etsimään saksia kauan saadakseen pussin irti. Oli ollut hermostuttavaa, ja aikaa oli hassaantunut. Nyt August nosti sakset keittiön tiskipöydälle valmiiksi. Kaikki sujuisi kuin tanssi.

Kahteen mennessä ovikello ei ollut vielä soinut, ja Augustin alkoi tehdä mieli voileipää ja kahvia. Jospa Edla joisikin kahvia? Kaikki menisi uusiksi. Pitäisi vaihtaa kupit ja kaataa maitoa kermanekkaan. Panisiko varalle kahvijauheen suodattimeen? Ei, teetä se joi. Viimeksi hänellä oli ollut pannussa aamukahvia, kun Edla oli tullut kukkasensa kanssa. August oli väistynyt ovelta ja Edla vyörynyt sisään ja jäänyt seisomaan eteiseen. August oli huomannut vasta myöhemmin, että hän unohti ottaa Edlan takin, ja siinä se istui sohvassa takakenossa, takki päällä, kengät jalassa. Edla ei ottanut kahvia, sanoi ettei juo sitä. August tyytyi siihen ja siinä he istuivat toisiinsa nähden vinosti ja Edla itki tuoretta leskeyttään. August sanoi kauniisti, sen hän osasi, ja kyyneleet virtasivat Edlan poskilta vuolaammin. Lähti sitten kirkastuneena pois. Vaan nyt August muisti, että Edla joi teetä ja vesi oli valmiina uudessa teräspannussa, kun vain Edla nyt tulisi. Iltapäivällä, kun jo hämärsi, ovelta kuului kolinaa ja August meni voileipä kädessä kurkistamaan ikkunasta. Se olikin naapuri, joka tuli töistä. Myöhään illalla August avasi television ja tyhjensi teräspannun. Ehkä sillä vielä olisi käyttöä, vaikkei hän juuri teetä juonut. Kääretortun viipaleet August söi uutisia katsellessa. Pani keksit takaisin laatikkoon ja pullat muovipussiin. Aamuksi olisi hyvää.

Kun hän oli pieni poika, koululainen, äiti pani aina Augustin päivänä tuolin hänen vuoteensa viereen lahjapöydäksi.  Jo edellisiltana hän oli jännittynyt, ei saanut unta kun vahti tuolia. Jossain vaiheessa hän kuitenkin aina nukahti, ja aamulla olivat lahjat tuolilla.  Yhden nimipäivälahjan hän nyt muisti, ei tiennyt, oliko se hyvä vai huono asia, ettei muita lahjoja muistanut. Virsikirja ja uudet alushousut. Oliko hän toivonut omaa virsikirjaa? Housuja hän ei ainakaan ollut toivonut.

(Maalaus Richard Berg, August Strindberg)

Itikö siitä kaunis kukka?

Kerroin tuolla  edellisen keskustelun syövereissä suhteestani suomalaiseen hippiaatteeseen, tai siihen, millaiseksi se Suomen jälkilaineissa muotoutui. Oli puhetta sinipaidoista ja enemmistöläisistä, ja mitä niitä nyt oli. 

En tunnistanut sinipaitoja. Luulin  että kommentoija viittasi niillä porvarispoikiin, etenkin kun oli puhetta, että niiden ei tarvinnut kulkea kupla otsassa, koska niillä oli rahaa ja naisia. Mainitsin, että tuttavapiiriini kuului vain punapaitoja. Olin lisätä vielä että parrakkaita punapaitoja. Totuus on se, että eniten minua kiehtoivat poikien parrat ja muu habitus, sillä he olivat varsin söpöjä ja halusin enemmän suudella heitä kuin kuunnella puhetta pääomasta ja kansanrintamasta. Laukkuuni kiinnitin Maon pinssin, joka jäljitteli luunväristä kameekorua. Sekin oli söpö. Marimekon minihame päälle, vesirajaan, ja olin tiedostava vapaita tuulia hengaileva hippietypy. Koskaan en laittanut harteille sitä venäläistä jykevää mummonhuivia. Taittelin sen pöytäliinaksi Rioja Tinto -pullojen alle. Hippietypyn kuului antaa kaikille tarvitseville, muu oli pihtausta ja porvarismia, itselle haalimista. Ihminen oli vapaa antaessaan. 

Kun sitten paljon jälkeenpäin oma jälkikasvu selittää  ajatuksiani jotenkin, vakioselitys on hurja taistolainen nuoruus. Tämä naurattaa, makeasti vieläpä. 

Eilen hippi, tänään ? No, kyllä vieläkin olen ensin vähäosaisen puolella, mutta en jaksaisi kuunnella ainaista rutinaa enkä jaksaisi sitä, että rikotaan ja revitään, jotta saadaan uutta ja puhdasta itämään. En vaikka Diktoniuksen Jaguaari onkin lempirunoni. Jaguaari suutelee kukkaa on kuitenkin kauniimmin sanottu kuin niin kauan on raadeltava kunnes kauneus täydellisenä maan mullasta voi itää.  Vaikka on tuokin kaunis, siinä on voimaa ja volyymia.

Eniten huono omatunto minulle jäi siitä, kun yksi parrakas ja kaunis ystäväni hyökkäsi Kultaisessa Hirvessä vai oliko se Olavin Krouvissa yhden sotaveteraanipapan kimppuun, sanallisesti toki. Hän pommitti mykäksi mennyttä miestä miksi-kysymyksillä ja vaati edesvastuuseen isänmaallisuudesta, joka oli porvarien sodanlietsontaa. Että oliko se sitten sitä Diktoniuksenkin hyväksymää raatelemista. Itikö siitä kaunis kukka?

Tänä päivänä olen niin ymmälläni, etten tiedä kunne kuljen poliittisella kentällä. Ihailen sitä, että joku on säilyttänyt aatteensa rikkumattomana koko elämänsä. Kunpa itsekin pystyisin olemaan uskollinen yhdelle.

(Maalaus William Blake)

Hämeestä Savoon

9.11. Kotikirjastosta eksyi käteeni Johannes Linnankosken Pakolaiset. Kuinka ollakaan, en voinut laskea käsistäni tätä pientä helmeä, vaikka minulla on alakerrassa auki parikin kirjaston kahden viikon kiirelainaa ja viisi muuta neljän viikon uutuutta, mm. paksu ja himottava Aale Tynnin elämäkerta. 

Pikkukaupungin tragikoomisia puolia on se, että uutuuskirjan saa valpas ja hereillä oleva neitsyt nopeasti, mutta sitten saattaakin tekstiviesti piipata tunnin välein, että uusi kirja on noudettavissa. Näin tapahtuu etenkin syksyisin, kun kirjoja tulee Finlandia-ehdokkaiksi ja joulumyyntiin. 

Takaisin Linnankoskeen, jonka kuvia etsiessä osui haaviini yllä kumottava Teuvo Puron teatterikuva Ikuinen taistelu, Linnankosken teoksesta sekin. Linnankoskihan ei ollut aikanaan eikä kai vieläkään monen mielestä vakavasti otettava klassikko. Oikeastaan vain Pakolaiset on kunnon kamaa niiden mielestä, joiden kirjallisuus on. Niin minunkin. Laulu tulipunaisesta kukasta lienee paras Suomi-filminä. 

En tällä erää kirjoita Pakolaisista sen enempää, mutta koettakaa huviksenne, nykyajan lapset, miltä teos teistä maistuu. Saatan kirjoittaa siitä Einesbaariin, vaikkei kukaan stadilainen olisi jaksanut lukea tätä pientä mietteliäästi etenevää maalaishelmeä loppuun asti. Pakolaisuusteemaa voisi ehkä soveltaa nykyajan maahanmuuttajiin. Voisi pohtia kypsän viisaasti, millä hiivatin oikeudella kokonainen ja vielä raskaana oleva laajennettu perhekunta änkee Hämeestä Savon sydänmaille sen maita ja mantuja, sen hedelmiä kuluttamaan ja oraita polkemaan. Tokko ne osaavat äestää niin kuin savolaiset? Ja kun vävy kuuluu olevan nuorempi kuin appensa! Mitä lie jumalatonta sakkia.

10.11. Vaan onnea kaikille isille, vaikka tangoissa heiluukin märkä lippu ja nurkissa viuhuu. Sisällä on hyvä syödä kakkua ja pelata koko perheen kesken vaikka sanapelejä. Minäkin nostin jo eilen illalla isän kultakehyksisen valokuvan piirongin päälle, kynttilän viereen. Eri puolille kuin muiden jo menneiden kuvat: äidin, koiran, kissan. 

Oman lapseni isä oli - on - kelpo isä. Tästä blogista löytyy vain yksi negatiivinen maininta hänestä, ja se on jäänyt minua vähän kaivelemaan, että niin kirjoitin, virtuaali kun on osoittaunut hyvin tulenaraksi maaperäksi mille tahansa lausumalle eskaloitua helvetillisiin sfääreihin. Kuka tahansa hyvä ihminen voi kaivaa puukon kupeeltaan ja alkaa sohia sillä hakien kohtaa, johon terä uppoaisi.  No, huvinsa kullakin. 

Omassa lapsuudessani olin isän tyttö, isän polvella istuja. Ehkä juuri siksi en olekaan pitänyt hänen hautaansa tai hänen valokuviinsa kovin kiinteää yhteyttä. - Mieluummin luen hänen paperiarkistojaan, etsin hänen sanojaan, mieltään. Eli en ole siis käynyt haudalla hautajaisten jälkeen. En syytä välimatkaa Satakunnasta Hämeeseen, ja voi olla, että vielä menen katsomaan, onko siellä enää hautaa. 

Mutta siis, miksi ihmisiä ei vain voitaisi aina polttaa ja panna uurnaan, jolle voisi kukin tehdä mitä haluaa? Sirotella maanviljelijän tuhkat kynnettyyn sarkaan ja emännän vaikka kamarin ikkunan alle pelargoniapenkkiin? Tai heitettäisiin yritysjohtajan pölyt yrityksen katolta alas vienolla tuulella. Syntyisi hienoja hetkiä, hienoja tilanteita, jos niistä tehtäisiin runo tai katkeamaton lyhytfilmi. Jokunen uurna varmaan saisi kyytiä jorpakkoonkin.

(Valokuva Teuvo Puro)

Ai kun oli lyhyt reissu

"- Ai kun oli lyhyt reissu. Mä todella nautin elämästä. ROT IN PIECES."

Mä oon Jolli-Setä Banaani ja mä pääsin siis vapaaksi, kun toi yks vohla on jo selvää pässinlihaa, tai siis naudanlihaa, hih.

Se oli niin tyhmä, ettei se suostunu meidän huumekuriiriksi,

ja niin me päätettiin tappaa se vuotamasta asioita.

Meitsi ei siedä vasikoita, kattokaas,

ja nyt elämä taas maittaa, voi jeesus.

Tulin tähän raadon blokiin näyttämään,

ett lehmä sai mitä ansaitsi. 

Että silleen. Kiitti vaan Suomen oikeuslaitos, ootte tosi reiluja.

Alensitte meijän tuomiot. Kiitti siis ihan vitusti.

(Valokuva ja tiedot IS)

Ahneella on

Mainokset ovat tulleet suomalaiseen  Youtubeen. Ainakin googlevetoista Chrome-selainta käytettäessä jokaisen katsomani musiikkiesityksen alkuun oli röyhähtänyt mainoksia. Yhdessä väitettiin, että tietokoneeni toimii vajavaisesti ja minun on parasta klikata nyt mainos auki ja ostaa taikaluu. 

Tämähän on hitonmoista valehtelua. Koneeni toimii hyvin. Mainostaja ansaitsisi sakot harhauttamisyrityksestä.

Olen aiemmin sadatellut nettisanomalehtien tarjoamien videoiden ja pelien - mahjong, pasianssi - pakkomainoksia ja siunannut mielessäni Youtubea sen kuluttajaa arvostavasta mainoksettomasta linjasta.  Vaan nyt tämäkin systeemi pilasi itsensä. Ellei klikkaa sieltä ja täältä, joutuu mainosriekunnan uhriksi.

Vaan jos valitsee selaimeksi Firefoxin, välttyy Youtuben mainossaasteen pakkokatselulta, luki yhdessä nörttikeskustelussa. Nappasin tuon yllä olevan matkamiehen Firefoxin selaimella, ja totisesti, minulla ei siinä ole mainossaastetta, vain Tuomarin ja Aija Puurtisen pistämätöntä veisuuta, jota rakastan. Miksi muuten vanhoja upeita virsiä ei lauleta enempää räkäisellä äänellä? Kurjillehan ne ovat laaditutkin. Olen hieman kyllästynyt Samuli Edelmanin siloiseen kirkkolauluun. Tom Waitsinkin räkäisyys on suloista. Leonard Cohen voisi olla vielä räkäisempi, joskin korutonkin töykeys puhuttelee, jos silmät viestivät syvyyttä. 

Maailma on rikkaitten Google-ihmisten, yritysjohtajien ja ennen kaikkea ahneitten ihmisten. Ahneella on, ahneelle kertyy. Uusista verotiedoista voi aika hyvin lukea ihmisten ahneusasteita.  Epäonnistuneet johtajat keikkuvat tulotilastojen kärjessä, ja maallikolle alkaa pikku hiljaa selvitä, että maailmassa pärjää taloudellisesti upeasti vain yritysjohtaja. Maailmassa ei rikastuta muulla kuin elämäntehtäväksi  jalostetulla ahneudella. 

Yritysjohtajien yhteinen ominaisuus ei ole siis älykkyys, vaan pikemminkin häikäilemättömyys. Eivät ollilat, eelopit, siilasmaat, alkiot, vehviläiset ja granit  ajattele muitten hyvää, ei heidän motiivinaan ole muitten auttaminen. Eivät he halua  muuta kuin voittoa itselleen ja luonnollisesti johtamalleen yritykselle eeloppia lukuunotttamatta - tai ehkä hän onkin vain ainoa nalkkiin jäänyt. Yrittäjältä vaaditaan myös sieluttomuutta, tunteettomuutta ja  asioiden priorisointia materian hyväksi.  

Viimeisellä portillakaan Pietarin luona yritysjohtajan silmissä ei siinnä rakkaan ihmisen silmäpari tai itse Herra,  niin kuin kurjan matkamiehen. Verkkokalvolle ovat piirtyneet ikuiset setelinkuvat. Takataskustaan hiipuva yritysjohtaja koettaa vielä löytää setelit, joilla taivaspaikan voisi ostaa ovelta.