Kasvatammeko arvoinvalideja?

Yksikin pyhyyden kokemus lapsuudessa voi aikuisena pelastaa ihmisen tuhosta. (Fjodor Dostojevski)

Ihminen, jolle mikään ei ole pyhää, ei ole enää ihminen. (Eino Kaila)

Tietoa ei hallita tiedolla, sitä voidaan hallita vain arvoilla. (Aivotutkija, professori Matti Bergström)

Sinäkö loit mun, vai sinut ihmisen kaipuu, mutta sen tiennen ja osaan ottaa lukuun: Sinua vailla kuulumme susien sukuun. (Aaro Hellaakoski, Hengen manaus)

Myös se, että ei tarjota arvoja, on jo arvovalinta. (Soili Tiimonen, HS 24.12.)

Olen kolmatta aamua tavaillut Soili Tiimosen kirjoitusta Helsingin Sanomien joulunumerosta. Tiimonen kysyy artikkelissaan Onko lapsistamme kasvamassa arvoinvalideja mm. sitä, saako pyhän kosketus tuntua päiväkotien ja koulujen juhlaperinteissä, vai kuihtuuko joulunvietto tonttuhyppelyksi. Tiimonen on sitä mieltä, että olemme kasvattamassa lapsistamme arvoinvalideja, joilla on ylen määrin tietoa, mutta joilta puuttuu halua sitoutua yhteisössä yleisesti hyväksyttyihin arvoihin.

Huolimatta Pisa-tutkimuksen loistavista tuloksista koululaiset viihtyvät koulussa huonosti, mikä todistaa osaltaan sen, että tiedollinen tehokkuus ei riitä. Se, että ei tarjota arvoja, on arvovalinta minunkin mielestäni, ja oikeastaan se on jopa yllättävän tiukka asenne, kun sitä pohtii. Vanhemmat jotka eivät ohjaa lapsen kulkua risteävissä haaroissa millään tavalla, jättävät lapsen yksin vaatien häneltä vahvuutta selvitä ilman eväitä pitkästä matkasta. He luottavat siihen, että lapsi valmistaa eväänsä itse sellaista aineksista, jotka hänestä tuntuvat miellyttäviltä. Mutta miten lapsi voi tehdä valintoja, jos häneltä puuttuvat suuntimat, kriteerit? Eikö minkä tahansa suuntiman antaminen ole kuin majakka, joka loistaa pimeässä ohjaten laivaa luokseen? Majakkasaarelta voisi sitten suunnistaa tosia majakoita kohden, uusille saarille ja yhä pidemmille reiteille.

Onko missään koskaan tutkittu sitä seikkaa, kasvaako rajoitta kasvanut lapsi itseohjautuvasti eettisiä valintoja osaavaksi, muita ja itseään kunnioittavaksi yhteisön jäseneksi? Vai kasvaako hänestä sellainen, jonka toivotus kuuluu: Olkaa hyviä itsellenne (Indican joulutoivotus radiossa) tai ei se meidän syy oo, jos on suunta hukassa (Tiktakin laulusta)?

Vanhana hippinä minun pitäisi tietenkin paheksua sitä, että Tiimonen puhuu kodista, uskonnosta ja isänmaasta, mutta hän tekee sen vailla mahtipontisuutta, toteavasti. Kas näin: Tämän sanoman [koti, uskonto ja isänmaa] arvopohja murennettiin 30 - 40 vuotta sitten, kun nuori, radikaali sukupolvi käytti sitä mediassa lähinnä pilailumielessä. Olemmeko niittämässä silloin kylvettyä satoa?

Luulen, että Tiimonen on osittain oikeassa. Näinhän siinä kävi, turha sitä on kieltää. Muistan tapauksen, jolloin vasta-aloittaneena opiskelijana istuin silloisen poikaystäväni kanssa eräässä turkulaisessa kapakassa, ja samaan pöytään tuli istumaan muuan sotaveteraani. Poikaystävä kävi ankaraan sanalliseen hyökkäykseen tätä veteraania vastaan mm. kuulustellen tältä syytä, miksi tämä ylipäänsä osallistui sotaan. Tällainen tyyli oli aivan yleistä ja tavoiteltavaa, ja siinä ei nähty mitään eettisesti väärää, päinvastoin, vanhat aatteet tuli murskata kantapään alle. Kun nyt mietin, en pasifistinakaan tiedä, millä tavalla tuollainen ihmisten kohtelu oli muka eettisesti oikeutetumpaa kuin vaikkapa maansa puolustus. Oikeasti tuon ajan radikaalit olivat kylmän tuntuisia ja kohtelivat mm. naisia sovinistisesti ja muutenkin huonosti vapaan rakkauden nimissä. Naiset antautuivatkin varsin yleisesti ja auliisti miehille. Jos ihminen ei tunnustanut aatetta, hän oli lahtari tai porvarinperkele.

Uskallan siis puolustaa Tiimosen konservatiivista lausahdusta, vaikka en ole koskaan ollut kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta rintoihin lyöjä, ja vaikka olen aika uudismielinen monissa asioissa. Huomaan lisäksi, että minussa asuu peruskunnioitus noita kaikkia kolmea arvoa kohtaan. Koti on yhteiskunnan perusyksikkö, ja sieltä lähtee jokaisen lapsen onnellisuus ja tulevaisuus. Uskonto on kaikilla kulttuureilla, omanlaisensa, ja myös ns. uskonnottomilla primitiivikansoilla oli ja on edelleen tarve kokea pyhän kosketus, joka on ihmiskunnalle arkkityyppinen kokemus, tunne ja tarve, joka erottaa ihmisen eläimestä. Isänmaa puolestaan on ihmisen kieli ja asuinsija, siksi tärkeä.

Nämä indicat ja tiktakit ja pekka-eerikkiauviset ovat tuon edellä mainitun sukupolven rajattoman kasvatuksen hedelmää. Heidän arvotyhjiönsä näyttää mainituissa tapauksissa täyttyneen suurella egolla tai epäyhteisöllisillä äärimmäisen tuhoisilla arvoilla. Omassa työssäni huomasin tuon muista piittaamattoman itsekkyyden olevan arvo vailla vertaa samanikäisten opiskelijoiden keskuudessa. Ääri-ideologioita, etenkin rasistista suhtautumista vilahteli myös esseissä ja puheissa, jos niissä nyt yleensä mitään vilahteli.

Tällaisia siis pohdin joulunvieton lomassa, ja olen oikeastaan hieman järkyttynyt epäilyksistäni ja ajatuksistani siitä, voisiko Tiimosen artikkelin kaltaisessa puheessa olla perää. Edelleenhän olisi fiksua ja edistyksellistä puhua koti-uskonto-isänmaa-akselin naurettavuudesta tai tuhoavista voimista. Sen sijaan mietinkin, voisiko vaihteeksi katsoa asiaa kiihkottomasti ja pohtia, mitä tuhoa nuoressa tai lapsessa saa aikaan se, että hänelle ei tarjota arvoja vaan arvotyhjiö? Kotona ei keskustella, koulussa oletetaan oppilaiden toimivan itseohjautuvasti, vaikka nämä suorastaan janoavat sitä, että joku sanoisi jotakin selkeästi, antaisi jonkin suuntiman, josta jatkaa matkaa. Eikö sanotun päälle ole parempi rakentaa kuin kuopan päälle?

(Maalaus Domenico Ghirlandaio)

Toivon teille, hyvät lukijat,

kiireettömiä lukuhetkiä tai

yhdessäoloa ja valoa tai

ruumiin nautintoja tai

sopivaa liikuntaa! Sitä toivon, mikä kullekin on mieluisaa.

Lämmintä ja hyvää joulunaikaa itse kullekin!

(Alimmat kortit Jenny Nyström)

Lehvän alta

Otin molemmat blogini pois Blogilistan tilasto-TOP-seurannasta, jossa en enää nähnyt mieltä. Jään toistaiseksi edelleen kirjoittelemaan, mutta hieman lehden alta, niin kuin Wendelinin kuvan tyttötonttu. Eksyy tänne kuka eksyy, niin lämpimästi tervetuloa edelleenkin. Kommentit ovat yhtä vapaita ja odotettuja kuin ennenkin, kaikilta kävijöiltä. Ja toivon että keskusteluakin syntyy!

Olen pettynyt täällä aika moneen seikkaan, mutta niistä ei tällä erää enempää, sillä riemullinen joulujuhla on jo ovella. Sen verran vain sanon, että kanssabloggaajista pidän, en näe mitään pettymyksen aihetta sillä suunnalla, päinvastoin.

Mutta asiaan: Tänään hain palvaamosta seitsemän kilon kinkun, ja torilta korkean kuusen. Kaikki on valmiina, vain hieman jynssöä vielä ja koristelua, ja joulurauha laskeutuu näille lakeuksille. En toivota vielä hyvää joulua, vaan panen kortin tähän erikseen.

Nyt kuumaa glögiä ja pipari.

(Martta Wendelinin kortti)

Lapsuusmeemi

Kampa. Äiti veti kamman terävällä kärjellä päähän sivujakauksen niin että päänahka soi. Otsatukka kiinnitettiin hiuspinnillä sivuun tai kohtisuoraan taakse.

Nenäliina. Nenäliinat olivat kankaisia, miehillä isoja ja ruudullisia, naisilla pieniä ja sieviä. Ne niistettiin ajan tavan mukaan täyteen, ennen kuin ne vaihdettiin uuteen. Tärkeisiin tilaisuuksiin saatiin puhdas pitsireunuksinen nenäliina, vaikka vanhassa olisi ollut vielä niistovaraa.

Lintu. Otettiin rampa varis kiinni ja pantiin se pahvilaatikkoon. Nimeksi annettiin Kalle ja ajateltiin, että nyt saatiin oma lintu. Aamulla pahvilaatikko oli tyhjä, kansi auki, joku oli päästänyt sen vapaaksi.

Meri. Ranta oli matala lahdenpohjukka, ja pohja vihertävää samettia tai kiharaista valkoista hiekkaa, jossa näkyi pieniä simpukoita ja näkinkenkiä. On selvää, että etsittiin helmiä. Merivesi oli sulaa kultaa, auringonvälkkeistä loistavaa metallia, jonka jalka läpäisi. Pikkukaloja kiisi parvina jalkojen välistä.

Harmoni. Naapurissa asui täti, joka piti pyhäkoulua lapsille. Peräkamarissa oli harmoni. Siitä vedeltiin nappuloita ulos ja poljettiin jaloilla, ja soitettiin virsiä ja laulettiin hallelujaata. Jalat eivät ylettyneet polkusille, mutta nappuloita oli kiva vedellä. Kuului naksahdus aina, kun nappula tuli ulos.

Kello. Äiti näytti seinäkellosta, että kun isoviisari on alhaalla kohtisuoraan ja pikkuviisari kahdeksikon ja yhdeksikön välissä, lähdet kouluun, yksinäsi. Pukeuduin ja raahasin kellon alle tuolin, jolle nousin katselemaan, koska isoviisari olisi alhaalla.

Oksentaminen. En oksentanut koskaan. Sisareni oksensi sen sijaan joka kerta linja-autossa. Hänelle otettiin aina ruskea paperipussi mukaan, ja tietyssä mutkassa tuli oksennus kuin manulle illallinen.

Mummo. Mummoni kuolivat varhain, ja muistan vain isotädin Olgan. Kysyin häneltä, miten hän voi olla neiti, vaikka on niin vanha. Hän istui aina keinutuolissa ja piirongin kulmalla oli luumuja liossa vesilasissa, sillä Olga kärsi ummetuksesta.

Ukkonen. Ukkonen yllätti perheemme pienessä soutuveneessä keskellä merenselkää, ja huomasin, että vanhemmat hätääntyivät. Pelkäsin myös ikkunalasien helinää ukkosella.

Kirja. Sain joulupukilta Raul Roineen Suomen kansan suuren satukirjan. Kun opettaja kyseli joululahjoja, meinasin pakahtua ylpeyteen, kun sanoin tämän kirjan nimen. Opettaja pyysi minua tuomaan sen kouluun. Sain toimia esilukijana, ja olin täpinöissäni.

Pipo. Siis lakkihan oli lentäjänlakki, mutta oli minulla villamyssykin. Oli selvää, että aina talvella oli lakki päässä. Lättähatuillakin oli laakeat lierihatut rasvalettinsä päällä keikkumassa, meillä maaseudulla vielä 60-luvulle tultaessa.

Matematiikka. Ei se mitään matematiikkaa ollut, vaan laskentoa. Usein oli sellaisia laskuja, että mitä kaupan ostokset maksavat yhteensä, kun ostetaan litra maitoa ja pala makkaraa. Ja mitä Pekka sai takaisin rahasta, kun maksoi tuhannella markalla.

Hiukset. Minulla oli lapsena aina polkkatukka. Suorat vaaleat hiukset, joka pestiin kerran viikossa saunassa. Pinnejä käytettiin paljon ja rusettia tukassa. Rusettinauhoja silitettiin sunnuntaisin. Äidillä oli tumma ja kihara tukka, isällä myös musta paksu ja taipuisa hiuksisto. Me lapset olimme liinatukkia.

Sisar. Sisaren kanssa leikittiin ja tapeltiin. Pikkusiskona sain siskon vanhat vaatteet ja kirjat, en yleensä koskaan pääsyt korkkaamaan mitään uutena. Muutenkin minun käskettiin aina ottaa mallia isosta siskosta.

Ikkuna. Nuolin ikkunasta kyyneliäni ja räkääni, kun itkin äidin perään. Ikkunaa klähmittiin muutenkin usein. Puhallettiin lämpimästä suusta huurupöllähdys ja piirrettiin sormella huuruun kuvia.

Kalenteri. Isän toimiston pöydällä oli pöytäpäivyri, josta sain kääntää uuden lehden päivittäin. Omaa kalenteria ei lapsella ollut, ensimmäinen kalenteri oli vasta Teinimuistio, joka oli salaisuuksia täynnä.

Puuro. Äiti vatkasi polvien välissä kulhossa vispipuuroa, joka oli hyvää. Tehtiin myös siskon herkkua, suklaapuuroa, mutta minä en mennyt siihen lankaan. Sehän oli vain puuroa, ei suklaata.

Kynsilakka. Panin kynsiini liimaa ja annoin sen kovettua kiiltäväksi kuoreksi. Värjäsin myös sinipunakynän punaisella päällä kynnet punaisiksi. Kenkiin pantiin laakea kivi kantapään alle, ja ne olivat korkokengät.

Aita. Noustiin kavereiden kanssa toisessa kerroksessa olevan ulkoterassin aidan päälle ja - hypättiin maahan. Hirveä isku koko elimistöön, varmaan munuaiset siirtyivät paikoiltaan. Olo oli epävarma, mutta jaloilleni pääsin.

Metsä. Ei metsä merkinnyt mitään pienelle, oli vaan suuri viidakko, joka monesti liittyi myös puolukkaretkiin, joita inhosin, koska poiminta oli pakkotahtista työtä. Vähän vanhempana vasta löysin metsän ihanuudet.

+ Tali. Opettaja kysyi alaluokilla, kenen kotona olisi talia, niin voisi tuoda kouluun lintulaudalle. Minä viittasin innokkaana, kun muistin kynttilät. Kotona nauru maittoi muille paitsi minulle. Jouduin lisäksi selittämään koulussa, että luulin talia kynttilöiksi. Voi taivahan talikynttilät!

Tämä yllä oleva meemi on jo jonkin aikaa kiertänyt blogeissa. Viimeksi olen törmännyt tähän häiriöklinikalla ja Sokean kanan jyvälaarissa. Kustakin sanasta kerrotaan lapsuusmuisto ja lopuksi perään lisätään oma, uusi sana.

(Maalaus Mary Curtis Richardson)

Mieleni minun tekevi

Minun on pakko päästä aina välillä metsään, josta löydän mielenmaisemani, jossa kaikki stressi katoaa.. Tänään löysin ihanan uuden metsän, joka tulee antamaan minulle vielä paljon, oli kaamosväritys tai kevään hennot sävyt. En ole koskaan ennen ollut tässä metsässä!

Kuljin siis sattuman oikusta valitsemaani tietä pitkin yhä syvemmälle metsään, rohkeasti, vaikka näiden lakeuksien rajamailla on huhuttu liikuskelevan susilauman. Tähän asti kuljin polkua, tämä oli tämänkertainen päätepiste, pari kilometriä outoa metsätietä, ja sivupolulle poikkeamat päälle. Mieltäni kutkuttaa ensi kerralla mennä vielä pidemmäs, oikealle kaartavan mutkan taakse. En yhtään tiedä, mitä sieltä paljastuu.

Kulkijaa hämmästytti keskellä sumuista metsää, polun mutkassa lasta tuudittava hahmo. Kuin Neitsyt Maria ja lapsi. Jos nyt tulisi pehmeä lumisade, tietäisi kyllä, mistä saisi kuvan joulukorttiinsa! Ohut lumivaippa suojaisi äitiä ja lasta ja ääriviivat piirtyisivät valoa hohtavasti, kuin taivaallinen näky.

Jossain polun varren jäätyneessä lätäkössä oli selvästi kalevalainen lintu, juuri se, josta on tehty koru, jossa linnun jalat keikkuvat iloisesti kuin marionetilla. Paljaiden puiden oksilla oli tuhansia kirkkaita vesipisaroita.

Kaupungin valoihin oli hyvä palata keuhkot täynnä metsän raikasta ja kosteaa ilmaa.

(Valokuvat Iines 17.12.2007. Kuvat kannattaa klikata suuremmiksi lähitarkastelua varten.)

Blogilistan kuolleet sielut

Blogilista on vaihtanut omistajaa. Listan johdossa on nyt tiimi, joka hakee uudistuksia ja on luvannut kehittää palvelua innokkaasti ja kunnianhimoisesti. Olisiko nyt myös aika ajaa vanhan Blogilista.fi:n tilastot alas ja aloittaa nollasta? Vaikka uudenvuodenpäivänä?

Esimerkiksi vanha Top-listahan pohjaa tilauksiin, joita lukijat tekevät. Kertooko lista todellisen suosion, kuitenkaan? Ovatko tilaajat aina myös todellisia eläviä lukijoita? Voisiko olla niin, että joukossa on kuolleita sieluja, haamuja? Jos on, niin olisiko mahdollista siivota nämä kuolleet sielut listalta pois?

Kummastusta herättää se, että vaikka suosittu blogi lopettaa, niin tilaajia jää kuolleeseen blogiin satamäärin, mikäli vainajaa roikotetaan edelleen listoilla. Mitä tällainen kertoo tilauksista? Entä mitä se kertoo, että elävä blogi on tilastoissa Top-listan kärkisatasessa tai on muuten hyvin sijoittunut, vaikka sen lukijamäärä voi olla romahtanut tilaajamäärää huomattavasti pienemmäksi? Kertooko se siitä, että tilauksia tehdään harkitsematta hetken huumassa, kännipäissä, kaverien kesken toveripiirissä vai siitä, että ei muisteta Blogilistan käyttäjätunnuksia ja salasanoja vai siitä, että käynti blogimaailmassa on jäänyt oletettua lyhyemmäksi?

On selvää, että kun blogien määrä on räjähtänyt supernovan lailla, systeemejä koetellaan. Jos vanhat suosikit kulkevat vääjäämättä listaa alaspäin, tilastojen tulisi näyttää tämä rehellisesti. Kuolleisiin sieluihin perustuvan Top-listan informatiivisuus voidaan siis kyseenalaistaa. Tarvitaanko tällaista listaa ollenkaan?

Kun tulin itse blogilistalle, listalla oli vain 4 000 blogia, ja tuntui että kaikki tunsivat toisensa. Minäkin puhuttelin rohkeasti listan terävintä kärkeä, ja toki myös häntäpäätä. Nyt kolmen vuoden jälkeen, blogeja on yli 12 000, ja tilanne tuntuu hallitsemattomalta. Kärki on edelleen kyllä sama (sic!), mutta enää en rohkene juurikaan puhutella heitä, ja häntäpää taas on kadonnut ulottumattomiin. Itse puksuttelen jossain keskivertoporukoissa, ja hyvä niin. Ihmettelen, miten uudet blogit löytävät ylipäätään sijaa Top-listalta, kun vanhat jermut blogeineen keikkuvat edelleen ensisatasessa ja ainakin toisella sataslistalla, osa ehkä haamutilausmäärillään. Vai voiko siis olla kyseessä todellinen Top 100?

Muilta osin pidän blogilistaa hyvänä yhteisenä foorumina, ja luotan eniten lukijamäärien tilastointiin. Omaa sijoitustani en enää tarkistele edes päivittäin, joten tästä ei ole kyse kirjoituksessani. Kuuma lista on hyvä uutuuksien esiintuojana, mutta varsin ohjaileva sekin on, sillä kärkeen rynnistetään enemmän kaikkien markkinointioppien mukaisesti kuin blogin laadulla.

Rehellisimmän lukijamäärätuloksenhan saa nykyään omista blogilaskureista, ei blogilistalta. Jotain tarttis siis tehdä! Ydinkysymys uskottavuuden nimissä: Miten saada haamutilaajat/ kuolleet tilaajat karsittua Top-listalta? Voisiko olla jotain muuta kuin tilauksiin perustuva suosion mittaus?

(Nikolai Gogolin teoksen kansikuva)

Bloggaamisen paradigmoja

Bloggaaminenhan on oman todellisuutensa jäljentämistä kuvitellulle lukijaryhmälle. Jokainen näppäimen piirto on erilainen ja arvokas, vaikka kuvauksen kohde olisi sama, esimerkiksi pohdinta teemasta bloggaaminen vai blogaaminen. Ikuisuusaihe, kuten alastoman ihmisvartalon piirtäminen hiilikynällä piirustuskartongille.

Oikea muotohan on luonnollisesti kaksoiskonsonantillinen bloggaaminen, vaikkei Kielitoimisto sitä uskallakaan sanoa selkeästi. Se jättää nykyään aina takaportin auki pakenemista varten, koska sarjatulta tulee aina, kun sanoo, että tämä on oikein, tätä pitää käyttää. Kielitoimisto siis suosittaa "bloggaaminen"-muotoa, muttei lyö luukkuja kiinni "blogaamiseltakaan", koska se nyt on vieras lainasana, josta ei oikein vielä tiedä. Parasta siis pokkuroida, jottei se vaan ajattele meistä kovakonsonanttisista ja rumakielisistä junteista pahaa. Ja jottei kukaan vedä käskytyksestä hernettä nenäänsä.

Vierassana eli yleisimmin englannin kielestä ja ennen kaikkea Amerikan mantereelta Suomeen napattu sana käy läpi tietyn prosessin, ennen kuin se hyväksyy uuden isäntämaan. Prosessin ensimmäinen vaihe on mukautumattomuus, sellaisenaan tarjoutuminen, ota tai jätä, tai olet juntti häiskä. Tämän ryhmän sanoja löytyy informaatioteknologiasta, joka tulee hallita alkukielellä, koska muutenhan me jäämme luonnollisesti paitsioon Ameriikasta ja ollaan itäjuntteja. Tähän ykkösryhmään eli varsinaiseen prosessiin ehtimättömiä sanoja löytyy vielä mm. itäuusimaalaisilta dynaamisilta työpaikoilta, joissa Key Account ja Are Sales ja Product Managerit hääräävät.

Prosessin toisessa vaiheessa uusi sanatulokas antaa vähän periksi ja pudottaa koreimmat lainahöyhenensä, jolloin beet ja geet ja konsonanttikasaumat ja konsonanttiloput vaihtuvat suomalaiskansallisiin koviin klusiileihin pee ja koo, kasaumat laihtuvat yksinäiskonsonanteiksi ja viimeisen konsonantin perään lykätään jokin johdin, vaikka -(a)ta tai loppu-i, kuten vaikkapa blog/i tai daunlouda/ta tai uplouda/ta. Olennaista on, että tulokasta kohdellaan hellällä kädellä ja omitaan se omaan ryhmään, jonka piiriin itse kuulutaan ja hallitaan osaamista.

Kolmannessa vaiheessa sanatulokkaalta riisutaan viimeisetkin vieraskoreudet, ja se sulautuu kantaväestöön niin, ettei sekään enää huomaa tulokkaan muukalaisuutta, vaan pitää omanaan. Tähän ryhmään kuuluvat vaikkapa kahvi, luumu ja neilikka ja netti. Ja ehkäpä joskus ploki tai aivan loppuun asti vietynä loki. Viime mainittua kehitystä tietenkin haittaa se, että ilmiasu on jo varattu toiseen merkitykseen! Vaikka onhan meillä homonyymit kuten vaikka kuusi - ja kuusi.

Kun sanatulokas etenee kuvatussa kolmiportaisessa prosessissa kohden viimeistä kehitysvaihettaan, se kohtaa vaikeuksia, ennen kaikkea kun sitä taivutellaan ja revitään eri suuntiin. Sitä hämmästellään, että mikä se oikein on miehiään, tuleeko sitä riepottaa kuten omaa vai pitääkö sitä pokkuroida edelleen, vaikka se tuntuu jo tutulta. Ja ennen kaikkea: pitääkö meidän itse mukautua siihen ja muuttaa omaa systeemiä sen vuoksi, koska sehän on vieras ja siis parempi kuin me, itäjuntit?

Ei ei ja ei. Kielen rakennejärjestelmä on kansakunnan kulttuurin siirtämisväline, ajattelun pohja ja kanssakäymisen väline. Eivät perustat niin vaan muutu, vaan vieras tulee ajallaan, talo elää tavallaan, ja niin se on kaikissa kielissä ja kulttuureissa. Jos miettii siis, sanoako bloggaaja vai blogaaja, kannattaa sen kummemmin astevaihteluja ja muita kielioppisääntöjä muistelematta istuttaa pohdinnan kohde vastaaviin suomalaisiin sanaparadigmoihin, ja tehdä siitä päätelmänsä.

Paradigmassa on ensin verbin perusmuoto, sitten taivutusmuoto, josta näkyy konsonantin kohtalo: yksinäis- vai kaksoiskonsonatti, joka on usein astevaihtelun alainen ja siis vaihtelee pituudeltaan. Kolmannessa kohdassa on verbistä johdettu tekijännimi. Uskon Kielitoimiston lempeän suosituksen pohjaavan tähän paradigmoitteluun, jonka voisi pukea pilkuntärkeiksi säännöiksi, joihin en nyt kuitenkaan ryhdy. Tässä paradigmat ensi hätään mieleen tulleista sanoista. Lukija voi keksiä lisää. Jos tulee mieleen poikkema, se olisi kiintoisaa kuulla.

digata – diggaan – diggaaja
rokata – rokkaan – rokkaaja
lykätä – lykkään – lykkääjä
tsekata - tsekkaan – tsekkaaja
lakata – lakkaan – lakkaaja
ru(n)kata – ru(n)kkaan – ru(n)kkaaja
kokata – kokkaan – kokkaaja
hukata – hukkaan – hukkaaja
kakata – kakkaan – kakkaaja
tikata – tikkaan – tikkaaja
hakata – hakkaan – hakkaaja
nakata – nakkaan – nakkaaja
vekata – vekkaan – vekkaaja
veikata – veikkaan – veikkaaja
seukata – seukkaan – seukkaaja
pokata - pokkaan - pokkaaja
blogata – bloggaan - bloggaaja

Muutamien analogiavirheiden ei kannata antaa säikäyttää, sillä poikkeukset vahvistavat säännön. Niitä on kuitenkin harvempia, vai keksiikö joku jatkoa alla olevien kolmen jatkoksi? Mainittakoon, että alla olevat ovat kaikki puhekieltä, ja vieläpä sen alalajia, slangia, jota puhutaan suppealla alueella. Kehä kolmosen sisäpuolelta slangisanat tietenkin leviävät junttienkin keskuuteen.

dokata – dokaan – dokaaja
mokata – mokaan – mokaaja (myös mogata - mogaan - mogaaja)
pokata – pokaan - pokaaja (vrt. yllä, tässä merkityksessä "iskeä" joku petikumppaniksi)

Parisuhde paras suoja köyhyyttä vastaan

Aamuisessa lehdessä (HS 10.12.) on mielenkiintoinen artikkeli siitä, miten köyhyys koskettaa eniten yksinäisiä. Yksinäisyys puolestaan juontaa juurensa nuoruuteen ja erilaisiin henkilökohtaisiin tragedioihin: vakaviin sairastumisiin, avioeroon tai pienipalkkaiseen työhön. Nuorena vakavasti sairastunut voi jäädä pelkän kansaneläkkeen varaan, ja heitä oli viime vuonna 84 000 henkilöä.

Paras suoja köyhyyttä vastaan on parisuhde ja ennen kaikkea avioliitto, toteaa artikkelin kirjoittaja Maria-Lisa Rodhin. Luxembourg Income Study -aineiston vertailussa suomalaiset eläkeläispariskunnat olivatkin OECD-maiden eliittiä.

Avioero on aina taloudellinen katastrofi, koska sen jälkeen pyöritetään kahta huushollia samoilla tuloilla kuin ennenkin, mikä väistämättä johtaa niukkuuteen, ennen kaikkea sillä osapuolella, jolla on lapsia huollettavana. Moni eronnut nainen kituuttaa vuosikaudet pienellä palkalla, mikä johtaa eläkeläisen kurjuudeksi kuolemaan asti, toteaa Rodhin.

Lisäksi lait ja eläkkeiden määräytymisperusteet suosivat perheellisiä, mikä on sosiaalisen oikeudenmukaisuuden näkökulmasta nurinkurista. Perhe-eläkkeellä turvataan puolison kuoleman jälkeen perheelle tietty elintaso, ja vaikka parilla ei olisi yhtään yhteistä lasta, saa jälkeen jäänyt leski perhe-eläkettä. Leski voi asua jopa avoliitossa menettämättä leskeneläkettään, ja hän voi avioitua 53-vuotiaana eikä edelleenkään menetä etuisuuttaan, joka vuonna 2006 oli keskimäärin 457 euroa kuukaudessa.

Sen sijaan yksinhuoltaja, joka myös kantaa raskaan henkisen ja taloudellisen vastuun perheestään, ei voi koskaan saada perhe-eläkettä. - Näin siis Maria-Lisa Rodhin lataa kuin minun suustani edellisessä jutussa. Tätä juuri yritin sanoa, ja minua pidettiin ilkeänä ihmisenä, jolla oli huono päivä ja kommunistinen tausta. Vielä kerran: Tällainen perhe-eläkejärjestelmä pyllistää yksinhuoltajaäidille samalla kun se voitelee leskivaimoja, ja se on totisesti epätasa-arvoista ja ihmisiä erottelevaa. Tämän ihmisten jaottelemisen vuoksi kirjoitin sotaleskijuttuni. Edes sota ei pyhitä leskeyttä! Leski mikä leski, yhtä lailla yksinäinen nainen. Ei kukaan huvikseen eroa, vaan se on aina tragedia koko perheelle, molemmille vanhemmille ja lapsille, yhtä suuri kuin jonkun kuolema.

(Maalaus Ulrich Apt the Elder)

Sotaleskien kallis kyyti

Muutama sotaleski Kaatuneitten omaisten liitosta järkyttyi syvästi juuri ennen astumistaan Linnan kättelyjonoon. Naiset olivat tilanneet taksin etukäteen Scandic Marski -hotellista, kilometrin matkalle, joka maksoi rouville 65 euroa. Tavallisen taksikyydin hinta on parisenkymmentä euroa. (HS 8.12.)

Kalliin kyydin syykin selvisi. Yli kahdeksankymppisiltä leskirouvilta oli hotellin respassa kysytty, millaisen kyydin he haluvat, tavallisen taksin vai edustusauton, joka on kalliimpi. Naiset olivat sanoneet, että edustuskyyti käy.

Minua tämäntyylinen leskien kitinä harmittaa. Miten ihminen elää elämänsä jonkin leskeyden varjolla, nauttii leskeneläkettä kenties päivääkään töitä tekemättä? Maailma on yhtä avoin näille miehensä menettäneille avuttomille naisille kuin miehen omaavillekin, ja kaikki on naisesta itsestään kiinni. Miten nainen onnistuu säilyttämään tietämättömyyteensä hamaan elämänsä iltaan? Miten nainen voi olla tuntematta sanojen edustuskyyti tai tavallinen taksi eroja? Aivojen iloinen käyttö on suotavaa leskilläkin. Ja miten joitakuita nimetään yhä edelleen sotaleskiksi? Onhan sen päälle pakko olla tullut jo uusia määritteitä, ammattinimike, kenties uusperhe, tai ellei, sodasta on aikaa jo tarpeeksi.

Kyllä minä veteraaneja kunnioitan, ja sodassa työskennelleitä lottia. Tämä ikiaikainen sotaleskeys ja yleensäkin leskeydellä ratsastaminen vain tuntuu niin ummehtuneelta jäänteeltä. Annetaan nyt niiden leskien jo olla, sillä leski on lisäksi ainoa rooli, jossa ihminen saa mitään tekemättä, mitenkään itse asiaan vaikuttamatta eläkkeen itselleen toisen kuoleman ansiosta. Minä poistaisin kaikki leskeneläkkeet ja suuntaisin ne niille, jotka tekevät jotain rahan vuoksi. Vaikka miehettömille ja kunniattomille yksinhuoltajille, joiden perhe ei ole koskaan isää nähnytkään. Tai yksinäisten naisten hedelmöityshoitoihin tai adoptiomaksuihin.

(Maalaus Grant Wood, Vallankumouksen tyttäret)

Äiti on suomen kaunein sana

Eilisessä Sanakirja.Nyt-ohjelmassa lueteltiin suuressa kansalaisten äänestyskilpailussa voittaneita suomen kielen kauneimpia sanoja: äiti, rakkaus, lumi, kiitos, kulta, koti, kaunis, usva, aamu.

Ohjelmassa esiintyneen Apulannan Toni Wirtasen mielestä kaunein sana on kohtalo, kirjailija Kaarina Hazardin mielestä tumma, professori Pauliina Raennon mielestä läänineläinlääkäri. Muusikko Heikki Salon nimeämä sana oli myös tummasävyinen, ehkä kuolemaankin viittaava, mutta se ei nyt tule ulos muistini lokeroista!

Ohjelman ideana oli keksiä uusia sanoja käsitteille, joilla ei vielä ole nimeä, tai käsitteille, joiden sisältö on muuttunut. Näin mm. käsite työväenluokka määriteltiin uudelleen, kun ensin nähtiin kuvakierros siitä, minkä ammatin yksi työläinen itse määrittelee työväestöön kuuluvaksi, ja nimetyksi joutuneen ammattiryhmän edustaja puolestaan määritteli seuraavan. Kiinnostavaa oli, että työväestöön määriteltiin nyt perinteisten putkimiesten ja kirvesmiesten rinnalle sairaanhoitaja. Kirvesmiehellä oli puolestaan laajasisältöisin määritelmä: kaikki palkanansaitsijat kuuluvat työväestöön. Jos minulta olisi kysytty, olisin vastannut perinteisen kaavan mukaan: kaikki suorittavan työn tekijät. Tämä on kieltämättä ahdas tapa ajatella, mutta haluan olla rehellinen ajatuksilleni.

Hazard ehdotti työväestön käsitteeksi sanaa sä, joka on työväestöläisen tapa puhua itsestään: Kun sä aamulla heräät, sä viet lapset hoitoon-- . Tai Kun sä mietit, mitä sä söisit, sul ei o paljon vaihtoehtoja tms. Suorastaan nerokas oli Heikki Salon keksimä sana tavaristo, koska se viittaa niin monelle taholle. Voiton vei kuitenkin Toni Wirtasen rasitto, jonka johdinta -tto raati kehui mainioksi ja yleensä turhan vähän käytetyksi.

Mietin jo eilen hieman kriittisesti noita nyt valittuja suomen kielen kauneimpia sanoja, äiti, rakkaus, kaunis, kiitos, koti ja kulta. Tuntuu siltä, että ihmiset ovat nyt äänestäneet kauneimpia asioita, ihanteitaan, ei äänteellisesti kauneimpia sanoja, mikä kai olisi ollut tarkoitus. Kun tarkastelee noiden sanojen sisällöllistä maailmankuvaa, se on auvoinen, puhdas, tahraton, positiivinen, pyyteetön. Miten muka rakkaus tai rakas voi olla kaunis sanana? Sehän on hirveä, karahtavan kova ja ruma sana. Vaikka toisaalta - tyttäreni mielestä kaunein ja herkullisin sana on litra. Tätäkään en pysty täysin ymmärtämään, vaikka koetankin olla lyttäämättä hänen ehdotustaan.

Äiti-sanassa hämää ä-kirjain, josta en pidä, koska se on mauttoman leveä, ja suu ja kituset ovat ammollaan äätä sanottaessa. Ei ihme, että Hämäläinen on muualla Haemaelaeinen. Olen Hazardin, Wirtasen ja Salon linjoilla, sillä pidän takavokaalisista sanoista ja pehmeistä konsonanteista, kuten m ja h. Äänteiltään kaunein runo on Kiven Sydämeni laulu, ja kukkasen nimistä kaunein on vanamo ja lumme, miksei ulpukkakin. Ihanaa soinnuttelua on myös Leinon Nocturnessa.

(Maalaus Harry Andersson)

Suomen ylivertainen* peruskoulu

Jälleen suomalainen koulu on saanut kultamitalin OECD:n Pisa-tutkimuksessa. Tällä kertaa painopistealueena oli luonnontieteen opetus, mutta myös matematiikassa tuli ykkös- ja lukutaidossa kakkossija.

Olisiko nyt siis vihdoin aika palkita maailman kärkiopettajat jollakin tavalla? Vaikka jollakin opetustoimeen suunnattavalla lisäresurssilla, jolla voitaisiin pienentää luokkakokoja, lisätä lähiopetuksen määrää tai lisätä oppilaiden tukitoimia erityisopetuksen tai terveydenhuollon alalla?

Uskon, että ei tarvittaisi omakotitontteja tai palkankorotuksia, vaan että resursseihin panostaminen riittäisi opettajille normaalien kaikille yhteisten tupo-korotusten lisäksi. Eiväthän opettajien palkankorotukset edes heijastuisi opetuksen tasoon, joten ne ovat kaksi erillistä asiaa, samoin kuin Tehyssä. Hoitajien palkankorotuksethan eivät heijastu terveydenhuollon, vaan hoitajien oman elintason nostoon.

Selkein lähtökohta suomalaisen peruskoulun parhauteen on mielestäni opettajankoulutuksen korkea taso ja opettajantutkinnon laatu, joka on kaikilla mittapuilla ylempi korkeakoulututkinto. Se takaa opettajille hyvät, ellei jopa loistavat tiedolliset eväät ja välineet työhön. Monissa muissa EU-maissa opettajan ammatti rinnastetaan usein teknisen tason ammatteihin, kun se Suomessa on esimerkiksi lääkärin tai lakimiehen rinnalla (Spektri, OH:n verkkolehti). Opettajan ammatti on arvostettu myös nuorten keskuudessa, sillä se on heidän suosikkiammattejaan. Myös vanhemmat arvostavat ammattia ja opettajat saavat heiltä valtavasti tukea, ja kodin ja koulun välinen yhteys on pääpuitteiltaan hyvissä kantimissa.

Opettajilla on Suomessa muita maita enemmän valtaa ja vastuuta, sillä he suunnittelevat ja kirjoittavat itse omat opetussuunnitelmansa, laativat kurssiohjelmansa, toisin sanoen tekevät sen, minkä hallintoelimet tai koulujen johto muualla tekevät ja sanelevat. Opettajat vastaavat myös kurinpidon ja arvioinnin linjauksista sekä osaltaan koulun talousarvioista ja varojen jakamisesta. Opettajat valitsevat itsenäisesti tunneilla tarvittavan aineiston oppikirjoja myöten, eikä raskasta tarkastuskoneistoa käytetä. Monissa maissahan nämä estävät ja ehkäisevät opettajan luovuutta, jota opetustyössä aina tarvitaan, jos työ on hyvää.

Suomalainen kirjastolaitos on merkittävä taustatuki kaikessa suomalaisessa oppimisessa. Suomalaislapset saavat kiittää nimenomaan tätä laitosta hyvästä lukuharrastuksestaan. Kirjasto on avannut ovensa jo monelle sukupolvelle, ja pikkukylissäkin on usein vireä ja vilkkaasti toimiva lainaamo. Ilmiö on tietääkseni aivan poikkeuksellinen koko maailmassa. On tyypillistä, että tässäkin laitoksessa työskentelee korkeasti kouluttautunut henkilökunta, joka ei pidä meteliä palkoistaan. Minusta kirjastoväen palkkakohtelu on jonkinlainen häpeätahra suomalaisessa palkkapolitiikassa. Kirjastohan on osa koululaitosta, oppimiskeskus vailla vertaa.

Kunniaa siis suomalaiselle koulutukselle! Älkäämme unohtako näinä bensankatkuisina räikkösaikoina todellisia voittajia.

(Valokuva Ilmari Liukkonen, Tapalan koulu 1932)

* JK Otsikon "ylivoimainen"-sana oli outo ajatuslipsahdus. Korjasin sen nyt klo 22.50 muotoon "ylivertainen", joka oli tarkoituskin.

Kanavarkaissa

Taitaa olla paras kanavarkaus aikoihin tämä Oikeutta eläimille -yhdistyksen varkain tekemä sika- ja siipikarjatilojen videokuvaus (HS 30.11. ).

Kerrankin kettutyttöjen toimintatapoihin voi lämpimin sydämin yhtyä, sillä nyt ei aiheutettu eläimille vahinkoa, vaan pakotetaan korkean tason päättäjät toimimaan eläinten parhaaksi. Itse Suomen maatalousministeri on tulilinjalla!

Kuvaukset on tehty nimittäin eteläsuomalaisilla tehotiloilla, mm. Forssassa maatalousministeri Sirkka-Liisa Anttilan tyttären Hanna-Maija Anttilan sikatilalla. Kuvissa on likaisia eläimiä, jotka näyttävät väsyneiltä ja sairailta, joukossa on kuolleita sikoja. Videolta ei kuitenkaan selviä, mikä kuva on miltäkin tilalta. Sikatilallinen Hanna-Maija Anttila on tehnyt uusimman tiedon (STT, uutiset klo 11.00) mukaan rikosilmoituksen yhdistystä vastaan salaa kuvaamisesta.

Äitini oli maanviljelyssukua, joten minulla on ollut kesälomilla lapsuudesta lähtien tilaisuus nähdä maaseutupaikkakunnalla eläinten huonoa kohtelua. Lehmiä potkittiin ja hakattiin, hevosia ruoskittiin kun ne viimeisillä voimillaan tarpoivat kuorman edessä, kissoja ja koiria ei päästetty sisälle, kaikille eläimille huudettiin ja niitä ei hoidettu, muuta kuin sen verran että maito pysyi jokseenkin puhtaana eikä munatili ehtynyt. Paras kesäystäväni ammuskeli kymmenvuotiaana kissanpentuja navetan seinustaa vasten, isänsä kanssa, ja aivan yleistä oli, että katinpojat tapettiin heittämällä seinään tai hukuttamalla säkissä. Eläinten nykyisellä huonolla kohtelulla on siis pitkät juuret, ja ne ulottuvat oman vajaan tietämykseni mukaan vuosituhanten taakse.

En pystynyt katsomaan tätä Eläimille oikeutta -yhdistyksen eläinvideota, jota näytettiin A-studiossa keskiviikkoiltana. Oli pakko kääntää kanavaa nopeasti muualle, vaikka asia kiinnosti suuresti. Jossain se varmaan on katsottavissa, jos joku pystyy, mutta minä en sitä linkkiä kaiva esiin. Menee vieläkin selässä kylmät väreet, kun joskus jouduin katsomaan, kuinka kuutteja tapettiin jäälle. Tai sikoja tainnutettiin ampumalla otsaan. Poroerotuskin on kauheaa. Järkyttävää, ettei eläinten kärsimyksestä piitata vielä tänäänkään. Ihminen on sika.

Eläinten julma kohtelu on perimmäinen syy siihen, että olen aina melkein vihannut keskustapuoluetta ja toisaalla Pentti Linkola -tyyppistä fasismia. Voisin äänestää mitä tahansa äärilaitaa, mutta en koskaan keskustaa. Minusta tältä puolueelta puuttuu ihmisyys ja todellinen sivistys, joka näkyy siinä, miten ihminen kohtelee heikompiaan ja ennen kaikkea eläimiä ja luontoa, jotka eivät pysty puolustautumaan itse ja joita ilman emme olisi elossa ja joita ilman ei olisi elämää.

JK Huomasin juuri jälkikäteen, että tuo kohuttu video taitaa olla ensimmäisen linkkini materiaalissa. Olkoon. Itse en katso sitä.

Nuorta sen lihan olla pitää

Johan Wilhelm Snellman oli lähes nelikymmenvuotias iskiessään silmänsä seitsentoistavuotiaaseen neitsykäiseen Johanna Lovisa "Jeanette" Wennbergiin. Mies nai tämän apteekkarintyttären kiihkossaan, vaikka liitto oppimattoman neitokaisen kanssa ei sujunutkaan vaikeuksitta. Kuusi lasta pitivät Jeanetten taatusti aviovuoteessa ja lieden ääressä. Ei siinä päätä tai keskustelutaitoja kysytty, toimivaa alapäätä vain.

Toinen historian tai tarustojen vanha pukki lienee Väinämöinen, joka nuoren lihan himossaan ajoi hänelle palkkioksi luvatun nuoren Aino-neidon hukuttautumaan orhivan Väinön käsien alta, turvaan veden viileään valtakuntaan. Ja onhan näitä tyttöjen ja neitokaisten perään kuolaajia, heidän raiskaajiaan ja väkisinottajiaan, iäkkäitä tai ainakin jo hieman elähtäneitä miehiä historiankirjat tulvillaan.

Superjulkkis, kyläkauppias Vesa Keskinen on tuottanut idän tai etelän mailta tumman nuoren koulutytöltä näyttävän naisenalun petikumppanikseen. Mitään lainvastaista ei liene tapahtunut, sillä tyttösen mielestä elämä on nyt kuin elokuvaa, joten Keskinen ansaitsee ehkä jopa selkääntaputuksia hyvästä teostaan ja viriiliydestään. Valokuvissa Keskinen kuitenkin näyttää tytön elähtäneeltä isältä tai isoisältä. Eikö hän näe omaa kuvaansa tytön rinnalla? Mitä hän saa tytöltä, keski-ikäinen mies? Mistä he keskustelevat yhdessä, millä tasolla he kohtaavat toisensa henkisesti?

Yhteiskuntahan on täynnä suhteita, joissa toinen osapuoli on huomattavasti nuorempi, yleensä nainen on korkeintaan kolmikymppinen ja mies viisissäkymmenissä, ylikin. Kahdenkymmenen vuoden ikäero on merkittävä, ja ikä näkyy eittämättä miehen vartalossa ja viriliteetissä. Meneekö se niin, että viriliteetiltään ja libidoltaan heikko tai kestämätön mies tahtoo nuorta lihaa ja kimmoisaksi luulemaansa koloa, kun taas itsevarma ja henkisesti ikäisensä mies ymmärtää seksuaalisuudenkin kokonaisvaltaisemmin ja sen, että kolon tilavuuteen vaikuttavat rakenteelliset seikat suuresti, ehkä eniten. Nuorikin kolo voi olla siis varsin tilava.

Mene tiedä, mutta itseäni ei jaksa edes naurattaa, kun joku, oletettavasti vanhempi mies, tulee blogiini Google-haulla nuorta sen pillun olla pitää, tai kun joku viisikymppinen miesbloggaaja vuoraa bloginsa ovipielet pelkästään kaksi-kolmikymmenvuotiaiden naisbloggareiden nimillä.

Nämä ajatukset itivät osittain Saaran kanssa käymästäni vuoropuhelusta.

(Maalaus Eero Snellman)

Sisar hellä valkoinen

Katselin lihasoppaa syödessäni iltapäivälehden tilastoa, jossa oli selvitelty kunta-alan tulevia kokonaisansioita (IS 20.11.). Kun sairaanhoitajan keskiansio ennen oli 2 482 euroa kuukaudessa (Tilastokeskus 2006), tulee kuukausiansio korotusten jälkeen olemaan 3 103 euroa. Perus- ja lähihoitajan palkka tulee olemaan 2 709 euroa kuukaudessa.

Vertailun vuoksi mainittakoon muitakin kuin tehyläisiä. Esimerkiksi lastentarhaopettajan kokonaisansio tulee kunta-alan yhteissopimuksen jälkeen olemaan
2 329, kirjastonhoitajien 2 521 ja palomiesten n. 2 700 euroa kuukaudessa. Sairaanhoitajat limbosivat siis rytinällä itsensä palkkakuopasta ja näyttivät todellisen luontonsa.

Minusta tuntuu, että antaessaan tukensa hoitajien työtaistelutoimille ihmiset kuvittelivat sairaanhoidon laadun näin paranevan, potilasturvan ja ihmisarvon nousevan ja hoitotyön kiireen vähenevän. Itse kysyin jo varhaisessa vaiheessa, millä tavoin muita paljon suurempi palkankorotus voi parantaa terveydenhuollon laatua, sillä eihän henkilökohtainen palkannousu - olkoon vaikka ansaittukin - heijastu millään tavoin siihen, mikä on kokonaishoidon taso Suomen sairaaloissa. Vai meneekö se vaan niin, että kun tienaa paremmin, jaksaa paremmin, eli hoitajan raha voitelee potilaankin haavat? Voi varmaan pohtia, mistä se raha otetaan - onko se pois terveydenhuoltosektorin kokonaismäärärahoista? Jos on, niin se puolestaan merkitsee uusien virkojen entistä kitsaampaa perustamista, pätkätöiden ennallaan pysymistä, mahdollisia lomautuksia jopa terveydenhuollon alalla, terveyskeskusmaksujen nousuja ja veroprosentin nostoa joka neljännessä kunnassa.

Ikävä maku jäi tästä työtaistelukabareesta. Ehkä eniten harasi vastaan hoitajien epäeettinen vetoaminen ihmishenkiin ja vastuu-sanan väärinkäyttö. Ei hoitaja - kolmivuotisen keskiasteen tutkinnon suorittanut - ole vastuussa potilaan hengestä, vaan lääkäri ja sairaalan johto-organisaatio. Hoitaja vastaa potilaan kuolemasta vain selvissä murhatapauksissa. Missä tahansa potilasta koskevassa asiassa päätökset tekee lääkäri, ei hoitaja. Jos siis jotain sattuu, tutkinnassa vastuullinen on hoitotoimenpiteen määrääjä, ei antaja. Tämän vuoksi tuntui falskilta nähdä hoitajien kantavan kylttejä, joissa luki: Vastuusta ON maksettava!

Hoitajien tulinen kabaree antaa kyllä oivan mallin mm. vässykkämäisille opettajille tulevaa neuvottelupöytäkierrosta varten. Opettajathan pääsevät siihen seuraavaksi, ennen hoitajien toista kierrosta. Nyt vaan ensin OAJ:n lällykkäpuheenjohtaja vaihtoon, ja sitten kovat piippuun. Lakkoon voisi mennä ylioppilaskirjoitusten aattona, jotta nuoret eivät saisi tutkintoaan suoritetuksi. Tähän mennessä kirjoitukset ovat olleet pyhät, ja niiden vuoksi on kieltäydytty yhdestä jos toisestakin lakosta. Palomiehet voisivat mennä lakkoon juuri ennen vappua, jolloin prekariaatti tapaa heitellä polttopullojaan ja mellakoida, lastentarhaopettajat voisivat panna lafkan kiinni milloin tahansa ja käännyttää lapsukaiset vanhempineen takaisin kotiin leikkimään kerrankin yhdessä.

Tie on nyt siis auki, ja kiristämällä ja vastuuseen vetoamalla saa satojen eurojen korotukset, joiden maksut hoituvat luonnollisesti muita toimintoja supistamalla ja veroäyriä korottamalla - oma kuntani ilmoitti jo korottavansa nyt 18,5 prosentissa olevan veroäyrin ylöspäin hoitajien palkankorotusten vuoksi. Terveyskeskuksessa on lakkautettu palveluja, ja viikonloppuöisin täällä ei ole ollenkaan päivystystä. Ehkäpä se siirtyy nyt kokonaan täältä pois, toimintoja kun tulee jatkossa kuulemma karsia.

*

Muutenkin menee kurjasti - pudotin uudehkon kännykkäni kuumaan teemukiin. Laite hiljeni pihahtaen. Olin juuri irtisanonut kaksi muuta puhelinliittymääni parantaakseni elintasoani. Sekin harmittaa, että tk-eläkeläisellä ei nouse muu kuin veroprosentti. Kauhean kiva olisi entisen kuntatyöntekijänkin saada 270 euron kinkkuraha. Tai edes kerrankin jokin korotus kuukausituloon. Miten eläkeläinen voisi mennä lakkoon?

Ikävä vaiva

Virtsakivet ovat erittäin kivuliaat, ainakin eläimellä. Minulla oli tyttären kissa von Kusti hoidossa, kun lensin ilmaan kauheasta tuskanhuudosta, joka kiiri korviini alakerrasta. Kuin sikaa olisi elävältä tapettu, niin ytimiin se tuskanhuuto meni.

Kissa makasi alakerran punaisella käytävämatolla kyljellään reporankana, ja sen pepusta oli valunut tummaa nestettä matolle. Kun kumarruin hädissäni tutkimaan von Kustia, huomasin tummassa nesteessä kellertävää, visvan väristä sakkaa, pieniä kiviä, jotka olivat kovia ja teräväreunaisia sormiini. Soitin tyttärelle ja eläinlääkäriin, ja puolitiedotonta eläintä vietiin vauhdilla päivystykseen. Kissa sai kipupiikin, ja jotain muutakin piikkiä, jonka laatua en muista enää. Ruokavalioon tuli täydellinen muutos, ja nykyään katti elää erikoispöperöllä, joka maksaa enemmän kuin köyhän mummon ateria päivässä. Virtsakivillä kun on taipumus uusia.

Tiedän siis, miltä pääministeristä tuntuu, kun hän kärsii virtsakivistä, jotka tukkivat virtsaputken niin, että koko mies menee umpeen, selkä kipeytyy ja virtsa karkaa sitten rakon täytyttyä erittäin kivuliaasti kivien kera ulos. Tuskan täytyy olla hirvittävä, sillä kissa ainakin oli puolitiedoton maatessaan vetelänä matolla. Onneksi Vanhanen on nyt hyvässä hoidossa taitavien suomalaisten sairaanhoitajien käsissä. Liotushoito on varmaan tehokasta.

(Osa Michelangelon maalauksesta Adam and Eve)

Miksi Peppi muutettiin?

Tuntuu ihan kauhealta katsoa kokonaan uudistettua Peppi Pitkätossua, jonka tarina on nyt tuoreutettu suomentamalla teos uudelleen. Samalla kuvitus on uudistettu muuttamalla Pepin ulkonäköä melkoisesti. Aikuiset luonnollisesti ovat tämän tehneet, koska tietävät, mikä lapsille on parhaaksi.

Lapset itse tyrmäävät uuden Pepin, joka saa huutia näiltä pikku suorasuilta. Minusta lapset ovat oikeassa, sillä uusi Peppi on piirretty merkillisen laihaksi, suorastaan anorektisen ja ilmeeltään tympeän näköiseksi. Uutta suomennosta ja kuvitusta katsoneet lapset arvostelevat sitä, että erikoisesti silmät ovat oudot, vinossa, ja itse ihmettelen, miksi vinojen silmien täytyy olla hiuskiehkuroiden lomassa, niin kuin pissiksillä ja hieman varttuneemmilla trenditietoisilla naisilla usein näkee. Luonnotontahan se on ja lapset tietävät sen vallan hyvin. Lapset pitävät siitä, että piirretään "oikein" ja että silmä näyttää silmältä ja että vartalon raajat ovat kohdallaan.

Vanha Peppi on iloisen ja reippaan näköinen, hänellä on sopivasti lihaa luittensa ympärillä, hymy tuikkii pyöreissä kasvoissa ja suu on iso ja avoin ja koko Peppi ystävällinen ilmestys. Uudistetun teoksen kieltäkin on näivetetty, lukemani esittelyn mukaan. Oletan, että kiemuraisia lauseita on yksinkertaistettu ja lyhennetty - seikka, jota muuten en pidä ollenkaan tarpeellisena, sillä lapset kuuntelevat kyllä näitä vanhoja lauserakenteitakin hievahtamatta, jos sanoja painottaa ja luettua tauottaa, ts. esittää tekstin, mikä lienee Lindgrenin tavoite. Hanhän kirjoittaa hyvin draamallista tekstiä. Ei kaiken tarvitse lapsillekaan olla yksinkertaistettua selkokieltä. Heille tekee hyvää istua hieman aloillaan ja katsoa ja kuunnella kolme sanaa pidempääkin lausetta.

Sitä paitsi, ketä se vahingoittaa, että hottentottien kuningas olisikin ollut neekerien kuningas? Eikös tämä nyt loukkaa hottentotteja?

Joka tapauksessa aion lukea tuon uuden suomennoksen, kunhan käsiini saan. Ymmärrän hyvin sen, että klassikkoja voi ja pitääkin suomentaa uudelleen. Tässä tuntuisi kuitenkin siltä, että kohderyhmä on toista mieltä.

(Piirros Ingrid Vang Nyman)

Yksin oot sinä Iines

Yksinhän minä. Totta tuo otsikon lausahdus, jolla joku tuli blogiini juuri äsken, kun tutkin SiteMeteriäni: onko edes siellä ketään? Olihan siellä moni, tuo vaasalainenkin, joka halusi sanoa minulle jotakin. Kenties hänkin on yksin?

Kuuntelen kaihoissani oopperalaulaja Matti Salmisen laulamia tangoja, Satumaa ja Meren yllä ja Haave rakkaudesta. Lasissa on punaviinipullon jämät. Poskionteloa särkee edelleen, tai sitten se on hammas. Toivottavasti sitä ei vedetä, kun menen keskiviikkona hammaslääkärille. Pelottaa etukäteen. Henkeäkin ahdistaa vähän, ei paljon. Henkiputki kirvelee ihan kuin silloin kun olin nokkosrokossa.

Kävelin tänään joen rannalla, ja otin marraskuun kuvia. Suuria tummia puita, märkien lumihiutaleiden tanssi niiden oksistossa. Sain 49 kuvaa, kunnes objektiivi jumittui kosteassa säässä, vaikka suojana oli kameraan teipattu hedelmäpussi. Otin sitten toiset 49 pikkukameralla. Viereisessä kirkossa paloivat kirkkaat valot, ja siellä messuttiin oletettavasti Jokelan uhrien muistoksi. Isänpäiväliput liehuivat, enkä muistellut omaa isääni. Siitä on jo niin paljon aikaa, että olen unohtanut sen kurjuuden enkä viitsi kirjoittaa näitä ulkokultaisia säkeitä enää. Totuus oli kuitenkin aika paljonkin erilainen.

Ranekin pelleilee kanssani ja Komposti * on tapansa mukaan huohottamassa niskaani. Lähetin juuri ylläpidolle kysymyksen, voiko blogilistalle kirjata noin aggressiivisen blogin, jonka ainoa motiivi on yhden bloggaajan mielipuolinen solvaaminen. Pyysin poistamaan blogin listalta.

Vaan minulla menee hyvin. Pidän yksinolosta, oikeasti. Kukaan ei pompota minua, kukaan ei tosissaan pääse loukkaamaan minua. Ei minua oikeasti Komposti pysty vahingoittamaan, ei yksikään nettimies enää haavoittamaan. Minä olen heitä vahvempi. Blogini on omani, samoin elämäni on omissa käsissäni.

(Maalaus Harry Anderson)


*Jälkikirjoitus 14.11. Poistin nyt linkin yllä olevasta Kompostin Koon muistelmat -blogista, joka on poistettu myös blogilistalta.

Kullervon kirous

Kullervo oli poika, jolle ei koskaan mikään onnistunut. Koko lyhyen elämänsä hän käytti vihaamiseen, kosto mielessään.

Luonto Kullervon ympärillä ennusti tulevat kohtalot, mutta merkkejä ei osattu lukea. Tuhoutuvien puunrunkojen tavoin on hänkin kuoleva, koska hänellä ei ole osaa maan kamaralla massan joukossa, rajuilma on tulossa, palaa jo. Kirkkaanpunainen taivas, muinaisten tarinoiden varoitusmerkki, ennakoi suurta murhenäytelmää.

Kerran Kullervo unelmoi onnesta, rakkaudesta elämässään, jolla oli kuitenkin tarjota hänelle vain leipään leivottuja kiviä. Ehkä hän oli herkistä herkin, särkyvistä särkyvin, meni palasiksi jo varhain eikä kukaan huomannut koota häntä ehjäksi. Lähellä ei nähty, kauempana ei osattu. Tuli vieras taloon, outo esikuva, vei mennessään, houkutti onnenkuvillaan, antoi käskyn. Se oli Kullervon kirous.

(Kansikuva Erkki Tanttu)

Svenska dagen

Jag hade en utomordentlig lärare i svenskan. Hennes smeknam var Minna och hon ägade hela sitt liv till oss, sina eleverna, och särskillt till oss, vår klass, vilkens klassordare hon var under hela vår skoltiden.

Minna var en gammalpig. Hon hade aldrig en man, hon kunde inte ens ha varit kystt med mannen, och säkert var hon jungfru hela sitt liv. Men hon var skolens bästa lärare! Aldrig under vår skoltiden hade en enda elev blivit underkänd i svenskan i studentexamen! Vi läste långa ordlistor, vi skrivade många esseer och Minna hoppade tasajalkaa, om vi inte hade läst våra läxorna. Vi ärade hennes intensitet och gjorde vårt bäst med svenskan. Och ännu i dag har jag svenska språket i takaraivo, tack för Minnas vaativuuden.

Tack Minna! Ditt minne lever för evigt!

Och till slut måste jag säga, att vi har så lång historia med Sverige, att det hörs till allmänbildning att förstå svenska språket. Och studera det i skolan.

PS Mina feler kan reparera med rödpenna, on någon vill. Jag gjorde detta essee utan ordbok och utan grammatik, till nöje och tilla äran för denna svenska dag! Måste inte vara fullständig svenskan, huvudsaken, att någon förstor. Eller måste det vara?

Humoraaliopissa

Hiljainen, pilvinen päivä eilisen lumisateen jäljiltä. Kadut ovat olleet tyhjät kuin formulakisojen lähetysaikaan, jolloin yleensä nautin kävelystä hiljentyneessä kaupungissa. En osaa katsoa formulaa enkä arvostaa lajin sankareita, vaan näen lajissa pelkkää turhuutta ja tylsyyttä. En siis ihmettele, ettei Halonen viitsinyt soittaa Kim Räikköselle, vaikka Ahtisaari aikanaan soitti Mikä Häkkiselle.

Olen tänään lukenut Agricolan aikaa, josta löysin hauskan humoraaliopin eli nelinesteopin, joka oli Agricolan aikana yleinen lääketieteellinen periaate. Se on vaikuttanut parannustaitoon ja lääketieteeseen aina 1800-luvulle saakka ja on alunperin kehitetty jo 400-luvulla antiikin Kreikassa.

Humoraalitaulukko eli nelinesteoppiin pohjaava kuvio liittyy lähemmin lääketieteen kuin astrologian historiaan, vaikkakin siinä puhutaan myös taivaanmerkeistä. Humoraalisen opin mukaan ihminen on kosmoksen peilikuva, mikrokosmos, jossa on neljä perusnestettä: veri, lima, keltainen sappi ja musta sappi. Ihmiset jakautuvat neljään perustyyppiin sen mukaan, mikä neste heissä on vallitsevana. Perustyypit ovat sangviinikko, koleerikko, melankoolikko tai flegmaatikko. Humoraalitaulukkolinkistä yllä voi halutessaan tarkistaa tyyppinsä ja nesteensä. Itse olen perustyypiltäni sangviinikko, jonka neste on veri. Kun mietin tuntemiani ihmisiä, he tuntuvat kyllä loksahtavan taulukon heille osoittamaan paikkaan.

Onkohan muuten nykyinen terveyskeskuslääketiede etääntymässä yhteydestä ihmisen sieluun, jonka humoraaliopin mukaisesti arveltiin asuvan ihmisen sydämessä? Ainakin oma tyttäreni joutui juuri perin etäälle lääkärin kyvystä hoitaa kärsivää ihmistä kokonaisvaltaisesti. Tyttärellä oli pitkittynyt poskiontelo- ja korvatulehdus, taustalla aiemmin mainitsemani lievä kuulonalenema. Korva soi hulluna eikä tytär pystynyt nukkumaan, ja selkäkin kipeytyi jännityksestä lähes liikuntakyvyttömäksi, niin että hän oli lähes romahduksen partaalla miettiessään, miten pystyy töihin. Terveyskeskuksen nyrpeä hoitaja ei tahtonut antaa edes aikaa toiseen käyntiin, kun lääkäri oli aiemmin antanut sairauslomaa vain yhden päivän, eikä antibioottikuuri selvästikään purrut. Tytär tilasi ajan Mehiläiseen, maksoi Visalla ja sai viikon sairausloman, nenäpallon ja nenävesipumpun, tehokkaan täsmäantibiootin ja tulehduskipulääkkeen ja oikean diagnoosin: korvassa runsaasti vahaa ja alipainetta + jatkuva tulehdustila. Tätä ei terveyskeskus osannut eikä tahtonut hoitaa. Sitä alkaa mieluummin katsella tällaisia huumoraalioppeja, kun tavallisella ihmisellä ei enää ole kohta asiaa terveyskeskuksen palveluista nauttimiseen. Terveys on ilmeisesti rikkaiden etuoikeus. Niin se käy.

En malta olla palaamatta lopuksi vielä takaisin Agricolan aika -teokseen. Se on todella hyvä kirja, selkeäsanaisista asiantuntijaluennoista koostettua retoriikkaa, joka karistaa mukavasti Mikael Agricolan ylle heitettyä pyhän ikonin leimaa. Teos keskittyy isänmaallisen patetian sijaan selkeisiin faktoihin. Agricolahan ei luonut suomen kirjoitettua kieltä kirkkain otsin kutsumustyönä, ei ollut mikään suomalaisuusmies, vaan kirjakielen luominen oli hänelle pikemmin taakka ja rasitus. Virkistävää! Agricolahan toimi mieluusti koulumestarina ja luopui pitkin hampain tästä ihmisläheisestä tehtävästä ja uppoutui velvollisuudentunnosta varustamaan papistoa hengellisillä sanallisilla eväillä. Samalla saatiin runsaasti yleistietoa terveydenhoidosta, maanviljelyksestä ja juridiikastakin. Ja sivutuotteena ihan oma kieli, tietysti.

(Ikkunavalokuva, Iines 3.11.2007)

Mä oon allevuotias

Mä vaan katon, mitä tän kiven alla on.

Älä pyyhi kyyneleitä, mä itken vielä.

Mitä sitten tulee kun maailma loppuu?

Keittääks puut puuroo?

Äiti leiki vähän, niin sä piristyt!

Onko vesi muovia vai lasia?

Kuin kasvetaan? Kasvaaks hampaatkin?

Jäikö mummi yksin?

Mä oon allevuotias.

Mulla on polvijano.

Susannalle kasvaa isot lihat tisseihin.

Kuoleeks joku? (Kirkonkellot soivat)

Äiti mulla on ikävä sua. (Silmiinkatsoen)

Onko sulla sukka päässä? (Turbaanipäiselle rouvalle)

Onpas jumalaton pussi! (Karkkikaupan myyjälle)
Olihan siinä sanassa Jumala. (Mummille)

Sillä oli varmaan suussa jotain vikaa. (Ohikulkenut ei tervehtinyt.)

Mä vaan ajattelen. (Lelujen siivoamiskäskyyn)

Mun korvat sattuu. (Imurin suristessa)

Kuka mun sisällä asuu? (Itkiessä vuolaita kyyneliä)

Onk sun jaloissas joku vika! (Äidille joka ei totellut käskyä)

Mä oon jo syönyt baarissa. (Otatko omenan -kysymykseen)

Mä näytän kuin sää teet. (Mummille)

Tämä sanoi tällaisia allevuotiaana. Kirjasin näitä huvikseni tähän, kun tuli yksi noista mieleen valokuvablogin kommentissa kaimalleni. Ei tule nyt muutakaan päreen aihetta mieleen, kun poskionteloa särkee vimmaisesti ja olen menossa lääkäriin, odottelen kello seitsemäätoista ja vapauttavaa antibioottireseptiä tai käskyä hammaslääkärille. Piristi mieltä kaivaa noita vanhoja esille pitkästä aikaa. Lasten suusta totuuden totisesti kuulee. Omalta kohdaltani toivon, etten koskaan lakkaisi kysymästä hassuja kysymyksiä tai ihmettelemästä perin yksinkertaisia asioita. Muut saavat minun puolestani hoitaa korkeamman ajatustyön ainakin niin kauan kun poskionteloa särkee.

(Maalaus Ferdnand Khnopff)

Mitä ihminen tarvitsee?

Tarvitseeko ihminen kovin paljon kokeakseen tyyntä harmoniaa, sulautuakseen olevaiseen, haihduttaakseen fyysiset ääriviivansa?

Tarvitaanko muuta kuin hyvää mustaa kahvia ja levylautaselle kepeää Mozartia? Tarvitaanko muuta kuin sunnuntaiaamu ja ruudun takana humiseva tuuli, kynttilä palamassa tietokoneen vieressä, koneessa menolippu moneen suuntaan? Tai tarvitaanko muuta kuin lampun valokeila hämärässä nurkassa, uunista tulevan keitoksen tuoksu, tietoisuus siitä että kaapissa on punainen viinipullo, kirstulla pino uusia kirjoja, tuolilla viiden kilon nippu valokuvalehtiä ja piirongin päällä kamera? Tarvitaanko rauhaan muuta kuin itsensä unohtaminen?

Ja eikö se mene niin, että tyyntyminen on kaiken päämäärä?

(Maalaus Fernand Khnopff )

Kesto 3 min

Helsingin Sanomat on tänä syksynä ansioitunut demonstroivilla seksitutkimuksillaan I ja II.

Ykköstutkimuksessa kristalloitui se, että thaihierontapaikoissa miehille tarjottiin lähes sataprosenttisesti myös seksiä. Kakkostutkimuksen ydintä oli kaksi asiaa: se, että maksullinen seksipalvelu on nyt siirtynyt suurimmaksi osaksi internetiin ja se, että miehet eivät enää itse voi valita päiväpanoaan tai iltansa ilostuttajaa, vaan maksulliset naiset valitsevat päältä komeimmat uroot, ja rumemmat jäävät ilman kysynnän runsauden vuoksi.

Ilman jääneet tai vähän saaneet miehet purkautuvat nyt keskustelufoorumeilla. Se että pillua ei kotona tai muualla heru, nähdään feministien syyksi ja pidetään itsestään selvänä, että mies ei hallitse kiveksiään vaan kivekset ohjaavat miestä, joten pilluja olisi oltava vapaassa käytössä, myös liitossa olevilla miehillä. Pihtaajanaiset istuvat aarteen päällä ja kiusaavat miehiä avautumalla liian harvoin.

Seksi on positiivinen asia, siinä kuin nauru, syöminen, mikä tahansa taidenautinto, lämmin yhdessäolo jonkun ihanan kanssa. Paneminen on kuitenkin vain murto-osa yhdessäoloa ja henkistä yhteenkuuluvuutta. Jos mies ei osaa tulla naistaan lähelle ja arvostaa tätä ihmisenä, tasa-vertaisena kumppanina, ei ihme, että makuukamarissa tuulee jäätävästi tai oman naisen löytäminen ei yksinkertaisesti onnistu. Oma vika!

En muutenkaan ymmärrä tätä kiihkoa metsästää mielihyvää. Minusta seksi on ylimainostettu asia, jolla hekumoidaan turhaan. Yhdyntä on oikeasti lyhyt fyysinen purkaus, ja ilmeisesti juuri tämän lyhyyden vuoksi siitä yritetään saada kaikki irti. Ihmiselle ei riitä tavallinen orgasmi, vaan hekuman tuloa yritetään viivyttää, sen huippua pidentää jopa mekaanisin välinein ja mielikuvitusleikein, jotta euforista ekstaasissaoloa kestäisi kauemmin ja jotta se muistuttaisi hallusinatorista huumekokemusta?

(Maalaus Constantin Hansen)

Mukavia ihmisiä

Lupasin edellisen päreeni kommenteissa pohtia mukavan ihmisen käsitettä. Olen kyllä pohtinut, mutta nyt ei taida tulla takkia, tulee tuluskukkaro. Ajatus ei juokse haluttua rataa, koska olen vähän vielä flunssainen, eikä vihreä tee tunnu auttavan. Pitäisiköhän tunkea valkosipulinkynnet sieraimiin?

Ajattelin ensin lähteä liikkeelle Big Brother -ohjelman Saulista, sillä hän on sekä talossaolijoiden että yleisön suosikki. Kellään ei ole hänestä poikkipuolista sanaa sanottavana, joten hän on siis mukava ihminen.

Sitten ajattelin jotain tuntematonta koukkua käyttäen päätyä siihen tunnettuun tradenomiksi opiskelevaan mukavaksi mainittuun poikaan, joka viikko pari sitten tappoi vasaralla ja veitsellä kaksi mukavaa urheilijasiskoaan, joista kaikki pitivät ja joista kellään ei ollut pahaa sanaa sanottavana. Kaikki kolme nuorta elivät mukavassa perheessä rauhallisella omakotialueella.

Kriisiapua annetaan paikkakunnalla nyt niille, jotka ovat järkyttyneet mukavien ihmisten onnettomasta kohtalosta. Minunkin myötätuntoni on kärsivien vanhempien puolella, mutta kriisiapua en tunne tarvitsevani, sillä olen jo kauan ajatellut, että ei ole koiraa karvoihin katsominen, ei ole hymyyn luottaminen. Luotan pikemminkin tyynen vakavaan ihmiseen, joka ei rasita kasvojaan hymynvirneellä.

Pitääkö ihmisen ylipäänsä olla mukava? Jos, niin miksi ihmeessä? Mukavuus on minusta poikkeuksetta kuori, joka oikeasti on raja-aita, este todellisen minän näyttämiseksi. Lipova ihminen lipoo ainakin minut kauas itsestään. Olen lisäksi havainnut, että mukavat ihmiset osaavat halutessaan sanoa ilkeimmin. Lopputulema kohdallani on siis se, että minua epäilyttää mukavan ihmisen, alfanaaraan tai alfauroon aitous. Taidan olla sitä mieltä, että mukavaa ihmistä ei oikeasti ole, eikä tarvitsekaan olla.

Olen vähän BB-Sauliakin tarkkaillut sillä silmällä ja yllättänyt hänet lipomisten ohella pari kertaa tuijottamasta synkästi kanssakilpailijaansa. Mitä lie nuorukaisen mielessä liikkuu silloin, kun ei hymyile? Miksi minusta tuntuu, että pidän virolaisesta luonnonlapsesta, Kadista, enemmän kuin tästä alati hymyävästä kaikkien suosikista, joka todennäköisesti tulee voittamaan koko kisan.

Mainittakoon tähän loppuun melko ontuvaksi poistumisaasinsillaksi se, että kohtasin riemastuttavan mukavan ihmisen blogini Site Meter -laskurissa. Olenkohan valinnut pankkini oikein, kun Nordeasta tuli blogiini joku hakusanalla Matematiikan alkeet?

Lumemaailma

Vaikka miten odottaisin, ei sieltä kukaan tule. Kukaan ei ota minuun yhteyttä omana itsenään. Kukaan ei halua minua omana itsenäni. Musta aukko on ääretön, tyhjä, täytetty vain mielikuvillani, joilla ei ole todellista vastinetta. Kukaan ei realisoidu, mitään ei tapahdu. Kaikki elämä on vain minun mieleni mustassa aukossa. Poimin kiintopisteen ja synnytän siitä mielikuvan lihottamalla sitä mieleisilläni aineksilla. Poimin palan sieltä, toisen täältä, kunnes kuva on rakastamista vaille valmis. Puhallan kuvaan liekin ja elän sen kautta, sitä varten. Kun herään, mitään ei ole, on vain lähimmäisiä, jotka tarvitsevat minua samoin kuin minä heitä, mielikuviensa rakentamiseen ja elämiseen mustassa aukossa. Kaikki me olemme toisillemme vääriä unelmia, kuitenkin toisissamme kiinni, toisiimme takertuen kunnes suomut putoavat silmiltämme ja olemme lähtöruudussa, tyhjin käsin, voimamme hukanneina, vuosia harteillamme.

Yllä olevan tekstin kirjoittamisesta on kulunut kolmisen vuotta.Se syntyi kun olin hukassa virtuaalini kanssa, en tiennyt onko kaikki vain lumemaailmaa, en tiennyt, mikä on suhteeni virtuaalitodellisuuteen, miten sen kanssa elää. Olisin halunnut, että kaikki virtuaalissa kohtaamani nimimerkit olisivat olleet omia itsejään, mutta palstoilla kohtasi myös hämääviä kirjoittajia ja siellä tuli vastaan myös ilkeyden, jopa pahuuden mustat kasvot. Jos ei kestänyt, piti mennä pois netistä, koska silloin oli väärässä paikassa.

Minua oikeastaan järkyttää, että tuo vanha teksti on ainakin itselleni edelleen ajankohtainen, ehkä ajankohtaisempikin kuin kirjoitushetkellä. Noinhan nettipersoonista muodostetaan kuvaa kaikkialla blogosfäärissäkin, jos operoidaan anonyymisti, niin kuin useimmin tehdään Facebookeista huolimatta.

Jos emme koskaan kohtaa, mitä jää jäljelle? Onko kaikki netissä vietetty aika lopulta harhaa, kuin veteen piirretty viiva? Mistä minä voin tietää, onko Rauno Räsästä tai Leonooraa tai catuluxia oikeasti olemassa ja ovatko he mitä sanovat olevansa? Ja kannattaako ihmisen tuottaa vain ajatuksia eetteriin ja ottaa tilalle muiden ajatuksia? Kannattaako tähän operaatioon käyttää aikaa päivittäin? Meneekö kaikki lopulta aivan irrationaaliksi, niin että ihmisen lihallisella kuorella on merkitystä vai nopeassa ravinnonsaannissa ja pikaisessa parittelussa? Voiko kaikki muu joskus tulevaisuudessa tapahtua ajatuksen tasolla?

Kiitos ja anteeksi! Näin hassuja ajatuksia tuli mieleen tänä tihkuisena kaamospäivänä, jolloin aurinko ei tainnut nousta ollenkaan.

(Maalaus Mikhail Nefydov)

Mies ja puu

Sataa, pisarat ropisevat peltiseen ikkunalautaan. Tuuli kohisuttaa isoa vaahteraa, jonka ylimmät lehdet ovat kuolleet ruskeiksi eivätkä suostu irtoamaan. Keltaiset alalehtensä puu on jo luovuttanut ahkeralle haravoijalle, vanhalle miehelle, jonka pikkuisella etupihalla suuri vaahtera kasvaa niin, että täyttää sen laitoja myöten. Tarkkailen miestä usein työhuoneen ikkunasta, koska hän on siinä, katseeni alla, kun käännän päätäni ikkunaan päin.

Mies koputtelee päivittäin vaahteran oksia alas haravallaan, ravisuttaa runkoa, niin että laiha vartalo heiluu, mutta puuhun nauliutuneet kuolleet lehdet eivät irtoa, vaan jäävät puuhun talveksi, kuten viime vuonnakin kävi. Puu tulee loistamaan nietosten takaa ruskeana ja rumana, ja kahisemaan korvin kuultavasti talvituulessa. Kuulen sen, kun avaan ikkunan. Outo ääni talvituulessa.

Puu on luullakseni mongolianvaahtera, tosin harvinaisen jättiläismäiseksi kasvanut, ulottuu korkealle yli katonharjan. Sen istutti aikanaan edellinen asukas, punatukkainen opettajaneiti Tilhi, jonka luona kävi öisillä käynneillä naisen salainen miesystävä, joka oli tahollaan naimisissa. Puu suojasi hyvin ovesta kulkijat uteliaiden katseilta, ja nainen uskoi varmaan olevansa turvassa. Hän ei eikä ehkä koskaan arvannut, että kaikki tiesivät suhteesta. Kun vanha mies muutti asuntoon, arvelin hänen kaatavan puun, koska vanhukset pelkäävät monesti talon vieressä olevia korkeita puita. Puu kuitenkin jäi, ja mies alkoi askaroida sen kanssa.

Puu pitää miehen vireessä, tarjoaa vastuksen, jota mies tuntuu kaipaavan. Mies leikkaa välillä puustaan oksan, työntää lapion sen juureen, katselee sitä ylöspäin. Vielä jaksaa, vielä on elämällä haastetta. Vielä on jotain, jonka kanssa voimiaan mitellä. Katson, kuinka mies tulee ovestaan ulos, pitää tuumaustauon, vetää rukkaset käteensä, ottaa lapion ja kääntää puun juuren mullokselle. Tai ottaa käsisahan ja sahaa jonkin pienen alaoksan poikki, pilkkoo pieneksi ja vie huolellisesti käsissään pois. Ravistelee taas puuta, jos muutama ruskea lehti kuitenkin irtoaisi. Haravoi lehdet lähes yksitellen ja tarkistaa naapurinkin puoleisen nurmikon. Riisuu sitten rukkaset, panee välineet ulkovarastoon ja menee sisälle, ehkä kahvinkeittoon.

Tunnen nautintoa aina kun näen miehen keskittyvän puunsa hoitoon. Siinä on jotain suurta, puu on miehen työ. Pitääkö työn oikeastaan olla sen tärkeämpi? Tai elämän?

(Maalaus Sean Delonas)

Näin päästiin puista ja harakoista

Olin lauantaina taloyhtiön syystalkoissa. Naiset haravoivat, ja miehet seisoskelivat ringissä jonkinlaisessa työn suunnittelussa, kädet taskussa turisten ja moottorisahaa kokeeksi pöräytellen. Naisilla oli samaan aikaan jo monta korkeaa lehtikekoa haravoituna.

On se kumma, että joka kerta pihan siivous tarkoittaa kasvullisuuden niistämistä alas erilaisin teknisin välinein. Olen tästä ennenkin kirjoittanut, mutta motkotan taas vähän, koska elämme syystalkoitten hektistä aikaa. Ensin ostetaan kalliit taimet, puut ja pensaat, ja seuraavasta vuodesta lähtien kasvu typistetään maata myöden alas, jotta on siistimpää, ja tämä vastoin kaikkia puutarhanhoito-ohjeita.

Nyt lähtivät etupihaltani ison sireenin korkeimmat haarat, joissa oli hyvä pitää pientä lintumökkiä talviruokintaa varten. En voinut estää kaatoa, koska seinänaapuri sanoi haluavansa enemmän valoa keittiöönsä, ja ymmärrän kyllä tämän näkökulman. Kyseessä oli kuitenkin muunneltu totuus, sillä pensas ei estänyt valon tuloa, koska se on kaukana seinästä. Se esti vain sen, ettei naapuri nähnyt pihassa kulkijoita suoraan kahvipöydästään.

Moottorisahamies niisti myös vanhan vaahteran paksuimman ja korkeimman haaran sekä poissa olevan naapurini kolme näkösuojapensasta suoraan hänen ovensa vierestä. Rouva mahtaa yllättyä, kun palaa reissultaan! Yksi kaato teki suorastaan pahaa. Korkealla pajussa oli mahtava harakanpesä, metrin korkuinen. Kuvasin edelliskeväänä näitä harakoita, jotka lennättivät nokassaan valtavia risuja, suorastaan pieniä oksia tähän pesäänsä. Samaten kuvasin näitä kauniita lintuja paukkupakkasilla, kun ne istuivat viereisen korkean lehtikuusen ylimmillä oksilla niin kauan kun aurinko hiukankin osui oksankärkiin lämmittäen ennen yön hyytävää kylmyyttä.

Ensin mietittiin jopa pesän ampumista ilmakiväärillä alas, niin korkealla se oli. Muuan pulska mies kapusi kuitenkin rohkeasti kannustushuutojen saatellessa uskalikkoa korkealle pajuun siivousintoisten ja harakkapelkoisten rouvien pidellessä tikkaita, ja sahasi puun muotopuoleksi päästäkseen käsiksi pesäoksistoon. Näin päästiin harakoista ja rouvat saivat lisää siivottavaa, kun pajunoksat tippuivat alas juuri haravoituun maahan. Pesä piti kantaa kokonaisena roskalavalle, niin luja se oli. Olisi ollut muuten hieno taideteos vaikka terassin somisteeksi!

Tänään harakat ovat vaellelleet orvon näköisinä pihanurmella. Onhan se niinkin, että riesahan harakka on, nokkii ihmisten pulleuttaan pingottavat jätepussit hajalle hetkessä, varastelee kultalusikoita ja pitää julmettua mekkalaa herättäen työn raskauttamat ihmiset viikonloppuisin jo aamulla. Vaan on se kaunis lintu. Eikä minulla ole enää oksaa johon ripustaa lintumökki. Hyvämuistiset talitintit ovat nimittäin jo kurkkineet ikkunoissa, että missä se sapuska viipyy, muutaman pakkasyön jälkeen.

Jos puhutaan ilmastonmuutoksesta ja ilmastoasioista, niin kyllä minusta harakat ja korkeatkin puut kuuluvat tähän ilmanalaan. En ymmärrä, miksi ihmisen tarpeet kävelevät harakan tarpeiden yli. Samaa ilmaa me hengitämme tuon kauniin keekoilijan kanssa. Jokainen turha moottorisahan päräys syö puhdasta ilmaa. En myöskään ymmärrä, miksi happea tuottavia kasveja pyritään säätäämään ihmisen reviirin reunoille pieniin pinoihin ja muotopuoliin minimittoihin.

(Maalaus Grant Wood)

Kohtaamisia

Eilen ajelin huvikseni erästä seutukunnan peräkylään johtavaa tietä, kamera etuistuimella, ja päädyin umpitielle ja ison maalaistalon pihaan. Pihan laidan aitauksessa käyskeli vuohilauma, yksi seisoi keskellä olevan rehulavan päällä ja muut söivät kuormasta.

En tietenkään voinut vastustaa kuvaushimoani, vaan nousin autosta ja napsin muutamia hätäisiä paparazzikuvia laumasta. Mietin, että pitäisi päästä kunnolla luvan kanssa kuvaamaan. Nuori emäntä tuli pihalle koiranpennun kanssa ja lähestyin häntä, kunnes pääsin aivan kohdalle silittelemään pentua. Juttelimme koirista ja maaseudulla asumisesta ja hän antoi rajattoman kuvausluvan!

Miksi tällaisia kerron? No siksi, että minulle uusien ihmisten pienetkin kohtaamiset ovat nykyään suuria positiivisia tapahtumia, kun olen jotenkin mieltänyt niin, että elämällä ei ole enää annettavana minulle uusia ihmissuhteita eikä elävää vuorovaikutusta ihmisten kanssa, tämän puhesairauteni vuoksi, joka aiheuttaa välillä lähes täydellistä kyvyttömyyttä osallistua keskusteluun tai ylipäänsä puhua. Olen tyytynyt jotenkin niin matalaan ajatukseen tai elämisen tasoon, että hyvä kun pärjään itsekseni ilman apua. Ei se niin taida mennäkään.

Edellinen merkittävä uuden ihmisen kohtaaminen tapahtui muuten myös kuvausreissulla, rannalla, jossa kohtasin virolaisen Kerstin, jonka olen linkannut aiemmin ja josta löytyy kuva blogistani. Juttelimme pitkään, enemmän tietenkin kuuntelin ja "petkutin" menemällä mukaan Kerstin hunaja-tee-ohjeisiin, jotka auttavat kipeää kurkkua ja äänen palautumista. Sain kuitenkin kokea sen, miltä tuntuu elävä vuorovaikutus toiseen ihmiseen ja se virkisti mieltäni jopa päiväkausiksi. Varsinkin Kerstin Suomi-kokemuksista ja työstä oli hauska kuulla. En jaksa aina puhua sairaudestani, sillä se tietää pitkää litaniaa ja aina samoina toistuvia kysymyksiä. Haluaisin kuulla siitä vastapuolesta jotakin, saada palasen tuoretta elettyä elämää.

Summa summarum -oivallus: Elämällä on minulle annettavana uusia ihmisiä, kenties jopa kestäviä ihmissuhteita! Kaikki on kiinni vain minusta itsestäni. Jos käperryn kotiin vain tietokoneen armoille, menetän elävän vuorovaikutuksen. Olen kuitenkin onnellinen ja kiitollinen tästä koneellisesta keskustelumahdollisuudesta, sillä näin laajamittaiseen ajatustenvaihtoon en enää pysty suullisessa ilmaisussa, ellei ihmeitä tapahdu. Viime kesänä jo huomasin sen, etteivät lähiomaisenikaan jaksaneet odottaa, että saan virkkeeni valmiiksi. Se tuntui nöyryyttävältä, sillä minulla oli tärkeä näkökulma asiaan.

Jos minulla olisi kolme toivetta, niin kyllä se puhumisen lahja olisi ykkönen, eli siis terveys. Saada olla toisten kanssa lähekkäin ja puhua, ottaa osaa, olisi jotain ylimaallisen ihanaa. Hassua, että en tahdo oikein vieläkään uskoa, että en pysty puhumaan. Minulle tulee jatkuvasti sellainen tunne, että jos oikein yritän, voinkin yhtäkkiä puhua vaivattomasti. Kokeilen tuhannesti ja taas tuhannesti, mutta kyllä se tyssää lyhyeen.

(Maalaus Edvard Hopper)