Kun Eeva antoi..

Onkohan se kuitenkin niin, että Vammalan seurakunnan kappalaisella on oikeus ajatuksen ja mielipiteen vapauteen, ja myös niin että voi julkistaa kantansa ja toimia sen mukaan? Vai onko kyseessä puhdas ylimielisyys, toisen luodun alempiarvoisena pitäminen tai halveksunta?

Kieltäytyessään toimittamasta työtehtäviään naispapin kanssa kappalainen toimii vakaumuksensa mukaan, ja hengenpalohan on sinänsä harvinaisuudessaan ihailtavaa, jos se tähtää ihmiskunnan hyvinvointiin tai jonkinlaiseen harmoniaan.

Nyt pitää kysyä, minkälainen on se hyvinvointi, johon kappalaisen toiminta tähtää. Vastaus on aika karu: naisella ei ole käyttöä kirkon piirissä erilaisia hyviä sanomia levittämässä, liturgioita suorittamassa; nainen ei kelpaa siihen jostain syystä.

Mikä kumma se syy voi olla? En kerta kaikkiaan keksi muuta kuin kaksi asiaa.

Ensimmäinen niistä on naisen pimpero. Sen täytyy olla pääasiallisin syy, ei ole mitään muuta, mikä erottaisi ihmiset toisistaan kuin jalkoväli. Onko se kappalaisesta niin saastainen paikka, että tekee naisen likaiseksi pyhien asioiden edessä? Vietteleekö se miehen unohtamaan kaikki pyhät ja antautumaan hekumaan ja jopa haureuteen, kuten kirkonkin piirissä kautta aikain on käynyt?

Toinen syy voisi olla oman taivaspaikan varmistaminen. Nähdään tämäkin asia henkilökohtaisen alkuraamatullisen uskon koetinkivenä, ja saadaan siitä uutta voimaa taisteluun pahaa vastaan.

Eikö nainen olisi muuten hyvä edes tuomiopäivän julistuksessa, kun koko hänen olemuksensa ja vieno äänensä demonstroisi helvetin kauhuja häntä himoitsevien miesten mieleen? Ehkä kirkonmiesten puolisouskollisuuskin hieman kohenisi, sillä onhan heillä omatunto, koska ovat hyvän esikuvia.

(Maalaus Frank Dogherty)

Sanat

Maria haastoi sanameemiin. Koen tämäntapaiset tehtävät kiinnostavuudestaan huolimatta äärimmäisen vaikeiksi sen syyn takia, jonka useasti ennenkin olen maininnut. Miten siepata alati soljuvasta sanojen virrasta jokin kiinni ja julistaa se parhaaksi: tämä se on? Tämä edellyttäisi mielestäni sitä, että maailmassa ei olisi liikettä, ei energiaa, ei kasvua, ei muutosta missään kohdin.

Kaikki liikkuu, mikä ei pysähdy ja näivety. Jos nappaa jonkin kiinni lyödäkseen siihen arvoa mittaavan leiman, pitää rajata alue, jolla operoi. Niinpä minä rajasin alueeksi oman lähiarkeni nykyisyyden, jokapäiväisen elämiseni siinä yhteisössä, jossa nyt olen. Jos en tekisi tätä rajausta, listallani esiintyisivät jossakin kohtaa mm. tämäntapaiset ilmaisut: kuuhut, hakkailu, vieno puna, muudan, tyttö parahti, mies sinkosi keihään niin että hänen pohkeensa väreilivät kauan sen jälkeen, kun keihäs oli uponnut kauriin rintaan.

Tässä valintani pitkän tuumauksen jälkeen. Pahoittelen postauksen pituutta.

1. Viisi suomenkielistä lempisanaani (ei kuitenkaan erisnimiä tai paikannimiä tms.).

Sade, lumi, vanamo, leijua, yölaulu (siis sarjassa kauneimmat sanat)

2. Suomen kielen sana, joka on mielestäni äänteellisesti kaunein.

Suudelma saa kyllä veden kielelle.

3. Viisi sanaa, joita tulen käyttäneeksi eniten työssä, arjessa tms.

Aivan, on on, kiitos, kyllä, moi(kkelis). Tämä on vaikea, koska kirjoitan nykyään enemmän kuin puhun. Lisäksi työpuhumiseni oli kait aika rikasta ja sisälsi - kuten edelleen - paljon myös omatekoisia sanoja.

4. Sanonta, sananlasku tai aforismi, joka merkitsee minulle eniten.

Syvissä vesissä ne kalat kutevat. Tämä klisee on kyllä helmi. Sanoisin jopa niin, että naurettavin huumorikin versoaa vasta syvyyksistä.

5. Viisi suomenkielistä sanaa, joita eniten inhoan.

Lähtökohtaisesti, jargon, dilemma, säätää, vittu/jumalauta/helvetti ja erikoisesti saatana. (Perkeles menettelee jos sattuu pahasti.)

6. Puhkikulunut fraasi, jonka tilalle pitäisi keksiä jotain uutta.

Niin metsä vastaa kuin sinne huutaa. Tämähän ei pidä alkuunkaan paikkaansa. Erikoisesti netissä käytettynä tällä ei läheskään aina ole todellisuuspohjaa, vaan se kuuluu sarjaan laiskat selitykset.

Pakko panna toinenkin, joka ärsyttää typeryydessään: Olen tavannut hänet IRL, mutta muuten hoidetaan suhdettamme IRC. Mitä kielen ja mielen laiskuutta!

7. Sana, jonka haluaisin kuulla useammin.

Tule luo! Tai tule mennään! Tässä on kaksi sanaa, ja sanoisin, että tule riittää kyllä yksinkin. Se on iloinen ja positiivinen, minut haluava sana.

8. Uusin nykykielen sana, jonka olen oppinut.

No vaikka pimp. Mainittakoon tässä yhteydessä tyhmyyteni erään asian suhteen: kasarirock tai kasari se ja se. Olen hakenut Googlesta, mutta selitystä ei löydy, vain käyttöyhteyksiä, joista sanan tarkka merkitys ei avaudu. Harmittaa ja tunnen itseni tosi landepaukuksi, kun en ole oppinut sanan merkitystä.

En nimeä uusia haastettuja, vaan jätän tehtävän tapani mukaan avoimeksi. Vastatkoon, ken tuntee kutsumusta tähän haasteelliseen haasteeseen.

(Kuva Aikamiehen aapisesta)

Optinen harha?

Tässä on vietetty loistavaa kesäpäivää ja ihmetelty, onko kyseessä optinen harha vai ennätysaikainen kesä.

On juotu kahvit aurinkoisella terassilla, hämmästelty liihottelevia nokkosperhosia, koloistaan esiintunkevia ötököitä, kummasteltu sitä, miten hämähäkki rakentaa muutamassa hetkessä parimetrisen rihman, joka ylettyy terassin pylvään keskikorkeudelta naapurin aidalle asti.

Kipittääkö hämähäkki maata pitkin viemään seittilankaa määränpäähänsä, vai heittääkö otus itsensä ilmaan ja ponnistaa painovoimaa uhmaten ilmojen halki kohden haluttua kiinnityskohtaa? Uskomaton taidonnäyte! Tähän ei ihminen pysty ilman tekniikan suomia apuvälineitä, kuten benjihyppynarua tai laskuvarjoa tai riippuliidintä. Kenties hämähäkkikin käyttää benjihyppytekniikkaa. Kun seittilanka kiristää, hämähäkki sinkoutuu sen voimasta kuin ammus kohti maalia.

On saatu myös ensimmäiset pisamat käsivarsiin ja nenänpäähän, ja posket punoittavat nyt terveesti talvisen kalpeuden jälkeen. On myös kitketty ensimmäiset rikkaruohot rautatienomenapuun alta, jotta nousevat sipulikukat saavat kasvurauhan ja ovat valmiina odottavaa kameraa varten.

Niin, toivotaan, ettei tämä ihanuus ole optinen harha, vaan totista totta. Ihanhan tässä pikkuhiljaa piristyy talvilamasta ja kaikesta optisenharhankaltaisesta huimauksestaan ja alkaa kaivaa kesähepeniä tilalle. Uusi turkoosinharmaa kevätulkoilupuku odottaa päällepukemista, yhtä kokonumeroa pienempi kuin entinen punainen. Ja upouudet valkoiset lenkkarit, joilla voi pistää vaikka juoksuksi. Kamera reppuun ja lenkille, ennen kuin seuraava lumisade yllättää ensi viikonlopulla, kuten luvattu on. Jokohan löytäisi leskenlehtiä?

Tyttö ja kaakaokuppi

Olen edelleen aika lukossa tämän blogikirjoittamisen kanssa. En tiedä, olenko hieman masentunut vai mitä, mutta en saa nyt otetta mistään, mikään ei sytytä. Taisin lisäksi kylmettää itseni eilen, kun lähdin kumisaappaissani pururadalle ja metsään etsimään kuvauskohteita. Sää oli kostea ja maisema lohduttoman ankea, mitään kuvattavaa ei ollut. Kuitenkin tahdon päivittää blogia ja käydä keskustelujakin.

Olen arkistoinut kuvatiedostoihini kansioittain kiinnostavia kuvia, lähinnä ikkunakuvia, mutta muitakin, joista teen ikkunakuvan kehystämällä ne kuvasta sieppaamallani värillä. Tämän jutun kuvaan olen pysähtynyt monesti. Minua askarruttaa tytön ilme, joka on mielestäni ristiriidassa kuvasta huokuvan rauhallisuuden kanssa.

Tyttö on selvästi aineellisesti hyvistä oloista, hyvin ruokittu, sopivassa lihassa. Hän on puhdasposkinen, kauniisti kammattu, hyvin pukeutunut, edessä ehkä kupillinen kaakaota, vati ja kuppi samaa paria. Hänen asentonsa on rauhallinen, itsetietoinen.

Miksi tyttö on kuitenkin niin ylimielisen näköinen, katseessa hiven kylmyyttä tai välinpitämättömyyttä? Miksi hänen suunsa kaartuu alaspäin, miksi alahuuli on mutrulla? Kuvamaalari on nainen, kenties tytön äiti, ja näin kuvassa voisi olla ehkä näkemys siitä, millaisena hän haluaa tyttären nähdä, mutta ei itse huomaa tytön nonverbaalin viestinnän ristiriitaa. Tai sitten, maalari on ulkopuolinen, joka näkee tytön sisälle, ja osaa taitavasti ilmentää ristiriidan kuvaan.

Tämmöistä analyysin tynkää tällä kertaa. Näenko pöpöjä? Miten te muut mahdatte nähdä kuvan? Tulkintojahan on useita, mutta jonkinlaista yleislinjaa tai summaa niistä varmaan voidaan vetää.

(Maalaus Constance Hansen)

Miksi hylkäsin demarit?

Olen ollut uskollinen sosialidemokraateille oikeastaan koko elämäni, mitä nyt kerran olen poikennut vieläkin vasemmammalle, punalippujen aikaan hippihuuruissani silloin, kun Turun Kauppatorilla paloi rovio, jossa kokoomustoivot polttivat Tiedonantajia. Uskoni lehdykän Ainoaan Totuuteen oli sokea, mikä taas johtui siitä, että poikaystäväni oli kunnon risupartaradikaalikommunisti, joka sankarillisesti ahdisteli mm. sotaveteraaneja osuttuaan heidän kanssaan yhteen. Että tällainen aatetausta.

Tyttäreni puolestaan kantoi joskus teiniaikoinaan Esko Aho -pinssiä takkinsa kauluksessa meikäläistä härnätäkseen, ja kestovitsailumme tapahtuukin edelleen akselilla kepu - taistolaiset. Entinen mieheni taas oli tavatessamme porvaristaustainen rovastisukuinen kokoomuslainen, mutta kääntyi palopuheitteni takia kunnon kommunistiksi, ja hän kiittää tyttäreni mukaan edelleen minua silmiensä aukaisusta. On jäänyt niille sijoille polkemaan ikiliikkujaa eräässä itäisessä maassa, jossa peräti asuu.

Kävin eilen antamassa siis ääneni vihdoinkin sisäistä ääntäni kuunnellen, ja ääni meni nuorelle vihreälle naiselle, koska olen enemmän kuin kyllästynyt demareitten ja koko vasemmiston materialistisiin arvoihin, joilla koko vasemmistoideologia lepää. Tämä näkyy mm. demareitten ydinvoimarakkautena. Kaikki ehdokkaat ovat kannattamassa kuudetta ydinvoimalaa, ja tämä oli minulle nyt kynnyskysymys.

En voi mitenkään hyväksyä näin nationalistista ja aineellista lähestymistapaa elintärkeään kysymykseen, jossa näkyvät myös puolueen tulevaisuudenvisiot. Demareilta puuttuu globaali näkökulma kaikesta, toimet tähtäävät vain lyhytnäköiseen materian tasajakoon. Olen kyllästynyt myös kaikkeen ihmisten hyysäämiseen, mulle kaikki heti -ajattelun mahdollistavaan laiskaan asenteeseen, jossa saavutettuja etuja pidetään selviöinä. Olisin itsekin voinut sortua monesti rahapulassa tai ahdistuksessani, mutta jotenkin katson asiakseni pysyä elämänsyrjässä kiinni, omin voimin.

Olen jotenkin iloinen jopa kokoomuksen hurjasta vaalivoitosta. Voisiko olla niin, että sieltä leiristä voisi nousta uudenlainen aurinko? Puolue ei ole enää sama kuin minun nuoruudessani, jolloin sitä haukuttiin lahtaripuolueeksi. Kaipaan sellaista yhteiskuntaa, jossa katsotaan tulevaisuuteen, arvostetaan ihmisen omaa panosta, uskotaan siis ihmiseen, ei siihen, että antamalla ja jakamalla materiaa saadaan maailmaan rauha ja harmonia. Henki on ainetta tärkeämpi, ja sillä ei ole kissankaan virkaa demarileirissä tai yleensä vasemmiston piirissä.

Tauolla

Pidän tauon tämän blogin kirjoittamisessa. Olen jotenkin siinä pisteessä, että minulla ei ole enää mitään sanottavaa.

Saan lisäksi tästä tietokoneruudun tuijottamisesta niin voimakkaita huimaus- ja pahoinvointikohtauksia, että katson parhaaksi lepuuttaa silmiäni, varsinkin sen silmämigreenikohtauksen jälkeen, josta jossain jutussani kerroin.

Minulla ei ole siis mitään kenenkään kirjoituksia vastaan, en taukoile kuin itseni vuoksi. Olen päinvastoin kiitollinen siitä, että keskustelu edellisessä jutussani on käynyt vilkkaana ilman omaakin panostani.

En osaa sanoa, onko tauko kolmen päivän tai kolmen viikon mittainen, sen näyttää aika. Kuva- ja puutarhablogia päivitän kyllä. Voikaat siis hyvin, palaillaan!

(Maalaus K. Petro-Vodkin)

Miksi en ole feministi

Edellinen keskustelu sai pohtimaan omaa feminismiä. Minä kun aina totean, etten ole feministi, mutta.. Ja varsin usein otsaani lyödään feministin leima.

Oma suhteeni feministiliikkeeseen on ambivalentti, koska en usko sukupuolten olevan missään asiassa kovin erilaisia. En siis näe tarpeelliseksi hoitaa erillisiä miesten ja naisten asioita, etenkin kun oma lehmä ojassa –ajattelu on se ase, jolla on niin kovin helppo hutkia oman sukupuolensa etujen vuoksi taistelijoita. Keskustelu menee usein teinitasolle, jossa syytetään miesvihaajaksi, lesboksi ja frigidiksi. Itse asiassa luulen asian olevan päinvastoin. Omaa sukupuoltaan arvostavat naiset lienevät eroottisestikin lämpimämpiä kuin kanssasiskot, jotka näkyvämmin tyrkyttävät itseään.

Mitä siis ajattelen feministiliikkeestä ja sen varsinaisista lipunkantajista? Ensinnäkin on täysin mahdollista, että ajatteluani leimaavat osittaiset ennakkoluulot, koska tullakseen joksikin pitää olla syvästi tietoinen sen jonkin historiasta ja päämääristä, missioista ja visioista, tarkasta ohjelmajulistuksesta, joista minulla ei ole tarpeeksi tietoa – kertoo kai omaa kieltään kiinnostuksestani ismiä kohtaan.

Syy, miksi en halua olla Oikea Feministi on se, että koen liikkeen aika ajoin aggressiivisena, tai parempi sana olisi kotimainen vastine - hyökkäävänä. Jonkin asian tai aatteen kannattaminen ei saisi olla hyökkäystä, vaan aatteen puolustamista. Aina kun mennään aggressioiden puolelle, ollaan häviöllä. - Tämä sama ideologia näkyy edellisessä kirjoituksessani, jossa kyseenalaistan vahvasti tanskalaisnuorten mellakat sinänsä hyvän asian puolesta.

Kaikkia asioita edistetään parhaiten rakentavaa tietä, hankkimalla tietoa, vaikuttamalla julkisuudessa, tekemällä aloitteita, puhumalla ja kirjoittamalla, väsymättä ja uupumatta. Tämä tietenkin edellyttää sen, että nämä vaikutuskanavat löytävät oikean kohderyhmänsä, eli naiset, ja ennen kaikkea ne naiset, joilla on ennakkoluuloja yhteiskunnallista vaikuttamista kohtaan. Mielestäni kysymys kuuluukin: miten naiset saadaan pois naistenlehtien, televisiosarjojen ja kotituunauksen ääreltä lukemaan, keskustelemaan ja toimimaan, ja tätä kautta vaikuttamaan asioihin.

Se taas sitten, mikä minua ja feministejä varsinaisesti yhdistää, on taistelu ihmisyyden puolesta. En halua käyttää sanaa sukupuolinen tasa-arvo, koska se ei olennainen kohta tässä. Olennaista on ihmisyys, oli sitten nainen tai musta tai vaikka vammainen.

Jokaisella ihmisellä tulee joka sektorilla olla samat oikeudet ja velvollisuudet kuin sillä ryhmällä, jolla niitä on maksimitaso. Tämä koskee kaikkea, niin vastuiden jakamista, palkkausta, ihmisarvoa kuin yhdenvertaisuutta lain ja asetusten edessä. Tämän ihmisyyden vuoksi olen siis myös naisen asialla niissä asioissa, joissa nainen on heikommilla kuin mies. Jos puhuttaisiin enemmän ihmisoikeuksista ja vähemmän naisista, asia saattaisi edistyä ilman sukupuolten välistä sotaa.

Naisten parhaat jutut

Aamuhesarin välissä oli Yhtyneitten kuvalehtien mainoslehdykkä, joka tarjosi naistenpäivän kunniaksi kaikki esitellyt lehdet 50 prosentin alennuksella. Lisäksi saisi tilaajalahjaksi hopeanhohtoisen metallipunoskello- ja sormussetin. Jestas. Koskeekohan tämä etu kukkahattutätejäkin? Tutkitaanpa, mitä meille naisille oikein tarjotaan.

Mainosesitteessä on yhdeksän naistenlehteä. Hemmetti, vainko naistenlehtiä? Nooh, antaa mennä, tsekataan nämä läpi.

Annan kannessa poseeraa näyttelijä Miia Nuutila laitettuna hepenissään ja kiharoissaan. "Äitiys sotki elämäni", toteaa Miia suloisesti hymyillen, pörröisen tyytyväisenä. Kotilieden kansilööpeissä kysytään mm., mikä tekee kodista kodin ja KG-lehden tarkastelussa ovat pikadieetit ja esitellään 30 kiloa laihduttanut sporttinen Minna-typykkä. Kaksplus on suuri vauvanumero, jossa kerrotaan, miten hoitaa lasten infektiot. Odotus ja vauvat opastaa synnyttämään oikein mielenhallinnan avulla. Maalla esittelee lapsiperheen unelmakodin. Moda antaa näppärät ohjeet hääpuvun ompeluun ja pikkupojan takkiin. Deko neuvoo, miten kodin pinnat pannaan uusiksi. Kotilääkäri opastaa lopuksi verenpaineen hallintaa.

Missä ovat yhteiskunnalliset jutut? Missä ovat tarinat naisiin kohdistuvasta väkivallasta? Olisin ollut kiinnostunut valokuvauslehdistä, tiedelehdistä, Et-lehdestä (vanhan naisen lehdestä), kirjallisuuslehdistä ja taide- ja muista kulttuurilehdistä. Ainuttakaan tällaista ei nostettu naisten tarjottimelle. Hyi hyi Yhtyneet kuvalehdet!

Suomalaisnaisistakin 44 prosenttia on Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen mukaan kärsinyt jossain elämänsä vaiheessa fyysisestä tai seksuaalisesta väkivallasta, ja parisuhdeväkivalta koskettaa useampaa kuin joka viidettä suomalaisnaista heidän nykyisessä parisuhteessaan. Siinä olisi koskematon aihealue, josta toistaiseksi esiintyy vain nimimerkillä kirjoitettuja kuiskauksia jossain lehden loppusivuilla, mielipideosastoilla. Miksi naisille tarjotaan edelleen vanhakantaisia unelmia ja kodin ja lasten tuunausohjeita, häämekon kaavoja, kun paljon tärkeämpiä ja kiinnostavamapia asioita on maailma pullollaan?

Ei tullut nyt tilausta. Oikeastaan se hopealle hohtava kello- ja sormussetti on hirvittävän ruma ja halvannäköinen. Sormuskin niin epäkäytännöllinen, että haittaa taatusti kirjoitustöitä, saatikka remonttihommia.

(Maalaus Rachel Deacon)

Nuorille annettava lisää rahaa?

Törmäsin käsittämättömän yksisilmäiseen Tanskan mellakoita koskevaan kolumniin Helsingin Sanomien Kaupungin laita -palstalla. Artikkelin kirjoittaja on Kimmo Oksanen, joka pitää myös Helsinkiin keskittyvää kaupunkiblogia.

Oksanen otsikoi juttunsa Nuorille on annettava lisää rahaa ja perää siinä ymmärrystä tuomitsemisen ja opettamisen sijaan. Näin Tanskanmaalla olisi vältytty kiviltä ja polttopulloilta.

Minua järkyttää tällainen näkökanta. Eikö olennainen kysymys olekaan se, miksi nuoriso suuttui niin hirvittävällä tavalla? Miksi nuoriso on niin valmis kaikkialla terrorismiin ja väkivaltaan, helvetilliseen barbariaan ja sikailuun, kun jotakin aineellista otetaan pois? Ja että lääke tähän olisi raha tai uusi lelu.

Tietenkin olisi pitänyt osoittaa uudet tilat, mutta se ei ole tässä olennaista. Ja on varmaan niin, että uudet tilat olisivat järjestyneet rauhanomaisin keinoin neuvotteluteitse.

Kimmo Oksasen rähmälleenmeno on surkeaa luettavaa. Lisää rahaa nuorille! Kuka uskaltaa tulla sanomaan, ettei se kannata, hän horisee lopuksi.

Minä uskallan sanoa. Mitä enemmän terroristista käytöstä ruokkii, sen suuremmaksi se maailmassa kasvaa. Tämähän juuri olisi opetus: terrori pystyyn, niin saadaan mitä halutaan. Oksanen ei tainnut huomata, että sortui itse opettamiseen.

(Maalaus Masaccio, yksityiskohta)

Parempi vaalimainos

Ehdotan viereistä julistetta SAKin uudeksi vaalimainokseksi. Kuvassa on iloiset värit ja hyväntuulisia ihmisiä, jotka eivät irvokkaasti leiki ruualla, vaan antavat hymyssä suin roponsa yhteiseen laariin. Samalla kuva heijastaisi yleisemminkin hyvinvointimme arvopohjaa.

Poisvedetty Oiva Lohtanderin tähdittämä mainos oli härskissä satiirissaan hätkäyttävä, juuri niin kuin vaalimainoksen pitääkin olla. Kansa on kyllästynyt punaisiin ruusuihin, sinisiin ruiskukkiin, vihreisiin neliapiloihin ja vaalilupauksiin, joilla ei ole tapana toteutua. Mainoksen pohjalta olisi voitu päästä asian ytimeen ja luvassa olisi ollut räväkät vaalikeskustelut.

Kuvassa oli voiman ja volyymin lisäksi mainoksen tekijän rehellinen näkemys vastapuolesta. On siis sääli, että mainos vedettiin pois. Nythän kaikki kuitenkin tietävät, mitä SAK ajattelee porvareista. Skaba jäi kesken ja tuli nolo nahkamuna.

Lukemattomat klassikot?

Blogistanissa riehuu klassikkoepidemia. Siellä sun täällä on komeita kirjallisuuslistoja klassikoista, jotka ovat jääneet kesken lähinnä sen vuoksi, että vaikka kirjailijan muu tuotanto on hemmetin fiksua, tämä nyt vaan ei ole, koska minä sanon niin.

Hohhoijaa. En jaksa nyt listata samoja Odysseuksia ja Alastaloja, joita listat pursuavat ja joita listoja todennäköisesti ei jakseta lukea loppuun, kun on jo kiire pykäämään omaa upeaa klassikkolistaa, josta vasta näkyykin se varsinainen kirjallisuudentuntemus.

Lähestynkin asiaa hieman toisesta valosta. Otan tavoilleni uskollisena kevyen populaarin aspektin, ja suodatan sen läpi sen, mitä ainakaan en lue, oli sanataide sitten klassikkokirjallisuutta tai muuta. Riittää, kunhan sana on painettua ja julkaistua jollain foorumilla, jolla on lukijakuntaa. Olivathan Kalevalan runosikermätkin ennen vain kansan hoilotusta arjen keskellä, joten ei sitä tiedä, mitä jälkipolvi klassikkotaiteena pitää, kun meistä aika jättää.

Tässä seitsenportainen OFF-listani kaikessa yksinkertaisuudessaan lyhyen kommentin saattelemana:

1. Laila Hirvisaari (Hietamies) ja Kalle Päätalo

En vaan jaksa sitä, miten Karjalan pirteissä herätään uuteen aamuun ja miten savukiehkuratkin nousevat korkeammalle kuin muussa Suomessa, jonne joudutaan kohtapuoliin, aina uudelleen ja uudelleen. Kallesta en osaa sanoa mitään, mutta kai tämä painosten kuningas mainita pitää, vaikka hänet nykypolvi vaikeneekin kuoliaaksi. Ainuttakaan opusta en ole lukenut. Pitäisikö muka?

2. Naistenlehdet (Anna, Me Naiset, Gloria...)

Laskin kerran yhdessä naistenlehdessä olevien naisten ikähaitaria. Yli nelikymppisten naisten kuvia oli vain muutama, viisikymppiset mummot oli jo unohdettu, joten tästä voi päätellä, että lehdet on suunnattu max kolmikymppisille naisille, jotka vielä etsivät elämänpolkuaan ja kauneuttaan ja tietenkin miestä. En vaan jaksa enää tätä hönppää.

3. Donna Leon, Diane Gabaldon, Catherine Cookson, Kirsti Manninen, Tuija Lehtinen -tyyliset

Tarvitseeko joku nainen näitä? Miksi ja mihin tarpeeseen? Tyttösenä luin Anni Polvan tietenkin läpi, ja muistan miten minua ärsyttivät Polvan lukuisat kongruenssivirheet. Helena Räsänen taas oli pateettisen tylsä.

4. Suomalaiset ja ruotsalaiset dekkarit

En ymmärrä Paha poliisi -blogin suosiota - kaikella kunnioituksella hyvää kirjoittajaa kohtaan mutta.. En ymmärrä Vareksen myyntilukuja, en yleensä sitä, että jännitetään jonkin huume- tai huorakaupan vyyhtien selviämistä. Ketä voivat kiinnostaa näin turhat jutut? En ymmärrä toimintaräiskeleffojenkaan suosiota. Miten takaa-ajo voi muka olla jännittävää? Villin lännen leffatkin ovat parempia, kun punanahat hyökkäävät valkonaamojen päälle.

5. Kauppalehti, Taloussanomat, Suomen Kuvalehti

Onko näissä lehdissä koskaan ollut ainuttakaan omaperäistä ajatusta? Kaikki referoivat talouspolitiikkaa äärimmäisen tylsästi. Tai kommentoivat politiikkaa jäyhästi, ikään kuin ylhäältä käsin.

6. Poliitikkojen ja urheilijoiden muistelmat

Kansa lukee Niinistönsä, Saarelansa, Siimeksensä, Cronberginsa ja Räsäsensä luullen saavansa kurkistaa kulissin taakse. Harvoin saa. Poliitikon kuva on auvoisen siloinen ja rikkeetön. Mausteena muutama herttainen juttu kotielämästä. Matti Vanhasen blogikin on silkkaa lintujen ruokintaa ja lätynpaistoa.

7. Luontaistuotteiden mainoslehtiset, Bilteman kuvasto, aikakauslehtien mainoskuoret

Lakkasin avaamasta lehtitalojen tarjouskuoret sen jälkeen, kun hinta alettiin piilottaa alaviitteen sivulauseeseen. En tahdo ainuttakaan muoviavainta, jolla raaputtaa onnennumero, joka oikeuttaa minut osallistumaan arvontaan, jossa voin voittaa peräti auton. Tahdon lehden, vain lehden.

Kun hakee kunnollisia kiintoisia klassikkolistoja, aloittakaa näistä: Hanhensulka, Prospero, Ohiammuttu. Näistä pääsee eteenpäin.

Pikku-uutisia

Köyhät autoilijat ajavat moottoriteillä hitaammin kuin rikkaat. Asia on Reutersin mukaan tutkittu nyt Saksassa, jossa 37 prosenttia köyhistä alle 1500 euron kuukausituloisista ajoi ylinopeutta. Rikkaista yli 2500 euroa kuukaudessa ansaitsevista sen sijaan yli 50 prosenttia ajoi ylinopeutta.

Mielenkiintoista muuten, että uutisessa esiintyi ilmaisu vain 37 prosenttia, ikään kuin ylinopeus olisi selviö. 37 prosenttiahan on iso osa. Olen aina Helsingissä päin ajaessani ihmetellyt, miten selvää siellä on ajaa kahdeksankympin alueella reilua satasta kaupunkia lähestyttäessä, ja miten tientukoksi jää, jos yrittää ajaa alle satasta.

Kai olen aika kiltti ajaja, kun en ole koskaan saanut kuin yhdet parkkisakot, nekin pysäköintikiekon unohduksen vuoksi. Auto on iso farmari, joten kyllä sillä pääsee, jos näytön haluja on. Nopeusrajoitukset kuitenkin koskevat kaikkia automerkkejä ja ihmisiä ja ovat yleisen turvallisuuden vuoksi säädettyjä. En osaa nähdä niissä kiusantekoa. Vastustan lisäksi kiireellä tärkeilyä, koska aika on täysin säädeltävissä oleva asia, ja on kiinni ihmisen arviointi- ja järjestelykyvystä.

*

Riemastuttava pikku-uutinen (New York Post) kertoo, että Faith-niminen kaksijalkainen koira nousi väärään lentokoneeseen, koska lentoyhtiö ohjasi tämän takajaloillaan kävelemään oppineen koiran väärään koneeseen. Tuntien piinan jälkeen omistajan ja ihmisen parhaan ystävän jälleennäkeminen oli riemua tulvillaan. Lentoyhtiön virkailijat tutkivat mokansa syytä.

Hieman pani miettimään kyllä koiran elämää. Kaksijalkainen. Nauttiiko se vammautumisen jälkeen elämästään, vai olisiko se pitänyt päästää päiviltä? Toisaalta - eihän vammaista ihmistäkään tapeta.