Onnellista Uutta Vuotta 2010!

Eikös jäniksenkäpälän sanota tuovan onnea? Tässä niitä on peräti neljä, joten kuvan myötä toivotan kaikille blogimaailmassa liikuskeleville parasta mahdollista uutta vuotta!

Kiitän kaikkia lukijoita ja kommentoijia vilkkaista keskusteluista, ja paneutumisesta keskustelun aiheeseen hyvinkin perusteellisesti ja antautuvasti. Tyhjiä aukkojakin on täytelty, herneitä vedetty nenään, heiluriovissa pyöritty, mutta se kuulunee asiaan silloin, kun seurakunta on runsasta ja sekalaista. Siispä - kiitos teille rakkaat kommentoijat ja lukijat ja satunnaiset ohikulkijat. Olen aika nöyränä tässä edessänne, vaikka pidänkin puoleni keskustelujen puolella miettimättä hetkeäkään sitä, olenko miellyttävä vai en. Jos joku kokee minut kovaksi, niin vain sanani voi olla varma, minä en, sillä saatan itkeä kokonaisen päivän, kaksikin, jotain ilkeilyä, joka ei ehkä ole niin pahaksi tarkoitettu. Aina silti olen uskaltanut tarttua uudelleen sulkakynääni ja jopa jatkaa samoilla linjoilla. Näin on varmaan nytkin.

Vielä kerran - onnellista tulevaa vuotta! Olkoon se kullekin meistä iloa ja voimaa antava. Täyttyköön edes yksi salainen toive kultakin.



(Valokuvassa uudenvuodenpäivän laskeva aurinko, kuva Iines)

Riemulaulu miehelle - mieskalenteri 2010

Muuan lukijatar eli Annikki toivoi minulta mieskalenteria, jonkalainen kiertää nyt naisten blogeissa. Tehtävä on mieluisa, minua kun on arveltu jopa miesvihaajaksi tai ainakin feministiksi, joka näkee miehessä vain pahoinpitelijän tai naisen riistäjän. Asia ei ole ollenkaan näin, minähän alistuisin mielelläni oikean miehen alle ja avautuisin kuin kukka. Minulla on nyt lisäksi mahdollisuus vahvistaa mainettani rysänpitäjänä. Tässä siis kaksitoista kuukauden kalenteripoikaa, joilla olisi mahdollisuuksia suhteeni, jos ymmärtäisivät vihjeen tai jos - eläisivät vielä.

1. Tammikuu



Tammikuun tuiskuissa lämmittää ihana Ville Leinonen. Kannattaa ehdottomasti kuunnella koko serenadi ja katsoa ennen kaikkea se, miten Leinonen käsittelee kitaran runkoa. Miehessä on eroottinen vire ja toisaalta poikamaisuutta, joka vetoaa äidin vaistoihin tai saa dominan naisessa liikkeelle.

2. Helmikuu

Helmikuu helähtää käyntiin Humphrey Bogartin charmin loisteessa. Ei ole Humphreyn voittanutta. Vain katse riittää ja se savuke huulessa, miksei vielä borsalino päässä. Vaan käy se näinkin. Tuohon syliin olisi kutkuttavaa istahtaa kapeahko hame yllä, kasvokkain.


3. Maaliskuu

Maaliskuu ja Martti Lindqvist. Tässä viisaassa ja uskonnollisiakin asioita pohdiskelevassa psykologi-kirjailijamiehessä sytyttää sielukkuus ja kauneus, mietiskelevyys. Mies sytyttelee kynttilöitä vaimonsa haudalle ja katselee niitä vastarannalta. Olisin tyyni tämän miehen kanssa. Rakastaisin kovasti hänen sieluaan ja suutaan.

4. Huhtikuu

Leonard Cohenia kuunnellessa luutkin sulavat. Valitsin hänet myös siksi, että hän on kuin raspattu Al Pacino, joka hurmaa sileämmällä tavalla. Kelpaa Leonardia siis myös katsoa, sillä särmä ulkonäössä on se jokin, joka kiinnostaa. Rypyt ja eletty elämä kasvoilla.


5. Toukokuu

Tommy Lee Jones. Tarvitseeko perustella? Mies on yksinkertaisesti vaan ylitse muiden puhtaasti habitusseikoista johtuen. Charmantti kuten van Vaari. Äkeä, mutta kiltti. Kova, mutta pehmeä. Ottaa naisen ja tekee mitä tahtoo, eli yleensä juuri sitä, mitä nainen ajaa takaa. Hänelle nainen olisi nainen, kukka.

6. Kesäkuu

Kesäkuun poikana on Tuomas Enbuske, nuori vihainen mies, joka on äärettömän huomaavainen ja kohtelias, ei sano koskaan pahasti, vaikka kääntää maailman päälaelleen. Tämän kanssa olisi kiva parantaa maailmaa tilkkutäkin alla tai maata laiturilla katselemassa tiirojen ylilentoa. Mutrusuu on luotu suudeltavaksi.

7. Heinäkuu

Heinämiehenä on Claes Andersson, jolle syvä kumarrukseni. Kaunis mies, humaani persoona, herkän oloinen. Olen aina ihaillut sitä, miten hänen äänensä vapisee jännityksestä, vaikka hän on kaunis ja viisas ja hyvin menestynyt. Tälle miehelle olisin kiltti ja hyvä, kuuliainen vaimo ja rakastaisin häntä kovasti. Hänelle silittäisin paidan ja odottaisin kotiin illalla. Laittaisin burgundinpadan valmiiksi, kun hän astuu sisään. Avaisin pullon punaviiniä.

8. Elokuu

Elokuun tummuviin öihin mennään rosvo John Dillingerin kanssa. Kuka voi vastustaa noiden maagisten silmien tuijotusta? En ainakaan minä, joka mieluusti antaudun rosvon panttivangiksi, jos hän minut vaan ottaa. Kuoppa leuassa ja ilkikurinen hymy irrottavat loputkin mehut naisesta. Kun kokonaishabitus on vielä kiltin oloinen, jopa ujohko, on yhdistelmä kutkuttava ja naisen mieleen.

9. - 10. Syys- ja lokakuu

Syyskuun leikkikaveri on Stig Framåt, eli Ilkka Juhani Uotila, Yleisradion musiikkitoimittaja. Koska en löytänyt hänestä kuvaa, julkaisen tässä sellotaiteilija Károly Garamin kuvan, jonka näköiseksi Stig Framåtin äänen perusteella kuvittelen - rakastan nimittäin nimenomaan Framåtin ääntä, jonka kanssa voisin rakastella. Rakastan myös Károly Garamin herkkää ulkonäköä ja sellosooloja, joten hän olkoon samassa syssyssä lokakuun poika. Harmi vaan että ihmiset vanhenevat, eikä heistä julkaista enää tuoreita kuvia, kuten ei näistä kummastakaan. Rakastaisin myös heidän ryppyjään ja kilojaan.

11. Marraskuu

Taiteilija Jack Vettriano on marraskuun koleiden iltojen kuuma kaveri. Mies, joka kuvaa naisen niin eroottiseksi olennoksi kuin hän, ei voi olla paha. Kuvat tihkuvat pidäteltyä himoa, joka tehoaa ainakin minuun pornofilmiä paremmin. Voi olla, että nainen on Vettrianon kuvissa aika stereotyyppinen hoikka kaunotar, mutta eikö jokainen nainen halua rakastaessaan olla juuri niin eroottinen kuin Vettrianon nainen? Kaiken kukkuraksi Vettriano on itsekin sähäkkä pakkaus.

12. Joulukuu

Adventin aikaan hiljennytään Tuomas Holopaisen kauniiden silmien loisteessa. Mies on varsinainen namupala, ja osaa lisäksi säveltää. Kuuntelen automatkoilla usein Holopaisen sävellyksiä. Mainittakoon, että tässä joulukuun kohdassa vakava kilpailija Holopaiselle oli näyttelijä Kari Sorvali, joka on kaunis perisuomalainen mies. Hänellä on lisäksi pehmeä ääni, jota kuunnellessa raukenee ja nauttii. Sorvalista ei löytynyt yhtä hyvää kuvaa, joten Holopainen veti pidemmän korren.

Tässä nämä kaksitoista kalenteripoikaa. Tähän meemiin saa kuka tahansa tarttua. Olisi hauskaa myös kuulla tässä muidenkin mielimiehiä. Ja miesten mielipiteitä siitä, ovatko ihanteet heistä masentavia, vai kokevatko he jonkinlaista toivoa näitä katsoessaan.

Talvipäiväkirja 1. sivu

Rauhallista joulunalusaikaa vaan kaikille!

Kannattaa istahtaa välillä alas iloittelemaan blogien ääreen, jos tuppaa veri päähän kiireessä, turhien touhujen tähden. Itse teen normaalin kevytsiivouksen, ja panostan lähinnä jouluruokaan ja kodin koristeluun, vaikka pölyä jäisikin johonkin nurkkaan. Kuusen haen tänään, samoin kinkun, ja pari lahjaa ehtii vielä huomenna, samoin kirjat kirjastosta.

Tytär lähetti juuri pettyneen tuntuneen tekstiviestin, taitaa itkeä, kun ei soittanut. Ei saanut sitä Kirkkonummen sijaisopettajan paikkaa, vaan jäi varasijalle. Paikan vei kokenut opettaja, ja tytär vasta odottaa kokemusta. Voi pientä. Miten joku voi olla valitsematta tuollaista lumivalkotukkaa, joka on aivan auki kaikelle ja valmis antamaan itsensä oppilaille? Jonkin vuorovaikutustaidoista puhuneen koneen ne valitsivat, joka on tehnyt kymmenittäin sijaisuuksia ennenkin, oli puhunut haastattelussa muiden päälle ja ottanut aina ensimmäisen puheenvuoron. Liikemiesmäisen kovahkon käytöksen arvostaminen taitaa olla opettajien valinnoissakin päivän sana.

Nyt ei ole tämän kummempi postaus, mutta katsellaan, mitä jatkossa tulee. Jotenkin oli muuten ihanaa lukea lehdestä Vesa-Matti Loirista, joka viettää joulua entisen vaimonsa kanssa, ja on muutenkin hyvä ystävä kaikkien eksiensä kanssa. Siinä on ihminen paikallaan. Tuntuu hassulta se, kun entiset puolisot tappelevat jopa lapsista. Omakin eksäni on viettänyt luonani useimmat joulunsa, mutta on parina viime vuonna ollut niin tympiintynyt kaupalliseen jouluun, minun ja tyttären lahjavuoreen ja kristillisen hengellisyyden unohtamiseen (hän on kommunisti, taistolainen), että pakenee joulua nykyään johonkin itäeurooppalaiseen vuoristohotelliin, kirjoittamaan kirjojaan.

Hyvää Tuomasta vaan siis kaikille ja joulumieltä viime hetken tohinoihin!

Tietä käyden tien on vanki

Minulle on sanottu usein täällä blogissa, että olen vahva ihminen, annan itsestäni vahvan ihmisen kuvan. Eilenkin sanottiin, että olen vahva, ja minun pitäisi kirjoittaa tarina vahvasta naisesta, jollainen olen itse.

Eilen en pystynyt kirjoittamaan mitään, sillä itkin suurin piirtein koko päivän osuttuani blogiani pilkkavaan keskusteluun, jossa ivattiin tänne kirjoittavia vakiokommentoijia ja aivan ilmeisesti koko blogikeskustelujeni tyyliä. Nimiä ei mainittu, ne oli muutettu, joten selusta on turvattu: ketään ei voi sanoa pilkatun, vaan kyseessä on tietenkin parin kirjoittajan viaton leikkimielinen iloittelu.

Kuorin kilon perunoita, van Gogh, ja hihansuulla oli käyttöä. Kirosin typerän blogini maanrakoon, panin perunat kiehumaan, survoin ne äidin vanhalla puunuijalla soseeksi, panin desilitran keitinvettä ja ruokalusikallisen vehnäjauhoja joukkoon. Päätin tuhota blogini, ja kun jäähdyttelin sosetta ja annoin sen imeltyä, kävin uudelleen lukemassa pilkkakirjoitukset, joita oli tullut jokunen lisää; lisäsin kaksi desiä maitoa ja lusikoin ohjeen mukaisen löysän puuromaisen soseen vuokiin vain puolilleen, ylikiehumisvaaran vuoksi, kirjoitin yhden vuoan kanteen vielä sulatus- ja paisto-ohjeen ja pakastin laatikot odottamaan aaton paistamista. Päätin, etten kirjoita enää mitään, vaikenen lopullisesti, katsoin peiliin ja silmäni olivat punaiset ja jouduin tiputtamaan niihin geelitippoja, koska ne kirvelivät. Tyssääkö minun keskusteluni nyt tähän? Mitä minä sitten teen, jos kieleni viedään?

Aiemmin syksylläkin jossain pilkattiin tiettyä bloggaajaa, joka on tuupattu psykosomaattisista syistä eläkkeelle ja joka luulee keskustelevansa blogissa, mutta vain jankkaa. Tällöinkin itkin, sillä laaja ja kiihkeä keskustelu blogissani kävi kuumimmillaan, ja viite oli selkeä. Että joku voi ajatella minusta niin, että olen tuupattu eläkkeelle psyykkisistä syistä? Hassuinta on, että tiedän tämän "blogittoman" nimimerkin, kirjallisuusihmisen, ja olen kunnioittanut hänen lausahduksiaan hänen omassa blogissaan. Ehkä puukonpisto sattui siksi juuri niin kovaa. Ja kumpi tässä on vahva - hän joka puukottaa vai se joka itkee? Minä ainakin olin haavoitettu, siis heikko.

Avattaren novellissa suorastaan raivostuin Iirikselle, joka mielestäni löperyyttään antoi rakkaansa tuoda uuden rakkaansa saman katon alle, kolmoissymbioosiin. Eihän symbioosissa mitään, mutta se, että uusi suhde ei ollutkaan avoin, vaan se salattiin Iirikseltä. Elämä lepäsi valheella, piilottelulla, johon Iiris itse varsin tietoisesti alkoi mennä mukaan, vaikka epäili ja kärsi. Kun Iiris esimerkiksi sattui kysymään suhteesta jotain hankalaa, mies otti uuden rakkaansa ja lähti tämän kanssa ulos, ja pian Iiris yksinäisyydessään ymmärsi toimineensa väärin. Miestä tulee vain ymmärtää ja rakastaa.

Minusta Iiriksen olisi tullut nousta tulesta, koska hän selvästi kärsi ja oli oman tulkintani mukaan läheisriippuvainen, toisten kommentoijien tulkinnan mukaan rakasti miestä pyyteettömästi, niin kuin naisen tuleekin. Olin havaitsevinani, että edustin ajatuksineni aika yksinäistä koulukuntaa, kun minua Iiriksen käytös harmistutti, mutta jostain syystä ei trion muiden jäsenten. Jotenkin minua ei hätkähdytä se, että rakkaudessa tehdään myös pahaa, vaan se, että joku jää tuleen makaamaan. Pitäisi tehdä Nyyti Nyytiäisen tavoin ja tintata mörölle: Hui, tuo mörkö on niin kamala etten luullutkaan! No, ensin hurja sotatanssi rohkeutta toi ja sitten hampaat mörön häntään, jotta kipunoi..

Kuitenkin - millainen on vahva ihminen tilanteessa, jossa hän kohtaa uhkaa, kuten Iiris toisen naisen tai minä kiusaajia? En kyllä itse tiedä. Joku sanoi jossain viisaasti, että vahva on ihminen, joka osaa suhtautua kaikkeen sopivan kepeästi, ilkeyksiinkin. Kun toisaalta minusta vahvuutta on tuoda herkkyytensä esiin eikä teeskennellä kylmää tai tietämätöntä. Eikö elämästä merkittävin osa kuitenkin eletä tunteen varassa?

Minusta tuntuu, että nuo lehtien lööpeissä esiintyneet itsemurhan tehneet lapsetkin ovat uupuneet vittuilukulttuurin alle. Olleet sillä tavalla turhan heikkoja.

(Maalaus Hugo Simberg)

Talvipäivän epistola

Kun vanhemmat valitsevat lapselleen arvotyhjiön siten, että ottavat lapsen pois vallitsevasta arvomaailmasta, he valitsevat lapselleen vankan arvon.

Kun vanhemmat valitsevat lapselleen uskonnottomuuden, he siis kävelevät lapsen vapaan arvovalinnan yli aivan samoin kuin kävelisivät, jos valitsisivat lapselleen sukupuolettomuuden, kirjallisuudettomuuden tai musiikittomuuden ja kieltäisivät näiden mainitsemisen tai harrastamisen myös koulussa. Lapset saisivat kirjallisuustuntien ajan katsoa jossain sivutilassa videoita tai lukea sarjakuvia, koska vanhemmat tahtovat välittää lapselleen kirjallisuudettoman maailmankuvan, jota pitävät haihatteluna sillä perusteella, että kirjallisuushan on pelkkää kuvittelua eikä kirjojen tapahtumia voi todistaa oikeasti tapahtuneiksi.

Kun vanhemmat avaavat lapselle ovia omiin ideologioihinsa, joita usein vapaiksi valinnoiksi tai oikeaksi reaaliseksi maailmankatsomukseksi kutsuvat, he riistävät lapselta paitsi lapsen kehitykselle tärkeän samaistumisen vertaisryhmiin myös oivaltamisen ilon. Valitsemalla lapselle omat aatteet tai omat mieliharrastukset jatketaan usein vain oman minän laajentamista lapsen avulla. Säälittää katsoa lapsia, joita retuutetaan esimerkiksi urheiluharrastusten kilpailumaailmaan, jossa lapselle opetetaan fyysistä pärjäämistä neljä tuntia illassa. Omat tuntemani urheiluteinit pärjäävät kyllä reippaudessa ja dokaamisessa, mutta henkinen herkkyys on uinuksissa. Voi meitä, joille lapsi on oman elämän toisinto!

Suurinta arvojen vapautta on sallia lapsen kasvaa vallitsevassa yhteisössä, vallitsevissa arvoissa, viallisissakin, ja luottaa lapsen omiin valintoihin, antaa hänen mennä uskontotunnille, jos kaveritkin menevät, antaa hänen lukea niitä kirjoja, joita muutkin lukevat, kuunnella sitä musiikkia, jota muutkin kuuntelevat, puhua sitä kieltä, jota puhutaan. On myös vapautta antaa lapsen tietää sukupuolensa, eikä kasvattaa hänestä ehjempää ihmistä piilottamalla sukupuoli kasvuprosessissa.

Vain kokemalla ja elämällä itse se kirjo, josta valintoja voi tehdä, ihminen on vapaa valitsemaan. On suurta luottamusta ihmiseen antaa hänen kasvaa itse tässä maailmassa eristämättä häntä maailmaan, jonka luomme vain häntä varten.

(Opetustaulu Hartaushetki, Keuruu)

Tuo mies mua tuijottaa

Kolmetoistavuotiaana sain ehdot matematiikasta, ja äiti värväsi minulle opettajan yhdestä Ristosta, joka oli lomilla mökkiseudulla. Risto oli lukiolainen, matikkanero, ja sitä hullua mutta kaunista sukuhaaraa, josta mies-Ellikin sikisi.

Olin sitten kerran uimassa, kun Risto tuli rantaan ja huusi, että hänellä on tunti aikaa. Seisoi vesirajassa odotti. Uintikaverini nousi ketterästi, mutta minä jäin uimaan edelleen, pää veden pinnalla, muu osa alapuolella. Kun niitä rintojakaan ei saanut uimapuvun alla mihinkään piiloon, pomppisivat sietämättömästi kun kävelisin suoraan kohti. Minä en sitten noussut, vaan uin uimistani, ja kuulin, kun Risto kysyi kaveriltani, että mikä tota vaivaa. En vaan voinut kävellä häiritsevästi juuri saamieni rintojen kanssa miestä päin, kun toinen oikein vahtasi ja suoraan edestä. Ja reidetkin paljaana ja viiva näkyisi taatusti uikkareissa.

Nyt kun mietin asiaa, hukkasin kyllä hyvät sutinat Riston kanssa ujouttani, sillä hän oli selvästi kiinnostunut minusta, ja katsoi vielä useita vuosia myöhemminkin minua kauniisti ja lempeästi. Näitä hukattuja miehiä on elämäni virstanpylväinä enemmän kuin fyysisesti rakastettuja. En osaa sanoa, mitä olen menettänyt, vai olenko mitään. Paljon kauniita katseita kuitenkin muistan, erimuotoisia ja -värisiä silmiä rivissä.

Lukiossa opettaja antoi aineen aiheeksi Lapsuuteni leikkipaikat. Aiheesta oli määrä kirjoittaa niin, että listaa ensin paperille kaikki leikkipaikat, ja sitten numeroi ne tärkeysjärjestykseen ja kirjoittaa kustakin kappaleen, tärkeimmästä eniten, listan viimeisestä vähiten. Erillinen johdatteleva alkulause olisi hyvä, samoin lopetuslause, joka kokoaa leikkipaikat yhteen.

Ei minun aineessani ollut pallokenttiä, ei avaria kotipihoja, ei kaupungin katuja. Minä kirjoitin piilopaikoista, kuten ullakosta ja liiterin ylisistä sekä katosta, jolla kävin lukemassa. Huussissakin istuin jalat seinälle nostettuna, ja poistuin vasta, kun joku tuli sinne. Kaikissa näissä oli turvassa, hetken pois katseiden ulottuvilta, hetken pois isän juomiselta ja voi kuvitella kaiken hyväksi ja eläytyä kirjojen maailmaan. Ja jo ensimmäisenä koulupäivänä ihmismäärä ja hälinä kävi sietämättömäksi ja yritin karata koulusta kotiin, välitunnilla, mutta opettaja sai karkulaisen kiinni ja kuljetti takaisin.

Muistan ensimmäisen opettajanvuoteni, joka oli tuskaa. Olin niin jäykkä, että helmani taisi vapista ja sain usein nieleskellä pala kurkussa. Kärsin myös punastumisen pelosta, ja aina kun muistin sen, punastuin. Kun sitten eräällä luokalla pyysin esimerkkejä inen-päätteisistä yhdyssanoista, niin muuan Antti sanoi että "tuskanpunainen" ja virnuili. "Hyi olkoon, sää oot ilkee", huusi siihen joku hyvis. Ja minä tietenkin punastuin molempien suhtautumista. Koulusta lähdin sitten joskus kotiin ruokatunnille henkari takertuneena takin tamppiin, pyöräilin halki kaupungin ja huomasin henkarin vasta kotona, jossa tietenkin punastuin. Pidin henkarin. Se oli paksua tummanvihreää muovia, parempi kuin omani.

Hassua ajatella, että minusta tuli sittemmin työtovereitteni valitsema monivuotinen luottamusmies, joka toimi rohkeasti esimiestään vastaan, koska tämä oli tehnyt petoksen. Enää en myöskään punastele, tai jos punastun, en häpeä sitä.

Sekin on muuten hassua, miten rohkea ujo on. Hän joutuu elämään lujemmin kuin itsevarmemmat, hän joutuu kamppailemaan enemmän, kärsimään ja tuntemaan enemmän. Kaikki on ujolle itsensä likoonpanoa, heittäytymistä tilanteisiin, jotka muille ovat arkipäiväisiä. Ei ihme, että introvertit vaikuttavatkin - ehkä jopa ovat - ekstrovertteja lahjakkaampia ja syvällisempiä. Kenties jopa älykkäämpiä, sillä eikö nimenomaan tunne- ja älytason syvyys saa ihmisessä aikaan kriittistä suhtautumista asioihin? Vaan sitä en ymmärrä vieläkään, että ekstroverttia pidetään parempana kuin introverttia, jota ohjataan suuntautumaan ulos "kuorestaan". Introvertteja ei hyväksytä yhteiskuntaan omina itsenään.

Kielitiedettä: kansalaisuus vai kansallisuus?

Otetaanpas nyt vähän kielitiedettä sen kunniaksi, että vuoden kielihelmi ja kielisammakko on valittu.

Olen nyt nimittäin aivan ymmälläni ja sekaisin sanoista, minä, kieli-ihminen. Mitä tarkoittaa kansallisuus ja mitä tarkoittaa kansalaisuus? Voivatko ne olla synonyymeja, samaa tarkoittavia asioita?

Ja onko suomalainen sanana kansallisuutta vai kansalaisuutta merkitsevä, vai molempia? Voiko Suomesta kansalaisuuden saanut somalialainen maahanmuuttaja olla siis milloinkaan kansallisuudeltaan suomalainen? Eikö se mene semanttisesti niin, että hänellä on Suomen kansalaisuus, mutta hän on kansallisuudeltaan somalialainen, jos hän on siis Somaliasta tullut somalialaissyntyinen henkilö?

Edellisen blogikirjoituksen keskustelussa käytiin nimittäin tätä asiaa koskevaa keskustelua, jonka rönsyn nostan tähän omaksi keskustelukseen. Asia ansaitsee mielestäni konkreettisen selvyyden, ja asia on myös varsin kiinnostava sekä semanttisesti että ehkä jopa eettisesti.

Selvyyden vuoksi panen vielä Suomen kielen perussanakirjasta sanakirjamerkitykset, joiden sisältöjä voi pohtia siltä kannalta, vastaavatko ne käytäntöä. Voisiko afrikkalainen henkilö siis kotiuduttuaan Suomeen olla komeasti suomalainen koko semantisessa merkityksessään?

Kansallisuus = henkilön kuuluvuus jhk kansa(kunta)an. Neuvostoliiton kansalainen, joka on kansallisuudeltaan virolainen. (Kansallisuus on sanakirjan mukaan myös kansakunta.)

Kansalaisuus = henkilön jäsenyys valtiossa.

Suomalainen = Suomeen kuuluva, Suomesta kotoisin tai lähtöisin oleva, kansallisuudeltaan Suomen väestöön kuuluva, Suomen kansalainen.

Ja lopuksi: jos keskustelisimme samoista asioista samoin merkityssisällöin, ei tulisi niin paljon riitaa ja erimielisyyksiä. Sanojen merkityssisältöjen tajuaminen estää väärinkäsitysten lisäksi varmaan ihan sitä itseään, rasisimia ja yhtä hyvin rasistiksi leimaamista.

(Maalaus Jean-Etienne Liotard, Ranskan Marie Adelaide turkkilaisessa asussa)

Joulukuun neljäntenä päivänä

Joulukuun neljäntenä on isän syntymäpäivä. Muistin sen yhtäkkiä, juuri äsken, kun kirjoitin muistikirjaan päiväystä.

En ole koskaan käynyt isän haudalla, paitsi hautajaisissa. En edes tiedä, onko hautarauha vielä voimassa, vai joko päälle on haudattu vieras vainaja. Isän valokuva on piirongin hyllyllä nurinpäin. Minä olen isän näköinen, ja kuvassa on minun silmäni, suuni ja kasvojenrakenteeni.

Kun matkustin Tampereen-junassa Vilppulaan, isän hautajaisiin, muistan matkasta parhaiten päälläni olleen mustan nilkkoihin ulottuvan miditakin. Olin raskaana viidettä kuukautta ja menossa naimisiin seuraavana viikonloppuna. Takki oli viittamaisen väljä, ja sen kellohelma oli pyöreillä laskoksilla. Kenkiä en muista, mutta oletan, että ne olivat pitkävartiset mustat nahkasaappaat.

Matkustin äidin kanssa. Muistan miten seisoin junan käytävällä takissani ja katselin käytävän ikkunasta ulos. Ajattelin Anna Kareninaa ja kreivi Vronskia juna-asemalla, sillä olin juuri tenttinyt venäläisklassikkoja. Minulla ei ollut hattua, vaan takissa oli suuri selässä roikkuva turkisreunainen huppu. Ajattelin, että nostan sen ylös, kun astun junalaiturille, kuin Anna Karenina. Vilppulan asemalla meitä oli vastassa isän veli Tauno, autollaan, mustassa takissa ja valkoisessa kaulahuivissa. Tauno on sivistynyt mies, matematiikan lehtori Keravalta. Hän kätteli ensin äidin ja sanoi kumartaen: Otan osaa, vaikkei äiti ollut nähnyt isää kymmeneen vuoteen, ei sen jälkeen kun tilasi muuttoauton sen vinon keltaisen talon pihaan, jonka seinähirsien väliin olin kätkenyt kuukautissiteeni. Lumihiutaleet putoilivat mustalle pitkälle takilleni siinä Vilppulan asemalla ja ajattelin, että olihan äiti leski, mutta suri minua, joka olin raskaana ja opinnot kesken, vävy kouluttautumaton mutta onneksi hyväsukuinen.

Tauno-setä vei äidin ja minut isän entiseen lapsuudenkotiin, jossa hautajaiset pidettiin. Lapsuudenkoti oli Taunon, sillä isä oli myynyt osuutensa hänelle. Jätti itselleen vain kapean kaistaleen Taunon tilusten vieressä, rakensi omin käsin pienen mökin puron varteen, asui siinä ja eleli, kirjoitteli ja hoiteli kyläläisten lakiasioita, kunnes kaasupullo räjähti talvipakkasilla ja isä kärventyi ruskeaksi ja vietiin sairaalaan ja sieltä suoraan vanhainkotiin. Vähän myöhemmin sitten jalka amputoitiin polven alapuolelta, kun varvas mustui. Isä oli sanonut, että jos jalan viette, hän menee junan alle, mutta kyllä ne sen veivät ja antoivat kainalosauvat, eikä hän enää päässyt junaradan lähellekään. Ja kovin kauan ei mennyt, kun meni tulppa läpi keuhkojen ja päästiin hautajaisiin, joissa minulla oli musta turkisreunainen miditakki. Isällä oli tulpan tullessa kädessä minun kirjeeni, jossa ilmoitin häistäni ja raskaudestani, mutta en kutsunut isää häihin, koska eihän jalkapuoli vanha mies Vilppulasta niin vain Turkuun pääse, kun kellään ei ollut edes omaa autoa.

Siunauksesta en muista mitään, en muuta kuin sen, että kun istuin penkissä äidin vieressä,  kuulin kuinka joku, minä, nyyhkytti taukoamatta. Senkin muistan, että annoin Taunolle kuolinilmoitussäkeeksi jonkin raamatunlauseen, ihmisen elinpäivät ovat kuin ruoho, kun tuuli käy hänen ylitseen, ei häntä enää ole, eikä hänen asuinsijansa häntä tunne. Kuolinilmoitus oli Aamulehdessä, ja se oli pieni ja kapea. Perintöä ei ollut.

(Maalaus Paul Cezanne)

Kuka muistaa Olavi Virtaa?

Alakoulussa oli tehokas rankaisumuoto huolimattomille lapsille. Se oli Muistutus, joka kirjoitettiin kultahelaisella täytekynällä. Ken sen sai, oli huono, oikein huono, ja kaikki katsoivat muistutettua suu auki - niin kuin Vaalijalan lapset, kuten opettaja kerran tokaisi. Opettaja pullisti silmät ammolleen ja loksautti leuan alas ja pään vinoon. Kukaan ei nauranut, vaan toljotti entistä kiinteämmin. Vaalijalan vähämielisten lasten toljotus piirtyi kuitenkin mieleen niin, että leukoja muistettiin jatkossa nostella ripeästi rinnuksilta, kun joku sai pahamaineisen Muistutuksen ja opettaja alkoi kirjoittaa sitä kultahelakynällä, kotiin vietäväksi.

Tässä yhteydessä palautankin mieleenne Setälän Arjan, joka sai joululahjaksi appelssiineja, niin kuin hän sanoi. Arja sai myös muistutuksia, koska unohti milloin mitäkin, tai risasi tai hukkasi koulutavaroitaan. Arjan lisäksi villeille pojille kirjoitettiin muistuksia. Muistutuksia kirjoitettiin vielä lukiossakin, mutta niitä saivat yleensä vain tupakanpolttajat, jotka jäivät kiinni Oslan kulmilla tai Seurahuoneen portailla. Siihen aikaan opettajat eivät kulkeneet näkemättä mitään niin kuin minä kuljin, vaan heillä oli notkeat niskat ja terävät näpit. Itse saatoin kulkea paksun tupakansavun lävitse, katse suoraan eteenpäin, sillä en jaksanut kirjoittaa muistutuksia, etenkin kun minusta ne tupakoijat olivat eläväisimpiä ja mukavimpia tyyppejä, luokan ilopilkkuja. Itsekin sitä paitsi kessuttelin, joten mitäs minä muita kieltämään. - Mutta takaisin päivän sanaan.

Tänäänkin meitä muistutetaan. Iltapäivälehden (IS 3.12.) otsikko pyytää Älkää unohtako heitä. Otsikon yllä mustalla pohjalla on surukuvat kahdeksasta kauniista tytöstä ja yhdestä pojasta ja yhdestä miehestä, jotka lehden sanoja lainatakseni teloitettiin häikäilemättömästi Kauhajoella viime syksynä. Murhattujen kotiväki on antanut rakkaittensa kuvat lehteen, lakimiehen välityksellä, ja pyytää, että muistaisimme myös heitä, poismenneitä, eikä aina vain surmaajaa.

Lehti syyttää julkisuutta siitä, että Kauhajoen tapahtuma on kuvattu laajalti tragediana, eikä koskaan ole korostettu sitä, että nuoret tapettiin julmasti. Tragediaanhan liittyy kohtalonomaisuus, usko Kohtaloon, joka määrää kunkin tien ja antaa sen osan, joka kullekin kuuluu vähän niin kuin omien tekojenkin mukaan. Näin ollen kenenkään ei tarvitse kantaa vastuuta eikä miettiä syitä, kun tapahtumat nimetään tragediaksi ja syyt ulkoistetaan kätevästi yhteiskuntaan. Hetkellinen kaaos palautetaan kosmokseksi hyvin rationaalisesti.

Mutta kuka muistaa Olavi Virtaa, oikeita uhreja? Ei muistanut silloin, ei muista nyt. Ihan kuin rauhanhäiritsijöitä nuo omaiset, jotka tänään pomppaavat esiin vainajankuva kainalossa muistuttamaan vuoden takaisista tapahtumista. Ei kai se nyt kenekään vika ole, jos joku hullu pimahtaa?

Olisiko netissä jokin virtuaalikynttilä tai jotain, jonka voisi sytyttää sinne omaisille? Tulisi hyvä mieli itsellekin, kun ei tässä kai muutakaan voi. Niillä murhatuilla taisi olla huono Karma tai jotain.

(Ryhtitaulu, koulujen opetustaulukokoelmat, Keuruu. Klikkaa isoksi tekstien lukua varten.)

Odottamisen taito

Tämä käytöstä poistettu koulutaulu on ollut kuva-arkistossani jonkin aikaa odottamassa asiaa tai ajankohtaistapahtumaa, josta voisi kirjoittaa ja kytkeä kuvan siihen jollakin säikeellä. Ei semmoista tapahtumaa ole tullut, eikä odotusta ole siis palkittu verevällä aiheella, joten puhutaan sitten vaikka odottamisen taidosta, ellei joku keksi kuvasta oivaa kytkyä johonkin nykytapahtumaan, mikä on ei vain sallittua, vaan myös toivottavaa.

Minusta tämä erästä ihmiskunnan historian pohjakosketusta kuvaava taulu on nimittäin vanhoista koulun opetustauluista parhaimpia. Ja mikä on kaikkein parasta kuvassa, on se, ettei kuva pyörähdäkään käyntiin ja näytä itse aktia. Tämä panee lapsen keksimään itse jatkon. Ja alun.

Hirveästi ei tarvittaisi sanoja kun kuvaa katsoisi, ja kysymykset olisivat kai tärkeämpiä kuin vastaukset. Kannatankin hiljaisuuden ja äänettömien kuvien tuomista opetukseen, ja kaikenlaisen sälän kuten liikkuvan kuvan ja äänen ja valmiiden oppikirjojen minimoimista oppilaiden elämästä. Muistiinmerkintäkään ei ole tärkeää. Olisi hyvä saada unohtaa, mitä ei tarvitse. Tyhjyys on monesti hyvä opetusmateriaali.

Sitäkin vielä kuvasta mietin, mitä ihmisen mielessä liikkuu, kun väistämätön on edessä eikä ole ovea ulos, ovet ovat sulkeutuneet, on vain odotus. Hetki ennen suden hetkeä. Ja että onko joku oikeasti joutunut tämän kokemaan, ja joutuuko vieläkin? Ja mitä väliä sillä sittten on?

(Kuvassa vanha opetustaulu, joka kannattaa klikata suureksi.)

Akkalauma pilaa Suomi-brändin

Akkalauma on taas tehnyt pahojaan. Ja varsinkin yksi akka, mahtavia rahapalkintoja saanut Sohvi on purrut ruokkivaa kättä, puutteessaan tietenkin, kun siltä on jäänyt parit S/M-sessiot väliin. Vähemmästäkin ihminen ärtyy.

Helena de Petäistökin on Pariisissa asti tuohtunut, oikein tuohtunut. Isänmaa on nyt vaarassa, ja Suomi-brändin työryhmä shokissa. Miten elvyttää likaantunut brändiparka? Ettei vaan saa sikaflunssaakin heikon kuntonsa vuoksi?

Ja mitä se Sohvi sitten on mennyt tekemään? No siltäpä kysyttiin ihan ulkomailla, Tanskan televisiossa suomalaisten miesten stereotypioita, ja se onneton meni puhumaan miehen juroudesta, synkkyydestä, ryyppäämisestä, lyömisestä, miehestä joka jopa joskus tappaa naisen, jos sille päälle sattuu. Että tämmöinen stereotypia. Sanoi se Sohvi kyllä, että pohjimmiltaan suomalainen mies on kyllä ujo, rehellinen ja reilu, mutta eihän tämä nyt mitään tuon muun rinnalla.

Toisaalta sama tieto luettiin juuri Suomessakin valtakunnan pääuutisissa eilen illalla: Suomessa mies tappaa naisensa kaksi kertaa useammin kuin muissa Länsi-Euroopan maissa (TV1 klo 20.30). Voisiko olla siis niin, että valtakunnan päämedia ja Oksanen puhuvat paskaa?

Ei kun niinhän se menikin, että uutislukija oli lesbo, joka siteerasi naisjärjestöjen tekemää tarkoitushakuista tutkimusta. Ja niinkin se on, että naistutkijoiden verkosto on levittänyt väkivaltateeman jo ajat sitten kaikkeen maailmaan. Naistutkijat lisäksi rukkaavat tilastoja, virittävät mittareita niin, että saadaan mahdollisimman korkeita väkivaltalukuja, laskevat otsarypynkin väkivallaksi ja saavat paskahalpauksen, kun RAY ilmoittaa rahoittavansa naisten väkivaltaisuuden tutkimista.

Mutta kaikkein tärkein: miten korjata tahriintunut Suomi-kuva? Miten puhaltaa kituva Suomi-brändi eloon ja suojata sikainfluenssalta ja keuhkokuumelta? Mistä voimaa brändityöryhmälle puhdistaa isänmaan lokaantunut maine, kun ulkomailla asti ajatellaan meistä nyt pahaa? Miten nousta suosta, vai kävikö nyt mikamyllylät ja mattinykäset?

(Maalaus Heather Soutar)

Maa lumen tulla

Marraskuu, ankeista ankein, kuukausista kaunein. Maa lumen tulla, kosteana, pehmeänä, mätänevät lehdet liimautuneina mihin vaan, rungoille, mullokseen, iholle, tuoksuen niin kuin ei kevät koskaan.

Ja sitten valokuvauksen haasteblogi pläjäyttää marraskuun teeman, jossa peräänkuuluttaa värikkyyttä kaiken harmauden keskelle: räiskyvää. Ihan sävähtää ja menee kananlihalle. Miksi, oi miksi? Miksi tämä pintapuolisuus kaikessa? Että ilo on väreissä ja suru mustassa. Kun mustassa on tuhat vivahdetta.

Eilen nautin, kun kapusin hämärässä marrastihkussa vuorenkukkulalle, liukastelin vähän sammalissa ja ihastelin pisaroiden kristalloimia tyhjiä koivun oksia. Muutama ruskea lehti oli jäänyt oksistoon, ja voi sitä värin hehkuntaa, kun märkä pinta antoi viimeistään! Ei milloinkaan muulloin ole niin hienovireisiä värejä, ei niin herkkiä eroja valon ja varjon välillä kuin ennen lumen tuloa, kun ilma on vielä pehmeä eikä tuule.

Hiljaisuuskin on hyvästä. Ei missään ole niin paljon ääntä ja volyymia kuin hiljaisuudessa. Ja hitaus on hyvä. Ei missään mennä niin lujaa kuin hitaudessa. Marraskuu on kaikkia näitä. Marraskuu on hyvä. Marraskuu voi kuitenkin viedä yksinäisen miehen.

(Valokuva Iines 19.11.2009)

Keisarille mikä keisarin on

Kun suomalainen vähätuloisena pidetty kokki maksaa palkastaan veroa 22 prosenttia, maksaa saksalaiskokki yhtä suurista ansioista 34 prosenttia.

Tämä ilmenee uusimmasta barometrista Veronmaksajain keskusliiton eilen julkistaman tiedon mukaan. Suurituloinen sen sijaan maksaa muiden Länsi-Euroopan maiden suurituloisia enemmän veroja, niin että hänen verotustaan voidaan kutsua kireäksi - se on jopa 4,8 prosenttiyksikköä kirempää kuin muiden verrokkimaiden. Vain keskituloisten verotus vastaa Suomessa muitten maitten tasoa.

Joutuukin kysymään, pääseekö vähätuloinen meillä kuin koira veräjästä pienten verojensa kanssa. Onko kaikenlainen tukitoiminta mennyt jo liian pitkälle? Pitäisikö alemmissakin tuloryhmissä olevilta ihmisiltä yksinkertaisesti pyytää lisää valtion kassaan, kun kouluissa mennään jo nälkärajoille ja terveyskeskuksissakin jonot näyttävät leipäjonoilta?

Pitkäänhän on ollut niin, että mitä pienemmät tulot, sen suuremmat tuet. Ilmaisen koulutuksen ja terveydenhoidon lisäksi on esimerkiksi asumistuki, on yritystukia sun muita, on maataloustukia, ja nämä kaikki tietenkin vähätuloisille ammatinharjoittajille, ei keskituloisille saati suurituloisille. Esimerkiksi minä yksinhuoltajaopettajan tuloillani en ole koskaan saanut asumistukea, yritystukea tai minkäänlaista yksinhuoltajan tukea. Opettajien ilmainen työterveyslääkärikin kehotti minua menemään yksityislääkärille, kun halusin foniatrille puhevaikeuksieni vuoksi. Minähän menin, kun käskettiin. Minusta onkin kypsynyt ihminen, jonka mielestä ihmisen tehtävä on elättää itsensä ja jälkikasvunsa ja maksaa keisarille, mikä keisarin on.

Ja jos miettii asiaa eettiseltä kannalta - voiko tällainen tukien jako ja samanaikainen matalista matalin verotus olla edes humaania ja tasa-arvoista ihmisten kohtelua, saati sitten kansantaloudellisesti järkevää? Ja miksi hyvin ansaitsevia rangaistaan meillä enemmän kuin muualla maailmassa, ikään kuin olisi väärin tienata hyvin? Eikö jokaisella ole nykyään samanlaiset mahdollisuudet kouluttaa itsensä, sivistää itseään, olla ihmisiksi ja hoitaa velvoitteensa ja vastuunsa itsestään ja perhekunnastaan? Eikö ihminen lopulta ole oman onnensa seppä?
(Maalaus Claude Monet)

Musta surma

"Kun Helsingin kouluissa aletaan rokottaa terveitä koululaisia sikainfluenssaa vastaan, ehdotan että ensiksi rokotetaan peruskoulun neljäsluokkalaiset. Heillä on edessään ylipormestarin kutsut Finlandia-talolla itsenäisyyspäivän tienoilla." (HS 16.11.2009, sivu C8, SK, neljäsluokkalaisen äiti)

Toisessa lehdessä luki, että Ukrainassa sikainfluenssasta on ehkä kehittynyt jo tappava superinfluenssa. Kuolleita on jo 200, ja osalla heistä on on ollut avattaessa mustat keuhkot. " Vaikutti kuin keuhkot olisi poltettu. Se on kauheaa", kertoo muuan lääkäri Daily Mailin mukaan. "Ihmisiä kuolee. Epidemia tappaa lääkäreitä. Tämä on täysin käsittämätöntä 21. vuosisadalla", toteaa presidentti Justshenkokin lehdessä. Tämä kaikki siitäkin huolimatta, että Ukrainan koulut on suljettu.

Huh huh. Kyllä nyt pelottaa. Eikä Tarja Halonenkaan sano mitään. Espanjantauti vei aikanaan sukuni nuorimmat ja terveimmät voimat seisovilta jaloilta, miehet ratsujen ohjaksista, naiset kehtojen ääreltä, vanhukset ja lapset säästyivät ja jäivät isännättömiin ja emännättömiin taloihin, kunnes holhumies tai kuolema korjasi.

Toisaalta ihminen on minusta elänyt liian pitkään sen luulon varassa, että hän voi hallita elämäänsä itse ja voi omilla toimillaan torjua kaiken pahan, jos vain tahtoo. Kehitysoptimismi on kritiikitön: tekniikka kehittyy rajattomasti, syöpä kukistetaan, hiv taltutetaan, elinikä pitenee, ihminen hallitsee maita ja meriä eikä tarvitse enää nöyrtymistä minkään luonnonmahdin tai toisen ihmisen edessä. Jumalat ja kirkot hylättiin hippivuosina, tilalle otettiin rationaali uskonnottomuus ja kastaa rapsautettiin lapsetkin omaan ateismin uskoon kieltämällä heiltä harras ja nöyrä mielenlaatu, kun potkimalla kerran pääsee pitemmälle. Eläimetkin ihminen on alistanut yhä pieneviin reviireihin, ne eläimet, joita hän ei paloittele lihoiksi ja turkiksiksi ja nahoiksi tai joiden elimistön tuotteita hän ei pistele poskeensa.

Onkin jo aika taivaitten näyttää mahtinsa. Mutta kai sitä ennen nuo neljäsluokkalaiset pitää rokottaa, että pääsevät kättelemään ylipormestaria?

(Opetustaulu, Lennart Segerstråle, Musta surma Suomessa 1350)

Rakastatko minua?

"Tiberiaanjärven rannalla kaksi miestä lämmittelee ja paistaa kalaa nuotion hiilloksella.

– Simon Johanneksen poika, rakastatko minua?
– Rakastan, Herra; sinä tiedät, että olet minulle rakas!" (Avatar)

Sehän menee niin, että vain epävarma kysyy. Tietävä ei kysy, ellei hänellä ole ketunhäntä kainalossa.

Jos Jeesus siis kysyy Simon Johanneksen pojalta, rakastaako tämä häntä, hän ei ole vakuuttunut joko omasta rakkaudestaan Simonia kohtaan tai Simonin rakkaudesta itseään kohtaan. Minua askarruttaa, kummin päin tuo asia tässä kysymysformaatissa menee.

Jos nainen siis kysyy mieheltä, rakastaako tämä häntä, niin arvelen naisen olevan epävarma enemmän omista tunteistaan miestä kohtaan kuin miehen tunteista itseään kohtaan.

Esittämällä tuon klassisen kysymyksen nainen heittää toiselle nyrkkeilyhanskat käteen. Hän tahtoo kuulla miehen puolustavan rakkautta, jota siis joko on tahikka ei ole; ja hän tahtoo lukea vastuksesta sen, rakastaako hän itse miestä. Jos mies sanoo, että tottakai hän rakastaa, se merkitsee, että tottakai nainen rakastaa miestä - sillä tärkeämpää on saada rakastaa kuin olla rakkauden kohde. Vain nymfomaani tyytyy olemaan rakkauksien kohteena, koska ei itse pysty rakastamaan, samoin donjuan. Ja narsisti.

Oikeastihan ei lisäksi ole mitään tunnistettavaa rakkautta, se on mielen harha jota runoilijat ruokkivat, ja halu saada kiinni rakkauden liepeestä ja tuntea itse tämä tunne on se, mikä ajaa ihmistä liikkeelle. Juuri siksihän näitä kysymyksiä kysytään, epävarmuudesta ja jotta rakkaus edes sanoilla saataisiin hitusen lihallisemmaksi ja uskottavammaksi asiaksi.

Till svenska dagens äran

När jag var en liten skolflicka, tittade jag med mina blåa stora ögon skoltavlan om negrer. Den var inte just den här tavlan, tror jag, men jag kommer ihåg , att det var mycket likadan som den här. (Om du klickar bildet, blir den större!)

Jag undrade, hur dessa människor kan vara utan kläderna, så att deras bröst och pimpan är klart bara - utan byxorna. Från geografiks bok tittade jag ordentligt också på negerns penis, som var ful. Ingen under, att vi tänkte, att dessa svarta människor är inte kloka. Vi tänkte, att vi var i lycklig situation, när vi inte var negrer i mörk Afrika. Vi tackade God om det, att vi var vita och bättre folk.



Den här tavlan har jag sett! Jag kommer ihåg klart denna katten med musen i munnet, och lilla söta kattpojkarna. Jag älskade kattorna, och ville gärna ha egen katt. Mina katternas namner har varit: Misu, Villi, Hupi I, Hupi II och Mökö. Hunden hade jag också, och han hette Masi, dog under bilen.



Jag tycker, att det var bara i fina familjen, som hade karbad i badrummet, ty alla hade inte ens wc-toalett. Men händerna tvättade och fötterna strykte vi också alltid! Vi kunde också niga och pocka, vår lärarinna Aino lärade dessa till oss.

*

Jag har skrivit dessa rader utan ordbrok och grammatik och önskar, att också ni skriver rohkeasti något på svenska, till dagens äran. Ni ska skriva också på finska, om ni vill. Kommer ni ihåg dessa skoltavlorna? Vad tänker ni om negrer? Och mina feler kan också repareras med rödpennan, om ni bara vill.

(Här årets 2007 svenska dagens essee.)

(Gamla skoltavlor)

Flora-paketti väärässä asennossa

Olipas kerran mies, joka suivaantui margariinipaketille. Tai ei hän margariinipaketille suivaantunut, vaan muijalle, joka sen siihen oli laittanut, pöydän kulmalle. Tai ei hän siitäkään suuttunut, että se siinä oli, pöydänkulmalla, vaan siitä, että paketti oli vinossa.

- Helvetti, huusi mies, ja otsasuoni pullistui. – Flora-paketti on väärässä asennossa. Etkö sää akka perkele ymmärrä, että sen kuuluu olla keskellä pöytää ja suarassa ettei kakarat sitä nuale!

Ja niin mies tempaisi muijaa pikkuisen olkapäästä, sen verran vaan, että se saatanan horoperse ymmärtäisi, millä tavalla margariinipurkin pöydällä kuuluu olla.
- Nyt otat ton purkin kätees, sanoi mies ja survoi rasiaa akkansa käteen, josta se luiskahti lattialle, josta taas koira sen sieppasi ja murisi pöydän alla hampaitaan välkytellen margariinia lipsutellen.

- Mitä sää siinä maassa makaat, ärjäisi mies ja potkaisi akan ylös. - Ylös kun mää sanon, saatana. Ja paa noi kakarat kuriin, jumalauta Pasi paskahousu, naama umpeen vai väännänkö kättä.

Ja mies väänsi, ihan vähän vaan, sen verran että kakara uskoi. - Ja nyt akka ne sapuskat pöytään sil aikaa kun mää käyn kusella. Ja kaljalla.

Meni sitten kuselle, mies, ja kaljalle, ja palatessaan havaitsi hiljaisuuden ja asunnon tyhjäksi. Jaahas, sitä on taas lähdetty vähän Espoon Turmakotiin. Mutta perkele, akkahan alkaa oppia. Margariinipurkki, se oli keskellä pöytää, ja suorassa. Mies hymähti. Aamulla palaavat. Voisi sitä akkaa vähän kehaista, horopersettä.

*

Suomessa kuolee vuosittain 20 - 30 ihmistä perheväkivallan uhrina, ja joka kuudes minuutti yksi nainen pahoinpidellään, ja joka päivä kaiken kaikkiaan 250 suomalaista naista joutuu fyysisen pahoinpitelyn uhriksi, ja syyksi riittää Flora-paketti väärässä asennossa keittiön pöydällä. (HS 4.11. 2009, s. A4)

Syyspäiväkirja 5. sivu

Kun luin Haavikko-nimistä miestä, tarvitsin usein pientä hopeista kirjanmerkkiä, joka on tyttären askartelema. Kaarevassa varressa heiluu, ikään kuin hirressä, itämainen turbaaniin kiedottu pää, naamio, johon on kiinnitetty viisi pientä valoa heijastavaa kidemäistä kiveä. Merkki kiinnitetään lukukohtaan koukusta, jossa pää killuu.

Usein otin lukiessani tuon merkin sormiini ja koskettelin sen rosoista pintaa ja kääntelin sitä, jotta saisin kivien valon väriheijasteet esiin. Välillä kiteet olivat sinisiä, välillä vihreitä tai keltaisia ja vanhan roosan värisiä. Sitten jatkoin taas lukemista ja fuskasin aika ajoin harppomalla Otava-kohtausten yli.

Niin miehinen oli tuo kirja, Mauno Saaren Haavikko-niminen mies. Niin keskittynyt kuvaamaan kirjapainotalojen miehisiä valtakiemuroita. Niin monta tuhannen taalan paikkaa hukattiin, niin kuin nyt vaikka Marja-Liisa Vartiokin, kaikkien miesten unelma ja Haavikon laskemattoman kiiman kohde. Jos nainen on miehen elämän rakkaus jota hän ikänsä kaipaa, niin olisi annettu enemmän! Tämä olisi ollut olennaista, elämän korkea kohta, kipukohta. Ja tytär Johanna, joka unohdettiin sinne komeroon jonne hän meni kuullessaan äitinsä kuolleen ja joka tuli kirjassa ulos vasta isona, haistattelemaan isää, joka kielsi hänet: ne geenit olivat Marja-Liisalta ja minulta, mutta ne selätettiin, käännettiin nurin ja parkittiin kuin ketun nahka.. Kunpa Johanna olisi elänyt ja kertonut tarinan. Banaalissa on totuus, ei vallankiemuroissa. Minusta tässä kohdassa oltiin veren maku suussa, lähellä runoilijaa ja avainta hänen kieleensä.

Ikään kuin miehestä ylipäänsä voisi kertoa elämäntarinan kuvaamalla hänen valtansa kiemurat ja nimeämällä hänen rakkauksiensa määrän, niiden alun ja lopun.

Ei se kirja huono ollut, mutta Saari hukkasi Haavikon elämän ja ehkä runoudenkin. Piirsi vain jonkinlaisen ulkokohtaisen kaaren tiettyjen tapahtumien väliin, sen kaaren jossa itsekin oli ollut mukana. Naisen pitäisi kirjoittaa Haavikosta. Mitähän Ritva Haavikolla olisi sanottavana? Tai sillä, joka näkee runoilijan autistisen elämän draaman kaaren ja osaa kytkeä tapahtumia toisiinsa, ottaa Johannan pois komerosta ja herättää Marja-Liisan henkiin ja katsoa Haavikon lapsuuteen ja pään ja sielun sisään.

Eivät kirjapainotalojen valtakiemurat ole runoudelle edes oleellisia, vaikka runoilija pelaisikin osakkeilla. Älköön niillä rasitettako runoilijan postuumia elämää. Tulee mieleen pikkukaupungin historiikki, jossa luetellaan kunnanvaltuustot, hallitukset ja kunnanjohtajat ja heidän vaalipelinsä ja vaihdoksensa.

*

Sain Runotalon Sarilta Tunnustuksen, joka liittyy aisteihin. Kiitän ja kumarran! Haasteessa pitää nimetä viisi aistia ja kertoa niistä. Huomaan kokevani tämän yllättävän vaikeaksi ja kuittaan tämän aistikuvauksen nyt tuolla yllä olevalla kirjanmerkkikuvauksella. Yhdistyisikö siinä tuntoaisti, näköaisti ja kuuloaisti, kun tuo hirressä roikkuva turbaanipää helisee liikkuessaan? Haju- ja makuaistini voisi liittää edellisen keskustelun loppuun, kun kuvaan Kuunkuiskeelle syömisiäni? Joka tapauksessa tärkein aisti minulle on näköaisti, ja ilman sitä en tahtoisi elää, olenhan lähes ilman puhetta, eli tavallaan minulta puuttuu jo tärkeä toiminto. Olen ajatellut opetella viittomakielen, mutta kuka puhuu sitä minun kanssani?

PS Kyllä tässä päreessä voi keskustella muustakin kuin kirjasta, jonka harva lie lukenut. Jos vaan joku keksii jotain jutustelua kanssani. Toivottavasti! Voisitte vaikka kertoa, mitä kirjaa luette parhaillaan tai minkä olette viimeksi lukeneet. Tulisiko tästä pieni kirjakeskustelu?

(Valokuvassa Marja-Liisa Vartio, Haavikon ensimmäinen puolis0)

Perusteltua väkivaltaa?

Quentin Tarantino tunnetaan elokuvista, joissa ihmisiin sattuu. Uusimmasta elokuvasta Kunniattomat paskiaiset on sanottu, että se sisältää perusteetonta väkivaltaa. En ole nähnyt elokuvaa enkä aio sitä katsoakaan, kuten en muitakaan Tarantinon väkivaltaelokuvia.

Minusta väkivalta on paitsi puistattavaa, myös pitkästyttävää, koska se on kuollutta tapahtumaa ja suurta typeryyttä. Vain jostakin kulmastaan kuolioon mennyt sielu voi minusta katsoa pahaa, sillä eikö sen pitäisi riittää, että sanotaan jonkun kuolleen kuristamalla tai ampumalla. Pitääkö sitä äksöniä katsoa itse? Kiinnostavaa sen sijaan voi olla pahuuden tai pahan ihmisen sielun tutkiminen.

Jäin siis pohdiskelemaan tuota käsitettä perusteeton väkivalta. Eikö sanamuoto viittaakin väkivallan hyväksymiseen, siihen että väkivalta on hyväksytty suure, siihen että sitä jopa kuuluu olla, jos sen vaan perustelee? Minusta tällainen sanojen käyttö on manipuloivaa.

Mitä siis olisi perusteltu väkivalta? Eikö pelkän väkivalta-sanan sisältö olekaan se, että kyseessä on voimankäyttö, jolla on tappava vaikutus ja jolla on aina uhrinsa ja jota ei tulisi edes ajatuksen tasolla hyväksyä jotain sotatilaa lukuunottamatta? Eikä sodassa muuten väkivaltaa harrasteta, siellä vain tapetaan vihollinen, yleensä luodilla, mikä on nopea äkkikuolema kuolemalle lavastetussa miljöössä. Tätä älköön kutsuttako väkivallaksi, niin kauan kuin ylläpidämme armeijoita ja sotia. Jos sitten sotamiljöissä kuitenkin ilmenee vaikkapa vihollisen kidutusta, kuten Yhdysvalloissa, se olisi tietenkin väkivaltaa.

Mutta että siis olisi perusteetonta ja perusteltua väkivaltaa? Tätä en nyt oivalla, kun jo lapsen tukkapöllykin on perustelematonta väkivaltaa, saati pikkusormella annettu luunappi ohimon seutuville. Tai vaimon ravistus tai sanallinen solvaaminen on väkivaltaa. Tai eläimen jättäminen yli kahdeksaksi tunniksi hoitajatta.

Kumpaa väkivaltaa on sitten se, että nainen menee kännisen iltansa päätteeksi juuri tapaamansa miehen luokse nukkumaan ja sitten aamulla herättyään miehen vierestä stringit kattolampussa meneekin poliisiaseman jonoon, jossa on rivi muitakin viikonloppuraiskattuja naisia odottamassa ovien avaamista? Maanantaisin on Ville Hahlin pro gradu -tutkimuksen mukaan suurimmat naisjonot, ja usein vielä samat naiset toistamiseen jonossa kysymässä, onko heidät raiskattu ja jos on niin mitä.

Eikös oikea raiskaus olisi se, että nainen temmataan takaapäin ja viedään metsään ennen kuin ehtii kissaa sanoa? Itse olen selvinnyt tällaisesta kiinnikäymisestä tappelemalla vastaan ja huutamalla kuin palosireeni, ja hakkaamalla miestä, että olisiko tuo sitten perusteltua väkivaltaa, jota minä harjoitin? Muuta esimerkkiä perustellusta väkivallankäytöstä en keksi, eli ellei Tarantinon elokuvassa ole tällaista heikomman harjoittamaa läpsimistä, syytös perusteettomasta väkivallasta lienee totta.

(Maalaus Gretchen Ryan)

* Kirjoituksen nimi vaihdettu klo 14.15

Kiltti ja tyhmä

Edellisen Saddam-keskustelun pahuuden sivujuonteena versoi heikko kiltteyden itu. Puhuin ekstrovertista rohkelikosta ja introvertistä kilttimyksestä, ja joku kyseenalaisti kuvioni, että noinko se on. - No kyllä se käytännössä noin menee, eikä ole edes kummoinenkaan yleistys.

Sisäänpäinkääntynyttä lasta pidetään kilttinä ja vähän tyhmänä, kun se ei uskalla puhua, ja rohkeaa taas pidetään jopa älykkäämpänä kuin tämä oikeasti on, koska se näkyy ja puhuu ja voi potkaista heikomman sivuun tieltään. Oikeastihan se kiltti ja hiljainen voi hautoa vaikka joukkomurhaa mielessään, niin kuin nähty on. Tyhmä ei vissiin osaisi laatia tarvittavaa strategiaa.

Opetussuunnitelmien visiot ja missiotkin ovat täynnä sisäänpäinkääntyneen lapsen ilmaisukyvyn ulosvetoa, jotta lapsesta kasvaisi ehjä ja rohkea persoona, joka pärjää yhteiskunnassa. Onko tämä välttämättä oikein tai edes tarpeen?

Itse olin niin hiljainen kouluun mennessäni, että salasin kaiken, jopa sen että osasin lukea, ja niinpä tavasin lukuvuorollani, kun arvelin sen kuuluvan asiaan. Ensimmäiseltä välitunnilta karkasin peloissani kotiin, mutta opettaja sai minut kiinni ulko-ovissa. Sisareni taas oli ulospäinsuuntaunut, mutta minua osaamattomampi ja tietomäärältään vähäisempi. Kuitenkin kautta lapsuuteni minua verrattiin siskoon ja tuupittiin eteenpäin, ota mallia siskosta, katso nyt miten sisko tekee. Kuitenkin se olin minä joka luin siskolle satuja ja katsoin kellosta ajan, kun tämä ei osannut. Minä olin viallinen, sisko ei. Ja kelpo ihmisiä meistä kummastakin tuli. Minua vaan jäi kaivelemaan se, ettei minua hyväksytty kilttinä ja hiljaisena, siis omimpana itsenäni.

Minusta kiltteys ja hiljaisuus on nimittäin persoonallisuudenpiirre, joka tulee kenties älykkyyden sivutuotteena.Tällä en nyt tarkoita sitä, että olisin erikoisen älykäs, pikemmin ehkä pohdiskelevainen ja älyä käyttävä. Esimerkiksi BB-talon Esa, Mensan puheenjohtaja, on hyvin kiltti muita kohtaan ja hyvin hiljainen. En usko että hän löisi takaisin, jos häntä lyötäisiin. Hän vetäytyisi pois piiristä. Ja Giuseppe Tornatoren juuri nähdyssä elokuvassakin Tuntematon nainen entinen huora kouluttaa pientä tyttöä kovaksi pärjääjäksi väkivaltaisin tuuppimismenetelmin, niin että tyttö on lopulta verillä. Viesti on se, että ihminen ei pärjää maailmassa ilman rohkeaa kovuutta. Minua nämä kaikki rohkeuteen kasvattamiset ja usuttamiset tympivät tavattomasti.

Olenkin sitä mieltä, että kilttejä ja hiljaisia ei tule vetää kuorestaan, koska ei ole mitään kuorta. Rohkeus sen sijaan se kuori onkin, sillä ihmisen perustila ei ole syöksyä estoitta tapahtumiin mukaan, vaan varoa ja vetäytyä - näin tekevät kaikki muutkin luodut, nisäkkäät ja nisättömät, joissa henkeä on. Miksi siis kodeissa ja kouluissakin lapsista tehdään väkisin ulospäinsuuntautuneita ja jopa röyhkeitä pärjääjiä, ja introvertteja hiljaisia painetaan selkeästi alas ja tuhotaan heidän persoonallisuuttaan koettamalla vaihtaa heidän omin omansa ulkokohtaiseen rohkeuden kuoreen?

(Maalaus Hugo Simberg)

Katson Saddamin pään yli

- Elokuva on paikoin raaka ja väkivaltainen, joten se ei sovi alle viisitoistavuotiaille, sanoo kuuluttaja juuri ykkösellä, jossa on alkamassa Saddamin nousu ja tuho -elokuvan ensimmäinen osa.

Miksi tuo kuuluttajan lause nyt jää soimaan korviini? Tarkoittaako se sitä, että raakuus ja väkivalta sopii yli viisitoistavuotialle? Minusta kuuluttaja puhuu sopimattomia. Hänen olisi pitänyt muodostaa lause toisin, sillä tuollainen selittävä sivulausekytkentä hyväksyy väkivallan hiljaisesti osaksi ihmiskunnan elämää. Kuuluttajan olisi pitänyt sanoa, että elokuva on raaka ja väkivaltainen, mutta raakuuksia sietävät poliittis-uskonnollisesta historiasta kiinnostuneet ja kynsiään pureskelemattomat yli viisitoistavuotiaat voivat kyetessään katsoa sen.

En minä tahdo katsoa väkivaltaa, sillä voin pahoin jo siitä, kun kalastajat tappavat tuuralla kuutteja ja niiden emoja jäälle uutisfilmeissä, ja kuulen kuinka kuutit vinkuvat ja huutavat henkensä hädässä apua ihmiskäden alla. Ja kuitenkin tahdon katsoa, miten Saddamista tuli Saddam, mitä kauheuksia hän on tehnyt ja mikä arabimaailma oikein on, mistä sikiää se kiihko, joka filmien ja elokuvien muslimimiesten silmissä välkkyy. Onko se kiilto lisättyä vai onko se oikeasti heidän silmissään?

Nyt juuri näytetään, miten kymmenen suusta sidottua miestä teloitetaan Saddamin käskystä muurin viereen, niin että veri roiskahtaa muurille ja vaitonaiset miehet putoavat polvilleen. Ja joukkoteloituksen päälle Saddam ampuu parhaan ystävänsä otsaan reiän. - Rakastin häntä kuin veljeä, sanoo Saddam surevalle leskelle ja lapselle, katsoo leskeä kiinteästi silmiin. - Tunnen syvällä sisälläni, että hän olisi ymmärtänyt ja tehnyt minun sijassani samoin. - Hän uskoi sinuun, sanoo sureva leski, ja niin uskon minäkin. Kaikki Irakin hyväksi.

Ja miksi minäkin olen niin kiltti, että ajattelen kaikesta hyvää, sinisilmäisesti, kun maailma on pelkkää pahuutta. Mitä kovempi ja ilkeämpi ja rivompi suustaan on, sen paremmin pärjää, sitä enemmän ihailua saa. Kilteille nauretaan, hyvään uskovaa pidetään naivina, romantiikkaa ja rakkautta höpötyksenä. Introverttius ja itsenäisyys kitketään lapsesta pois ja tilalle muokataan ekstrovertti rohkelikko, joka pärjää puhumalla ja potkimalla.

Tällaisia hieman sekavia ajatuksia tässä Saddamia katsellessa, toisella silmällä. Eikä se Saddamista johdu, että minäkin olen tämänpäiväisten lehtien ohella huolissani siitä, että jokuset koulut leimautuvat maahanmuuttajakouluiksi. En ihmettele, että vanhemmat haluavat lapsensa pois niiltä luokilta, joissa maahanmuuttajia on jo lähes puolet, 40 prosenttia. On päivänselvää, että opetuksen laatu ja taso laskee radikaalisti, jos kaikki ovat samassa ryhmässä esimerkiksi äidinkielen tunneilla. Jos minä olisin vielä koulussa ja luokassa olisi maahanmuuttajia, tahtoisin katsoa äidinkielen tunnillani tämän Saddam-filmin kaikkien kanssa yhdessä ja antaa nuorten keskustella asiasta vapaasti. Siis maahanmuuttajien ja pikkukaupunkilaisnuorten. Eniten tahtoisin heidän puhuvan ajatuksiaan väkivallasta.

(Valokuva Hugo Simberg, omakuva)

Moraalin synty

Kysymys: "Minä vaan sitä mietin että eikö ihmisille voi opettaa moraalia ilman jotain paimentolaismytologiaa? Jossa herra ottaa ja antaa ja vetää välillä nenästä?
Perkeleen Pinokkio!

Ai niin, mites tämä liittyy kauniiseen harmaaseen hirsimökkiin? En minä tiedä."


Miten minusta tuntuu, että moraali alkoi itää minussa satujen kautta? Niissä hyvä voitti aina pahan, köyhä rikkaan, mökinpoika sai kuninkaantyttären ja puoli valtakuntaa. Noidat kukistuivat, lohikäärmeiden kaulat katkottiin ja vetehiset, hiidet, pirut ja peikot ajettiin takaisin valtakuntiinsa. Kalastajan eukko sai opetuksen, että rajat ne on pyynnöilläkin. Kun liikaa haluaa, menettää kaiken, sanoi meressä piileskellyt kuningaskala ja leiskautti eukon palatsin yhdellä pyrstönheilautuksella takaisin harmaaksi tönöksi.

Näin sai alkunsa usko oikean voittoon, hyvän kaikkivoipaisuuteen, usko ihmisyyteen, ja siihen että viel uusi päivä kaiken muuttaa voi, jos suruja on suurin osa elon muruista.

Ja voisiko muuten jopa ajatella niin, että jos korkeamoraalisilla ihmisillä on runsas lapsuuden satutausta, niin moralisteilla taas ei tätä satutaustaa olisi, vaan heidän asenteensa olisivat tulosta jälkeenpäin opetelluista moraalisäädöksistä? Näin moralisti ei näkisi kotoperäisen venekansalaisen ahdinkoa, vaan tuomitsisi hänet holtittomasta elämäntavasta ja yrityksen puutteesta. Moralisti ei näkisi huoran itseensä kohdistuvaa ankeaa vihaa, vaan tuomitsisi hänet haureudesta ja irstailusta ja miesten vikittelystä ja helpoista välistävedoista.

Olisiko se peräti siis niin, että moraalia on mahdoton oppia millään kurssilla tai mistään teoksesta minkään pohdiskelun tuloksena aikuisena, vaan moraali opittaisiin jo lapsena? Olenkin tykönäni päättynyt lopputulemaan, että jollei lapsena tapahdu moraalin kasvamista, sitä ei juurikaan tapahdu myöhemmin, tai ainakin sitä on myöhemmin vaikea paikata, sillä eikö moraali ole osa persoonallisuutta?

Ylläoleva linkattu kysyjä viittaa nähdäkseni pyhiin kirjoihin moraalin opettajana. Minäkin kallistun Pinokkio-teoriaan. Pyhät kirjat vetävät ihmispoloa nenästä, niin että se voi hyvinkin jäädä hirsien rakoon, jos menee liian lähelle hirsiseinää.

Toisaalta miettii sitten kuitenkin sitäkin, että ilman kristinuskoa olisimme kenties pakanoita vailla moraalia. Toisaalta sitten taas miettii sitä, että jokin itäinen pyhä kirja itsessään on moraaliton opus ihmisarvon polkemisineen. Vaikeaa! Mutta kyllä minä väittäisin, että pyhät kirjat olisivat kokoelma ulkokohtaisia moraalisäädöksiä, kun taas sadut ovat sisäsyntyisiä moraalin alkulähteitä. Ja mistä muualta moraalia voi oppia, on minulle arvoitus.

(Valokuva Iines 17.10.2009)

Syyspäiväkirja 3. sivu

Tämänvuotisessa Big Brother -tositelevisio-ohjelmassa oli hiljakkoin kiintoisa tapahtuma, joka edustaa pienoiskoossa muuatta hyvin tyypillistä real lifen tapahtumaa. Nimittäin kun liitossa tai vakituisessa suhteessa oleva mies avaa housujensa vetoketjun vieraalle naiselle, jotakuta pitää rangaista tässä kolmiodraamassa. Syyllinen on monen mielestä vieras nainen, etenkin jos hänellä on tatuointeja ja punainen tukka.

BB:ssa on muuan Sami, tähtisilmä, joka on pitänyt kullannuppunaan kaunista Kätliniä koko ohjelman ajan. Kun ohjelmaan tuli uusi nainen, kokonaan tatuoitu isorintainen pörröpää Justiina, Sami hyppäsi melko pian Justiinan kanssa kanssa yhteiseen kylpyyn ja pani häntä täkin alla myöhemmin illalla. Kätlin tietenkin pahoitti mielensä.

Talon asukkaat tuomitsivat Justiinan seläntakaiskeskusteluissaan, ja nimesivät hänet häätöäänestykseen. Katsojat äänestivät Justiinan sitten yksimielisesti ulos ohjelmasta. En kuullut kenenkään sanovan mitään pahaa Samista. Vain Justiinaa haukuttiin, että hän söi toisen kuormasta.

Noinko se siis edelleen on: miestä vietellään ja viedään, mutta nainen on syyllinen sekä siihen että mies menee ja pettää (pihtarille oikein), tai siihen että hän pokaa miehen (viettelee, halpa huora). Mies olisi ikään kuin tahdoton riepunukke, jonka kuuluu vain panna sitä, joka on tyrkyin.

Tämä sinänsä huono televisio-ohjelma (sivuhuom. ei sis. sarkasmia: katson paljon huonoja ohjelmia, kuten luen paljon myös huonoja kirjoja) on suosittu ja laajalevikkinen katsojakunnaltaan, joten sen voinee sanoa heijastelevan melko yksyhteen kansan eli suuren yleisön eli meidän kaikkien moraali- ja arvokäsityksiämme - turha tässä nyt kenenkään pestä omia käsiään. Ohjelmalla on katsojia professoritasolta kansan syviin riveihin. Itse katson kympin lähetyksiä kerran pari viikossa samalla kun luen teidän blogejanne, mutta rehellisyyden nimissä sanottakoon, että tämä Justiinan tuomitseminen psykososiologisena ilmiönä herätti minut ruususen unestani. Luulin, ettei tällaista naisen syyllistämistä enää tapahtuisi.

Jos palkka-tasa-arvosta puuttuu vielä hitunen, seksuaalinen tasa-arvo näyttäisi puuttuvan siis täydellisesti. Nainen joka panee varattua, tuomitaan tai on huora, ja mies joka panee sivuun, ei saa pienintäkään tahraa maineeseensa. Ohjelma avasi silmäni näkemään, että nuoriso on vielä ummehtuneempaa asenteiltaan kuin heidän vanhempansa tai oma hippisukupolveni. Kannattaa siis katsoa BB:a. Se on opettavainen ohjelma, kävisi minusta opetusohjelmaksi koulutelevisioon. Sen pohjalta syntyisi taatusti antoisia debatteja ja opetuskeskusteluja, paremmin kuin minkään eettisen oppaan pohjalta.

PS Jos katson ja luen roskaa, luen kai myös hyvää. Sain juuri tekstiviestin puhelimeeni: Saapunut varaus: Haavikko-niminen mies, noutopaikka Pikkukaupungin pääkirjasto. Hellurei, tänään en katso BB:a, vaan arvattavasti luen Haavikko-nimisen miehen tarinaa. Eikös ihmisen ole hyvä olla monipuolinen ja vain sopivasti kyltyrelli?

On muuten hienot syyssäät. Aamuisin maat ja puut huurteessa, päivällä kirkas aurinko ja ilma niin raikasta, että hengittäminen sattuu. Tein tänään monen kilometrin sauvalenkin ja kiitin yläilmaisia olemassaolostani. Joku meidät tänne on heittänyt, emme me mitään alkulimaa ole?