Aina seuraa matkallain

Iltapäivälehdessä on hauska kirjoitus siitä, miten nainen meni naimisiin Berliinin muurin kanssa (IS 30.5.). Tarina kiehtoo suuresti!

Nainen on ottanut rakastettunsa nimen jopa sukunimekseen, ja tämä ihanasti vinksahtanut nainen on tietenkin suomalaista syntyperää: Eija-Riitta Berliner-Mauer. Nainen on niin palavasti rakastunut Berliinin muuriin, että solmi valkoisiin pukeutuneena liiton muurin kanssa jo vuonna 1979 muutaman ystävänsä todistaessa tapahtumaa.

Hän oli kuolla murheeseen, kun muuri murtui vuonna 1989. Eija-Riitta Berliner-Mauer on rakentanut kotiinsa yhdeksän erilaista pienoismallia muurista, ja hänellä on tapana jutella niille päivittäin. Eilen hän ei surukseen ollut ehtinyt jutella muurinsa kanssa ollenkaan, kun hänellä oli ongelmia uuden tietokoneensa kanssa.

Hurraa Eija-Riitta ja pyhä hulluus! Kautta aikainhan ihminen on kuvitellut esineille sielun (animismi) tai palvonut esineitä (fetisismi). Miksei sitten voisi olla naimisissa Berliinin muurinkin kanssa. Ehkä oikeassa avioliitossa ei ole aina elämää tuonkaan vertaa. Maailma olisi paljon parempi paikka, jos ihminen uskaltaisi toteuttaa sisintään.

Poliitikot ja taide

Jotkut asiat pysyvät, kuten Juhani Palmun taide ja suomalainen mielenmaisema. Suomalaisluterilainen usko vallanpitäjien hyvyyteen on kestänyt puutteet ja kurjuudet, nousut ja laskut. Aina se on noussut uudelleen kuin vilja Saarijärven Paavon pellolla. Tämä vaalirahasotkukin saa uuden ulottuvuuden, kun poliitikkojen vaalirahajupakan takaa löytyy herkkiä arvoja.

Kansallistaiteilijamme Juhani Palmuhan on hallinnut poliitikkojen vaalikampanjoinnin tueksi käytyä taulukauppaa viime vaaleihin asti, niin taiteilijana kuin välittäjänäkin jopa niin, että toimintaa varten avattiin viime eduskuntavaaleissa tukiryhmän nimissä myyntitili, jota pitkin taulujen maksut kulkivat. Taiteilija sai sieltä rahat vasta, kun taulu oli löytänyt lopullisen ostajansa. Kaupaksi käymättömät vaalitaulut sai palauttaa galleriaan.

Puoluesihteeri Jarmo Korhosen mukaan Palmu on kaikkien aikojen suvereeni ykkönen, markkinoiden kuningas, ja hänen töitään on mennyt "ihan hirveän paljon". Erikoisen mieltyneitä Palmun taiteeseen ovat olleet Paavo Väyrynen ja Mauri Pekkarinen, joista viime mainittu on usein käynyt itse valitsemassa Palmu-taidetta vaalityötään varten.

Minut tämä keskustaedustajien mieltymys taiteeseen yllätti totaalisesti. Voiko taidetta rakastava poliitikko olla kiero, kuten usein olen kepulaisista ajatellut? Vastaan, että tuskin voi. Kenties minäkin ensimmäistä kertaa eläissäni äänestän syysvaaleissa keskustapuoluetta. Viis pikalukutekniikoista, piilokoroista ja peruukeista - nehän ovat vain estetiikan hyväksi tehtyjä fiksauksia. Samanlaisia fiksauksiahan on Palmun kuvissakin. Katsokaapa nyt vaikka yllä olevan Lauantaiehtoon tyttöä, erikoisesti hänen herkästi piirtyviä ääriviivojaan tai koko teoksen nerokasta sommitelmaa.

Vielä kun pääsisi johonkin sivistävään tai taiteen alan seminaariin, niin voisi harkita myös kokoomuksen äänestämistä. Seminaari- ja taulukaupan kauttahan annettiin yhteensä yli miljoona euroa tukea viime eduskuntavaaleissa. Suurin seminaaritienaaja oli kokoomus 438 100 eurolla, ja hyvänä kakkosena keskusta kääri seminaarirahaa 284 000 euroa. (HS A5 29.5.)

(Juhani Palmun grafiikkateos Lauantaiehtoo, myyty Mauri Pekkarisen vaalityön tueksi 1 000 eurolla)

Siirtymävaiheessa

Pääsen sittenkin ajoissa muuttamaan mökille! Siellä ei nimittäin ollutkaan hometta, vaan kattoon oli tiivistynyt ainoastaan talvista tummaa kosteutta, joka lähtee hiomalla pinta vaikka hiekkapaperilla itse. Kunnan rakennusmies kävi tarkistamassa tilanteen ja vieritti kiven sydämeltä.

Elän siis taas omituista siirtymävaihetta, kuten joka kevät, tehdessäni muuttoa mökille koko kesäksi. Olen jo osittain hengessäni maalla, keskellä metsää, linnunlaulussa, mutta fyysisesti olen vielä talvikodissa, kaupungissa. En ole siis kummassakaan paikassa kokonaan. Kestää aina jopa muutaman viikon, kun oleennun paikkaan, johon olen palannut.

Kaikki näyttää kuitenkin hyvältä! Ajoin viikonlopulla jo hoidettavat nurmikot - niitä on kahdessa eri paikassa, sillä tontti on iso, suorastaan valtava yhden naisen hoidettavaksi. Siinä on rakennuksia, pihoja, puutarhaa, metsää, peltoa, pusikkoa, rantatietä ja rantaa. Listasin tuhat korjausta kaipaavaa kohdetta. Tässä muutama:

1. Vessan lattia on uusittava, siinä on reikä. Muovimatto on kulunut ja näyttää likaiselta.

2. Laituri on notkollaan alkupäästä. Kun vesi nousee, se peittyy vedellä ja laiturin päähän on kahlattava nilkat vedessä.

3. On rakennettava tasainen terassi talon eteen, koska yläpihassa ei ole yhtään suoraa kohtaa kalusteille. Rinnetontti, kaikki mäessä on viistossa alaspäin. Loppukesästä seisonkin varmaan vinossa.

4. Liiterin laskusilta eli portaattomat portaat on korjattava, koska ne ovat sateella hengenvaarallisen liukkaat. Puita hakiessa voi taittaa kinttunsa.

5. Ojan yli rantaan johtavan tien silta on laho. Pettää seuraavan kulkijan alta.

6. Uusi rantatie kasvaa jo paikoin polvenkorkuista angervoa ja koiranputkea. Ajettava leikkurilla tai palkattava tiemies tuomaan muutama sorakuorma.

7. Saunan oven kahva jäi käteen. Tiukka ovi on nyt kahvaton ja aukeaa vain pienestä avaimesta vetämällä. Jos aukeaa.

8. Aitan katto on korjattava, lahoaa reunoiltaan. Aitan alin hirsi on uusittava ja aittaa pitäisi nostaa suoraan, valuu viistoon, kuten kaikki mäessä. Aitta pitäisi myös siivota sisältä, nyt se on täynnä rojuja. En ole mennyt aittaan sen jälkeen, kun näin kyykäärmeen sen edessä.

9. Tuvan katto on hiottava kosteudesta ja joku saisi maalata sen samantien valkoiseksi, jotta saadaan avaruudellista tuntua matalaan majaan.

10. Maantien reunassa ovat edelleen sähkömiesten linjan alta viime kesänä kaatamat kymmenet pienet puunrungot ja risut ja karahkat. Piruako minä niitä korjaan, toisten tekosia! Näkyvät kuitenkin epäsiististi valtatielle, ja asia vaivaa minua.

Nämä kaikki operaatiot minä järjestän, minä soitan puhelut, palkkaan työmiehet, puhun heille, annan ohjeet. Minulla on jo mökkitalkkarin puhelinnumero. Nyt kerään rohkeutta soittaakseni hänelle. Pitää valita oikea hetki, se, jolloin ääni toimii parhaiten. Vaan mistäs sen tiedän, milloin se toimii, kun olen yleensä yksin? Pitää vetää jokin monologi ensin kokeeksi. Pitää piiskata itseään tarttumaan luuriin. En minä sentään täysvammainen ole. Vain puherajoitteinen.

Yksi suuri harmi lomalla tulee olemaan se, että kylän kirjastoa pidetään koko kesän, paria viikkoa lukuunottamatta kiinni, muka lomien takia, vaikka todellinen syy on kepulaisten kunnanisien säästämisvimma kulttuurimenoissa. Tästä pikkukirjastosta olen aina saanut heti loman alussa kaikki hinkuamani uutuuskirjat, joita isommissa kirjastoissa saa jonottaa. Jäljelle jää sitten lähinnä Uudenkaupungin kirjasto, viehättävä paikka sekin, vanhassa puutalossa, mutta uusia kirjoja sieltä ei saa, ne ovat aina lainassa.

Tämä kirjastoasia on siksi tärkeä, että en katso lomallani ollenkaan televisiota, vaikka sellainen nurkassa onkin. En ole hankkinut siihen edes hyvää antennia enkä nyt tarvittavaa digiboksiakaan, koska haluan olla kesäiltaisinkin ulkona. Nettiyhteys on, ja sitä ilman en tulisi toimeen.

Tapaan kesällä usein myös paria hyvää ystävääni, jotka asuvat mökkipaikkakunnalla, tai ovat siellä lomailemassa kuten minäkin. Lisäksi seudulla asuu serkkuja, jotka saattavat pistäytyä milloin tahansa. Kahvileipää tai jotain siideria ja olutta pitää siis talvesta poiketen olla aina jemmassa, ja pari keksipakettia. Ja työmiehet pitää ehdottomasti kahvittaa ja jututtaa, ja kahvileiväksi ei riitä pulla, vaan pitää olla meetvurstileipiä ja sen seitsemän makeaa sorttia.

Varaudun myös jälleen selittämään miehettömyyttäni, koska sitä aina udellaan. Tutut työmiehet ovat kyllä yleensä katsoneet minulle valmiiksi sopivan uuden sulhasehdokkaan kotivihtoriksi. Putkimieheni on koettanut ajaa aidan takana asuvaa viisikymppistä poikamiestä minulle, mutta nyt tämä poikamies on löytänyt jostain rinnalleen laihan kirjanpitäjän, joten minulla ei ole enää toivoa. Enkä minä muutenkaan innostunut hänestä, vaikka hän on varsin komea urheilullinen atleetti ja muutaman kerran loikannut aidan yli minun puolelleni jotain asiaa "toimittamaan" tai tullut aidalle juttelemaan, kuin Romeo Julialle. Meitä erottaa nimittäin hänen vanhempiensa aikanaan tonttiemme rajoille pykäämä hirvittävä piikilanka-aita. Halusivat kai suojella ainokaista neitsytpoikaansa vaaralliselta naisviettelykseltä, joka keikisteli vähissä vaatteissa pihallaan. Nyt vanhemmat ovat kuolleet ja poika on vapaa. Viime kesänä talossa alkoi kiihkeä remontti ja tiesin siitä heti, että nyt on onni koittanut, nainen löytynyt peräkamarin atleetille. Onnea hänelle!

On se kumma, millaisia kompromisseja ihmiset voivat tehdä vain päästäkseen parisuhteeseen, huonoonkin, rumankin kanssa. Ihan kuin se olisi täyttymys. Mikä siinä on, että minua ahdistaa liika likeisyys, vaikka en ole mikään erakko, vaan hyvinkin sosiaalinen ihminen? Olisiko se vaan niin, että kaikki eivät koskaan kohtaa sitä oikeaa, joka vie kaikki epäilykset parisuhteen toimimattomudesta pois? Kun vähempi ei nyt vaan riitä. Vai juontaako epäilys parisuhteen mahdottomuudesta omista lapsuudenkokemuksista, omasta isämallista, joka ei ollut paras mahdollinen? Opin silloin, että ilman isää on paras elää, vaikka kipeää tekikin.

(Kuvassa mykän elokuvan näyttelijä Lillian Gish)

Panisin

Kyllä minä Minnaa panisin. Mieluummin kuin vaikkapa Johanna Tukiaista. Olen vakuuttunut siitä, että seksiakti Minnan kanssa olisi eroottisemmin latautunut kuin Johannan pumppaaminen.

Katsokaa Minnan silmien tuiketta! Ja herkkää mutta päättäväistä suuta. Kuoppa alahuulen amorinkaaren keskellä kertoo, että Minna on aistillinen ja osaa nauttia villistä seksistä, joka säihkyy korvien välistä tulevan älyn voimalla. Toivottavasti hänen miehensä oli yhtä latautunut miltä Minna vaikuttaa.

Maalainen, joka valitettavasti on poistunut blogilistalta, sanoi juuri päreessään, että minä kirjoitan kamalasti miehistä. Oi voi. Niin kauan kuin mies panee mieluummin Johanna Tukiaista kuin Minna Canthia, kulmakarvojeni väliin asettuu tiedostamaton ryppy.

Kysynkin sukupuoleen katsomatta kaikilta, jotka tämän lukevat, kumpaa he panisivat, Minna Canthia vai Johanna Tukiaista, ja miksi.

Blogiyhteisö hyytyy kuten minäkin*

Takatalvi tuli ja hyyti sisälläkin. Patterit hohkaavat kylmää ja paksu villapaitakaan ei estä hampaiden kalinaa ja vasemman etusormen nivelsärkyä.

Kiroan taloyhtiön pihtarimummot, jotka yleensä tyytyvät nuukailemaan polkemalla roskiksessa pahvilaatikkoja ja roskapusseja littuun. Nyt ne ovat vaatineet lämmityskulujen pienentämistä, vaikka jokaisella on tilillään entiset emännänrahat ja leskenläkkeet, isäntämiehet kuolleet pois vaivoista ja emännät siirtyneet rivitalon mukavuuksiin keskelle pikkukaupungin cityelämää.

Pelakuut paleltuivat viime yönä ja eilen kolautin autoni etulokasuojan autokatoksen pylvääseen. Lisäksi kamerani makro-objektiivi meni rikki juuri takuuajan umpeuduttua, eikä minulla olisi varaa peltikorjaukseen eikä satojen eurojen objektiiviin, jota kuitenkin tarvitsen välttämättä lähes päivittäin. Lisäksi kesämökin katto on homeessa ja edessä on kattoremontti. Säästötilillä on tuhat euroa. Olisi siis toivottavaa, että edes päivieni kirkastaja ja henkireikäni, rakas blogosfäärini toimisi kitkatta.

Ehdotus blogilistan pojille: pankaa pillit pussiin ja ottakaa lopputili, ellei teitä palkata kokopäiväisiksi työntekijöiksi siksi aikaa, että lähes 16 000 bloggaajaa koskeva lista saadaan kuntoon. Luutaa kuuluu heiluttaa eikä siihen pidä vain nojata. Bloggaajilla on oikeus saada hyvää palvelua, kun antavat bloginsa listallenne.

Bloggaajat ovat ehdotelleet varsin selkeitä korjauksia . Mitään ei kuitenkaan tapahdu, eikä bloggaajille juuri vastata, paitsi Kardelle ja parille muulle. Tilastot tuntuvat oudoilta. Vikaa korjataan, mutta kukaan ei ole kuitenkaan töissä. Onko kyseessä asennevinouma vai se, ettei työnantaja maksa tarpeeksi liksaa? Vai eivätkö taidot yksinkertaisesti riitä? Ei pitäisi haukata isompaa palaa mihin kyvyt riittävät.

Kärkibloggaajilla on edelleen kontollaan satoja ansaitsemattomia uusia tilaajia, jotka syntyivät yhden yön aikana. Kukaan ei ole selittänyt, mistä uudet tilaukset ovat peräisin. Jos perusluvut ovat koko ajan väärin, listahan lepää vääristymän päällä.

Tehdyt pikku parannukset ovat lisäksi toteutuneet vain osassa blogeja. Herää kysymys: miten ihmeessä vanha lista toimi niin moitteetta? Kiitos vanhan listan pitäjille, jotka oikeastaan loivat tämän blogiyhteisön! On harmi, että tämä laaja yhteisöllisyys uhkaa nyt hajota käsiin pienemmiksi blogipiireiksi, jotka eriytyvät omiin reviireihinsä. Mitkään muut systeemit tai syötejutut eivät korvaa tällaista laajaa yhteisölistaa.

Nyt blogeista ei saa kokonaiskuvaa, edelleenkään, vaikka aikaa kuluu. Monta hyvää blogia on kadonnut, ja löytyy usein vasta googlettamalla, jos muistaa nimen oikein. Eikö niitä blogeja nyt saa kaikkia peräkkäin kullekin listalle, jos nyt noin moni lista yleensä on tarpeen? Minulle riittäisi yksikin lista, jossa kaikki blogit olisivat vaikka luetuimmuusjärjestyksessä. Sivupalkista löytyisivät sitten uudet blogit.

Erikseen ja lopuksi mainittakoon, että minuakin kiinnostaa Stazzyn Kehitysblogissa esittämä kysymys:

Ihan noin uteliaisuuttani, vaikkei minua koskekaan… käyttoehdoissa on kohta 2.2., “Palveluun rekisteröityvän Käyttäjän tulee olla täysivaltainen”. Eli siis täysi-ikäinen? Mitä tehdään kaikille niille kiljoonille 16-vuotiaille muotibloggareille ja 17-vuotiaille rotaryvaihtareille…?

* Blogilistan permanentin toinen osa, jälkikirjoitus, kihahdus, joka aiheutui monista ylläkuvatuista seikoista. Muuten minulla menee hyvin.

(Kuva Tamara de Lempicka)

Hirvilahti on huono opettaja

Helsingin Sanomissa oli 11.5. 2008 Ammattikorkeakoulujen rehtorineuvosto Arene ry:n puheenjohtajan ja pääsihteerin vastine opettaja Jon Hirvilahden kirjoitukseen (3.5.), jossa mainittu lehtori suri sitä, että ammattikorkeakoulujen opiskelijoilta on motivaatio kateissa ja että oppilasaines on kehnoa ja jopa häiriköivää:

"Itse opetustyössä näkyy levottomuutena tunneilla ja täysin välinpitämättömänä suhtautumisena koulua, muita opiskelijoita, opettajia ja sääntöjä kohtaan. Tunneille laahustetaan milloin huvittaa eikä puhettakaan että tuntia häiritsevää lompsimista vaivauduttaisiin pyytämään anteeksi. Oppitunnit ovat kilpahuutoa opettajan ja oppilaitten välillä, ja useimmin oppilaat voittavat puhtaasti suuremman lukumääränsä takia. Vierasta ei ole sekään, että pieni rinki kokoontuu luokkahuoneen perälle pipot päässään soittamaan kovaäänistä musiikkia". (Hirvilahti, HS 3.5.)

Tässä rehtorisvastausten avainkohdat:

Rehtorit: Hirvilahden kirjoituksessa mainittua häiriökäyttäytymistä esiintyy ammattikorkeakoulutasolla erittäin harvoin. (= Onkohan Hirvilahti huono opettaja...)

Rehtorit: Kyseessä ovat suurelta osin aikuiset opiskelijat, jolloin tällaiset ilmiöt, joita peruskoulun luokissa saattaa esiintyä, ovat poikkeuksellisia ammattikorkeakoulujen opiskelussa. (= Hirvilahden täytyy olla huono opettaja. )

Rehtorit: Koska ammattikorkeakoulujen opettajilta vaaditaan opettajien pedagoginen koulutus, voidaan tältä osin todeta, että pääsääntöisesti jokaisella opettajalla on edellä minitun perusteella sellaiset pedagogiset valmiudet, joilla voidaan turvata opiskelijoita motivoivat työelämäläheiset työskentelytavat. (= Hirvilahti on tosi huono opettaja.)

Rehtorit: --valtionosuus perustuun opiskelijamääriin ja suoritettuihin tutkintoihin. (= Hirvilahti on täys mäntti.)

Viimeistä kohtaa korostettiin omassakin oppilaitoksessani painokkaasti: mitä enemmän hylättyjä annetaan, sitä vähemmän koululle tulee valtion rahaa. Tavaksi tulikin antaa armohyväksyttyjä katsoen sormien läpi kelvottomiakin opintosuorituksia. Jos itse olisin ollut armottoman rehellinen arvioinnissani suhteessa opetussuunnitelmaan, vähintään kolmasosa ryhmästä olisi saanut aina hylätyn, toinen kolmasosa nippa nappa tyydyttävän (1 - 2) ja loput hyvän (3 -4), kiitettävää (5) ei läheskään aina kukaan ryhmästä. Opettajista tuli mestareita muokkaamaan kurssien opetussuunnitelmista hyvin väljät ja armolliset opiskelijoille. Pitäähän koululle saada valtion rahaa.

Mitä tulee muihin kokemuksiini ammattikorkeakouluopetuksesta - harjoitin sitä siis muutaman vuoden kunnes siirryin takaisin mieluisalle keskiasteelleni - voin sanoa, että olin alkuun yllättynyt opiskelijoiden heikosta lähtötasosta. Meitä koulutettiin uuteen alkavaan koulutusmuotoon, kuin sieltä olisi tulossa yliopistoväkeä, lahjakasta ja kiinnostunutta porukkaa.

Muistan, miten ensimmäisellä amk-luennollani mustan vekkihameeni helma tärisi polveni yläpuolella ja miten riisuin punaruudullisen bouclé-pintaisen bleiserini tuolin käsinojalle hikoillessani jännityksestä uusien isänmaantoivojen edessä, jopa lievää alemmuutta tuntien, niin hyvin meidät oli prepattu lahjakkuuksien tuloon. Näin jopa painajaisia siitä, miten opiskelijat nousivat ylös kesken luennon, yksi kerrallaan ja marssivat hiljalleen kasvavassa jonossa ulos luokasta, kunnes olin siellä yksinäni.

Kun luin sitten kotona heidän lähtötasotestinsä ja ensimmäiset esseensä, hämmästyin tulosten heikkoutta. Taso äidinkielessä oli kerrassaan huono, perusoikeinkirjoitusta myöten, merkittävästi huonompi kuin entisessä keskiasteen koulutusmuodossa, ylioppilaspohjaisilla linjoilla. Missä ne luvatut yliopistotasoiset lahjakkuudet olivat?

Hämmästyin myös sitä, miten itsevarmasti ja omavaltaisesti nämä punaisella matolla kulkevat nuoret opiskelijat käyttäytyivät. He todellakin nousivat pystyyn kesken luennon ja marssivat salkkujaan napsutellen ulos, myöhästyivät luennoilta ja pinnasivat minkä ehtivät. Luulin ensin olevani huono opettaja, kunnes samanlaista tietoa alkoi tihkua kaikilta opettajilta, pikkuhiljaa, kuin häpeillen..

Minun ei siis ole vaikea uskoa Hirvilahden kirjoitusta eikä myöskään rehtoreitten vastinetta siihen. Juuri noin asiat oppilaitoksissa on aina salattu ja vaiettu ja opettaja saa hamaan tappiin asti kantaa vaikeudet itse, omissa nahoissaan. Vika on aina opettajan, ei koskaan oppilaan tai koulutusjärjestelmän.

(Kuva Evening Galloway )

Blogilistan permanentti

Tadaa. Uudistettu blogilista on pieraistu tuorein kaasuin julkisuuteen bloggaajien toukoällistykseksi.

Suuri osa Top-listan vanhasta kärkiväestä on saanut yhden yön aikana satoja uusia tilaajia, perskohtaisesti siis kukin tahollaan.

On ilmeistä, että ammoin kuolleet ja jo kortta lykkäävät tilaajavainajat ovat uudistuksen myötä heränneet henkiin. Tilaus ennen mua syntynyt myös jälkeheni jää. Näinhän se meni, mutta lähinnä vain terävimmällä kärjellä, jolla on vissiin ollut myös eniten menetettävää. Tämä selittänee tilaajamäärien äkkikasvut, jotka todennäköisesti jäävät pesämunaksi monille vanhoille bloggaajille.

Tilaajien määrä voi myös vaihdella vuorokaudessa 5 000 prosenttiakin. Aivan tuntemattomia uutuuksia vilahtelee eri päivinä Top-listan kärjessä hurjilla tuhansien tilaajien määrillä, jotka on saatu muutaman viikon aikana blogin perustamisesta lähtien. Olipa muudan talousalan blogi eilen kärjessä 5128 lukijalla ja 5128 tilaajalla, Jokainen lukija oli siis samantien merkinnyt blogin suosikikseen. Onhan talous kieltämättä innostava aihe.

Bloggaajien blogit alkavat hissukseen löytyä taas blogilistalta, mutta suurin osa noin 20 000 blogista on pimennossa, koska listan laatijat ovat panneet näkyviin vain 50 tilatuinta, hoteinta tai luetuinta. Muista 19 850 blogista ei ole vissiin väliä. Ja kun miettii sitä, että nämä 50 kunkin pisteytyslohkon terävintä blogia näyttävät kantavan kuolleita tilaajasieluja harteillaan, voi vain kysyä, onko Blogilista.fin uskottavuus katuojassa ja voiko sitä ylipäänsä enää palauttaa.

Katu-uskottavuutta horjuttaa sekin seikka, että blogilistan pojat eivät tiedä, että se on bloggaaminen eikä blogaaminen, jota tarjotaan kanavaksi bloggaajille.

Pst Tein tämän postauksen valmiiksi lauantai-iltana. Jospa se sitten päivittyisi sunnuntaihin mennessä. Let's see.

(Maalaus Vincent van Gogh)

Vahvan ihmisen syndrooma

Kesämökin katosta löytyi homeläiskä. Kauniissa lakatussa puukatossa oli lähes puolimetrinen vaurio savupiipun kupeessa.

Mitäs minä nyt teen? Lomat alkamassa, sukulaisia tulossa lomanviettoon, ja kaikki minun vastuullani, minun puolipuhumattoman. Soita sinne ja tänne, kysy sieltä ja täältä. Kauhea stressi. Jos puhuisin, jos voisin laulaa kuin lintu, kaikki hoituisi kevyesti, eikä olisi huolta. Osaisin kyllä.

Olen pinnistellyt tämän huonon puhumiseni kanssa niin äärirajoille, että kukaan sukulainenkaan ei taida tietää, mitä ponnisteluja se vaatii, millaista nöyryyttä sietää uteliaat katseet, kestää hämmästyneet tauot.
- Meitä riisutaan, kun vanhenemme ja sairastumme, sanoi hammaslääkärini vetäessään kerran hammastani pihdeillä.
- Mutta sulla on vahvat ja hyvät hampaat, hän lohdutti, saat pitää ne varmaan loppuun asti.

Ei saa jäädä tuleen makaamaan! Siispä kirjoitin hädissäni pari sähköpostikirjettä. Toisen erään rakennusprojektejakin tekevän koulutuskeskuksen vararehtorille, ystävälleni, toivossa että laitoksessa olisi meneillään jokin mökki- tai homeprojekti, johon taloni korjaus voitaisiin sijoittaa. Vararehtorin oma mökki mahtui projektilistalle jokin aika sitten. Vielä ei ole tullut vastausta. Toisen kirjeen kirjoitin mökkikunnan kunnantoimistoon, tekniselle osastolle. Sieltä tuli vastaus, että kirjeeni on välitetty kunnan rakennustarkastajalle. Nyt en oikein tiedä, tulisiko minun odottaa kiltisti vai ottaa itse yhteyttä suoraan häneen. Jokainen odotuspäivä viivästyttää mökille siirtymistäni. Menisin pian jo mielelläni, kun kesä on näin aikaisessa!

Kysäisin neuvoa myös eräältä nettipalstalta, jossa joku sanoi, että jos homeen näkee silmällä, niin ei muuta kuin homeinen pala + puoli metriä joka suuntaan pois ja uutta lautaa tilalle. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta oma järkeni sanoo, että olisi järkevää suorittaa homemittaus ja selvittää vaurion perimmäinen syy. Ja näin aion tämän nyt hoitaa.

Hassua, miten on oppinut turvaamaan elämässään vain itseensä. Jos jotakin vastoinkäymisiä tulee, ne pitää itse hoitaa. En ole koskaan varmaan turvautunut kehenkään enkä saanut apuja tai tukia mistään, en edes asumistukea tai opintorahaa. Kaikki olen itse maksanut, kaikki itse tehnyt, kaiken vastuun kantanut itse. Ihmettelen vain sitä, että onko elämä kovettanut minua, kun en kuitenkaan tunne itseäni katkeraksi tai onnettomaksi?

Ehkä tämä tausta selittää senkin, että uskon niin vahvasti ihmisten täydelliseen tasa-arvoon ja jaksan ihmetellä sitä, että kaikki naiset eivät ole yhtä vahvoja ja itsenäisiä. Tätä taustaa vasten asettuu myös näkemykseni naisten orjasieluisuudesta, miellyttämishalusta sen sijaan, että kantaisi itse vastuun elämästään.

Hassua on myös se, että tällainen homeläiskä katossa tuntuu niin suurelta katastrofilta. Kyseessähän on konflikti, dynaaminen tilanne, joka pakottaa minut ulos toimimaan, puhumaan, pärjäämään. Yhtä hyvin voisin sysätä vastuun tilanteesta sisareni perheelle tai tyttärelleni, sanoa, että hoitakaa te, puhukaa te kun kerran pystytte. Mikä se on minussa, joka pakottaa salaamaan heiltäkin, miten vaikeaksi puhevammani myötä tilanteen koen, ja kuitenkin tulen hoitamaan sen yksin ja ilmoittamaan sitten muille, että mökki korjattu, tervetuloa! Aion lisäksi osallistua taloyhtiön autokatosten maalaustalkoisiin ensi lauantaina, ja tulen varmaan maalaamaan niskat ylöpäin kädet kohotettuina, vaikka juuri tämä asento aiheuttaa minulle herkästi kiusallista asentohuimausta, joka voi kestää viikkojakin jälkeenpäin. Pitäähän sitä osansa tehdä.

(Maalaus Vaglio-fresko, tekijästä ei ole monista hauista huolimatta varmuutta, vaikka kasvot näyttävät Leonardo da Vincin kynän jäljeltä. Otan kiitollisuudella vastaan varmistuksen tekijästä.)