Tietäjät keskuudessamme

On ihmisiä, jotka tietävät tietävänsä. He katsovat olkansa yli menneeseen ja kertovat sitten, miten historiaa määritellään, ja poimivat sieltä syyllisen asioiden nykytilaan, jonka nimeävät huonoksi.

Kirjailija Jarkko Tontti tietää, että 50- ja 40-luvuilla syntyneet ovat rasvainen veritulppa kansakunnan sydämessä ja että he ylläpitävät myyttisen suomalaisuuden maailmaa, jossa ilmentävät yhtä kieltä ja kulttuuria tietyillä, hyvin pakonomaisilla eleillä. Mainituilla vuosikymmenillä syntyneet ovat vastuussa myös pinnan alla kuplivasta nationalistisesta uhosta ja epäluulosta muutosta kohtaan. (HS 27.7.)

Tontti tietää senkin, mistä taide syntyy. Se syntyy keskiluokan jälkikasvun ahdistuksesta. Senkin Tontti tietää, millainen on hyvä kirjailija. Se on sellainen, joka on vastuullinen ja joka kirjoittaa nationalismin, uskonnollisuuden tai militarismin läpitunkemaa maailmankatsomusta vastaan. Hyvä kirjailija ei voine kirjoittaa esimerkiksi surkeasta lapsuudestaan, ellei se ole muotoutunut nationalismin, uskonnollisuuden tai militarismin kurimuksessa. Muunlaiset lapsuudenkurjuuskertomukset ovat vastuutonta kirjoittamista.

Minua ihmetyttää muuan seikka. Ilmenee nimittäin, että kirjailija Tontti näkee oman ikäpolvensa heterogeenisenä: Tontti mainitsee, että kullakin hänen syksyllä julkaistavan romaaninsa henkilöllä on erilainen tausta, erilaiset lähtökohdat. Miten näin rikkaasti näkevä kirjailija ei näe sitä, että myös 40 – 50-luvun lapsilla on erilaisia taustoja ja erilaisia tapoja ajatella asioista? Ryhmä tuskin on sen homogeenisempi kuin mikään muukaan aikajanalta napattu ikäryhmä.

Kun syyllistetään valtaapitävien instituutioiden ohella koko sukupolvi, tapahtuu aina myös huteja, kuten Osku Pajamäellä, joka naulasi taannoin oman arkkunsa kannen kiinni. Itselleni ja uskallan sanoa, että tuntemilleni 50 – 40-lukulaisille ei ole ominaista venäläispelko, viha susia kohtaan, huono erilaisuuden sietokyky esimerkiksi maahanmuuttajia kohtaan tai ruokanationalismi, jonka mukaan pitää syödä vain kotimaisia vihanneksia tai lihaa. Oma mielivihannekseni on espanjalainen luumutomaatti, joka on makoisampi kuin kotimainen kelmeä kasvihuonetomaatti. Ja suurinta huonoa erilaisuuden sietokykyä olen kohdannut aina nuorissa, oppilaissani. Meillä 50-luvun kasvateilla on ollut tekemistä suitsia muukalaisvihaa ja venäläissyntyisille naureskelua nuorista pois.

Hämmästyttävä tietoniekka tämä kirjailija-tohtorismies – tietää kaiken yhtä varmasti kuin suuret ikäluokat hippiaikoinaan. Jopa mantrat ovat samat – syytökset edellisen polven nationalismista ja muutosvastarinnasta, jopa työttömyyden aiheuttamisesta ja eläkevirkojen haalimisesta. Kekkoslandiassa tosin työttöminä olivat vain duunarit, nyt IT-teknolandiassa myös akateemiset nuoret.

Ja käykö lopulta niinkin, että seuraavakin ikäluokka istuu syyttäjien penkillä nimeämässä Tontin väliinväsähtäjien sukupolvea veritulpaksi edistyksen tiellä? Olisiko tämä kaikki vain elämänvirtaa, kaiken ikuista toistumista? Elämäntoiveet eivät täyty, vaan kaikki menee niin kuin on mennäkseen, ihminen ei voi hallita elämää, vaan elämä hallitsee ihmistä? Myöntääkö ihminen tämän vasta, kun on tyyntynyt kaavailemistaan elämäntoiveista?

(Jarkko Tontin mielipiteitä koskevat tiedot artikkelista Kuvassa väliinväsähtäjien sukupolvi. Antti Järvi. Helsingin Sanomien kulttuurisivut 27.7.2007.)

Muistojeni ilottomat huorat eli mitä pornosta puuttuu

Valitsin asun öiseen seikkailuun soveliaasti: valkoinen pellavapuku, siniraitainen paita tärkillä kovetettuine kauluksineen, kiinansilkkisolmio, sinkkioksidilla nuorennetut saapikkaat ja kultakello takinliepeen napinläpeen pujotettuine vitjoineen. Lopuksi taitoin housunlahkeita sisäänpäin, ettei näkyisi, että olen kutistunut vaaksan verran.

Kuljin eteenpäin toivoen että maa nielisi minut keikarin asussani, mutta kukaan ei kiinnittänyt minuun huomiota paitsi muuan luiseva mulatti joka torkkui istuallaan asuintalon portin pielessä.
- Terve tohtori, hän huusi sydämellisesti, - onnellista panoa!
Mitä muuta olisin voinut tehdä kuin kiittää? Minun oli pysähdyttävä kolmesti vetämään henkeä ennen kuin pääsin viimeiselle mäelle. Siellä näin valtavan kuparisen kuun joka nousi taivaanrannalle, ja odottamaton vatsavaiva sai minut pelkäämään kohtaloani, mutta hätä meni ohi. Kadun päässä, jossa kortteli muuttui hedelmäpuiden metsäksi, astuin Rosa Cabarcasin puotiin.

Tästä alkaa yksi kauneimmista ilotalo- ja rakkauskuvauksista, jonka olen koskaan lukenut. Mies haluaa 90-vuotispäivänään viettää villin lemmenyön neitsyen kanssa, ja on tilannut koskemattoman tytön ilotalonpitäjämuorilta, Rosa Cabarcasilta, joka järjestää hänelle tuskin nelitoistavuotiaan tytön. Tyttö kuitenkin nukkuu koko lemmenyön rauhoittavan valeriaanan huumaamana, eikä herää kertaakaan tulevinakaan tapaamiskertoina öissä, jotka ovat täynnä espanjalaista boleroa ja ooppera-aarioiden täyteläistä ja riemukasta iloa tai tummaa surua ja kaihoa. Mies ainoastaan hivelee nukkuvan tytön vartaloa ja alkaa kuvitella tämän päiviinsä ja niukkoihin tapahtumiinsa. Hän tuo tytön huoneeseen tauluja, kirjoja ja lukee ja laulaa nukkuvan tytön korvaan laulujaan, lahjoittaa koskaan heräämättömälle tytölle koruja intohimossaan ja haltioituneessa rakkaudessan kuoleman kynnyksellä.

Se oli viimein todellista elämää, sydämeni oli turvassa ja tuomittu pysähtymään rakkaudesta onnellisen kuolinkamppailun päätteeksi, milloin hyvänsä satavuotispäiväni jälkeen.

Tähän epilogiin päättyy kirjoitussarjani pornosta. Halusin osoittaa tällä jutullani sen, miten kaunis erotiikan maailma voi olla kirjailijan kynän jäljiltä. Koskaan ei pornofilmiin saada samanlaista himoa, jota tämä yhdeksänkymmenvuotias mies tunsi Degaldinaksi nimeämäänsä tyttöön, jota ei koskaan rakastellut.

(Sitaatit ja valokuva Gabriel García Márquez, teos
Muistojeni ilottomat huorat, WSOY 2006)

Vastuunkannosta

Blogiini virtaa nyt niin hurjasti väkeä Googlen kautta tämän jutun perusteella, että kesämökkiläisenä ja uutispimennossa olevana innostuin tutkimaan vielä iltamyöhään, miksi Karaoke of mental hospital on taas niin kiinnostava.

Päädyin lukemaan nettiversiota Iltalehden jutusta, joka koski 15-vuotiaan lieksalaispojan luvatonta YouTube -juttua. Huomaan olleeni syyttäjän kanssa samaa mieltä, eli jos oikeuslaitokseen on yhtäänkään luottamista, taisin olla jokseenkin oikeassa mielipiteeni kanssa, vaikka tunsin taistelevani tuulimyllyjä vastaan.

Jos ajatellaan pojan parasta, se on tietenkin se, että hän joutuu ottamaan itse vastuun teostaan ilman opettajien tai vanhempien unohtavia ja anteeksiantavia päänsilityksiä. Siis anteeksi tulee tietenkin antaa, mutta ei painaa juttua villaisella, koska se oli eettisesti väärin.

Loistavaa! Olen todella iloinen siitä, että juttu jatkuu näin. Minä luotan poikaan, hänen kasvuunsa, ja nimenomaan siksi tahdon että hän oppii ymmärtämään tekonsa seurauksia. Olen tyytyväinen myös siitä, että isä saa näpäytyksen. Hänhän oli sitä mieltä, että opettaja oli huumorintajuton, kun ei ymmärtänyt hänen poikansa kujetta. Kujehan olis siis se, että poika nimeltä mainiten nimitteli opettajaa mielisairaaksi maailmanlaajuisessa YouTube-internetlevityksessään. Hohhoijaa, ei voi muuta kuin kiittää oikeuslaitosta vastuunkannosta. Mielenkiintoista on nähdä, miten juttu päättyy. Tuomio ei ole varmaan oleellista, vaan jo se, että poika joutuu vastaamaan teostaan.

(Maalaus Paul Cezanne: Boy in a red vest)

Alice in Wonderland

Olen verkon silmässä kala. En pääse pois:
ovat viiltävät säikeet jo syvällä lihassa mulla.
Vesi päilyvä, selvä ja syvä minun silmäini edessä ois.
Vesiaavikot vapaat, en voi minä luoksenne tulla!
(Uuno Kailas)

Pornokuvassa esiintyvää naista tulee aina sääli, vaikka hän hymyilisi. Jostain syystä miestä ei tule sääli, koska hän jää useammin kasvottomaksi. Häneltä kuvataan usein pelkkä sukuelin, toisin kuin naiselta, jonka kasvoista otetaan lähikuvia jalkovälin makrokuvien lisäksi.

Kun tähän ikään mennessä on joitain kuvia ja sivuja nähnyt ja katsonut, on tehnyt aina saman havainnon: teeskentelyn ja valehtelun, tekemällä tehdyn ja mekaaniselta tuntuvan kiihotuksen, mässäilyn. Tätä porno on, ja vain tätä. Ei ole olemassa eettisesti hyvää pornoa, koska pornossa nähdään vain fyysinen ihminen. Ennen kaikkea nainen on pornoteollisuudessa kuin kala verkon silmässä, kuin sätkynukke, joka sätkii vetäjän oikuista, jalat yhteen, jalat erilleen, suu auki, suu kiinni. Kuka tällaista fantasiamaailmaa muka tarvitsee?

Eihän pornon vastustaminen tai kieltäminen merkitse seksin kieltämistä, sillä porno ei ole yhtä kuin seksi eikä seksillä ole mitään tekemistä pornon kanssa. Sitä voi Kemppinen & Co edelleen nähdä karjalanpiirakassa tai hodarissa vaimonsa tai äitinsä kuvan, sillä seksihän on iloista, ellei porno tekisi siitä synkkää ja salakähmäisen mystifioitua asiaa ja antaisi vääriä malleja. Surullisinta on, että on ihmisiä, jotka eivät näe sitä, että porno sortaa ja riistää, lasten ja naisten ohella myös miestä. Ja kaikkein surullisinta on, että naisetkin saattavat pitää pornoa naisen seksuaalisen vapautumisen merkkinä.

Jostakin syytä pornon vastustamista pidetään kristillishenkisenä moralismina ja ahdasmielisyytenä, vaikka asia on tismalleen päinvastoin. Voisi ehkä kysyä pikemmin, onko moraalitonta ja pimeää olettaa pornoteollisuuden vapaan kukoistamisen vapauttavan ihmistä jollain tavalla nauttimaan elämästään tai edes alapäästään.

(Sätkynukke Alice in Wonderland)

Naisen anatomiasta

En jaksa lakata hämmästelemästä miehen puutteellista naisen anatomian tuntemusta. Naisen värkki on milloin karjalanpiirakka, milloin kirkkovene, milloin hämähäkki, milloin hodari yhdellä nakilla ja soosilla.

Jos mies olisi perehtynyt naisen anatomiaan, hän huomaisi, että naisen sukuelimen muoto ei ole umpeutuva soikio, vaan yläosasta avoimeksi jäävä, keskeltä halkaistu u-kirjain. Elin muistuttaa siis pikemminkin kukkaa, jonka terälehdet kaareutuvat hieman ulospäin - ei missään tapauksessa sisäänpäin, kuten miehen piirroksissa ja mielikuvissa.

On mahdollista, että Willendorfin Venuksen alkeellinen ja merkillisen koholla oleva umpinainen soikio on iskostunut vahvasti miehen mieleen ja tuonut mukanaan outoja kuvitelmia naisen etu- tai takavetoisuudesta. Kiistaa käydään, kumpi on parempi. Nainen ei itse tiedä vetoisuuksistaan, koska tuntee anatomiansa, ja tietää, että miehen kuvitelmat johtuvat puutteellisesta tietämyksestä.

Jossain kulkee kuulemma sellainenkin mies, joka kuvittelee naisen saavan kävellessään orgasmin, kun farkun sauma hinkkaa herkkää kohtaa. Samoin mies luulee naisen saavan mielihyvää, kun sukkahousut kahisevat reisistä ja pohkeet hankaavat toisiaan vasten. Oli miten oli, joka tapauksessa Willendorfin Venuksella se on väärässä paikassa, joten veistoksen tekijä on huonossa valaistuksessa hääräillyt mies.

Mutta että nykymieskään ei tiedä, miltä värkki näyttää. Se tuntuu perin oudolta.

(Maalaus Lucas Cranach the elder)

Elämän elämättömyys?

Syvin, itsenäisin, persoonallisin elämykseni on elämättömyys. Se on minusta tehnyt sekä taiteilijan että persoonalllisuuden. (Aino Kallas)

Koko päivän on satanut. Hesarin sain vielä haettua, ennen kuin hanat aukesivat siinä määrin, että ulos ei ollut enää asiaa. Piha lainehtii lätäköistä. Vettä tulee kaatamalla ja vyöryy alas rinnettä ehtimättä imeytyä maahan matkan varrella.

Rupesin sitten sateen rummuttaessa kattoa löhöämään tuvan vanhassa puusohvassa ja pinosin viereeni muutaman kirjan. Sohva on vanhanaikaisen korkea, ja jalat eivät ulotu lattiaan, kun siinä istuu säädyllisesti. Reuna painaa kipeästi reisiä, ja sohvaan kannattaa siis linnoittautua kunnolla tyynyjen sekaan ja ottaa mukaansa kunnon varustus, jottei heti tarvitse kavuta alas.

Lehteilin puusohvassa makoillen Suomalaisen naisen viisautta
-kokoomateosta ja pysähdyin ylle lainaamaani Aino Kallaksen ajatukseen elämän elämättömyydestä. Onpas Kallas paljaan rehellinen! Hän, jos kuka, on kai elänyt ihmisten mielestä täyttä ja ihanaa elämää eri maissa kuuluisien taiteilijoiden ihannoimana muusana ja kaunottarena, älykkäänä ja hienostuneena taiteilijana itsekin, rikkaan sivistyssuvun jäsenenä. Ja juuri hän sanoo, että ei ole elänyt elämäänsä!

Mietin, miksi elämä olisikaan vain extremessä ja saavuttamisessa, hetkellisessä perillepääsyssä. Miksi se ei olisi yhtä hyvin harmoniassa ja pysähtyneisyydessä, tai pidemmän reitin valinnassa? Usein tunnetaan tarvetta vakuutella, miten vauhdikasta elämää kukin elää. Tuleekohan näkyvien ulkoisten seikkojen arvostaminen siitä, että omaa elämänviivaa piirretään vain huippuhetkien kautta eikä väliaikoja katsota elämiseksi, vaan vain matkaksi kohti uutta huippuhetkeä?

Eikö elämä ole lopulta aika yksinkertainen juttu, vain summa sarjasta valintoja, joita teemme? Lohdullista on tietää, että ihailtu Aino Kallaskin valitsi huippuhetkien sijaan harmonian ja pysähtyneisyyden välttääkseen muutoksia ja pysyäkseen niissä urissa, jotka kehää kiertäessään itse oli polkenut. Voisiko ajatella niin, että elämän elämättömyys se vasta elämää onkin?

Jälkikirjoitus

Tunnen tarvetta lisätä tähän vielä pienen tositarinan elämättömästä elämästä, työtoveristani, jota nimitettäköön vaikka Heliksi. Hän oli juuri eronnut, kun hän tuli kouluumme kielten opettajaksi, kaksikymmentä vuotta sitten. Heli osti pienen kaksion kerrostalosta, hyvältä paikalta, ja hän kertoi remontistaan, kuinka valitsi kaikki sävyt inhoamakseen beigeksi, siis vastoin omaa makuaan, koska aikoi muuttaa aika pian töihin Helsinkiin tai ulkomaille ja tahtoi saada asunnon heti kaupaksi. - Näin se sopii sekä miehelle että naiselle, hän perusteli sävyvalintojaan. Mainittakoon, että Heli on edelleen töissä koulussani, katselee edelleen niitä beigejä seiniä ja kattoja ja inhoaa kaupunkia yhtä paljon kuin muuttaessaan.

Onni onkin unohtamista?

Minusta onni on sitä, kun unohtaa itsensä, kun ei muista että on olemassa.

Da Vincin Mona Lisan viehätys ja salaperäinen lumo perustuu mielestäni tämän unohduksen tilan saavuttamiseen: Mona Lisa selvästikään ei kuvan hetkenä tiedosta olevansa olemassa, vaan hän katsoo ohi, tilaan joka on täynnä jotakin muuta kuin omaa lihallista itseä. Mona Lisa katsoo suoraan lävitse.

Suun hymy on ainoa keinotekoinen seikka kuvassa: se on selvästi teeskentelyä, kenties da Vincin pyynnöstä otettu, tai kenties se on kommentti da Vincin puheeseen tai johonkin ilmeeseen tai eleeseen, mutta kaikitenkin, se on eri paria kuin katse, joka kertoo Mona Lisan olevan poissa tilanteesta.

Itse koin autuaaksi tekevän itseni unohduksen eilen niityllä, sirkkojen sirittäessä, huumaavan lämpimänä kesäpäivänä, kaikkien kukkien kukkiessa kuvatessani niityn mikrokosmoselämää, kuten kesäpäiväkirjassa kerroin. Mietin, milloin viimeksi olen ollut yhtä onnellinen, tilassa, jossa unohdin olemassaoloni, ruumiini krempat, mieleni surut, kaiken ympärillä ja sulauduin vain kesän lämpöön ja kaikkeen kauneuteen, jota niitty aisteilleni loi.

Ihmeellinen siis tuo onnen tila. Voisiko olla niin, että onni onkin nimenomaan itsensä, omien kahleittensa unohtamista, lihallisista himoista kirpoamista eikä muistamista tai halujen tyydyttämistä, niin kuin usein ajatellaan? Voisiko olla jopa niin, että muistaminen ja tyydyttyminen vie kauemmas onnesta, onnen tilasta? Onni olisi läsnä vain mielessä, joka ei tiedosta, ja kun tiedostaa, onni katoaa ja muuntuu pienemmiksi tunteiksi?

(Maalaus, osa Leonardo da Vincin Mona Lisasta)

Haastan seitsemän miestä

Arru haastoi kertomaan seitsemän faktaa itsestään. Mitähän kertoisi sellaista, jota en vielä ole blogeissa kertonut? Tämä on se vaikeus minulla, joka olen kertonut varmaan kaiken muun paitsi sukupuolielämäni ja vessakäyntieni kiemurat.

Pitäisikö minun siis valottaa suhdettani vastakkaiseen sukupuoleen? No tuskinpa, sillä minä ainakin tunnen itseni lievästi kiusaantuneeksi, kun joskus törmään blogien parisuhdejuttuihin. En tahdo lukea ihmisten intiimeistä suhteista enkä seksielämästä, sillä se on mielestäni tirkistelyä avaimenreiästä. En voi myös välttyä ajatukselta, että oman seksielämän tuominen nettikeskusteluihin ja blogeihin on lukijoiden aliarvioimista, otaksuntaa että lukijaa kiinnostavat kirjoittajan panemiset piirun vertaa. Jo se, miten muuan kirjoittaja siirtyi blogissaan puhumaan vain löytämästään miehestä, sai minut lopettamaan lukemisen. Mainittu mies ei kiinnostanut ja naisen jutut kuivuivat vain selostukseksi, mitä miehelle kuului tai mitä yhdessä tehtiin. Kannanotot asioihin loppuivat kuin kanan lento.

Seitsemän ennen sanomatonta faktaa minusta olkoot seuraavat:

1. Tarkka pituuteni on 162 cm.

2. Mahdun nykyään samoihin housuihin kuin 10 vuotta sitten. Viimevuotiset alushousut putoavat päältäni ja ovat siirtyneet rättikasaan.

3. Saan kielenkärjen koskettamaan nenänpäätä.

4. Kävelyvauhtini on hämmästyttävän nopea ollakseni tällainen pätkä, ja luulen että askeleeni on lyhyydestäni huolimatta muita pidempi, sillä ohitan useimmat samaan suuntaan kulkevat, jotka mielestäni töpöttävät oudon töksähtelevästi.

5. Vartaloni on mallia omena. Siunattua silti, että omistan niin kutsutun uuman, joka vielä erottuu.

6. Olen jankkaaja. Aloitan kuulemma aina uudelleen, kunnes juttu on kaluttu mielestäni kyllin paljaaksi.

7. En koskaan unohda kärsimääni vääryyttä, mutta sanoisin, että viha väistyy, olen liian laiska riitelemään, rakastan harmoniaa ja sopuisaa oloa ja huumoria.

Miehiä pidetään monesti totuudenpuhujina ja naisia totuutta muuntavina suunpieksäjinä, joten haastan tällä kertaa pelkästään miehiä, lukevat tämän tahi eivät, ovat lomalla tai töissä, ottavat osaa tai jättävät haasteen vastaanottamatta.

Haastan siis seuraavat kirjoittajina arvostamani henkilöt kirjoittamaan vaihteeksi itsestään pienen esseen, seitsemän faktaa asiakirjoitusten ja filosofeerausten sijaan: Rauno Räsänen, a-k.h, Sedis, Panu Höglund, maalainen, brim ja hännänhuipuksi vaikkapa Matti Vanhanen, jonka avustaja tuskin tätä huomaa - mutta haastettu on. Sanotaan niin, että minua kiinnostaisi saada lukea, minkälaisia faktatietoja itsestään he pyydettäessä valitsevat. Olen aika vakuuttunut, että mainittujen kirjoittajien totuudet kiinnostavat naisväkeä laajemminkin.