Käsittämätön melankolian hetki

Tänään tunsin oikeastaan ensi kertaa lapsuuteni jälkeen yhtäkkistä ja käsittämätöntä sääliä isäparkaani kohtaan. Tähän asti olen kätkenyt hänen kuvansa nurin päin piirongin kaappiin, kun ensin jonain hempeänä hetkenä päätin panna sen pieniin antiikkiliikkeestä ostamiini messinkikehyksiin piirongin päälle, äidin ja koiravainajani kuvien väliin, vinosti nurkkaan tosin, mutta kuitenkin näkyviin, minua katsomaan.

Muutaman päivän katselin kuvaa, mutta sitten aloin vaivihkaa siirtää sitä hieman taaemmaksi, katseeni ulottumattomiin äidin kuvan taakse, kunnes se oli kokonaan piilossa. Lopulta käänsin sen selin, mutta kuvan selus häiritsi minua ja lopulta nostin kuvan piirongin sivukaappiin, koristeellisen oven taakse. Otin sitten vielä kerran kuvan esiin, ja vaihdoin kehyksiin ensimmäisen koirani kuvan, joka siinä on edelleen. Koira on musta, puoliksi newfounlandin koira, ja kuvassa jo harmaantunut vanhus. Eli kolmetoista vuotta ja itkin sitä enemmän kuin eroa isästä varhaismurrosiässä, jolloin en osannut itkeä yhtään, vaikka isäraukka jäi ihan yksin tyhjennettyyn taloon.

Pakkasin nimittäin tänään aamupäivällä reppuun kuvaustarvikkeet käärmekuvausta varten. Tarkistin rahapussista, että siellä oli käteistä rahaa pääsylippua varten. Mietin, mikä olisi mahdollisimman lyhytsanainen ja lyhyttavuinen lause, jonka pystyisin kakistelematta esittämään Suuren Matelijanäyttelyn lipunmyyjälle kysyäkseni kuvauslupaa. Lauseeseen piti mahduttaa pyyntö kuvaamisesta sekä se, että kuvat tulevat omaan käyttöön ja vielä se, että olen harrastelija ja tarvittaessa vielä se, että en julkaise niitä missään. Tarkoitus oli kyllä panna kuvia kuvablogiini, mutta kukas nyt paria viatonta käärmekuvaa jonkun amatöörin blogista koskaan löytää. Laskin valheeni valkoiseksi valheeksi, sillä tavoitteeni ei ollut mustamaalata tai millään tavalla haitata käärmenäyttelyn ylläpitäjiä, vaikken hyväksykään eläinten vangitsemista. Korkeintaan olisin pyrkinyt kuvillani ilmentämään eläimen olemuksesta ja silmistä välittyvää ahdinkoa tai tylsyyttä. Kenties jokin häkin reuna olisi muistuttanut jossain kuvassa kaltereita, mene tiedä.

Ajoin siis jäähallille päin suussani valmiiksi muotoiltu lyhin lause, jonka pystyin hyvin puhesairaudestani huolimatta sanomaan ulos ilman, että kukaan huomaisi puhumiseni vaikeutta: Saa-ko näi-tä e-läi-mi-ä ku-va-ta? Kokeilin lausetta ajaessani ja huomasin ilokseni, että se tuli vaivatta. Päätin siis sanoa sen ja hengähdystauon jälkeen tämän: Ku-vat tu-lee i-han o-maan käyt-töön. Tämäkin sujui nikottelematta. Olin siis valmis, mutta eihän siellä jäähallin pihalla ollut yhtään autoa, vain mainoskyltti, josta huomasin, että näyttely onkin vasta 31.3. eli huomenna.

Ajelin sitten poispäin ja päätin etsiä muuta kuvattavaa kaupungin ulkopuolelta, vaikka oli tihkusää, harmaata ja väritöntä joka puolella, floska roiskui auton renkaista. Kääntyessäni vanhan Hankkijan rakennuskompleksin takaa toiselle tielle huomasin kadun viertä kulkevan pienen harmaan miehen, joka toi oudosti ja yhtäkkiä oman isäni mieleeni. Kulki siinä olemus huutaen yksinäisyyttä, huonoryhtisenä, kuin ei olisi matkalla mihinkään, laahusti vain eteenpäin katsomatta mihinkään, katse jaloissa. Oikein surullisen hahmon ritari ankeassa maalaismaisemassa avarien peltojen äärellä, peltojen, joita halkoi vain rivi sähkötolppia.

Mies toi mieleeni sen uuden oivalluksen, että minäkin oikeastaan otin eron isästä, hylkäsin hänet jo lapsena ajatuksistani, en halunnut muistaakaan häntä, sillä ajatus perheenjäsenen menettämisestä ja yksinäisyydestä oli lapselle liian raskas. Työnsin asian pois mielestäni, ja kärsin vain silloin harvoin omantunnon tuskia, kun kävimme siskon kanssa kesäisin tapaamassa isää hänen kotipaikkakunnallaan, jonne hän muutti pian eron jälkeen sukulaistensa lähelle. Isällä oli kaksi hyvässä asemassa olevaa veljeä, joiden luona yövyimme isänkatsomisreissuilla kaukana Hämeessä. Muistan sen, miten istuimme näiden perheiden kanssa rapuillallisilla elokuun kesäiltoina. Isä odotti aina sen aikaa omassa pikku mökissään, sillä häntä ei kutsuttu koskaan mukaan. Me kävimme vain visiitillä isän mökissä ja palasimme taas veljesten hienoihin huviloihin. Isä kyseli, mitä veljet aina tekivät, ja me kerroimme parhaamme mukaan. Olimme siis lapsia tuolloin, joten teimme asiat, niin kuin aikuiset järjestivät. Eikä isän luokse kyllä edes olisi mahtunut nukkumaan.

Tänään tunsin siis yhtäkkistä tuskaa kaikkien eronneiden ja perheestään erotettujen puolesta. Toivon vain, ettei ketään koskaan jätettäisi niin yksin kuin minun isäni lopulta jäi. Toivon tietenkin, että sillä miehellä Hankkijan kohdalla kuitenkin olisi jossain joku Selma, joka keittäisi hänelle hyvät pullakahvit. Mutta, jos näin olisi, mies ei voisi kulkea sillä tavalla jalkojaan nostellen, vailla päämäärää, vailla voimaa ja vailla pienintäkään halua mihinkään.

Huomenna menen kuitenkin käärmenäyttelyyn kuvaamaan matelijoita ja omituisia otuksia, joita siellä mainoksen mukaan on! Kuvablogissa näkyy tulos, jos kuvata saa.

(Maalaus Grant Wood)

Houkutuslinnut

Seksin valta naisilla? Kyllä, mutta vain fyysisiä ulokkeitaan korostavilla nuorilla naisilla. Heidän peräänsä rumat ja lihavatkin miehet kuolaavat ja itkevät puutteessa, jos eivät tällaista viehkoa kisumirrikkää onnistu nappaamaan.

Itseäni hämmästyttää kerta kerran jälkeen, että ulkoistettujen ulokenaisten perään itkevät miehet eivät näe omaa kuvaansa peilistä. He saattavat olla räpsähtäneen näköisiä, vähintään keskivartalolihavia tai sitten lihaksettomia kukkakeppejä, välinpitämättömästi pukeutuvia, tavallisia ihmisiä siis, kuten valtaosa ihmisistä on.

Nämä kisumirriä saamattomat miehet eivät näe kaltaisiaan naisia, jotka siinä aivan lähellä kulkevat mukavissa ja väljissä vaatteissa, matalakantaisissa kengissään odottaen kumppanin löytymistä. Miehet ilmeisesti sotkevat nämä itselleen kelpaamattomat naiset, hiirulaiset ja femakot ja koulutetut älyköt ja muut tyrkyttämättömät ja näkymättömät naisihmiset miehiin, koska nämä jäävät koreampien naaraiden varjoon.

Eikös se muuten olekaan niin, että naisia on joka ikäluokassa enemmän kuin miehiä? Eiköhän siitä riittäisi itkijöillekin oman kuvansa kaltainen nainen, jos vaan kelpaisi. Naimattomia ja parisuhteettomia naisia on tunnetusti naimattomia miehiä enemmän, joten miesten parkua ei voi ymmärtää. Miksi ruma nainen ei kelpaa rumalle miehelle?

Perimmältään seksin valta on siis edelleen miehillä, jopa naisen itsensä halusta, sillä nainen noudattaa hyvin pitkälle miehen ulkoista naisihannetta, joka on ollut samanlainen jo vuosisatoja. Tissit tyrkylle napaan saakka, ja nykään jo peffa ja jopa pimpsakin vilahtelemaan ja tuoksahtelemaan jostain rakosesta. Päivä päivältä nainen näyttääkin enemmän houkutuslinnulta kuin normaalilta ihmiseltä.

Mies on kyllä ryhtynyt myös pörhistelemään bodyllaan, sillä koreimmista ja tiukimmiksi arvelluista naaraista käydään kovaa kamppailua. Kuvio menee niin, että miehen ideaalia muistuttavin naaras valitsee näyttävimmän uroon, ja ristiriita on siis siinä, että vähemmän näyttävä uros ei valitse jäljelle jääneistä vähemmän näyttävää naarasta, vaan ryhtyy itkemään blogissaan, että naisella on seksuaalinen valta ja suuri osa miehistä jää ilman.

Se vielä lopuksi kummastuttaa, että kaiken paljastavaa asustusta pidetään rohkeana, ja siksi arvellaan paljastavan naisen olevan avoimempi suhteessaan eroottisuuteensa. Oikeastihan itsensä paljastelu voi olla merkki eroottisuuden kalpeudesta, sillä paljastelu on alistuvaa mukautumista massamuotiin ja siis lammasmaista käytöstä, yhä suurempaa mukautumista vallitsevaan markkinakulttuuriin, joka tekee eroottisuudesta halpaa jokamiehenseksiä ja kieltää naiselta mukavan pukeutumisen, jonka se kyllä suo miehelle.

Kuka voi sanoa, että naisen on hyvä ja mukava liikkua piikkikoroissa ja tiukassa kapeassa hameesssa tissit olemattomasta topista ja push upeista pulpahdellen ja persus tukiliivien puristuksessa luonnottomassa pystyssä? Kun mies pukee nämä rustingit ylleen, tilanne muuttuu kaikkia huvittavaksi komediaksi, eikä se johdu siitä, että mies pukeutuu naiseksi, vaan siitä, että kuva paljastaa hullun totuuden: ihminen keikkuu koturneilla kureliiveissään ja yrittää olla luonteva. Naisia jopa opetetaan siinä, kuinka korkokengillä tulee kävellä ja kuinka persus saadaan keinumaan houkuttelevasti ojentamalla nilkka aina lonkkaa leiskauttaen suoraan toisen jalan eteen. Naisen narustavedettävyyttä tässä asiassa ei voi edes nauraa, sääliä korkeintaan.

Naiset voisivat halutessaan murtaa ihmisyyttään sortavan valtakuvion, mutta jokin estää sen varmaan vielä vuosisatoja, kenties jopa lopullisesti. Kaikki on kuitenkin mielestäni kiinni naisen haluttomuudesta kehittyä täyteen ja tasavertaiseen ihmisyyteen miehen rinnalle, ei alapuolelle. Uskon, että miehellä ei lopulta ole mitään sitä vastaan.

Pyhän kokemisesta

Kun sanon, että ihminen, jolle mikään ei ole pyhää, on eläin - niin en halua moralisoida sillä tavalla, että olisi joitain itsestäänselvästi kunnioitettavia asioita, tai että olisin itse pyhän kokija.

En myöskään halua aliarvioida eläimiä, en niiden hienosyistä viestintä- ja toimintajärjestelmää, vaan totean vain sen, että eläimeltä puuttuu historiallisen ajan käsitys, johon pyhän kokeminen liittyy.

Tarkoitan lähinnä sitä, että ellei ihmisessä ole pisaraakaan nöyryyttä, ellei hänen päänsä taivu minkään asian edessä, hän on käsittänyt ihmisyyden väärin. Ihminen ei edes ole luomakunnan kirkkain tähti, vaan osa kokonaisuutta, matonen muiden matojen joukossa.

Enkä puhu varsinaisesti uskonnosta, kun puhun ihmisen kyvystä tai tarpeesta kokea pyhää. Oma suhteeni uskontoon ei nimittäin ole erikoisen pyhä, vaan pikemminkin uteliaan varautunut ja kriittisen epäilevä. Jokin uskonnoissa on kuitenkin aina vetänyt minua puoleensa, enkä ole koskaan harkinnut kirkosta eroamista, vaikka pidänkin kirkkoa varsin laitostuneena instituutiona. Minusta tuntuu, että ero kirkosta olisi myös ero mittaamattoman rikkaasta ja syvästä vuosituhantisesta kulttuurista, ja sitä en tahdo, sillä tahdon olla osa loputonta historiallista ketjua. Jotenkin haluaisin myös, että olisi kuitenkin olemassa Jumala, joka auttaisi ihmisparkaa täällä maallisella vaelluksella. Tuhannesti olen kuitenkin kokenut, ettei ainakaan minun rukouksiini ole vastattu, eikä varmaan suurimman osan ihmiskunnasta. Lisäksi on se kuuluisa kliseemäinen maailman kurjuus, joka ei voi olla Jumalan sallimaa, ei ainakaan minun Jumalani.

Missä tahansa matkustelen, haluan kuitenkin aina tutustua kyseisen paikan hautausmaahan. Rakastan kulkea hautakivien välissä tutkimassa kivien muotoja, tekstejä ja ihmisten tarinoita, joita kivistä avautuu. En näe siinä mitään ahdistavaa, päinvastoin, on tyynen rauhoittavaa kulkea siimeksessä ja nauttia kirkkomaan rauhasta ja hiljaisuudesta, katsella lintuja, jotka lentelevät kiveltä toiselle, kuin menneitä ihmisiä hipaisten. Tässä on se pyhän kokemus, joka itselleni on merkittävä. Se liityy kirkkoon tai uskontoon, mutta ei kuitenkaan liity sen oppeihin vaan lähinnä tuntemuksiin. Jos en kuuluisi kirkkoon, minulla ei olisi tätä kokemusta. Ihmettelen vaan, mitä sen tilalle saisi, ja miksi toiset eroavat kirkosta. Jääkö ihmiselle mitään pyhän tunnetta? Tarvitseeko nykyajan ihminen pyhän tunnetta mihinkään?

Muuten juuri nyt, tätä kirjoittaessani, kello 21.07, sanotaan A-talkissa, että suomalaiset eroavat ennätysmäärin kirkosta. Mielenkiintoinen sattuma. On myös niin, että monet haluavat nykyään luopua pyhistä, turhina höpötyksinä. Minusta pyhät ovat ihmiselle hyväksi, jos hän vain kykenee edes hetkeksi nousemaan kaiken rationaalin ja maallisen yläpuolelle.

(Maalaus Andrei Rublev)

Ajattele, kun kerran voit

Suuri järkytyksen aalto on vyörynyt yli blogosfäärin. Ei ole oltu tarpeeksi perimmäisten kysymysten äärellä.

Bloggaajat ovat suorastaan vereslihalla, sillä he ovat pettäneet suuret odotukset, jotka heihin asetettiin joskus vuonna 2004, jolloin blogit löivät itsensä läpi mediamaailmassa. Tuolloin nimittäin arveltiin, että sinnikkäät pikku kansalaisjournalistit voisivat paljastaa ruohonjuuritasolla kaiken sen, mistä valtamediat vaikenevat.

Suurten yhteiskunnallisten paljastusten sijaan bloggaajat vetivätkin estradille oman surkean elämänsä, tai he ryhtyivät kutomaan sukkaa ja kuvaamaan itseään fashionblogeihin rimppakintut somasti lenkallaan, kasvot ujosti alaspäin mutta niin, että sievä hymykuoppa erottuu. Rohkeimmat alkoivat kirjoittaa seksipaljastuksia ja visioitaan kyseisellä alalla. Syömishäiriöiset ja lihavat alkoivat paljastella kilojaan ja itsetuhoisuuttaan, kun ennen näitä paljastuksia tekivät juopot, mentaalisairaat ja muut päihderiippuvaiset. Palveluammateissa toimivat rupesivat kirjaamaan asiakkaittensa tyhmyyksiä ja varsinkin taksikuskit kokivat nousujohteisen blogiuran, jolle ei näy päätä.

Blogeissa tultiin siis kyllä ruohonjuuritasolle, mutta jäätiin tuijottamaan yhtä kortta ja kuvittelemaan sitä metsäksi. Johtuukohan tämä kapealinjaisuus ja synteesintekokyvyttömyys muuten siitä, että mainitsemieni ryhmien bloggaajat ja tilastojenmullistajat ovat lähes poikkeuksetta naisia? Ei kai se voi sittenkin mennä niin, että naiset eivät näe metsää puilta, eivät näe suuria yhteiskunnallisia linjoja, piuhoja jotka yhdistävät asiat toisiinsa?

Kaiken kaikkiaan - minun on pakko yhtyä älämölön nostaneen toimittajan näkemykseen blogimaailman kepeydestä ja pinnallisesta annista. Silti en kivittäisi käsityö- tai muotiblogeja, sillä kaikkea tarvitaan, mitä luetaan. Näillä on samanlainen arvo kuin viihdelehdillä, ja niitä luetaan samassa suhteessa kuin vastaavan lajityypin aikakauslehtiä.

Suuri osa blogikirjoituksistahan on kuitenkin paskankaltaista viihdettä, korkeintaan omakustannetasoa, joka ei muuta blogihistorian kulkua millään tavoin. Suurinta osaa blogikirjoituksista ei edes koskaan lueta. Tästä pitää blogilista huolen sementoituneine (kiitos maalainen termistä) tilastoineen, joka laahaa yhä perässään blogilistan historian aamuhämäristä asti kulkeutuneita, nyttemmin kuolleita tilaajasieluja. Nämä lienevät tunnuksensa unohtaneita hurmostyyppisiä tilaajia, joilla on ollut silmää lähinnä listan TOP-sataselle ja kuumalle listalle.

Kun uusia lukijoita ja bloggaajia tulee blogimaailmaan, blogien silmäily taatusti aloitetaan blogilistan kärkiblogeista, ja niitä tilataan kaiken aikaa lisää, vaikka niiden kirjoitus olisi pelkkä linkki tai YouTube-kuva tai jokin suurinta osaa ihmiskunnasta kiinnostamaton it-alan tieto. Tällä tavalla sementoitu blogilista vääristää jatkossakin kokonaiskuvaa blogimaailmasta.

Toistan vielä kerran monessa paikassa esittämäni ajatuksen: blogilista tulee aloittaa uudelleen puhtaalta pöydältä ajamalla se ensin alas, jos halutaan reaaliaikaista informaatiota, jolla on merkitystä ja josta voi tehdä päätelmiä. (Tämä nyt on vain naisen tekemä ehdotus, joten ei ihme, etteivät mm. Kehitysblogin kehittäjämiehet ole koskaan vaivautuneet kommentoimaan ehdotusta.)

Johtajaominaisuudet

Helsingin Sanomien ylimmässä pääkirjoituksessa (12.3./A2) puidaan valtakunnan terävimmän kärjen eli huippupoliitikon imagoa. Kirjoituksessa todetaan, että enää ei riitä, että johtava poliitikko on vahva linjanvetäjä tai toimissaan pätevä, vaan poliitikon on itsensäkin tunnustettava, että häntä arvioidaan yhä enemmän hänen persoonallisuutensa kautta.

Poliitikon persoonallisuudessa tulee erottua piirteitä, joista hyvä johtaja tunnistetaan. Imagoon vaikuttavat yhä enemmän arkiset teot, se mitä poliitikko tekee ja sanoo vapaa-aikanaan. Toimittajat seuraavat kärppinä poliitikon kannoilla, kuten heidän tuleekin tehdä, eikä poliitikko voi enää rakentaa itsestään takavuosien malliin mieleistään julkista kuvaa, jos se ei vastaa todellisuutta. Katkerimmin tämän lienee kokenut pääministeri Matti Vanhanen, joka yhä yrittää kynsin hampain saada monopolin itseensä ja säätää, mitä hänestä saa kirjoittaa.

Johtavalla poliitikolla tulee olla eettistä ja moraalista arvostelukykyä ja niin kuin pääkirjoitus sanoo - itsekuria. Itse näen tämän itsekuri-kohdan kyllä hieman toisin, sillä painottaisin enemmän rehellisyyttä ja kykyä nähdä oma tilansa, koska en vaadi poliitikolta epäinhimillisiä ominaisuuksia. Tässsä mielessä 200 seksististä viestiä erotiikkataiteilijalle lähettänyt ulkoministeri Ilkka Kanerva vetää pisteet kotiin jäätyään rysän päältä kiinni. Hän ei hauku sanallakaan lehdistöä eikä hänet paljastanutta erotiikkataiteilijaa, vaan jahkailun jälkeen myönsi nopeasti virheensä. Kanerva on siis joustava, mikä on mielestäni hyvän poliitikon tuntomerkki. Olen muutenkin yllättynyt siitä, että hieman aliarvioitu ja väheksytty Kanerva on pärjännyt tehtävässään paremmin kuin moni edeltäjänsä. - Mainittakoon vielä, etten ole kuunaan äänestänyt Kokoomusta, joten näkemykseni lienee puolueeton.

Uskon siis, että hyviä johtajaominaisuuksia ovat pääkirjoituksessa mainittujen itsekurin ja arvostelukyvyn lisäksi kriittinen itsensä arviointi eli oman tilan näkeminen, joka todistaa ihmisen muustakin objektiivisuudesta. Jos ja kun ratkaisevia henkilökohtaisia virheitä tehdään, ei heitetä kivellä mediaa ja vakuutella silmät pyöreinä omaa viattomuutta, johon kukaan ei enää usko. Ei rynnätä heti Julkisen sanan neuvostoon tai oikeuteen, vaan arvataan oma tila ja annetaan arvo toiselle osapuolellekin. Tärkeää ei ole se, että on virheetön, vaan se, miten tekemänsä virheen kohtaa ja hoitaa.

Lopuksi lisäisin hyviin johtajaominaisuuksiin määritteen eettisesti herkkä eli inhimillinen, mikä pitää sisällään kyvyn empatiaan, jota ilman johtaja ei nykymaailmassa pärjää, vaan on pian entinen johtaja. Isännän valta ja muu itsevaltaisuus ja kylmyys eivät enää pure äänestäjiin tai alaisiin. Tässä mielessä uskon, että Ilkka Kanervalla on vielä pitkä poliitikon taival edessään.

(Maalaus Ken Denby)

Blogien anonyymius

Miten blogin anonyymius määritellään? Pitääkö se ymmärtää vain nimimerkillä eli pseudonyymilla kirjoittamiseksi?

Anonyymius laahaa nimittäin perässään epäluotettavan ja epämääräisen blogin merkityksen taakkaa. Väitetään jopa, että anonyymia bloggaajaa ei ole, on vain hänen bloginsa haamukirjoittaja, jota ei edes voi loukata.
- Tästä loukkaamisesta ei nyt kuitenkaan ole kyse, vaan puhtaasti siitä, onko bloggaajien anonyymiudessa eroja ja toisaalta siitä, voiko nimellä kirjoittava kirjoittaa kasvotonta blogia.

Voiko siis sanoa, että kirjoittaja, joka piirtää nimimerkillä tarkkaa omakuvaa itsestään ja ajatuksistaan paljastaen enemmän kuin real lifen puolella konsanaan, kirjoittaa anonyymia blogia? Miten faktoiltaan tunnistettava blogi voi olla anonyymi eli siis aivan ilmeisesti epämääräinen maineeltaan? Miten se, että kirjoittaja antaa nimimerkin avulla kasvot itselleen, voi olla anonyymiä? Kasvot kai enemmän kertovat kuin nimi?

On myös niin, että nimellä kirjoitettu blogi voi hyvinkin olla kirjoittajan todellisia tuntoja paljastamaton, eli siihen ei ole pantu kirjoittajan persoonaa likoon. Nimittäisinkin tällaisia blogeja mieluusti kasvottomiksi blogeiksi enkä katso, että pelkkä nimellä kirjoittaminen tuo lisäarvoa blogille. Moni julkisesti tunnetun henkilön blogi jää suurelle lukijakunnalle vieraaksi nimenomaan kasvottomuutensa vuoksi.

Entäs sitten kun anonyymi bloggaaja on tunnistettu ja hän jatkaa nimimerkillä kirjoittamista - onko hän edelleen anonyymi? Esimerkiksi minä tiedän jokusen kirjoittajan ja kommentoijankin oikean nimen, vaikka he käyttävät pseudonyymiä kirjoittaessaan, eli eivät he näin ollen voi kirjoittaa anonyymia blogia. Näitä näkymättömiä tunnistusverkostoja liikkuu ristiin rastiin blogosfäärin alla.

Käsite anonyymi bloggaaja ei sovi siis sellaisenaan blogimaailmaan, jossa on pitkän linjan nimimerkkiblogeja, joiden kirjoittajasta on tullut itsensä näköinen tuttu hahmo lukijoille. Sitä voi luoda itseään vastaavan persoonan, ja elää sillä vaikka loppuelämänsä netissä kaikkien tietämänä hahmona. Eihän kukaan jaksa vuosikausia teeskennellä toista mitä on, joten pitkän linjan pseudonyymi on vahvasti olemassa, eikä hän voi mitenkään olla anonyymi sanan laajassa merkityksessä.

Itse olen ollut blogimaailmassa vuodesta 2004 alkaen, ja tänä kautena olen kertonut itsestäni ja ajatuksistani lähes kaiken muun paitsi nimeäni. Minut on silti fyysisestikin tunnistettu, enkä pane sitä pahakseni. Silti en aio kirjoittaa omalla nimelläni, sillä olen kiintynyt nimimerkkiini, Iines-persoonaan, joka on yhtä kuin minä. Toisaalta blogini ei kokisi pienintäkään muutosta, vaikka kirjoittaisin ristimänimeni profiiliini. Tuntuu siis pahalta, kun anonyymi kommentoija sanoo, että hän kirjoittaa anonyymina anonyymiin blogiin - vaikka selvästi tuntee minut pidemmän ajan takaa.

Toisaalta on tietenkin niin, että kyseessä on vain semanttinen nimitys kirjoittajalle, joka ei paljasta ristimänimeään. Tämä ei sinänsä haittaisi, mutta kun käsitteeseen liittyy niin paljon kapea-alaisuutta, se ei ole enää tarkka.

En siis katso, että blogini on anonyymi blogi, koska siitä piirtyvä maailma on sataprosenttisen totta, kuten useimmissa muissakin blogeissa. Pitkän linjan bloggaajan piirtämä kuva on siis omakuva, kaikkine särmineen realistinen.

(Maalaus Romaine Brooks, Omakuva)

Pääministerillä ei ole suojaa

Matti Vanhasen uusimman lausunnon (STT radiouutiset klo 17.00) mukaan hänellä ei ole minkäänlaista yksityiselämän suojaa julkisuutta vastaan. Pääministerin yksityiselämää voi kuka tahansa paljastaa häneltä kysymättä. Vanhanen siis tuntuu arvelevan, että virkamieskunnan ja Suomen lain tulisi turvata hänelle tavallisia kansalaisia ylempi koskematon yksityiselämän suoja.

Pääministerille kävi siis vanhanaikaisesti: hän hävisi oikeustaistelun halveksittua Susan Ruususta vastaan, ja tämä minunkin puolustamani energinen muija sai voiton itseään suuremmista tahoista. Ruusu siis rakkaudelle ja sananvapaudelle! Ruusu tasa-arvoiselle ihmisten kohtelulle! Jos meillä on viestimet, tulee niiden tietenkin kenenkään estämättä saada vapaasti kirjoittaa henkilöistä, kunhan noudattavat hyviä tapoja ja lakipykälissä kirjattuja rajoituksia ilmaisunvapaudesta. Oli kai myös niin, että Ruususen kirjassa ei ollut Vanhasesta yhtä ainokaista valhetta eikä ilkeyttä, vaan teksti oli kauttaaltaan kilttiä. Tämä on paljon, ja se on jäänyt aika vähälle huomiolle Ruususen riekkujaisissa.

Ihmetyttää vaan se, että kukaan ei nähnyt tätä Kuros-Vanhas-tapausta sananvapauskysymyksenä, niin kuin lapsipornosensuurilistat kärkkäästi nähtiin. Ei noussut vissiin yhtään ääntä meikäläistä lukuunottamatta puolustamaan petetyn naisen oikeutta huutaa tuskansa julki vaikka sitten torilla, jos se megafoni sattuu siellä käteen.

Minulle tämä merkitsee myös ihmisen tunteiden huomioonottamista sillä tavalla, että ihailen enemmän avointa tunteiden ilmaisua ja sataprosenttista heittäytymistä rakkauteen kuin hillittyä ja laskelmoitua käytöstä siitä, mitä sopii ja mitä ei sovi tehdä. Uskon myös, että pelkkää kuuluisuutta ja rahaa haluava ei olisi käyttäytynyt niin naiivin tyhmästi ja tunteen varassa kuin Ruusunen. Onnea siis Susanille ja Vanhaselle toivotan pitkää matkaa itseensä ja ihmisen sisimpään.

*

Lisäys 7.3.2008 Tätä Pääministerillä ei ole suojaa -kirjoitusta on siteerattu Ylen Kansalaiskasvatus-blogissa http://blogit.yle.fi/node/2026, ja mm. tätä asiaa käsittelevä ohjelma on vapaasti kuunneltavissa Radio Peilistä lauantaina klo 11:55, maanantaina klo 05:52 ja 10:43 sekä tiistaina klo 23:53.

Haaveillen

Sokea kana haastoi haaveilemaan. Mikäs sen mukavampaa!

Tehtävä: Kerro mikä on haaveesi (3 kpl) ja niiden toteuttamisen aikataulu. Haasta mukaan kolme ystävää. Katsotaan miten haaveet toteutuvat. Haaveet voivat olla ihan pieniäkin. Voit laittaa isommille haaveille takarajan kauemmaksikin tulevaisuuteen.

Tässä haaveitani, ja listan alla on vuolasta tarinaa niistä.
1. Paljon rahaa
2. Kirjan kirjoittaminen
3. Ulkomaan matka tai oma kultamussukka

Kyseessä ovat siis haaveet, joihin voi itse vaikuttaa, koska puhutaan myös haaveiden toteuttamisaikataulusta. Tämä rajaa hieman toiveiden luonnetta, koska ajattelen hyvästä terveydestä - periaatteessa ykköstoiveeni - niin, että kun elää jokseenkin terveellisesti ja kohtuullisia elämäntapoja noudattaen, ei terveydentilaansa voi enempää vaikuttaa. Se vaiva tulee sitten, mikä on tullakseen, sillä eivät läheskään kaikki sairaudet johdu huonoista elämäntavoista. Itselläni mm. on verenpainetauti, vaikka olen aina syönyt kasvis- ja kalapainotteista ruokaa, paljon hedelmiä, viinaa en ollenkaan, viiniä nautiskellen, makeaa tosin liikaa, ja se on kertynyt sinne, minne se nyt suomalaisella persjalkaisella naisella kertyy. Sokeri- ja kolesteroliarvot ovat olleet ihanteelliset ja ulkoilen ja liikun päivittäin, ja minulla on ollut nyt peräkkäin kaksi isoa koiraa (13 vuotta + 13 vuotta = 26 vuoden päivittäiset pitkät lenkit kaksi kertaa päivässä. En siis pane hyvää terveyttä listalleni, vaan jätän sen itsestäänselvänä pois.

Raha olisi kivaa, koska minulla on niin paljon rahalla saatavia haaveita. Pysyvällä työkyvyttömyyseläkkeellä ei ole kuitenkaan minkäänlaista toivoa tulojen noususta, ja ihmeparantumista ja töihinpaluuta ei ole näköpiirissä. Perintöjäkään ei ole tulossa, ei edes yllättäviä. Ainoa toivoni isommasta rahasummasta voisivat olla rahapelit, kuten lotto, mutta en ole lotonnut kuin ehkä viisi kertaa elämässäni porukkalotossa. Arpalipulla voitin kerran muikkukukon savo-karjalaisen osakunnan bileissä savolaisten nenän edestä.

Tietenkin yksi keino saada rahaa voisi olla se, että tekisin sitä mitä osaan, eli kirjoittaisin työkseni. Kirjoittaisin menestysromaanin isoon kustantamoon, ja siitä alettaisiin heti ottamaan lisäpainoksia. Teoksen tulisi olla kevyttä kauraa, sillä eihän se muuten myy. Jännittävä ja selkeärakenteinen dekkari voisi olla hyvä, sillä en hallitse sinkkuelämätyyppistä rakkauselämän kuviokelluntaa: en siis pysty kirjoittamaan viihdekirjaa, jossa isoja tissejään häpeävä hupakko hauskojen mutkien jälkeen saa johtajansa. Minun kirjassani he tosiaankaan eivät saisi toisiaan, vaan jäisivät ikiajoiksi kaipaamaan vastarannalle, kuten 50-luvun melodraamoissa.

Mitä tuohon dekkariin tulee, minulla on päässäni juoni, jossa nainen murhaa naisen, naulitsemalla hänet jousipyssyllä maalitauluun jousiammuntaradalla, jolla käyn usein kuvaamassa lehtoluontoa ja kosken kuohuja siinä reunassa. Tämä dekkarin kirjoittaminen voisi olla siis yksi haaveeni, ja sen voisi toteuttaa iskemällä perslihaksensa tiukasti työtuoliin ja antamalla näppäinten laulaa tulisesti pari kolme kuukautta. Toisaalta nyt on tulossa kevät ja paras valokuvausaika, joten vaatii sisua istua sisällä hakkaamassa konetta, kun luonto herää ja linnut alkavat elämöidä. Projekti saattaisi sopia syksyyn, ja dead line olisi joulumarkkinoille. Rungon ja näytteen kustantajalle tekisin valmiiksi jo keväällä. Sateisena kesänä saattaisin naputella teoksen valmiiksikin. - Tämä oli siis rahatoive, johon yhdistyy toive saada kirjoittaa sellainen kirja, joka olisi nautittavaa lukemista, mutta myös mestarillisesti muotoiltu rakenteeltaan ja ilmaisultaan.

Olen siis aikamoinen realisti suhteessa omiin taiteellisiin lahjoihini. En tavoittele loppuun asti hiottuja merkillisiä säkeitä, joita avaamaan tarvitaan leegio "kirjallisuusihmisiä", vaan pidän tärkeänä sitä, että lukijalla voisi olla suora yhteys sanoihini ilman väliporrasta. En halua kirjoittaa vihkiytyneille, vaan ihmisille, kaikenlaisille, huviksi ja nautinnoksi. - Tämä tästä raha- ja kirjahaaveesta.

Olen jo monesti kirjoittanut, että hankin oman kultamussukan, koska pidän kovasti olennosta, jota mieheksi kutsutaan. Haluaisin olla miehelle ystävä, toveri, rakastava nainen, ja tyypillisenä härkäihmisenä haluaisin myös hoitaa sitä hellaa ja kotia, jossa kulta kulkee. Mutta tässäkin olen realisti. Mistäs minä kullan nappaan, kun en käy oikein missään. Ei tuolla lehtometsissä tule ketään vastaan, ei pururadalla eikä omissa mökkimaisemissani tai kukkaniityillä. Ainoita tapauksia, joita viime vuosina olen kohdannut, ovat nettimiehet. Kokeiltuani chattia löysin sieltä parikin kiinnostavaa tapausta, mutta eihän niistä mitään tullut. En vaan jaksanut niitä tapaamisehdotuksia, jotka alkoivat heti, ennen kuin oli kunnolla tutustuttu. Chatit saavat olla nyt rauhassa, ja mitään nettideittiä en halua edes kokeilla, sillä tietämäni mukaan tämän ikäisillä naisilla ei ole hirveää kysyntää, vaan viisikymppiset miehet haluavat monesti peiliin katsomatta kolmikymppisiä naisia. Niitä nuoria vonkaajia, joita kyllä olisi tarjolla, ei jaksa. (Ihmettelen aina, miten varttuneet miehet jaksavat nuoria naisia ja heidän juttujaan.) En siis aio hankkia omaa mussukkaa, mutta jos hän jotain kautta ilmaantuu tielleni, hymyilen hänelle kutsuvasti ja avaan kyllä oven. Jos hän kysyy näin, kuten mies Eeva Kilven runossa, Häiritsenkö? sanon, että et pelkästään häiritse, vaan järkytät koko olemassaoloani. Tervetuloa peremmälle!

Ei siis aikataulua tähän mussukka-asiaan, sillä yksinkin on hyvä olla, joskaan ei ihan niin hyvä kuin kaksin. Luulenkin, että listaan kolmanneksi myös ulkomaanmatkan. Oikeastaan yhden matkan pitäisi toteutua jo keväällä, mutta katsotaan nyt, saanko tämän oikkuilevan verenpaineeni kuriin sitä ennen. Kutsu on esitetty ja olen luvannutkin, mutta... Pidemmän ajan haaveita ovat sitten asumiset ulkomailla talvisaikaan, ja minulla on kaksi ystävää, jotka myös haluavat elää lämpimässä Euroopan kolkassa talvikuukausina, jahka eläkeikään tullaan.

Haastan kaikki halukkaat tarinoimaan omista haaveistaan!

(Maalaus Albert Edelfelt, Virginie)

Hoi mies, aukaisehan korsetti

Kummastuttaa se, että yhdestä animaatioelokuvasta on noussut niin suuri kohu. Sitä en sen sijaan ihmettele, että kohutaan jo ennen esitystä, sillä mediallahan on nykyään ensirakastajan rooli: se räväyttää pommit ennen niiden laukaisuhetkeä.

Olen joskus kirjoittanut pyhän kokemisesta, ja tarkoitin sillä jonkin reaalitason yläpuolella olevan ilmiön tai tilan kokemista. Käydyssä keskustelussa minun oletettiin tarkoittavan uskonnollista hurmosta. Sitä en tarkoittanut, vaan tilaa, jossa koetaan vaikkapa muinoisen suuren säveltäjämestarin teoksen lumo, kun istutaan konsertissa tai muuten vaan keskitytään teokseen. On jotakin ajan tuolla puolen olevaa, jonka edessä tuntee hartautta ja nöyryyttä, ja yhtymistä ajattomuuteen. Tätä on pyhyys minulle.

Sen sijaan en osaa kokea Mannerheimia pyhäksi, koska missään hänen teossaan ei voi kokea tätä reaalitason ajattomuuteen uppoutumista tai muuta vastaavaa yhtä syvää pyhän kokemusta. Ei arvo sinänsä voi mitenkään olla pyhä, joten arvoja ei voi loukata ylipäänsä ollenkaan. Vain elävää ihmistä voi loukata.

Katariina Lillqvistin Mannerheimhan on hellyttävä ja jopa liikuttava animaatiohahmo viininpunaisessa korsetissaan. Onhan miehillä, erikoisesti sotilailla ollut kautta historian korsetteja. Mm. John F. Kennedy käytti jatkuvasti korsettia selkävaivojensa vuoksi.

Kokonaan eri asia on se, että elokuvassa on nostettu ihmisen sukupuolinen suuntautuneisuus merkittäväksi seikaksi. Jos näin tehdään, teoksella tulee olla kestävä missio. Mikä se Uralin perhosessa on, selvinnee, kun pöly on laskeutunut ja elokuva on katsottu. Itse voisin kuvitella, että teos on satiiri ihmisen arvomaailman näennäispyhyydestä.

* Mauri Antero Numminen: Hoi mies aukaisehan korsetti

(Venäläinen juliste)