Voiko matemaattista ajattelua opettaa kaikille?

Matemaattinen ajattelu yhdistyy mielestäni hyvään pelisilmään ja kykyyn ennakoida tulevaa. Se on eräänlaista laskelmointia ja operoimista abstraktioilla, jotka ovat päällekkäin, vierekkäin ja limittäin. Pitää osata keskittyä moneen tasoon yhtaikaa ja tehdä niistä päätelmiä pitämällä kaikkien tasojen langat koko prosessin ajan käsissään.

Olen huono käsittelemään tietoa, josta ei voi piirtää kuvaa, jota ei voi muistiinmerkitä sanallisesti. Tämän vuoksi minusta ei tullut filosofia, vaan pohdiskelija. Tämän vuoksi en osaa esimerkiksi kostaa mitään, koska en osaa laskea siitä koituvaa mahdollista hyötyä. Tämä matemaattisen ajattelun puute, kyvyttömyys operoida käsitteellistä tietoa toteutuu siis myös elämäni käytännön tasolla.

Koulussa olin matematiikan opettajan painajainen. Kävin varmaan myös hänen kunniansa päälle, sillä olin muissa aineissa hyvä, jopa kiitettävää tasoa, jos olin kiinnostunut aineesta. Jouduin hänen hampaisiinsa, ja hän höykytti minua kunnolla, ei tahtonut uskoa, etten yksinkertaisesti pysty ajattelemaan numeraalisesti. Hän yritti retuuttaa minua taululle laskemaan laskuja, mutta en mennyt, ja hän haukkui minua uppiniskaiseksi.

Takiani hupeni varmaan useampi punakynä, taisi jopa katketa joskus, sillä niin raivokkaasti sillä oli painettu paperiin. Sain ehtoja lähes joka luokalla, kerran jopa kahdet, algebrasta ja geometriasta. Sen ajan opetus oli mitä oli, kaikille samaa pajatusta vailla mitään havainnollistusta. Opettaja vain näytti ensin taululla, miten joku uusi asia tulee laskea, veteli numeroita ja janoja tauluun, höpötti selkä luokkaan päin. Antoi sitten laskut, joita kukin tuhersi vihkoonsa yksinään, ilman minkäänlaista opastusta. Jonkin ajan päästä sitten oppilaita pyydettiin taululle laskemaan, malliksi muille. Olin kaiken aivan kuutamolla, sillä en ollut ymmärtänyt yhtään mitään sen jälkeen, kun murtoluvut tulivat ja yhteen-, vähennys-, kerto- ja jakolaskut lakkasivat. Niissä olin hyvä!

Olen siinä vakaassa uskossa, että minulle ei pysty kukaan opettamaan matemaattista ajattelua, koska minulla ei ole resursseja siihen. Matematiikan taju on synnynnäinen taito, kuten musikaalisuuskin. Jonkinasteinen hiominen on mahdollista kovasti preppaamalla, mutta epämusikaalisesta ei tehdä millään opilla musikaalista, kuten ei matemaattisesti lahjattomasta voida tehdä matemaattisesti lahjakasta.

Tekniikalla on rajat

Olen laihtunut kolmessa viikossa 4,8 kiloa, vaikken ole ollut tietoisella dieetillä. Satuin vain käymään terveydenhoitajalla valittelemassa huimausta ja tensio neck -oireitani ja oikeassa korvassa jatkuvasti läsnäolevaa sydämen jumputusta. Hän mittasi verenpaineeni ja totesi sen olevan liian korkea, alapaine huiteli yli sataa.

Jouduin mittausseurantaan ja lääkäri määräsi verenpaineeseen lääkityksen, joka pahensi huimausta ja pahaa oloa. Ruoka ei yksinkertaisesti mennyt alas, muu kuin hedelmät ja kylmä tonnikala keitetyn riisin kera. Piti istua keskellä sohvaa, kiinnittää katse ikkunasta näkyvään tuomipihlajaan, jotta huimaus lakkaisi. Kun kiersin päätä tai nousin yhtäkkiä seisomaan tai menin makuulle, maailma keinahti.

Paine on edelleen korkea, koska tensio neck -oireet eivät ole menneet ohi ja niskajännityshän nostaa verenpainetta. Teen nyt pari kolme kertaa päivässä luonnonmukaiset jumppaliikkeet, joilla huijataan huimaus esiin, jotta aivot tottuisivat siihen. Näin huimaus saadaan pois ilman lääkitystä. Kävin lisäksi tilaamassa erilliset lukulasit tietokonetyöskentelyä varten, koska moniteholinsseillä pää joutuu luonnottomaan asentoon, kun niska kekassa hakee sattumaa linssin alareunasta, jossa lukualue aina on. Yksiteholukulaseilla voi lukea myös linssin yläosalla niska luonnollisessa asennossa.

Olen nyt ottanut tavakseni panna tietokoneen kiinni jo alkuillasta, jotta silmät ja aivot saisivat lepoa. Jatkuva ruudun tuijotus antaa aivoille liiaksi työtä, ja seurauksena voi olla erilaisia näköhäiriöitä.

Minullahan oli ennen tammikuista lasien uusimista ns. silmämigreenikohtaus, jossa näkökenttääni ilmestyi silmät sirrallaan suoritetun pikkiriikkisen blogitekstin tihrustelun aikana vaalea pieni alue, jossa oli puna-musta-kelta-sininen sahareunus, kuin dadataidetta Dalin maalauksesta. Läntti laajeni kaiken aikaa, kunnes iloinen sahareunus haihtui näkökentän ulkopuolelle. Ilmiö esti lukemisen, koska se sumensi näkökentän, ja lähdin tietenkin päivystävälle niiltä sijoilta kysymään ilmiötä, josta en ollut kuullutkaan. Lääkärin mukaan kyseessä oli sinänsä viaton silmämigreenikohtaus, jossa aivot yksinkertaisesti kieltäytyvät kuormittumasta liikaa ja reagoivat ratahäiriöllä. Onneksi kohtaus meni vartissa ohi eikä ole uusinut. Lääkärin mukaan mm. työterveysvastaanotoilla on ilmennyt lisääntyvässä määrin erilaisia silmäoireita jatkuvan päätetyöskentelun vuoksi.

Itse mietin sitä, että en halua koskaan lukea kokonaista kirjaa netistä. En vastusta tekniikkaa jääräpäisyyttäni, vaan minusta e-kirjalla ei yksinkertaisesti ole tulevaisuutta, koska siinä tulee vastaan ihmisen rajallisuus. Tietokoneen ruutu välkkyy koko ajan aivoja rasittavasti, vaikka silmä ei sitä huomaakaan - aivot kyllä. Tekniikka ei voitakaan ihmistä, vaan ihmisen fysiikka asettaa sille suitset. Parhaimmillaan e-kirja ehkä toimii lähdeteoksena, josta noudetaan, josta tarkistetaan.

Ja muuten vielä, koneen sijoittaminen oikealle korkeudelle on tärkeää. Ei riitä, että tuoli on hyvä ja näppäimistö oikealla korkeudella. Monitorin tulisi olla katseen alapuolella, joten paras on sellainen pöytä, jossa koneen voisi sijoittaa koloon, pöydän pintaa alemmas. Sellainen on nyt sitten ostoslistallani, kunhan tästä tokenen.

(Maalaus Albert Edelfelt)

Kaurapuurolapset

Blogistanissa on käyty keskustelua sinkuista ja lapsiperheistä. Osuin kiinnostavaan ehdotukseen siitä, kuka on sopivin maksumies jollekin, mikä ei oikein selvinnyt kursorisen lukemiseni myötä.

Ehkä pitää kustantaa tukia ja helpotuksia lapsiperheille, jotka repivät kahdesta palkasta elantoa usealle hengelle tai sitten hätää kärsiville sinkuille, jotka joutuvat revittelemään elämishässäkkänsä vain yhdestä palkasta.

Keskustelussa näyttää olleen vastakkainasetteluja ja kiistaa siitä, kenellä on kaikkein kurjinta ja kuka joutaisi antamaan ja kuka saamaan lisää valtion rahaa. En ole lukenut tätä keskustelua kuin niiltä osin, joihin Sun äitis viittasi blogissaan.

Äiti esitti riemastuneena nerokasta ratkaisua, jonka mukaan50 - 65-vuotiaat ovat sellainen ikäryhmä, jolla ei ole enää pulaa rahasta ja voi jopa valita, meneekö kiinnostaviin tehtäviin 500 euroa halvemmalla vai pysyykö tylsemmissä töissä pienemmällä euromäärällä. Näin he voisivat osaltaan olla lievittämässä nuorten lapsiperheiden ja sinkkujen hätää. Toteutuisiko tämä ikäryhmäveronkorotuksella - sitä äiti ei kertonut, mutta näin arvelen.

Tässä on nyt nähdäkseni kyse samasta suurten ikäluokkien kaurapuuroryhmästä, jota Osku Pajamäkikin tykittää väistymään takavasemmalle nuorempien pätkätyöläisten tieltä. Eläkepommikin on räjähtämässä ja leviämässä nuorempien päälle.

Me kaurapuurolapset taidamme tosiaan olla liikaa tälle yhteiskunnalle. Ei vissiin riitä se, että kärvistelemme tätä nykyä vaivojemme kanssa melko hissukseen, suuri osa vielä viimeisiä lainoja poismaksellen, oli jonkinlaisella eläkkeellä tahi ei. Ensimmäinen lainammehan oli opintolaina, koska suuri osa lapsista työnnettiin oppikouluun opin ja sivistyksen ja paremman elämän tielle itsestäänselvästi. Se opintolaina maksettiin sitten takaisin valtiolle korkojen kera, opintotukia kun ei vielä ollut tai ne tulivat juuri minimaalisina parina satalappusena mummonmarkkaa.

Itse valmistuin aivan seitsemänkymmentäluvun lopulla ja muistan, miten ensimmäiset palkat olivat ns. kireitä nostoja - laina ja laskut nollasivat tilin joskus jo palkanmaksupäivänä. Omasta asunnosta uskalsi haaveilla vasta 80-luvun loppupuolella, joten tuosta voi laskea, miten kauan on eletty asuntovelattomana, kun lainat otettiin yleensä kymmeneksi vuodeksi.

Passaa myös laskea, miten paljon on maksettu veroja ja eläkemaksuja, kun on saatu tehdä säännöllistä työtä koko elinikä. Mutta siis, ei siinä mitään. Ei muuta kun vaaleissa äänestämään nuorempaa ikäpolvea, niin saadaan edelleen osallistua iloisesti yhteiskunnan hyvinvoinnin ylläpitoon. Onhan minunkin eläkeverossani toki kiristämisen varaa, kun prosenttini on vain 30 ja jotakin. Eihän se asuntoremontti ole pakollinen, aina voi myydä koko höskän ja muuttaa yksiöön tai hellahuoneeseen. Oma on kuitenkin aina oma ja loppuviimeksi senkin voi myydä ja maksaa kunniallisena kansalaisena vielä viimeiset hoitonsa ja arkun.

Sen vaan olen havainnut, että nuoremmilla on idealistisen materialistinen maailmankuva ns. kolmannen iän kansalaisista. Että kaikilla on talous tasapainossa, tavarat hankittuna, asunnot odottamassa perijöitä, mökit vanhoilla kotitanhuvilla ja etelänmatka aina varattuna. Ikään kuin ihmiselämässä joskus vanhempana saavutettaisiin taloudellinen tasapaino ja jopa mahdollinen vauraus. Se on kukkua suurimmalla osalla vanhuksia ja varttuneita. Erikseen ovat tietenkin liitossa elävät rikkaat akateemiset tai muuten vauraat parit, joilla on kahden tulot niin kauan kuin liittoa piisaa. Miten se menikään Suomessa, että joka toinen talous on yksinäistalous? Muistanko väärin?

(Maalaus Bernardo Strozzi)

Paljastuksia Blogistanissa

Miten paljon blogissa voi paljastaa itseään huoraamatta? Jos määritellään huoraaminen jonkin kallisarvoisen myymiseksi alihintaan, niin blogeissa huseerataan huoraten alinomaa ja paljon.

Sanon heti kärkeen, että minä se aikamoinen huora olenkin, kun olen paljastanut lähes kaiken itsestäni saadakseni keskustelua aikaiseksi, saadakseni siis lukijat tulemaan juuri tänne, tähän blogiin. Ja toimiihan se huoraaminen terapianakin. Kalleintani olen antanut ja saanut joka kerta puhdistuneen mielen, joskaan en aina sitä ymmärrystä, jota ehkä olen hakenut.

Paljastuksia elämänsä tragediasta on tehnyt myös meirami, jonka avioeroa kuvaava blogi sulkeutui hiljakkoin ja toimii nyt salasanan takaa. Myös minhin blogi on yllättäen ollut lukittuna oven taakse. Tänä aamuna se näytti uudelleen avautuneen. Itsekin olen harkinnut oman Kotkansiivet-blogini lukitsemista, koska se kuvaa läheltä omaa elämääni ja haluan kuitenkin säilyttää intimiteettini.

Näyttää olevan henkisesti haurasta kirjoittaa niin vereslihalla kuin meirami ja minh ovat tehneet - hyvin ja kaiken antaen. Voi tietenkin kysyä, mitä saa vastineeksi. Ei voi olla niin, että pelkkä purkaus riittää, sillä kun tulee tyhjäksi, tulee myös saada täyttyä uudelleen. On lisäksi vaara tulla hyväksikäytetyksi ja väärinymmärretyksi, koska kirjoitettu sana tulkitaan sellaisenaan.

Trisin lukijamäärä on lähtenyt nousuun uuden paljastavan blogi-ingressin myötä, samoin benrope on voittanut puolelleen ennätysmäärän uusia lukijoita paljastamalla nähtäväksi kömpelön ja hellyttävän neuleensa. Pitää osata markkinoida tuotettaan. Näin se menee.

Sen sijaan uusin totuudentorvi, Blozakstan, näyttää hyytyvän hyvän alun ja lukijaryntäyksen jälkeen ja säikäyttäneen tilaajat paljastamalla bloggaajan sisimmän olemuksen. Hupaisin huumoriblogi aikoihin, mutta keskivertobloggaaja ei näytä sietävän liian lähelle osuvia analyzeerauksia itsestään. Naurattaa kuitenkin blogin riemukas kielenkäyttö. Miten monta versioita sanoista blogi tai bloggaaja blogissa lienee? Pitäisi listata, ja nopealla vilkaisulla haaviini osuivat ainakin blygääjä, blögääjä ja blägääjä. Tässä alla on vielä näyte paljastusblogin raadollisista totuuksista, jotka menevät ytimeen:

"Sitten varsinaiseen asiaan, kommenteista siis.

-Kommentoimaton blogi näyttää kuolleelta. Siksi kaikki kosiskelevat kommentoimaan. Tule tänne!
-Kaikki kommentoivat, jotta heitä kommentoitaisiin. Kieroa, eikö totta?
-Hyvin monet roikkuvat 'tunnetuissa' 'blogeissa'. He ovat Blozakstanin groupie-huoria. Imevät kenen tahansa näkyville tulevan kuppaista fallosta.
-Bloggaamisesta 75% käydään kommentti-sektiolla. Sinne on useimmiten kaikilla pääsy. Ikävä kyllä. Näin ollen pätijät pääsevät pätemään."
(Blozakstan)

Minusta tässä on oikeasti Totuus. Tunnen piikin lihassani.

(Maalaus Jobst Harrich)

Puhuttelevia kuvia

Pakkanen paukkuu ja sisällä on kiva olla ja katsoa vaikka vähän taidekuvia. Muuan lukija pyysikin hiljakkoin minua kirjoittamaan lempitaiteilijoistani: kirjailijoista, kuvataiteilijoista, säveltäjistä.

Minun on aina ollut vaikea nostaa taiteiden virrasta nimiä esiin, samalla tavoin kuin on ollut vaikea nostaa oppilaitten joukosta suosikkeja esiin. Kun kaikissa on jotain, eri aikoina esille nousevaa.

On kuitenkin monia kuvataiteilijoita, joista pidän ehkä aikojen kuluessa aina vaan enemmän. Näin on ennen kaikkea monien symbolistien ja art nouveau -taiteilijoiden kohdalla. Tyylisuunnista jugend on minulle läheisin. Toisaalta hurmaannun naivistisen tai surrealistisen kuvataiteen ulottuvuuksista - jälkimmäistä suuntaa ehkä itsekin edustan kuvillani, jos omimmillani olen. En halua jäljentää kameralla postikortteja, vaan tulkita vaikkapa sitä kuuluisaa ruostetahraa, ruosteen estetiikkaa. Tosin kuvani ovat teknisestä tumpuloinnista johtuen varsin vaatimatonta tasoa ammatillisessa mielessä.

Mainittakoon vielä, että tosi haaveenani oli pyrkiä silloiseen Ateneumiin kuvataiteen tai kamerataiteen linjalle. Kaivelemaan on jäänyt, etten edes yrittänyt, vaikka kuvaamataidon opettaja ajoi meikäläistä sinne kuin käärmettä pyssyyn. Tyypillistä oli, että valitsin opiskelupaikkani kaupungin sijainnin mukaan. Ainutkaan tuttuni ei opiskellut Helsingissä, vaan Turussa, jonne minäkin suuntasin kirjallisuutta ja suomen kieltä opiskelemaan. En ole katunut, koska kuvataiteisiin voi aina palata. Se vaan, että tekniikkojen puute tekee jäynää, kun itse tarttuu sutiin tai kameraan, ja se on merkittävä seikka.

Yksi lempitaiteilijoistani on ranskalainen symbolisti Louis Welden Hawkins, 1849 - 1910. Olen hurmoksissa ennen kaikkea hänen sutinsa viivaan, arvoitukselliseen muotokieleen ja maanläheisiin väreihin, jotka sointuvat toisiinsa täydellisen harmonisesti. Lisäksi - art nouveau -maailma on aina kaunis!




Olisi kiinnostavaa lukea tai katsoa, millaisia kuvataiteilijoita muut pitävät lemmikkilistoillaan!

(Kaikki maalaukset Louis Welden Hawkins)

Muijaenergiaa

Susan Kuronen on riemastuttavan raikas muija. Häntä on kohta puolen vuoden ajan naurettu, pilkattu ja yritetty vaientaa, mutta muija nousee aina tuhkasta kuin valkaistu Fenix-lintu.

Kellä muulla olisi munaa nousta estradille mainostamaan tyhjiä kirjankansia, hyvin tietäen, että samalla on maaliinampujien täysosuma? Kuka muu on niin viisas, että on tallettanut setelien sijaan tuhat tekstiviestiä puhelimensa arkistoon? Mitä lie muijan päässä liikkunut, mikä lie ollut motiivi noin ison viestitilan varaamiseen? Tähän ei moni pysty.

Loistavaa Susan, anna palaa! Olet median lemmikki, riekkujien ykköstunkio, oksentajien vessanpönttö, keskustaväen painajainen, kirjallisuuspiirien hikka. Aion lukea kirjasi, kunhan sen käsiini saan. Jos olisin työnantaja, palkkaisin sinut työhön ohi muiden, sillä olet luonnonlahjakkuus. Oli pontimesi sitten balsamia haavoihin, rahaa kirstuun tai ahdistuksen purkaminen, viis siitä. Hengen palo on nykyään aivan liian harvinaista.

(Piirros Norman Rockwell)

Laps Suomen

ällös vaihda pois,
sa maatas ihanaa.
Sill leipä vieraan karvast ois
ja sana katkeraa...
(Z. Topelius)

Kannattaisiko lapsen kuitenkin vaihtaa? Ei tarvitsisi syödä yksin, kuten Unicefin tuore tutkimus kertoo. Suomi johtaa maailmassa tätä lasten yksinäänsyöntiä.

Fyysisesti voidaan pulskasti, koti on täynnä uusinta tekniikkaa ja jääkaappi einesruokaa, pastoja ja pitsoja ja ranskalaisia ja hampurilaisia. Lapsilla on omaa rahaa, kännyköitä, merkkivaatteita, pelejä ja leluja, erilaisia teknisiä laitteita musiikin kuunteluun ja videoitten katseluun. Mutta ei aikuista läsnä.

Aikuinen on tienaamassa rahaa vempaimiin, viihdykkeisiin, härveleihin ja asuntojen miljoonalainoihin. Pitää mennä kun työnantaja määrää ja pankki käskee. Ja kaljallekin pitää mennä, ja mikäs mennessä. Lapselle rahaa käteen ja koko perhe baanalle. Eri suuntiin.

Yksin oot sinä lapsonen,
kaiken keskellä yksin.
yksin sa kokkaava oot,
yksin sa rokkaava oot.

Hetken ja kaksi sa luulet kulkevas rinnalla äidin,
mutta jo töissä hän on ja yksin sut mesettään jätti.

Tovin ja toisen sa itseäs vastaan painavas luulet iskän, suurimman turvas –
mut äkkiä huomaat: koneen kylmää lämpöä halasitkin:

ainoa uskollinen, on oma iPodis vaan.
(RR:tä ja Koskenniemeä mukaellen Iines)

Ehkäpä lapsen olisi parempi syödä karvasta leipää vieraalla maalla, vaikkapa rehevässä italialaisperheessä, jossa aterialle kokoontuu iltaisin suurin piirtein koko suku isovanhempia myöten. Lapselle ei voi olla lottovoitto syntyä Suomeen, näinä aikoina, huolimatta Pisan ylistävistä tuloksista. Lasku maksetaan ajallaan.

(Maalaus Albert Edelfelt)

PS Virikkeen juttuun sain Anna Amnellin kommentista alemmassa keskustelussa.

Nettiin voi hukkua

Yksin oot sinä Iines,
Netin keskellä yksin,
yksin sa kokkaava oot,
yksin sa bloggaava oot.

Kommentin kaksi sa luulet kulkevas rinnalla nörtin,
mutta jo vierais hän on ja yksin sut mesettään jätti.

Hetken, kaksi sa itseäs vastaan painavas luulet
nörtin, kaltaises – mut äkkiä huomaat:
läppärin kylmää lämpöä rakastitkin:

Ainoa uskollinen on oma URLisi vain.
(Rauno Räsänen)

Näin runoili mies koskenniemeläisittäin avaten haavan. Jokin liikahti minussa lukiessani näitä säkeitä, jotka ovat niin totta että.

Sitä luulee joskus löytäneensä netistä ystävän, joka oikeasti pitää sinusta, juuri sinusta eikä kenestäkään muusta. No ei nyt ihan noin, mutta sinnepäin. Jotenkin kun huomio ja hyvät sanat kohdistuvat itseen, kokee olevansa neulan silmässä, ainoana kohteena, valittuna. Muu maailma sumenee ympäriltä, muita ei ole. Sitä ajelehtii kuin lastu laineilla ja kokee elävänsä. Ajattelee jopa, että miten nyt vasta löytyy jotakin näin hienoa.

Samoin käy tietenkin laiffin puolella, kuinkas muuten. Se vaan, että siellä unelmat ja haaveet kariutuvat nopeammin todellisuuden tullessa vastaan toisen silmissä, ilmeissä, eleissä konkreettisessa läsnäolemisessa, selkeissä valinnoissa. Virtuaalissa enteet jäävät verhon alle. On vain kirjoitetut sanat, jotka latautuvat täyteen merkitykseensä, paljaina, edustaen vain itseään, ottamatta sivumerkityksiä non-verbaalista viestinnästä.

Mitenkähän paljon ihmiset oikeasti ovat siirtäneet elämäänsä virtuaaliin? Luulen, että edessä on uudenlainen tapa elää, uudenlainen todellisuus, toinen olemisen taso. Uusi ihmisyys? Miten virtuaalin ja laiffin yhdistäminen onnistuu, kun kaikki, aivan kaikki hoituu jo netissä? Netissä on tai sinne tulee televisio, lehdet, pankki, ystävät, kaupat, kirjastot, kokoukset. Joku voi hukata elämänsä ja hukkua nettiin.

Minusta saatetaan tarvita mm. uusi lainsäädäntö virtuaalielämää varten, sillä virtuaalissa elävä persoona on lihaa ja verta, vaikkei hän operoisikaan ristimänimellään.

(Maalaus Piero della Francesca)

Onko oikea sulle hän?

Näin ystävänpäivänä moni yksinäinen tuntee olonsa ankeaksi. Harpun kielet eivät heläjä, cembalo ei soi, mieli on maassa kaikkien vaaleanpunaisia sydämiä tursuavien näyteikkunoiden ja myyntipöytien keskellä. Tämä nyt tietenkin karrikoiden, mutta yhä enemmän ystävänpäivää täälläkin vietetään asiaankuuluvine hössötyksineen.

On vuorenvarmasti ihmisiä, jotka eivät saa ainuttakaan ystävänpäivätervehdystä. Itsekin jännitin aamulla, tuleeko tervehdyksiä. Lähetin kolme sähköpostitervehdystä itse otettuine valokuvineen ja sain kolme. Yksi oli riemastuttava, sillä se sisälsi kutsun helluntailomalle Würzburgiin juhlimaan kutsujan syntymäpäiviä. Taidan mennä, jos saan matkakaverin. Würzburg on kaunis vanha kaupunki, ja nyt minulla on hyvä kamera - tai kaksikin - mukaanotettavaksi.

Mutta kai se kaikkiaan on niin, että jollei ystäviä ole eikä tervehdyksiä tule, se on oma vika. Ystävyys on vastavuoroinen juttu, jossa antaminen on kenties vielä tärkeämpää kuin saaminen. Kun avautuu, saa taatusti ystäviä, ja kun sulkeutuu, ihmiset kaikkoavat, koska kokevat sulkeutumisen tylyksi.

Se vaan, että mistä niitä ystäviä löytää? On kai kuitenkin aika epätoivoista varta vasten virittää nettiverkkoja ja kokea rysää täällä bittilaineilla. (Minullahan on erään anonyymin mukaan tämä blogirysä miehiä varten.) Kun liikaa yrittää, verkkoon tarttuu lähinnä särkiä ja alamittaisia ahvenia. Mikä olisi se oikea tapa löytää ystäviä nettimaailmasta? En usko chattaamiseen, sillä siinä mennään liikaa yrityksen ja erehdyksen tietä. Syntyvätköhän parhaat ystävyydet sattumoisin, kun samanmieliset lähellä toisiaan asuvat osuvat yksiin foorumeilla? Toisaalta tässäkin on vaaransa, sillä en oikein usko näiden suhteiden kestoon - aikansa kutakin ehkä, mutta ei enempää. Ja jos sydänystävää etsii, uskon nykyään lähinnä reaalimailmassa tapahtuvaan kosketukseen.

Tälle alla olevalle Yksinäiselle nostan kukkahattuani positiivisesta elämänuskosta. Leikkasin ilmoituksen skannattavaksi tämän päivän aluelehdestä:

Hyvää blogiystävän päivää kaikille!

Poikien olematon kielipää

Poikien äidinkielen taidot ovat tuoreiden tietojen (STT 12.2.) mukaan 20 prosenttia huonommat kuin tyttöjen. Tutkimus on tehty kolmansilla luokilla, ja siihen osallistui noin 6000 yhdeksänvuotiasta.

Aiemmin on ollut tiedossa, että yhdeksäsluokkalaisten poikien äidinkielen taidot ovat tyttöjä huonommat. Pojat eivät ole näin saaneet tyttöjä kiinni koko peruskouluaikanaan.

Erot näkyvät kuulemma eniten kirjoittamisessa, mutta oletettavasti myös alakoululaispoikien lukutaidossa. Merkittävää on, että matematiikassa näitä eroja ei ole, ei myöskään niin, että pojat olisivat tyttöjä parempia matematiikassa, kuten joskus kuulee väitettävän.

Itse olen opettanut yli kuusitoistavuotiaita, ja tilanne on näillä asteilla ehkä hieman tasaisempi, joskin samantyyppinen jaotus on nähtävillä peruskoulun jälkeenkin.

Kyse ei ole kirjoittamisen lahjakkuuseroista, sillä pojat kirjoittavat sisällöllisesti yhtä hyvin kuin tytöt, kun pääsevät vauhtiin. Monesti luokan paras kirjoittaja on ollut poika. Muistan ikuisesti yhtä levotonta poikaoppilasta, joka ei jaksanut keskittyä työskentelyyn, vaan sanoi jopa kusevansa kenkääni, ellen päästä häntä vessaan. Kirjoitti sitten myöhemmin laudaturin ylioppilasaineesta.

Tyttöjen tekstit ovat usein sujuvia ja pitkiä, huolellisesti tehtyjä ja tytöt näkevät vaivaa hioessaan ilmaisuaan, koska ovat usein kiinnostuneita kirjoittamisesta. Pojat sen sijaan voivat olla jähmeitä ja suoraviivaisempia ja heidän on vaikeampi saada persoonallisia ajatuksiaan ilmaistuksi paperille. Heillä on kuitenkin usein tyttöjä rohkeampi ote kirjoittamiseen ja taito kirjoittaa olennainen turhia lavertelematta. Monilla pojilla on alkeellisia kielioppivirheitä, jotka haittaavat tekstin ymmärtämistä. Samat huonosti itseään kirjallisesti ilmaisevat pojat saattavat sen sijaan olla puhetaidoissaan loistavia ilmaisijoita ja tulkitsijoita.

Syytä on tietenkin perinteisessä sukupuolittuneessa tavassa kasvattaa tyttöjä ja poikia eri tavoin, yhä edelleen, samoin kuin omassa lapsuudessani. Poikia opetaan arvostamaan urheilua ja toimintaa, tyttöjä opastetaan hoivaamaan toisia ja itseään ja toimimaan pehmeämmin. Tytöt ohjataan myös poikia useammin sisäleikkeihin ja lukemisen pariin ikään kuin mikään ei olisi muuttunut muutamassa kymmenessä vuodessa. Poikkeuksia tietenkin on, mutta keskimäärin näin lienee.

Lisäksi pojat kehittyvät tyttöjä hitaammin. Poikien oma suhtautumistapakin on kieltä väheksyvä; etenkään äidinkieltä ei arvosteta, sitä pidetään tylsänä ja turhana, se ei yksinkertaisesti kiinnosta.

On aika outoa, että perheissä panostetaan satoja euroja lastenhuoneen ja olohuoneen teknisiin vempeleisiin, mutta kirjaa ei osata lykätä pojan käteen tai viettää hänen kanssaan vaikka yhteistä lukuhetkeä. Hyvät äidinkielen taidot ovat pojalle yhtä korvaamattomat kuin tytölle, ja äidinkieli onkin kiistatta peruskoulun tärkein aine.

(Kansikuva Norman Rockwell)