30.9.2020

Mä häntä seuraan


Aamu-uutisissa näytettiin pätkiä Trumpin ja Bidenin ensimmäisestä vaaliväittelystä. Trumpia en enää ihmettele, vaan Bidenia. Molemmat puhuivat toistensa päälle ja syyttelivät toisiaan. Piinaavaa, onneksi ei tarvinnut koko väittelyä katsoa.  En äänestäisi kumpaakaan, en olisi kummankaan seuraaja millään somealustalla. Bidenillä olisi ollut tuhannen taalan paikka näyttää voimansa ja kykynsä. 

On  erikoista, ettei koko Amerikasta löydy parempia ehdokkaita. Toinen on mielestäni liian vanha presidentin raskaaseen tehtävään, hauras vanhus, toinen on jo osoittanut narsistin elkeillään mahdottomuutensa presidentiksi. 

Missä nuoruus, viriili miehuus tai naisvoima? Tai  reipas toiseus, jos se ei ole kaikessa kantava teema? Mikä Amerikkaa vaivaa, jos nämä kaksi ovat maan kantavat johtohahmot? Mikä tahansa muu maa pystyy parempaan.

Meillä -  toisin kuin Amerikassa - on viisas ja kaunis presidentti, jota voitaisiin kuunnella enemmänkin. Jopa hallituksen taholtakin. Ei haittaa, vaikka perheessä on Lennu, lyttäkuonoinen koira, jolla voi olla hengitysvaikeuksia uusimman tiedon valossa. Kaikillahan näitä lyttäkuonoja on, eikä vanhaa koiraa hylätä viankaan vuoksi. Otetaan seuraavaksi sitten pitempikuonoinen lemmikki, jonka hengitys käy vaivatta kiihkeissäkin palloleikeissä.

Hyvä päätös presidenttiparilta olla pitämättä linnan juhlia koronatilanteen kiihtymisvaiheessa. Seuraavana vuonna sitten kahta komeammat juhlat, koska Suomi on juhlansa ansainnut ja kansakunnan kerma paikkansa lunastanut. Nyt on aika hillitä koronan leviäminen kaikin keinoin. Kunpa vanhemmatkin harrastaisivat kotikasvatusta teineilleen ja panisivat näiden bilettämiset aisoihin joksikin aikaa. Nuoret uhkaavat pilata kaikkien joulun, ja se on mielestäni vanhempien  käsissä nyt.

Kaikille itsenäisyysjuhlan arvostelijoille voisi sanoa, että menkää ja tehkää sama perässä. Suomi on vapaa maa ja meillä on ilmainen koulutus. Kenestä tahansa voi tulla millainen vaikuttaja tahansa. Sanna Marinissa on mainio esimerkki uhriasemasta - viittaan nyt intersektionalismiin, yhteen hallituksen pointtiin - noususta maan korkeimmille palleille. Hyvä Suomi! Ja hyvä Sanna Marin, mutta pidäpäs soukempaa suuta yrityksiinkin päin. Johtavan poliitikon tehtävä ei ole neuvoa yritysjohtajia siitä, mitä tulee tehdä. Ellei ole kaupallista koulutusta. 

21.9.2020

Kuvassa Mauno Koivisto

 


Luin lehdestä, että muudan miekkonen oli antanut kotiporsailleen nimet Husu ja Suldaan. 

No, mikäs siinä, olihan minullakin koira, jonka nimesin Mauno Koivistoksi, tuttavallisesti Manuksi. Nyt Manu on jo kuollut, mutta olen asettanut hänen kuvansa piirongin päälle, muiden edesmenneiden läheisten viereen. Rivissä on rakkaita, ihmisiä, kissoja, koiria sulassa sovussa. Kaikilla paikka syvällä sydämessä. Mauno Koivistoa olen itkenyt enemmän kuin siskon miestä, jonka kuva on tuoreimpana rivissä.

Onkohan minun nyt syytä mainita, etten pidä eräästä Husu-nimisestä suomalaismiehestä, en ollenkaan. Hän tuntuu valehtelevalta lierolta. Muistaakseni hän jäi kiinni keksitystä rasismijutusta. Asiakas oli alkanut nimitellä häntä, taksikuskia,  ja hän oli poistanut rasistin tien poskeen. Kun asiaa tutkittiin taksikeskuksessa, kävi ilmi, että juttu ei ollut totta. Ei ollut tällaista asiakasta. Husu oli keksinyt kaiken omasta päästään.

Tässä kohden minuun menee piru, ainakin pikkupiru. Alan nimittäin epäillä, että Husun aiemmin mediaan tuoma hirttoköysi olikin hänen itsensä itselleen lähettämä. - Vaan kaipa se oli hänelle oikeasti lähetetty. Hänhän oli tuolloin vielä viaton eikä antanut aihetta minkäänlaiseen kiusantekoon. Kenelläkään ei ollut muuta syytä hirttoköyteen kuin alkeellinen rasismi. Itseni on vaikea ymmärtää tällaista ajatuksenjuoksua. Eihän ihon väri aivokuorta läpäise. 

Tästä Suldaanista en osaa sanoa epäilyksen sanaa, sillä mies vaikuttaa umpirehelliseltä kiltiltä suomalaismieheltä. Ei kai häneltä eikä hänen äidiltään tai siskoltaan valheita löydy. Muistaakseni poliisi oli kohdellut Suldaanin perheen naisia joskus huonosti. Vai miten se meni? Heiltä oli kysytty papereita, mikä on selvä merkki rasismista. Sekin on rasismia, että opettaja ei suostu nostamaan mustan pojan lattialle pudottamaa kynää, vaikka tämä käskee. Rasisti!

Mitä tulee sikaan noin ylipäänsä, se on yksi lempieläimistäni viisautensa ja suloisen olemuksensa vuoksi. Sikahan on myös oikeasti puhdas eläin. Se on ihminen, yleensä kepulainen, joka pitää possujansa töhnäisessä läävässä. Voisin pussata sian vaaleanpunaista töpselikärsää. Olen itsekin kantanut erään seurustelusuhteeni ajan lempinimeä Nasu, ja voin vannoa, että se oli rakkaudella annettu nimi. 

Sitä jään miettimään, olisiko intialaiselle kunnia, jos lehmälle annettaisiin hänen nimensä? Ja sitäkin pohdin, olisiko maailma vapaa rasismista vasta sitten, kun muukalaistaustaista ihmistä voitaisiin parodioida tai jopa pilkata niin kuin kotoistaustaista suomalaista. 

Viittaan jälleen kerran television Sisko ja sen veli -sarjassa esiintyneeseen kehitysvammaiseen poikaan, jota katsojat nimittivät kehariksi ja jota he nauroivat makeasti. Moni hyvä ihminen pöyristyi ja sanoi, ettei kehitysvammaiselle saa nauraa. 

Huomatkaapas tässä välissä muuten, että tämä oli varhaista intersektionalismia: uhriasemassa olevalle ei saa nauraa. Jo 80-luvulla! Väitän, että tämän suunnan juuret ovatkin meillä syvässä luterilaisessa puritanismissa. On hienoa, että modernin hallituksen nuoret naiset ajavat tätä holli tupaan -systeemiä takaisin käytäntöön.

Takaisin Siskoon ja sen veljeen. Tämä reipas kehitysvammainen poika ei siis halunnut ymmärtää uhriasemaansa hyvien ihmisten viitoittamalla tavalla, vaan sanoi haastattelussa, että hänelle pitää saada nauraa ja häntä pitää saada pilkata. Vasta silloin hän tuntee olevansa tasa-arvoinen muiden kanssa. Terveitäkin saa pilkata, joten miksi ei häntä. Tämä avasi minun silmäni. Poika oli viisaampi kuin kaikki hänen uhriuttajansa.

(Valokuva Iines, kuvassa Manu, 13-vuotias, puoliksi newfounlandinkoira)

14.9.2020

Kakkahäpeä Loimijoessa



Uimala oli Loimijoen rannassa, alajuoksulla.  Vieressä oli kuvassa näkyvä VPK:n talo, jonka alakerrassa toimivat sekä elokuvateatteri että  helluntailaisten kokoontumistila.  Tien toisella puolen oli vaatturi Pokkisen talo. 

Loimijokihan virtaa Tammelasta alkaen hiljalleen viisikymmentäneljä metriä alemmas, viljavien savipeltojen halki ja yhtyy Kokemäenjokeen, joka päätyy Porin tienoilla Selkämereen. Joen vesi on samean ruskeaa, läpinäkymätöntä. Muistan, että kun laskeutui veteen, mitään ei näkynyt ihmisestä veden läpi, ei edes omaa kättä. 

Niinpä, kun minun tuli kerran kova kakkahätä vedessä ollessani, juuri tuossa uimapaikassa, josta kuva on, kakkasin veteen, koska  en halunnut lähteä uimasta pois. Eihän tumma kakkakikare näy veden läpi pudotessaan pohjaan, ajattelin. Niinpä annoin kakan tulla matalan rannan syvemmässä päässä. Veteenhän pissattiinkin yleisesti, ei ollut vessoja rannalla.

Uin muina miehinä takaisin matalammalle ja katsoin taakseni. Kakkakikare oli plumsahtanut pintaan ja kellui iloisesti kohden matalaa, jossa oli uimareita. Että tietäkäät, rakkaat lukijat tämä, jos teidät yllättää kova kakkahätä vedessä ollessanne. Kakka ei uppoa, maan vetovoima ei toimi vedessä ainakaan kakan suhteen. 

Halusin vaipua maan rakoon tai ehkä pikemminkin veden alle, kun näin kelluvan pökäleen lähestyvän uimareita, ja minä siinä pökäleen vieressä. Hädissäni tein aaltoja poispäin ja kikare ulkonikin hieman, mutta ei hävinnyt minnekään. Siinä se oli ja julisti häpeää, jonka tulisin kohta kokemaan. En voinut lähteä minnekään, sillä kohtalaisen iso pökäle olisi tullut takaani kaikkien silmiin ja olisi aiheuttanut huutoa ja pilkkaa ja naurua. 

Minähän otin  kakan käteeni ja muusasin sen veden alla, jolloin se hajosi hiutaleiksi. Kukaan ei huomannut mitään, koska kaikki puljasivat omia temppujaan vedessä, ja vesi oli näkymätöntä ja melkein mustaa.

Myöhempinä vuosina Loimijoki asetettiin siltä kohdin uimakieltoon useiksi vuosiksi. En tiedä, johtuiko se meikäläisen kakkakikareesta vai Forssasta asti tulleista tehtaan päästöistä ja viljavien savipeltojen ja taajamisen lannoitteista ja saasteista. Nyt uimala on perustettu uudelleen ja paikalla on hienot laiturit.



Kuvissa on siis tuo kakkauimala. Minä olen etualalla, sisko vieressä. Huomatkaa mutrut ilmeemme. Meitä nimittäin harmitti ja hävetti, kun isä komensi meidät uimaan ja sihtaili meitä laatikkokamerallaan noiden takana olevien tuttujen poikien naureskellessa ja ihmetellessä isän touhuja ja likkojen uimista.

(Valokuvat isäni ottamia, olen käsitellyt niitä hieman kuvankäsittelyohjelmalla.)