Käyn ahon laitaa

Käyn ahon laitaa
minä ilman paitaa
ei estä kukaan
kun matkaa teen.
Vain suvituulen
minä kutsun kuulen,
se ottaa mukaan
mun uudelleen.
- -
Hiljaa vaeltaen tahdon sinne ehtiä
missä ilmesty ei joutavia lehtiä.
Hoitakaa te uskolliset hyvin sorvia
jo näkyy hiirenkorvia.
(Juha Vainio)

Vappu on siitäkin ihanaa aikaa, että miehet alkavat kuoria komeuksiaan talviturkeista naisten ihailtavaksi. Itse pidän kovasti Putin-tyyppisestä timmistä ja jäntevän kovasta miesvartalosta, etenkin kun mies pitelee vapaa tanassa tukevalla otteella. Katsokaa noita rautakouria! Kyllä näin saalista tulee.

Vanhasen olo paidatta sen sijaan ei ole kovinkaan varmaotteista. Mies pälyilee hermostuneesti ympärilleen, ja selkeä jenkkakahvan alku ja mahakumpare putkahtavat sivuprofiiliin. Aijai! On taidettu herkutella taas yöllisillä uuniperunoilla. Kannattaisi jättää yösyönti ja keskittyä vain olennaiseen.

Kyllä Putin vie tämän erän kirkaasti kotiin. Antaisin hänelle peräti yhdeksän ja puoli pistettä ulkoisesta habituksesta ja sex appealista, ja Vanhaselle seitsemän miinus, koska hänellä on jenkkakahvojen ja lötkähtäneen masun lisäksi selvästi kuopalla oleva pehmoinen rinta. Putinin pontevaan rintakehään olisi naisen turvallista painaa päänsä ja itkeä maailman pahuutta.

Hauskaa Vappua!

Silkkaa haircuttia

Olen viettänyt muutaman päivän lähinnä vaakatasossa, lukien tai televisiota katsellen. Selkä kipeytyi erinäisistä syistä, ja vaakataso on tuntunut parhaalta vaihtoehdolta.

Selailin läppäri mahan päällä näitä vanhempia blogikeskustelujakin ja huomasin harmikseni, etten ole vastannut kaikkiin minulle esitettyihin kysymyksiin, kun tässä ylempänä on ollut niin hektisiä keskusteluja, etten ole huomannut kelata enää alas. Tapani on kyllä seurata aktiivisesti myös vanhempia keskusteluja, koska ilokseni olen huomannut niiden elävän pitkäänkin h-hetken jälkeen.

Joku kysyi mm., miten minulla on aikaa näin vilkkaaseen kommentointiin, vaikka olen työssä. Siis minähän en ole enää työssä, vaan ennenaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä menetettyäni tärkeimmän instrumenttini, ääneni, tai siis osan siitä, neurologisen puhesairauden myötä. Tästä puhesairaudesta on selostus Ikkunaiines I:ssä otsikolla Dysphonia spasmodica.

Mainittakoon tässä, että vain osa puheen tuotosta on huonontunut, ts. pystyn aivan ymmärrettävään kommunikointiin, kun valitsen lyhyitä ilmaisuja ja puhun vähän kerrallaan. Luennointi sen sijaan ei onnistu enää ja se estää työni. Ihmettelen kyllä edelleen, että Suomella on varaa sijoittaa korkeasti koulutettu, pätevä ja muuten täysissä ruumiin- ja sielunvoimissa oleva akateeminen työntekijä laakereillaan lepäämään. Minkäänlaista uudelleenkoulutusta tai toista työpaikkaa ei yritettykään tarjota vaihtoehdoksi, vaikka työvuosia olisi ollut vielä rutkasti jäljellä. Ja sitten toisaalta kuulee, että jonkun siistijän tai tarjoilijan on mahdotonta päästä työkyvyttömyyseläkkeelle reumankaan vuoksi, ei ainakaan ilman uudelleensijoitusyritystä tai uutta koulutusta.

Makoillessani sohvalla luin uudelleen Eeva Kilven Häätanhun vuodelta 1973, koska häneltä on nyt ilmestynyt sen jatko-osa Unta vain, joka on minulla tilauksessa. Aion lukea myös Naisen päiväkirjan, jälleen kerran. Eeva Kilpi on kotimainen mielikirjailijani, myös siitä itsekkäästä syystä, että hän puhuu minun äänelläni, ja voin allekirjoittaa varmaan kaiken, mitä hän sanoo. Muutenkin hänen suhteensa luontoon ja ihmisiin, myös miehiin, on läheistä itselleni. Hänkin kunnioittaa kaikkea kasvua eikä tahtoisi kaataa ainuttakaan puuta, ja on aina tullut miesten kanssa paremmin toimeen kuin naisten.

En sano tulevani silti naisten kanssa huonosti toimeen, mutta miesten kanssa koen enemmän hengenheimolaisuutta ja olen heistä siksi kiinnostuneempi kuin naisista. Heillä on usein erilainen tapa ottaa kantaa asioihin kuin naisilla, paljon aktiivisempi ja kantaaottavampi.

Minua jotenkin jaksaa kummastuttaa naisten alistuneisuus suhteessa mieheen ja se, ettei nainen yritä ja tee itse, elä itse omaa elämäänsä, vaan pyrkii usein elämään miehen kautta, vaikka mies olisi huonokin tai selvästi naista epätyydyttävä. Jokuset tuntemani naiset kysyvät miehensä mielipiteen, ennen kuin ilmaisevat omansa, tai kysyvät luvan johonkin menoon.

Muuan hyvä ystäväni alkoi seurata formulahullun miehen myötä näitä kisoja viisikymppisenä, vaikkei ollut eläessään niitä katsonut. Kun menin heille kylään, oli pakko katsoa sitä pörinää tuntitolkulla, vaikkei mies ollut juuri silloin kotona. Formuloiden katsominen loppui samaan aikaan, kun suhde päättyi. Tällaiset havainnot naisten alistumisesta ja miehen miellyttämishalusta tukevat sitä asiaa, että tasa-arvo olisi nimenomaan naisten, ei miesten käsissä. Jos naiset tahtovat, tasa-arvo tulisi nopeammin tai edes joskus. Tätä menoa se ei tule tyttäriemmekään aikana.

En tahdo siis mennä siihen kuvioon mukaan, jossa yhdessä naureskellaan naisen ja miehen perinteiselle osalle, sillä en ole koskaan sopeutunut siihen, en ole osannut. Olen aina tahtonut tehdä itse, ajatella asioita ja näiden prosessien tuloksena minusta ei ole kihertelemään sovinnaisuuksille ja teeskentelemään tyhmempää kuin olen. Tästä olen tietenkin maksanut aika kovaa hintaa elämällä jo pitkän aikaa yksin, vaikka tällainen elämismuoto ei olekaan tavoitteeni tai ihanteeni. Joitain eettisiä periaatteita on kuitenkin sellaisia, että niiden yli ei kävellä, ja jos minua ei kunnioiteta ihmisenä vaan ainoastaan naisena, niin en jaa majaani tai leipääni tai vuodettani sellaisen henkilön kanssa.

Mieheltä saa siis toverina usein enemmän kuin naiselta. Miksi siis nainen ei ottaisi miestä tasa-arvoiseksi toveriksi, jota ei tarvitse miellyttää, vaan jolle voi antaa takaisin ja kohdella kuten miestä eikä valtiastaan? Voi tietenkin olla, että minulla on ollut vain huono onni, sillä ympärilläni on ollut muutamaa harvaa poikkeusta lukuunottamatta lähinnä naineita naisia, osaansa tietämättään alistunutta harmaata tuulipukukansaa, jonka mielenkiinnon kohteet liikkuvat sektorilla koti - miehen kiinnostuksen kohteet - oma työpaikka.

Sekin lopuksi kummastuttaa, kun naiset puhuvat itseään koskevista asioista me-muodossa vetäen siihen miehensä mukaan, vaikka kyse olisi vain naisesta, hänen tekemisistään ja ajatuksistaan. Unohdan aina naisten kanssa puhuessani ensin, että heillä yleensä on mies, ja ajattelen heitä irrallisina, itsenäisinä olentoina. Samoin täällä blogimaailmassa hätkähdän joskus, kun joku kirjoittaakin yhtäkkiä me-muodossa, kun en ole ajatellut häntä meiksi vaan yksilöksi, itsenäiseksi ihmiseksi. Tässä on tietenkin sellainen seikka taustalla, että olen saattanut unohtaa, miten eletään symbioosissa sulautuen lihan lisäksi yhdeksi persoonaksi.

(Piirros Norman Rockwell)

Paistia ja palleroita

Jo koristavat iltapäivälehden etusivua surun kasvot. Aamulla kirjoitin kommenttiin, että vielä ei näy lehdissä Malagan surun kasvoja.

Väärin - kasvot olivat jo tulleet painokoneesta ja matkalla marketeihin ja kioskeihin. Suomen kahdesta iltapäivälehdestä se pino, jossa ovat pikku Katjan kasvot, oli vajentunut lähes loppuun jo keskipäivällä. Surun kasvot myyvät parhaiten kaikista.

Hämmästyin kasvokuvaa, sillä juuri oli vakuuteltu, että tsunamista ja Jokelasta on nyt opittu kunnioittamaan ihmisen surua, ja surevat omaiset jätetään rauhaan. Malagasta palaavien hengissä selvinneiden ykkösryhmänkään kimppuun ei suuremmin hyökätty. Sekin luvattiin, että menehtyneiden nimiä ei tulla julkaisemaan lehdissä.

Ja nyt ovat pikku Katjan kasvot etusivulla ja lööppi julistaa isän surua.

Suru tarvitsee kasvot, sanotaan. Kenen suru tarvitsee kasvot ja miksi? Auttaako vieraiden kasvojen näkeminen minua jotenkin myötätunnossa, jota tunnen menehtyneiden omaisia kohtaan? Minusta tuntuu, että kasvojen näkeminen lietsoo minusta esiin surua, joka ei kuulu minulle, josta minulle ei ole tarkoitettu osaa. En minä voi surra tuntemattoman ihmisen kuolemaa enempää kuin vaikkapa tapetun prostituoidun tai sodassa kuolleen siviilin kuolemaa. Kuuluuko minun surra kaikkien traagisesti kuolleiden suomalaisten poismenoa? Eikö se ole omaisten ja ystävien asia, ja minun osani on tukea heitä, jos tunnen heidät tai muuten osumme yhteen tilanteeseen, jossa apua voi tarjota?

Tuntuu siltä, että suru laajentuu suorastaan infernaalisiin mittoihin. Radiouutisissa on jo kymmenesti tänään toistettu jopa tietoja siitä, milloin hengissä selvinneitä ja omaisia tuova kone Malagasta laskeutuu Vantaan kentälle. Mitä ihmettä me tällä tiedolla teemme? Eikö olisi parasta, jos pysyisimme pois surevien ihmisten jaloista ja kunnioittaisimme heitä muulla tavoin, vaikka sytyttämällä kotona kynttilän ja miettimällä omaa rajallista aikaamme ja koettamalla tehdä parannuksen suhteessa omiin läheisiimme? Eikö surulla mässäily ole surupornoa, syvän ja inhimillisen tunteen kaupitsemista surupaistina, suruleikkeenä, suruviillokkina, surupalleroina ja suruhyytelönä? En syytä tästä iltapäivälehtiä, sillä lehdet kirjoittavat siitä, mikä nostaa levikkiä. Syyllinen on aina se, joka ostaa surun kasvot.

Onkohan se niin, että kun nykyihmisen tunteet ovat usein hyvin kontrolloituja, niin suru ja kuolema on paketoitu pois arjesta epätoivottuna ja epätrendikkäänä piirteenä? Kun jotakin katastrofaalista tapahtuu, ihmiset kokevat sitten turvalliseksi ja luvalliseksi purkaa pelkojaan porukalla median toimiessa esisurijana, itkijänaisena, jonka voihkeeseen kansa yhtyy ja kokee katharsiksen?

(Maalaus Boris Kustodiev)

Kiitos!

Sain tämän kunniamaininnan Anita Konkalta. Tämä tunnustus lämmittää mieltäni kovasti erityisesti siitäkin syystä, että omassa hyllyssäni on Anita Konkan tuotantoa, siis itse valittuina harkittuina ostoina.

Ojennan tämän plakaatin eteenpäin symbolisesti kaikille niille tutuille blogisteille, joita luen ja joskus kommentoinkin. Jos kerran luen teitä, olette minulle tarkoituksellisia. Ja kaikkia tarkoituksellisia blogeja en ole vielä löytänyt, vaan niitä putkahtelee kaiken aikaa.

Matkalla muutokseen

Edellisen päreen keskustelussa oli puhetta hiljaisista hissukoista. Erään kommentoijan mukaan kaikki muut luokassa kiusasivat kaikkia, paitsi hiljaiset hissukat, joille oli tunnusomaista vain se, että ne vastasivat jos kysyttiin, jos aina silloinkaan, ja suorittivat tämän pakollisen toimenpiteen hiljaisella äänellä.

Sain keskustelusta sen käsityksen, että koska kaikki muut lapset kiusasivat kaikkia lapsia, hissukat olivat erikoisen huonoja, koska eivät edes kiusanneet ketään. Hissukkuus esti siis normaaliuden, ja teki kiusaamisen yleisyyden tavallaan hyväksytyksi.

Ymmärrän ajatuskulun, joskin siinä on jotain hyvin makaaberia. Tällä enemmistö tekee -kuvalla pystytään myös selittämään lasten ilkeys luontaiseksi piirteeksi, joka on kaikilla muilla paitsi hissukoilla, jotka lienee nitistetty kehdossa tai läpsitty konttausharjoituksissa hiljaisiksi.

Ihmisiä on jaettu monin tavoin persoonallisuusluokkiin. Useimmille tuttu lienee C. G. Jungin persoonallisuustesti ja persoonallisuustyyppien ryhmitys ekstrovertteihin ja introvertteihin, ulospäinsuuntautuneisiin ja sisäänpäinkääntyneisiin.

Huomiota kannattaa kiinnittää kummankin suomennetun termin loppuosaan. Sisäänpäinkääntynyt kuvastaa liikettä pois jostakin tai johonkin, kun sen sijaan ulospäinsuuntautunut kuvastaa valmista ja pysyvää olotilaa.

Onko tässä jonkinlainen arvoasetelma, vai onko analogia vain minun päässäni? Voisiko siis olla niin hassusti, että sisäänpäinkääntyneisyyden tilasta pitäisi kääntyä takaisin kohden ulospäinsuuntauneisuuden staattista olomuotoa, joka olisi normaalitila, ainakin toivetila? Minä en voi olla ihmettelemättä, miksi Jung olisi jakanut ihmisiä persoonallisuusryhmiin, jos toinen pääryhmistä siis ei olisikaan totta, vaan vain Keravan kaltainen väliasema ohikulkumatkalla kohti pääkaupunkia?

Itse olen taipuvainen ajattelemaan, että sisäänpäinsuuntauneisuus eli introverttius on staattinen olomuoto, jota ei pidä väkisin muuttaa toiseksi. Se että introverttia lasta ei hyväksytä sellaisena kuin hän on, on henkistä väkivaltaa, ja osoittaa, että lasta ei hyväksytä omana itsenään. Voin kertoa, että itseäni verrattiin hyvää tarkoittaen koko lapsuuteni reippaaseen ja vanhempaan ekstroverttisiskooni, ja käskettiin ottaa mallia hänestä. Minä olin kuitenkin se, joka oli perheen välkky, vitsinlaukoja ja tilanteiden pelastaja, luokan priimus, vaikkakin ujo ja aluksi hiljainen vieraassa seurassa. Opetin tämän reippaan siskon mm. lukemaan jo ennen kuin olin koulussa, ja sisko siis oli. Silti minua ei juurikaan arvostettu omana ujona persoonallisuutenani. Kaikki tämä muutosyritys tapahtui rakkaudellisesti, ja oli sanallista verbaliikkaa, jonka kyllä sisäistin hyvin ja häpesin itseäni ja tunsin huonommuudentunteita.

En ole siis koskaan osannut pitää esimerkiksi amerikkalaistyyppistä ulospäinkääntyneisyyttä millään tavalla tavoiteltavana piirteenä ihmisessä, päinvastoin. Istun mielelläni viisaiden kanssa tai ihan yksinkin varjossa, joskin makoilen mielikseni myös auringossa laiturilla. Tuulessa lentelevät sudenkorennot ovat joskus mieluisinta seuraa, sillä minullahan on koko maailma mukanani siinä laiturilla. Osaan nimittäin ajatella, ja tarvittaessa kirjoittaa.

Lopuksi: Bloggaajiakin jaettiin muuten Jungin ryhmiin vuonna 2005, ja todettiin, että suurin osa meistä taitaa olla introverttia hissukkaosastoa. Ei ihme, että minäkin Jungin INFJ-tyyppinä viihdyn hyvin täällä. Kenties teen testin jonain päivänä uudelleen nähdäkseni, olenko kohta jo pääkaupungissa, vai vielä Keravan asemalla.

Lullukat vaihtoon!

Mistä kummasta media raahaa estradille haastateltavaksi aina juuri ne hampaattomat lullukkaopettajat, joiden koulussa tai tunneilla ei ole häiriöitä eikä hankalia oppilaita?

Juuri kun Opettajien ammattijärjestö ja Kotiliesi tänään julkistivat karmaisevat tuloksensa tekemästään tutkimuksesta, jossa haastatteltiin 500:aa luokanopettajaa, uutisankkuri Matti Rönkä oli onnistunut löytämään uutisensa tueksi haastateltavaksi tällaisen lepertelevän lullukan Viikin normaalikoulusta. Lullukka kumosi kaikki tutkimuksen tulokset tyyliin No, ei meidän koulussa ainakaan tässä mitassa. No, lapset ovat erilaisia. No, jne.

Tutkimus kertoi, että lapset ovat opettajien mielestä muuttuneet yhä lyhytjännitteisemmiksi ja levottomammiksi. Heillä on paha olo, koska vanhemmilta ei liikene heille tarpeeksi aikaa, ja lapset jätetään pärjäämään yksin. Yli puolet opettajista oli lisäksi sitä mieltä, että myös vanhemmat ovat muuttuneet jopa ilkeiksi opettajia kohtaan, ja heille saatetaan tulla huutamaan jopa työpaikalle oppilaiden kuullen. Samoin vanhemmat uhkaavat opettajia entistä useammin oikeustoimilla eri syistä. Vain 20 prosenttia opettajjista valitsisi ehdottomasti opettajan ammatin, jos saisi uudelleen valita ammattinsa. Mistään muusta ammatista ei myöskään jää mielenterveydellisistä syistä ja uupumuksen vuoksi väkeä eläkkeelle yhtä runsaasti kuin opettajan työstä.

Tämä TV1:n uutisstudioon raahattu lullukkaope ei siis tukenut ainoatakaan julkaistua tutkimustulosta, vaan hän oli selvästi herätyksen saanut pedagoginen propellipää, tyypillinen normaalikoulun tosiongelmia huomaamaton ja myöntämätön huru-ukko, nainen kyllä tässä tapauksessa. Huomaa, että opettajan on tänä päivänäkin todella vaikea myöntää työnsä häirintää edes silloin, kun siitä on todisteita ja kun on vielä sellaisia todisteita, että häiriöt johtuvat oppilaasta, ei hänestä. Syvässä istuu kiltteys ja uhrimieli suomalaisessa naisopettajassa, ja luokissa oppilas on aina kuningas, ei tasa-arvoinen työyhteisön jäsen, sillä opettajalla voi olla orjan osa tässä kuviossa, jota ei ulkopuolisille aina paljasteta.

Uskon, että opettajat kentällä raivostuvat katsoessaan tällaista lullukkakollegaa televisiossa - jos nyt töiltään ehtivät ruudun ääreen. Mikä tuhannen taalan paikka kertoa television uutisssa juuri tehtyä tutkimusta varsin näyttävästi raportoitaessa, että totta, juuri näin asia on, tällaista kentältä kuuluu, lapset ovat juuri näin kamalia, samaten heidän vanhempansa.

Vaan tämä lullukka vesittää tilaisuuden sopertelemalla joutavia tekopyhyyksiä korottakseen itseään ja omaa kouluaan, ollakseen sanomatta pahaa sanaa oppilaista. Juuri näin se kyllä oikeastikin menee, kaikki ongelmat lakaistaan maton alle suorastaan valehtelemalla koulun ja opettajien maineen vuoksi. Tekopyhyys asuu sitkeästi kouluissa, eikä missään olla niin kunnian perään kuin pedagogien piirissä. Huonon opettajan leima on kuin poltinmerkki, ja sen saa, jos uskaltaa tunnustaa, että ei pärjää eikä jaksa niiden pikkupirujen kanssa. Häpeän tämän Viikin koulun opettajan puolesta, joka ei käyttänyt tilaisuutta hyväkseen puhua oman ammattikuntansa hyvinvoinnin puolesta juuri kun todettiin, että asiathan ovat herra paratkoon, huonosti.

Olisiko aika heittää tällaiset kuuden laudaturin tytöt ulos opettajankoulutuksesta ja ottaa tilalle vähän huonompia ja raavaampia opiskelijoita, sellaisia, joilla on rekkakuskin otteet ja leveät hartiat, mutta lämmin sydän ja huumori herkässä?

Kielirasismia

Vihdoinkin muoto bloggaaminen on kotoutunut suomen kieleen virallisesti!

Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksesta tuli tänään selvä ohje bloggaajien usein pohdiskelemaan bloggaaminen vai blogaaminen -kysymykseen (HS, Kieli-ikkuna, 6.4.).

Blogata ~ bloggaahan on astevaihtelun kaltainen ilmiö, joka ei kuitenkaan sovi perinteisen astevaihtelun määritelmään. Astevaihelu koskee nimittäin vain soinnittomia klusiileja k, p ja t, jotka vaihtelevat kaksoiskonsonantin (kk, pp, tt) kanssa sanan taivutusmuodoissa. Näin ollen siis b, g ja d eivät kuuluisi astevaihtelun piiriin, mikä juuri aiheuttanee sen, että blogata ~ blogaa on saanut jonkin verran suosiota.

Tutkija Eero Voutilainen muistuttaakin yllämainitussa Kieli-ikkunassa siitä, että kieli muuttuu maailman mukana, joten miksi ei kielioppikin. Näin astevaihtelu koskisi myös soinnillisia klusiileja, joten voi sanoa Voutilaisen tavoin, että bloggaaminen laajentaa astevaihtelua. Uudismieliset bloggaajat siis bloggaavat, ja vanhoilliskieliset blogaajat blogaavat.

Kyseessä ei siis enää ole suosite bloggaamisen puolesta, vaan selkeä kannanotto siitä, että bloggaaminen on muodolliseti suomen kielen rakenteen mukainen. Vierassanathan ovat viriilejä muuttumaan ja sopeutumaan kontekstiinsa eli kieleen, jossa niitä käytetään. Ei niitä voi edes Ilkka nuijia muuttumattomiksi relikteiksi.

On siis pelkästään järkevää ja uudismielistä käyttää omaan kieleen soputunutta muotoa, eikä härkäpäisesti pitää kiinni mahdollisimman vieraskielisistä tai muuttumattomista termeistä, jollaista blogaa-muoto edustaa. Jos jääräpäisyys olisi järkevää, mehän puhuisimme edelleen myös elektrisiteetistä emmekä sähköstä. Tätä esimerkkiä kannattaa muistaa, kun ei mitenkään tahdo suomentaa tai mukauttaa it-alan slangia ja ammattisanastoa piiruakaan suomen kieleen. Jos emme salli sanojen kotoutuvan, olemme jonkin asteen kielirasisteja.

JK Erikseen mainittakoon tässä yhteydessä henkilönnimi Stubb. Kuulin radiosta (Nova, muistaakseni uutiset) muutama päivä sitten selkeästi luetun lyhyen uutisen, jonka mukaan nimeä Stubb pitää taivuttaa Stubb ~ Stubin, siis astevaihtelun mukaisesti. Kirjoitin tästä kommentinkin Hymy herkässä -päreen perään. Olen tarkkaillut tämän uutisen jälkeen lehdistön käyttämiä Stubb-nimen taivutusmuotoja, enkä ole löytänyt ainokaistakaan astevaihtelun mukaista muotoa. Kieltämättä muoto Stubin tai Stubia tuntuu oudolta, jopa koomiselta. Ihmettelen vain edelleen uutista, jota ilmeisesti kukaan muu ei ole kuullut tai mikään instanssi noteerannut.

Hymy herkässä

Nyt on kaikki hyvin. Hallitus on puhdistettu ja naisministerien puutarha on siistissä kunnossa. Hymy-lehti on siirtynyt Matti Vanhasen rinnalle johtamaan maata. Media on vihdoinkin ottanut sen vallan, joka sillä on. Hymyyn on syytä.

Voimme nukkua taas yömme rauhassa, sillä maa makaa nyt luotettavissa käsissä, ja jopa Kokoomus on ottanut vihdoinkin vastuun jäsenensä likaisesta käytöksestä. Punakravatti saa kyytiä, ja siveellisyys on arvossaan. Hymy-lehti ansaitsee nyt kansalaisten kaiken tuen ja kiitoksen. Tässä tukilinkki kodin ja isänmaan puolesta. Tilaa nyt, niin takaat hallituksen puhtauden!

Uudeksi ulkoministeriksi kaavailtiin ensin Kari Häkämiestä, mutta nyt näyttää siltä, että viattoman ja puhtoisen oloinen Aleksander Stubb saa pestin. Hänelle ei voi olla ehtinyt kertyä vielä luurankoja kaappiin. Miten emme ennen huomanneet, että hallituspöytään tarvitaan mediaa?

Valtakunnassa siis kaikki hyvin!