Älä silmä pieni katso mitä vain

" Emme ota kantaa ohjelman sisältöön, emmekä halua tuomita ihmisiä, jotka sitä katsovat."

Big Brother –ohjelmalle on tyypillistä se, että sitä ei katso kukaan, mutta kaikilla on siitä mielipide. Etenkin älymystöllä.

Aivan viimeksi Big Brotheria arvioi kriitikko Outi Nyytäjä (HS 27.9.99), ja häntä ennen painavan sanansa ohjelmasta ovat sanoneet mm. kirjailija Kaarina Hazard, tohtori Veijo Hietala ja filosofi Tuomas Nevanlinna.

Yhteistä mainituille henkilöille on se, että kukaan ei halua olla varsinaisissa tekemisissä ohjelman kanssa, mutta kuitenkin he ovat kiinnittäneet ohjelmaan julkisesti huomiota esittämällä siitä arvioitaan. Tämän tason tutkijoilla tutkiminen vaatii luonnollisesti perusteellisen ohjelmaan paneutumisen, sillä tohtoristasolla ei esitetä huteja.

Niinpä nämä korkeakulttuurin ja tieteen edustajat tietävätkin ohjelmasta kaiken, jopa enemmän kuin minä, joka sentään seurailen ohjelmaa enemmän tai vähemmän säännöllisesti, silkasta uteliaisuudesta nuorten maailmaa kohtaan – talon asukkaat muistuttavat opiskelijoitani ja tuovat mieleen iloisia hetkiä työelämäni ajoilta. Mikähän nämä kulttuurihenkilöt on sitten siivittänyt tällaisiin vastentahtoisiin ohjelmatutkimuksiin, joiden tulosten ulospurskautus tapahtuu nikotellen?

Tämä joukko muuten jopa ennustelee, mitä ohjelmassa seuraavaksi tapahtuu (Hazard: homorakkauden täyttymys). Miten ihmeessä Kaarina Hazard voi laatia tämän prognoosin, kun hän ei kerran seuraa ohjelmaa eikä halua olla sen kanssa missään tekemisissä? Ja mikä on saanut sekä Tuomas Nevanlinnan että Veijo Hietalan jopa itsekin tuohon taloon kokeilemaan samaa kuin teiniasukit, joista Nevanlinna laati pitkän analyysin HS:ien syyskuun kuukausiliitteeseen?

Tässähän menee ihan hämilleen, kun kulttuuripersoonat antavat ymmärtää, että sanoutuvat visusti irti ohjelmasta, jota ovat hartaudella analysoineet. Vai onko se vaan niin, että rahvaalle pitää selittää, kun ne eivät muuten ymmärrä. Älä silmä pieni katso mitä vain. Tutkija tekee sen sinun puolestasi.

Toisaalta siiten taas Nevanlinna sanookin, että ohjelmia passaa kyllä katsoa. Ohjelmien korkeakulttuurisen moralisoiva sävy juontaa nimittäin juurensa eliitin nikottelusta, siitä, että televisio rantautui Suomeen työväenluokan, ei älymystön, kautta.

Onko tämä siis ymmärrettävä niin, että eliitti alkaa olla polvillaan BB:n edessä, kunhan on ensin pessyt kätensä tutkimuksilla ja selittänyt rahvaalle sen, että kyllä kuka vaan voi ohjelmaa katsoa, ja vieläpä juuri sellaisella (luenta)tavalla kuin itse haluaa - samastuen, ironisoiden, myötäeläen, analysoiden, peilaten, torjuen, projisoiden…? Ettäs tiedätte.

Minä päätin valita täksi illaksi projisioinnin tai refleksoinnin.

Seinätaidetta

Rooman San Sebastianin katakombien eräässä seinässä on maalaus linnusta, joka on nappaamaisillaan herkkupalan hedelmämaljasta. Se on maalattu 100-luvulla, ja lienee kaikkien aikojen täydellisin kuva.

Ainahan on maalattu seiniin, lattioihin, kattoihin, ikkuniin ja oviin. Ei siinä ole mitään ihmeellistä aikana, jolloin ilmaisukyvyn hedelmiä ei vielä nimetty taiteeksi eikä paperia ollut saatavilla. Ja kai seinä- ja luolamaalauksilla oli esittämisen ohella myös vaikuttamisen funktio: niillähän oli suora kanava yläilmoihin, jumaliin, joilta haettiin vaikkapa metsästysonnea ja henkiinjäämistä.

Huvittaa muuten se älämölö, joka pääkaupunkiseudun katutöhryistä on noussut. Olisi varmaan syytä tehdä ero todellisen katutaiteen ja paikkojen sotkemisen välillä. Tätä taustaa vasten Stop töhryille on ymmärrettävä kampanja, jos sillä halutaan poistaa nimenomaan sutut ja herjat. Haluaako joku muka verorahoillaan kustannetun rakennuksen seinään alapään sanastoa ja kuvastoa? Puurot ja vellit ovat menneet sekaisin niiltä, jotka eivät erota taidetta töhryistä.

Kartoitin eilisellä iltakävelyllä oman pikkukaupunkini katutaiteen, jota ei ollut paljon. Vanhan historiallisen, puisen paviljongin seinässä lukee mustalla ikilähtemättöllä tussilla FUCK FUCK FUCK ja liuta ilmeisesti koulukiusattujen ja huoriksi laskettujen teinityttöjen nimiä ja pillunkuvia. Rautasillan alla on haistattelujen ja piirakankuvien lisäksi ilmeisesti bändien nimiä ja salamankuvia. Satakuntalaista estetiikkaa?

Katutaiteen yhteydessä puhutaan mieluusti mm. avantgardismista ja vastarintataiteesta. Aika kaukana on suomalainen katutaide näistä, jos ainoa viesti minkä niistä saa irti, on että haista vee ja pillu on jännä kapistus.

Kiinnostavaa on myös se uho, jolla poliisin toimiin töhrymielenosoituksessa suhtauduttiin esimerkiksi Helsingin Sanomien Lukijan palstalla. Muuan Minna syytti poliisia siitä, että se otti nuoria kiinni vain, koska joku näytti rettelöitsijältä. Oli kuullut jonkin poliisin komentin ja tulkinnut sen persoonallisesti. Myöhemmin ilmeni, että poliisi oli tapansa mukaan "merkannut" epäillyt henkilöt ensin jonkin jo suoritetun rikkeen perusteella tarkkaillakseen heitä mielenosoituksen jatkuessa tehostetummin lisärikkomuksen varalta, jottei tulisi turhia kiinniottoja, joita nyt ei tullutkaan. Näin opiskelijan moitteet vetivät vesiperän.

On vaikea ottaa kantaa siihen, tulisiko graffiteja piirtää vain sallituille paikoille, sillä silläkin on haittapuolensa. Sallitut paikat eivät välttämättä vähennä laittomia töhryjä, kuten Belgian Bruggen tapaus todistaa (Pörrö Sahlberg/HS 19.9). Viitteessä mainitun taiteilija Sahlbergin mielestä estetiikkaa ei saa alkuunkaan kammitsoida. Minä kysyn vaan, että missä kulkee töhryn ja taiteen raja. Missä vaiheessa Fuck you -tekstaus tai koskaan naisen sukupuolielintä näkemättömän pikkupojan piirtämä pillunkuva on muuttunut taiteeksi, esteettiseksi asiaksi?

(Seinäfresko, San Sebastianin katakombit, 100-luku. Kuva kirjasta Pieni suuri taidekirja, WSOY))

Syyspäiväkirja 4. sivu

Ajelin tänään pitkin mutkittelevaa maaseututietä, jonka varrella on vanhoja maalaistaloja.

Pysäköin tien poskeen, kun huomasin ränsistyneen autiotalon ja sen lukuisat riekaleiset verhot vanhojen vääristävien ikkunalasien takana. Yhdessä ikkunassa roikkui kärpäslätkän jämät ja toisesta lensivät linnut sisään ja ulos.

Kuvailin taloa melko täpinöissäni, varsinkin ikkunoita ja mustanpuhuvaksi virttynyttä hirsiseinää. Ei missään ole niin paljon värisävyjä, kuin vanhassa puussa, jossa papintappajat ja jäärät ovat saaneet rauhassa iloitella, ei mikään tuo esiin sellaisia sävyjä kuin rappio ja eroosio, sinä hetkenä, jolloin ihmiskäden siloitus hiutuu pois ja luonto saa alkaa tehdä työtään.

Kun olin aikani räpsinyt kameraa ja kierrellyt talon pihamaata, tupsahti paikalle utelias ja pulska maajussi, haalareissaan läheiseltä viljankuivurilta. Selitin olevani vaaraton harrastajakuvaaja, ja kerroin etten ollut talossa sisällä. - Jos totta puhun, olin kyllä juuri menossa taloa tutkimaan, koska ulko-ovessa oli kutsuva iso aukko. Nyt se jäi.

Valittelin viljelijälle luonnollisesti myös sitä, että ääni ei nyt kulje - tuttua minulle, ja turvaan tähän selitysmalliin aina vieraille puhuessani, tai yrittäessäni puhua. Kuvioon kuuluu automaattisesti se, että kuulija alkaa sitten aina valitella, että onkin niin flunssaista aikaa. Ja minä myötäilen innokkaana, ja yskäisen vakuudeksi, että niin on. Näin tapahtui nytkin.

Olin jälkeenpäin aika surullisella mielellä, sillä aina vaan raskaammin huomaan, että menetän jotakin, kun en voi puhua ihmisten kanssa kasvoista kasvoihin, jakaa heidän historiaansa, heidän ajatuksiaan, heidän tietojaan enkä voi antaa heille sitä mitä tahtoisin. Minulla olisi paljon asiaa, paljon kysymyksiä, paljon lohdun sanoja, paljon vastaansanomista, paljon kitisemistä, mitä milloinkin tilanteen mukaan. Olisin halunnut kysellä talon menneisyydestä ja vaikka lupaa tulla toisenkin kerran kuvaamaan. Nyt en voi mennä sinne toista kertaa, koska silloin paljastuisi, että flunssani jatkuisi vielä. Nyt mies kertoi kysymättäni vain, että talo on 1800-luvulta, ja hänen äitinsä kotitalo, ja mainitsipa vielä talon nimenkin. Pyysi lopuksi minua ottamaan kuvan itsestään.

Iltapäivällä juttelin myös tyttären kanssa mesessä historiallisista asioista. Hän on alkanut kiinnostua sukututkimuksesta, isänsä suvusta, koska senpuoleinen isoäiti eli minun ex-anoppini kuuluu pappissukuun, jossa on Järnefeltejä ja venäläisiä Nassokineja. Ex-anopin ex-mies eli tyttären isoisä puolestaan on erään piian ja tuntemattoman kartanonherran tunnustamaton äpärälapsi, joka annettiin kasvatiksi turkulaiseen kauppiasperheeseen.

Ex-anoppini itse oli kansakoulunopettaja, syvästi uskovainen papintytär, ja hän tuli raskaaksi tälle kartanonherran äpäräpojalle, joka oli varsinainen viettelijä, petti sitten vaimoaan minkä ehti, kunnes jäi rysän päältä kiinni tehtyään maailmalla sivulapsen, ja sai lähtöpassit, kun hartaiden rukousten jälkeen Jumalakaan ei onnistunut parantamaan tätä donjuania himoistaan. Mainittakoon, että hyvin iäkäs ex-appeni nai vielä monesti ja kuoli yli yhdeksänkymmentävuotiaana pudottuaan naisen sängystä lattialle.

Hassua kokea vahvasti todeksi sellainenkin asia, että oma lapsi onkin myös eri lihaa kuin itse on. Erilihainen lapsi, jonka suonissa virtaa muutaman sukupolven takaa saksalaista ja venäläistä sinistä verta. Kyllä, minulla on kaksinkertaisesti siniverinen lapsi, jonka toinen isoisäkin siis lienee suomalaista kartanosukujen siementuotantoa. En sano tällaista pröystäilläkseni, sillä noissa suvuissa on varmaan enemmän rasitteita kuin terveissä maatiaissuvuissa, jollaista itse edustan.

Ja sitä paitsi, eiköhän hyvin monen tätä lukevankin suvusta löydy pisara aatelisverta tai muuta mielenkiintoista, kun edetään muutama sukupolvi taaksepäin? Olisikin mielenkiintoista kuulla, millaisia erikoisia ihmisiä tai tapahtumia muiden suvuissa on.

(Valokuvat Iines 17.9.2008; kuvat kannattaa klikata suuriksi.)

Kuka ei kuulu sivistyneistöön?

Edellisen päreen keskusteluosiossa joku heittää kehiin termin sivistyneistö näin:

"Esimerkiksi kirjoituksessa mainittu Seiska tai vaikkapa Big Brother TV-ohjelma ovat sivistyneistön luomuksia sivistyneistölle. Ei niistä pidä rahvasta syyttää."

Toinen keskustelija vastaa näin:

"Minkä sivistyneistön luomuksia muka ovat BB, Seiska jne? Rahastajien luomuksia ne ovat. Ei sivistyneistö moiseen aikaansa tuhlaa eikä rahojaan pane."

Kolmas keskustelija kysyy samaa, jota itsekin olen alkanut miettiä. Kuka kuuluu sivistyneistöön? Vainko professorit ja filosofit? Haen sanakirjasta perusmerkityksen sanalle, mutta se johtaa vain jatkokysymyksiin, joille ei loppua näy: Sivistyneistö nimittäin on "sivistynyt kansan osa, sivistyneet". Ja keitähän nämä sitten ovat? Onko jossain rima, joka pitä ylittää ollakseen sivistynyt? Riittääkö ylioppilastutkinto sivistyneistöön pääsyyn?

Joskus tuntuu siltä, että sivistyneistöksi lasketaan käytännössä lähinnä intellektuellit - viittaan Paavo Lipposen pohdintoihin.

Tarkkaan ottaen sivistyneistö tarkoittanee kuitenkin laajempaa ryhmää, nimittäin sitä sivistynyttä kansanosaa, johon kuuluvat kouluttautuneet ja lukeneet ihmiset. Kaikkiko? Tällainen ryhmähän on varsin heterogeeninen ja pitää sisällään niin toimittajat kuin markkinoijatkin, kuten myös tutkijat ja filosofit. Mutta olisiko tässäkin kuitenkin joitain pikku raja-aitoja? Riittääkö sivistyneistöön pääsyyn laaja perehtyneisyys Päätalon tai Hietamies/Hirvisaaren tuotantoon? Selväähän on, että Catulluksen kääntäminen on tie sivistyksen tähtitarhaan, mutta entä Donna Leonin tai Diane Gabaldinin kääntäminen?

On kuitenkin vielä huomattava, että erikseen voidaan määrittää akateeminen sivistys, joka on liitettävissä lähinnä oppimisen kautta saavutettuun sivistysstatukseen, kun taas sivistys toisaalta voi olla myös ihmisen henkistä kypsyyttä, joka voidaan saavuttaa vaikkapa elämänkokemusten myötä.

Kokoamistani harhailevista ajatuksista jo huomaa, että soppa on melkoinen, eikä sivistyneistön määrittäminen taida onnistua hevillä muilta kuin Lipposelta. Voisiko asiaa lähestyä siis toisesta näkökulmasta?

Entä jos asettaakin kysymyksen nurinpäin: kuka ei kuulu sivistyneistöön? Tähän haluaisin vastauksia, koska jonkin ryhmän nimeäminen tarkoittanee sitä, että jossain on tuon ryhmän vastapooli.

(Maalaus Paulis Postazs)

Syyspäiväkirja 3. sivu

Kävin mökillä tyhjentämässä vesipuntut tippeen alta, etteivät hyvässä lykyssä jäädy ja halkea. Maa on ollut valkeassa kuurassa jo muutamana aamuna. Enää ei tarvitse sitä paitsi kastella, syksy pitää kosteudesta huolen.

Laiturin nokassa totesin, että sudenkorennot ovat hävinneet hallaöiden myötä. Laiturilla kuului vain kaislojen kahina pohjoisen puoleisessa maatuulen viimassa. Kimalaisiakaan ei näkynyt, vain muutama pieni lentokärpänen imi syysmaitiaisen mettä. Outoa oli, että niityltä kuului vielä sirkkojen siritys, mutta sirkat eivät enää loikkineet näkösälle tai edes pakoon askeliani.

Kunnostin äidin haudan syksyä varten. Istutin maahan valkoisen isohkon pallokrysanteemin, joka menee kanerviin asti. Mökin pihalta poimin herkkutatit ja muutaman kantarellinkin talteen, ja huomasin yllätyksekseni, että alempana rinteessä olevaan Olgan vanhaan omenapuuhun tulee kuin tuleekin omenia.

Ajaessani kotiin ihmettelin, miksi oikea silmäni kirvelee, kuin siinä olisi hiekkaa. Taustapeilistä vilkuillessani en kuitenkaan huomannut mitään punoitusta, vaan silmä oli kirkas kuin mikä. Kotona huomasin, että oikea yläluomi on hieman turvoksissa ja punertaa silmänurkasta. Kunpa nyt ei tulisi silmätulehdusta, sillä viima rannassa oli aika raaka, vaikka meren pinta oli poukamassa tyyni - kuten kuvastakin näkyy.

Tulin kotiin kaupan kautta ja sorruin ostamaan Ilta-Sanomat viikonlopun kevytratoksi - minä kun en ole ollenkaan niin hieno, etten lukisi myös keltaisia lehtiä. Siellä rahvaan parissahan se totuus on, ei filosofisissa opuksissa. Ihmistä ei opi tuntemaan, ellei tunne maan matosia, juuri niitä, joille Seitsemän päivää on viikon ainoa lukuannos. Hyvä muuten sekin, sillä tunnen muutaman ihmisen, joille ei tule ainuttakaan lehteä ja jotka eivät hoida tietokoneella muuta kuin laskut.

Tanja Karpelalla on taas puoliso! Siis puoliso, joka Suomen kielen perussanakirjan mukaan on nimenomaan aviopuoliso. Mutta ei Karpela ollutkaan mennyt naimisiin, vaan vain muuttanut yhteen uusimman rakkaansa kanssa. Kun toimittaja utelee kihloja tai häitä, Tanja myhäilee, että niin pitkälle ei kukaan ole vielä ajatellut. Siis pitkälle? Eikö se nyt olekaan pitkälläoloa jo, että muutetaan yhteen? - Tällainen elämänmuutos ei siis ole vielä näköpiirissä, kertoo Karpela.

Mikä elämänmuutos? Mikä siinä sitten enää muttuu, kun yhdessä asuvat ostavat kihlat tai pitävät häät? Hmm, Karpela on vauhtimimmi. Tutustuminen keväällä ja ero vanhasta kesäkuussa ja varhaissyksyllä yhteenmuutto uuden kanssa. Uudella miesystävällä oma ero helmikuussa ja nyt hammasharja samaan mukiin Karpelan kanssa. Siunausta yhteenmuuttajille, jotka eivät vielä ole valmiit sellaiseen rajuun elämänmuutokseen kuin kihlaus tai avioliitto.

Ja nyt tämän Ilta-Sanomien jälkeen otan käteeni laatukirjan ja katson myöhemmin, tuleeko telkusta jokin kiva ja mielellään tunteellinen tai jännittävä laatuleffa. Jaa mutta ensin saunaan, kun on hieman vilulloinen olo. Mukavaa lauantai-iltaa, jos joku tämän sattuu tänään vielä lukemaan!

(Valokuva Iines 13.9.2008)

Syysrysäkirja 2. sivu

Kirjoitan tätä postausta hieman ristiriitaisten tunteiden vallitessa. Nimittäin kun viimeksi kirjoitin pärettä, niskaani hengitti yksi pitkäaikainen naispuolinen alien mustelmablogeineen, mutta nyt heitä on kaksi, ja he ovat - ylläripylläri - yhdistäneet voimansa ystävystymällä keskenään.

Tämä uudempi käy nyt haukkua paukuttamassa blogissani minua, miesrysän pitäjää, koska hän on Kierkegaardin erikoistuntija, en minä, joka olen rohjennut poimia blogini mietteeksi Kierkegaardilta aforismin. Minähän olen vain mafian kätyri ja siskojeni selkäänpuukottaja viettelemällä viattomia miesraukkoja hävyttömällä halvalla blogillani.

Jos minua tuossa määrin joku bloggaaja riepoisi, en kyllä menisi vasiten paikalle itseäni kiusimaan, vaan menisin sinne, missä minulla on hyvä olla ja missä henkeäni ravitaan syvillä viisauksilla ja uusilla oivalluksilla, miellyttävillä lähdeviittauksilla vieraskielisiin kirjoihin ja laittamattomilla sitaateilla, jotka todistavat, että. - Miksi jokusilla on taipumus masokismiin, jonka uhriksi sitten valikoituu viaton punapahkurainen korvaturvokki, joka ei tiedä tekevänsä pahaa pelkällä olemassaolollaan? Ja joka joutuu yleisen hygienian nimissä poistamaan asiattomat räksyt kommenttilaatikostaan.

Muuten olen viettänyt hiljaista ja rauhaisaa elämää. Olen vaeltanut kameran kanssa lehdossa kuvaamassa valon ja varjon leikkejä ja varmaan syksyn viimeistä kaaliperhosta. Hieman mietin myös, että mitäs jos alkaisin kuvata miehiä, puutteessa kun olen. Eräästä blogista (Tillman) löysin nimittäin linkin tanskalaiseen blogiin, jonka teemana on kuvata pyöräileviä naisia. Heureka! Näin heti mielessäni miesten lihaksikkaat pakarat ja muhkean köyristyvän hartianseudun. Uhh! Miksi se kuvaaja en voisi olla minä, akateemisesti koulutettu, kypsä nainen? Kuten on nähty, on mitä luontevinta se, että akateemisesti koulutettu jo iällä oleva mies kuvittaa blogiaan hempukan kuvilla, joten eihän tässä mitään sopimatonta kai olisi?

Vaan - puskistako kuvaisin, paparazzina? Mietin jo, että pysäköin auton pöheikköön ja kuvaan sieltä ohiajavia komistuksia. Ehkä jätän idean kuitenkin naisille, jotka asuvat isoissa kaupungeissa. Eihän täällä pikkukaupungissa ole tarpeeksi pakaravalikoimaa, on vain sitä isäntämallia.

Äh. En kai nyt saa helppoa ja ansiotonta arvonnousua, kun puukotan näin kanssasisariani ja koko naisen asemaa selkään?

Pikku-Liisan toiveammatti

Elämme riemullisia aikoja. Pikku-Liisalle on tarjolla uusi toiveammatti lääkärihoitajan työn rinnalle.

Ja jospa minuakin nyt vihdoin ymmärrettäisiin huoruusasioissa Anna Kontulan tulevan väitöskirjan myötä! Olenhan jo muinoin esittänyt, että huoruus on niin kunniallista, että huora tulee esitellä perheelle isän ystävänä ja antaa hänelle paikka kahvipöydässä.

Anna Kontula, tämä Pispalan punapää, on haastatellut peräti 25:tä Suomen arviolta 8 000 huorasta, ja saanut näin relevanttia faktaa siitä, mitä huoruus todella on.

Näillä tuloksilla tullaan tohtoriksi! Ydin on se, että tutkimuksen kirkkaassa valokeilassa näyttää siltä, että huoruus onkin - ylläripylläri - kunniallinen ammatti. Toimintaa ei pidä enää siis huoruudeksi kutsuttaman, vaan rehelliseksi seksityöksi. Seksityöläiset ovat itsenäisiä ja vapautta rakastavia naisia, jotka ovat ansainneet kunnioituksen vakavina ammatinharjoittajina.

Seksityö on siis pikaisten lainsäädäntömuutosten myötä syytä tuoda päivänvaloon, pois epämääräisiltä kujilta ja reilusti verotuksen ja erilaisten työeläkevähennysten piiriin. Näin jokaiselle työntekijälle kuuluva kansalaisvelvollisuuden suoritus kohentaa kunniallisen seksityöläisen omaakin leipää sitten kun ei enää jaksa makuulla.

Eikä ole syytä pitää työpalvelun käyttöä salassa enää muijaltakaan. Mitäs häpeämistä naisystävän kunniallisessa työssä nyt on? Isän seksityöntekijäystävä tuodaan siis myös perheen kahvipöytään, ruokavieraaksi ja isin iltaseuraksi, jos mitään hävettävää ei työssä kerran ole. Kun työ on reilua leipätyötä, on se sitä toki myös perheen mielestä. Ja saisi Pikku-Liisakin ruohonjuuritason tuntumaa mahdolliseen haaveammattiinsa, suoraan kentältä.

Ja mikäli palvelunkäyttäjä saisi lääkäriltä lähetteen seksiapuun (kylmä muija/masennuksenhoito/tms.), voisi suorituksen luonnollisesti panna verotusvähennyksiin vähän samoin kuin kotitalousvähennyksen. Kaikki tällainen yhteiskunnan toimintoihin kytkeminen on onnen omiaan lisäämään kyseisen palvelutyön kunnioitusta.

Nyt kaikki siis muokkaamaan omaa kenties vanhaa hapatusta sisältävää asennetta positiiviseksi. Näin saadaan ammatin yltä pois siihen liitetty ikävänpuoleinen stigma, josta puheena oleva ammattikunta itse kyllä syyttää yhteiskuntaa ja viranomaisia, joka ei hyväksy rehellistä alapäällä suoritettua työtä työksi, vaan heittelee kapuloita vällyihin. Ei kerta kaikkiaan huomata sitä, että tätäkin työtä tehdään hyvästä motiivista, pelkästään rahan takia, ei minkään irstaan halun.

Onhan sitä paitsi kunnioitettavaa, että ei ajauduta yhteiskunnan elätiksi kuten moni sossun asiakas, vaan pärjätään näppärästi omalla alapäällä. Sukkanauhan alle työnnetään Kontulan mukaan puolen tunnin palvelusta sadan euron seteli ja tunnin tamppauksesta kolmesataa euroa, puhdasta bruttotuloa.

Kyllä Pikku-Liisakin ammatin edut tajuaa. Ja kun hän tule isoksi, hän pyrkii tietenkin seksiopistoon. Mikäs kunnioitettava ammatti sellainen on, jossa ei ole koulutusta?

(Claxton, Liisa ihmemaassa)

E lucean le stelle, Giuseppe Di Stefano

Alien

Minulla on mitta täysi. Haluan kysyä julkisesti ja periaatteellisesti Blogilista.fi:ltä tai lukijoilta, saako blogilistalla olla yhden bloggaajan henkilökohtaiseen solvaamiseen ja herjaamiseen keskittyvä sairas blogi. Rajoittaako se kirjoittajan sananvapautta? Entä uhrin ihmisoikeudet?

Tämä kyseinen minulle tuntematon bloggaaja on vainonnut minun blogiani täysin syyttä, ilman pienintäkään aihetta, blogimaailmassa vuosikaupalla ja olen jo kerran pyytänyt uutta blogilistaa poistamaan tämän blogin listaltaan. En saanut edes vastausta.

Tässä alla uusin näyte tämänpäiväisestä minun herjaamisestani. Minä olen siis tuo äänisairas opettaja, jota kautta blogin ankaksi tai ankkastiinaksi tai akkuna-ankaksi haukutaan. Tilanne on nyt se, että ellei tuo blogi poistu listalta, minä poistan oman blogini listalta, sillä minä en jaksa enää tätä kiusaamista. Minusta erikoisen julmaa on se, jos ihmisen sairautta voi julkisesti pilkata:

"Kiitos taas tästä selvityksestäsi - Sinulle - kenen en soisi - missään tapauksessa opettavan - koskaan minun lapsenlapsiani tai ketään elävää oliota josta välitän! Ei ole lapsen vika mihin kotiin/ympäristöön sattuu syntymään vaikka rikkaaseen tai köyhään! Jos lapsen suku tai lapsi ei miellyttäisi sinua, sinä kostaisit hänelle, viattomalle?! OLIT/OLET kuitenkin OPETTAJA - AUKTORITEETTI - tällekin viattomalle/lapselle! Älä näytä sitä HÄNELLE! ÄLÄ KOSTA! Olisit sen verran edes AIKUINEN - sinä opettajan irvikuva! Onneksi SINÄ sairastuit "äänisairauteen", luoja on ah niin viisas! Nyt sinä vain meuhkaat/höpötät paskaa keskiluokalle nettiin, koska se on sinun "työsi"/sinulla ei ole muuta - ihan vapaasti toki ja keskiluokka siitä tietenkin nauttii/tykkää ja ylistää?! Omaa kuvaansa kun ihailevat! Paskaahan täällä riittää! Kiitos taas tästä sessiostasi ankkaseni! Minun blogini lukijamäärä kimposi taas, vaikkei tilaajia näy, hällä väliä kuule, minä en niistä tilaajista viisveisaa kuten sinä, minä vain kirjoittelen, tykättiin tai ei! Jos yksikin maailmankaikkeudessa, sen sattuu lukemaan, olen iloisen kummastunut! Minä tykkään kirjoittaa, minä tykkään leikkiä... Minä kokeilen, minä opettelen...Enkä todellakaan elä puutteessa, jos niin luulitte! Olen saanut - ja saan milloin vain haluan! Minulla on kaikkea, vaikken omista mitään! Minulla on enemmän kuin monilla koskaan.PS Kiitos kun Sinä ANKKA minua markkinoit, minun ei tarvi sitä itse tehdä! Kärvenny paskaasi/kärventykää paskaanne - ihan vapaasti jos se teitä noin haluttaa! Minä elän ja olen! Eläkää te vaan MUKAmukaMaassanne MIKÄmikäelämäänne! Jospa siitä kirjoitan..." (K:n muistelmat)

Kyseinen kirjoittaja kommentoi tänäänkin minun blogissani ja panee samalla linkin lukijoilleni omaan solvausblogiinsa. Tuntuu kuin kimpussani olisi jokin alien, josta en ikinä pääse eroon. Tuntuu, ettei minulla ole voimia enää mihinkään, sillä on selvää, että suurin osa lukijoista ajattelee minun tehneen jotain, kun olen saanut hänet kimppuuni. Kun näenkin hänen nimensä, sydämeni alkaa jyskyttää ja mietin, kuka häntä tällä kertaa uskoo, ja mistä hän tunkee lonkeronsa maailmaani.

Rysänperältä terveisiä

Joskus on hassu tunne, että oma blogi on kuin avolava, jossa bloggaajan tehtävänä on stepata parastaan satunnaisille ohilukijoille. Varsinkin nyt on sellainen tunne! En pysty kirjoittamaan yhtään mitään asiallista juttua, sillä tunnen etten osaa, en pysty, rima on korkealla, yleisö on nirsoa, kaikki kääntävät selän.

Monenlaista kulkijaa on tästäkin ohi mennyt, ja suurin osa on ollut aivan ihania ihmisiä ja kommentoijia, joista on hyvät muistot. Ja pitkä on se kirjeenvaihto, jota olen käynyt lukijoitten kanssa, useita satoja kirjeitä on postiluukkuni täynnä. Niistä kiitos, ne säilytän!

Mutta - on jokunen viheltänytkin vain mennessään, että et ole kiinnostava enää, olen pettynyt sinuun ja vien vain tästä mennessäni parit hyvät linkit tai ideat ja keskustelen niistä sitten muualla ja voin keskustella ankan blogista muitten kanssa, mutta en sinun. Ja muutama on käynyt useaankin otteeseen ilmoittamassa, että lopettaa kommentoinnin ja blogini lukemisen ja aika moni anonyymi on äsähtänyt, ettei lue blogiani, kunhan vain kommentoi.

Siihenkin olen tottunut, että blogistani käydään joskus hakemassa parhaita paloja omaan tarkoitukseen, sekä hyvässä että pahassa, korkealta taholta ja matalasta majasta. Kokonaiset kommenttinikin kelpaavat oman blogin aineistoksi, tosin tietenkin kontekstistaan irrotettuina ja uudelleenselitettyinä, luonnollisesti lupaa kysymättä, sillä tämähän on virtuaali, joka on vapaaa ja rajaton. Sanoipa muuan suoraan, että hakee blogistani kiintoisia keskustelukumppaneita (lue: miehiä) - mikä on tietenkin positiivinen asia. Minullahan ei ole osaa eikä arpaa mihinkään täällä, sillä rysähän tämä on ja kyllä tästä riittää kaikille.

(Valokuvassa Buster Keaton, mykän filmin suosikkini)