Jos joku muuten kummastelee, miksi kannatan lämpimästi yksityisen terveyssektorin voimakasta lisäämistä ja tukemista, niin syy on juuri tässä: kunnallinen terveydenhoito ei ole enää pitkään aikaan ollut kaikkien ulottuvilla. Muutenkin se etääntyy yhä kauemmas tavallisesta ihmisestä, joka ei asu suurkaupunkien alueilla. Täällä Pikkukaupungissa on vuoden loppuun viikonloppupäivystys vain 20 kilometrin päässä, mutta vuoden vaihteessa sekin poistuu ja päivystys siirtyy 60 kilometrin päähän. Se merkitsee yhä enemmän kipuja ja kärsimystä ihmisille. Jos tämä on soteuudistusta, niin kunnallisesta terveydenhoidosta ei voi enää puhua. Ihmiset eivät tule odottamaan ja jonottamaan sairauksiensa kanssa, vaan siirtyvät yksityishoitoihin vaikka viimeisillä rahoillaan. Tämä lienee soteuudistajien tavoitekin. Lisätään luokkaeroja. Vain rutiköyhät jäävät kipujensa kanssa pakosta kunnalliseen viivytyshoitoon jonottamaan milloin mitäkin.
- Takaisin meikäläiseen. Poistatin sitten lopulta sen haljenneen viisaudenhampaan marraskuussa, ja siitä alkoivat komplikaatiot. Ensin poistettiin ikeneen jäänyt pienenpieni luunsiru, Sitten poistokohtaan nousi kaksi kertaa "omituinen patti", jonkalaista hammaslääkäri ei ollut eläissään nähnyt. Minä pyöritelin kauhuissani silmiäni operaatiovehkeet kitusissa. Ien putsattiin ja kirjoitettiin penisilliinikuuri. Kun se loppui kolme päivää sitten, alkoi julmettu korva- ja leukaperäsärky. Arvelin, että tässä menee nyt sitten toinen joulu peräkkäin pilalle saman hampaan ja korvan kanssa, ilman hoitoa.
Sattumoisin huomasin nettihaulla, että ennestään tuttu korva- ja kurkkulääkäri pitää yksityistä vastaanottoa vielä tänään. Sain kuin sainkin ajan. Ei tulehdusta, ei mitään vaarallista, paikat ovat siistit ja puhtaat, vain ikäviä ja pitkittyneitä kipuja ja ihon hieman poikkeuksellista reagointia käsittelyyn poiston jälkeen. Lisää kuitenkin antibiootteja ja varalle vatsaystävällinen uusi särkylääke. Niiden kanssa voit ottaa vaikka pirtua, sanoi lääkäri, kun kysyin, voinko juoda joulupöydässä lasin punaviiniä. Jouluni on pelastettu.
Jäin kiitollisena miettimään, kuka tai mikä oli se pelastava enkeli, joka auttoi minua saamaan melkein mahdottoman lääkärinajan lähes suljetusta pikkukaupungista. Tämä pieni tapaus oli minun jouluihmeeni. Tunsin nimittäin elävästi äidin läsnäolon, hän oli ihan lähelläni ja aistin hänet konkreettisesti elävänä energiana. Pillahdin itkuun, joka puhdisti pelot ja vähensi kipua.
Tässä oli vielä semmoinenkin pieni ihme, että sain juuri sen ainoan ajan, jolloin olin vapaa lähtemään lääkäriin. En nimittäin yleensä puhu sairauksistani kenellekään läheiselle, koska en halua tuottaa huolta. Lääkärille soitin siis salaa, kun tytär meni ulos koiran kanssa. Tiesin, että hän oli menossa päivällä 12 aikaan syömään vanhojen koulukavereittensa kanssa, ja kun minulle ilmoitettiin puhelimessa, että on yksi aika jäljellä, kello 12.15., olin ratketa ilosta. Pääsen lääkäriin tyttären huomaamatta. Ja näin myös kävi. Sanoin olleeni ostoksilla, kun hän kysyi, mitä olin tehnyt. Ja olinhan minä, ostoksilla apteekissa ja sitten vielä marketissa. En halua salata, mutta jostain syystä toimin aina näin. Kannan kipuni ja ehkä kuormanikin yksin enkä halua, että niistä tehdään numeroa.
Nyt on siis tulossa iloinen joulu. Särky on jo vähentynyt, vaikken aloittanut vielä antibioottikuuria enkä ole ottanut yhtään särkypilleriä. Tunne siitä, että jokin apu on saatavissa ja ettei maailma olekaan ihan suljettu paikka, on riemastuttava. Tämä pohjaa varmaan voimakkaaseen haluun selvitä yksin vaivaamatta läheisiä tai tuttuja. Jos näyttää siltä, ettei yksin selviä, kontrolli on menetettty, kaaos edessä. Onkohan tämä kontrollointihalua vai yleistä elämänpelkoa, en tiedä.
Huomenna tulee jouluvieras, tänään paistan vielä perunalaatikon ja nostan kuusen sisälle. Kinkunpaisto-operaatio on yön yli. Aamulla kinkku on murea ja hivenen ylikypsä. Joillekin joulu on iloinen juhla, monelle yksinäiselle surullinen. Minun jouluni on aika tunteellinen, iloinen mutta kaipuun täyttämä, sanoisin jopa harras, kaunis - mieleni halaa pientä patetiaa ja sentimentaalisuutta. Kaipaan äitiä ja kuolleita eläimiäni, Rubenia, von Kustia, Manua. Jos voisin, haluaisin käydä äidin haudalla, mökkipaikkakunnalla. Vaan siihen ei ole aikaa. Eikä kukaan muu halua semmoista. Voisin käydä ihan hyvin joulukirkossakin katsomassa, näenkö sieluni silmillä, miten siskoni laulaa polkkatukassaan Tulemme Jeesus pienoises, nyt Bee-eet-lehee-emiin seimelles. Päässä punainen lentäjänlakki. Minulla oli samanlainen, ja me veisasimme kilpaa toisiamme vilkuillen. Tämä on hilpein joulumuistoni lapsuudesta.
Moni sanoo nykyään vihaavansa joulua. Haluaisin ymmärtää tämän.