Toleranssista ja Judith Harrisista

Ohiolainen palomies on pidätetty toimestaan palokunnan soittokulkueesta hänen nyökättyään tuoreen presidentin suuntaan Barack Obaman viimeviikkoisen virkaanastujaisjuhlan aikana Washingtonissa (IS 29.1.). Soittokulkueen jäseniä oli kielletty millään tavoin elehtimästä kulkueen aikana. Rangaistuksena nyökkäyksestä ja hymystä on puolen vuoden viraltapano.

Mitä jos meilläkin olisi amerikkalainen nollatoleranssi, kun yhteisölle selvitettyjä pelisääntöjä rikotaan? Näin ollen kalapuikkopoika olisi nopeasti vastannut jo ensimmäisestä teostaan ihan itse (koulun ilmastointiputkeen paskominen), niin että toista (ilotulitteen räjäytys koulun sisätiloissa) ei olisi tullut, puhumattakaan kolmannesta (kalapuikot lattialla ja rähinä koulussa) tai neljännestä (aseella uhkaaminen ja koulun evakuointi eilen Vantaalla).

Viimeisessä tapauksessahan ase oli aidon Beretta-pistoolin näköinen ja kokoinen asesytkäri, jolla poika uhkasi oppilaita. Poliisin mukaan viiden metrin päästä ei voi erottaa, onko ase oikea.

Mutta - miten toteuttaa nollatoleranssia kolmetoistavuotiaan kalapuikkopojan kohdalla?

Jos ajatellaan vielä vaikkapa edellisessä pitkässä keskustelussa esille noussutta Judith Harrisin kasvatustieteellistä näkemystä siitä, että vanhemmat eivät millään tavoin vaikuta lapsen kehitykseen, vaan lapsesta kasvaa samanlainen, vaikka lapsi kasvatettaisiin kodin ulkopuolella, niin mitä on tehtävissä? Jos lapsi ottaa vaikutteita vain vertaisilta, jotka kasvattavat häntä, niin kuin Harris sanoo, niin mitä hyötyä on mistään kasvatuksesta?

Jos se menee niin, että vertainen kasvattaa vertaista, eli lapsi lasta, niin eikö vertaisilla ole myös vastuu, itsellään? Näin ollen vanhemmat ovat todellakin aina vapaita kaikesta vastuusta lastensa käytökseen, heillä ei voi olla osaa eikä arpaa lasten ahdistukseen eikä pahaan oloon, sillä jos he eivät vaikuta lapseen hyvässä, eivät toki pahassakaan. Herää vain kysymys: mistä se lasten paha olo sitten oikein tulee, jos kotiolot eivät vaikuta lapseen?

Tulisiko siis antaa tilaa kalapuikkopojalle, ymmärtää ilmastointiputkeen paskominen ja rakettien räjäyttely - eiväthän ne nyt ketään vahingoittaneet, ja olisiko tullut vaan antaa se neljäs kalapuikko, vaikka muut eivät saaneet - kalapuikkopojalla nyt vain oli jostain syystä tarve joko syödä enemmän tai tahtoa muita enemmän - so what, anti mennä, jos loppuvat kesken, niin sitten sanotaan "ei oo" muille. Ja olisiko oppilaitten ja opettajien pitänyt mennä tarkistamaan kalapuikkopojan aseen oikeellisuus läheltä eikä kutsua poliisia, sillä eihän nyt kukaan koulussa ketään ammu?

Palatakseni vielä videoleikkeen ohiolaiseen palomieheen - minusta hänen tapauksensa johti juuri siihen, mihin näen Judith Harrisin kasvatusnäkemyksen johtavan: yksilön vastuun korostamiseen ja yksilölliseen seurausten kantamiseen, sillä kukaan muuhan ei voi olla tämän uuden kasvatuskäsityksen mukaan vastuussa ihmisen teoista kuin tekijä itse, ei vanhemmat, ei yhteiskunta. Tämähän on selkeää! Paitsi että oma ajatusmaailmani on aivan sekaisin Harrisin näkemysten edessä.

Mikkos-hikka

Minua huvittaa tämä Nina Mikkos -kohu suuresti.

Naisessahan on potkua kuin pienessä kylässä. Harvoin on nähty asiaan paneutuvampaa naista kuin Mikkonen. Viime sunnuntain Arto Nybergissä Mikkonen hiljensi jopa Nybergin itsensä. Tuolla apinanraivolla pannaan asioihin vauhtia, ja se on hyvä se.

Naisellahan on sitä paitsi aivot, omat aivot. Ensin luulin, että kampaajamestari mestaroi miehensä ajatteluelimillä, mutta ei se niin ole. Tarvitaan myös omaa aivokuoren alaista energiavirtaa, jotta pystytään saattaamaan asioista huolestuneet tahot nikottelukuilun partaalle. Hikka onkin nyt valtaisa ja kuuluu kaikkialta.

Nyt valistuneet kansalaiset tuomitsevat tämän median kirkkaimman tähden, jonka esiintymistä mieluusti katselisi enemmänkin, niin alkuvoimaista se on. Ollapa moista hengen paloa muillakin lasten puolesta puhujilla, vanhemmilla, päiväkodin opettajilla, opettajilla, poliitikoilla. On selvää, että Mikkonen puhuu sydämellään ja uskoo asiaansa, mikä on äärimmäisen harvinaista yhteiskunnallisten päättäjien keskuudessa. Päättäjät kun puhuvat leipääntyneen hillitysti motiivinaan usein vain oman selustan ja jatkokauden varmistaminen.

Mikä Mikkosen sanomassa sitten on väärää? No, natsipuheet ja fasismiin vertaaminen hätkäyttävät, mutta voisiko tätä kieltämättä provosoivaa retoriikkaa tutkia tosipohjalta, edes ajatusleikkinä? Mitkä ovat ne päiväkotikasvatuksen ominaispiirteet eli haitat, joihin Mikkonen kenties viittaa? Eduthan jo tiedämme, ja ne on meille tutkimusten voimin kerrottu: lapsesta tulee sosiaalinen, ystävällinen, toiset huomioonottava, pärjäävä.

Murkkuikäisten opettajana evp. kysyisin vain, että minne nuo iloiset ja kohteliaat toisten huomioonottajat oikein menivät, kun eivät ne meille tulleet. Meillä oli paljon päiväkodista tulleita levottomia ja ahdistuneita lapsukaisia.

Miksi nyt pitää siis tapella siitä, kummasta tulee sosiaalisempia ihmisiä, kotona varhaisvuotensa viettäneistä tai päiväkodissa kävelemään oppineista? Olennaisinta on kai muistaa, että suomalaislapsi voi kaikilla mittareilla mitattuna todella huonosti, on hyvin varhain - liian varhain - itsenäistyvä ja maailman itsemurhahakuisin Kazakstanin jälkeen, tyttöjen osalta. Ja eiköhän lapsia läpsitä ja vähätellä yhtä lailla iltaisin kotona, olivat he sitten päivät hoitopaikassa tai kotonaan.

Meillä ylpeillään siitä, kun lapsi pärjää seitsenvuotiaana ypöyksin, päiväkodin sosiaalistamana, kun muualla maailmassa sitä pidetään heitteillejättönä. Oikeastaan en ihmettele yhtään, että Mikkonen teilataan provosoivan sanankäyttönsä takia. Onhan se hyvä syy. Ja kun sillä on vielä se typerä Timo Tee Aa miehenä, majurin kapiainen, niin tietäähän kampaajamestarin puheet.

Jos nyt käynnistynyt keskustelu johtaa lapsen varhaisolojen tutkimiseen ja päivänvaloon saattamiseen, niin sehän on siunaus lapselle. Ei saisi siis unohtaa, kuka tässä nyt vellovassa keskustelussa on tärkein.

(Vanha suomalainen nukenpää Googlen kuvahausta, alkuperäinen lähde.)

Ihmisen luokittelusta

Edellisen päreen keskustelussa muuan kommentoija sanoo näin:

Minusta on aina ollut vastenmielistä jakaa ihmiset kahtia henkisiin ja materialisteihin: jos on yhtä, ei voi olla toista. Jako humanisteihin ja luonnontieteilijöihin on minusta niin keinotekoista sisällöllisesti, ja se on sivistyksen puutteen merkki, jos ei osaa toisia tiedealoja arvostaa.

Itsekin olen kummastellut tapaa luokitella ihmisiä ja asioita omiin lokeroihinsa, kiinnittää päälle nimilappu, ja operoida sitten kokonaisuuksia sillä oletuksella, että lokeroidut ihmiset ja asiat pysyvät pilttuissaan ja näin saadaan hallittuja kokonaisuuksia kontrollin alle ja asia voidaan kuitata.

Tuo että ihminen olisi vain yhtä olematta toista, on kestämätön ajatusmalli ja johtaa ahtaisiin asenteisiin ja samalla virheisiin. Ei se siis niin mene, että joku on henkinen eteerikko ja joku piinkova materialisti. Tai että se joka on kommunisti, ei koskaan ajattelisi yhtään porvarillista ajatusta, tai porvari ei koskaan tuntisi sosiaalista mieltä tai jopa sosialistista ajatusta omakseen.

Olen itse hyvä esimerkki ihmisestä, joka on sekä materialisti että henkinen ihminen, ja sanon tämän rintaäänellä. Arvostan hyvää tavaraa, turvallisuutta, hyvää ruokaa, viinin iloja, mutta olen samalla esteetikko ja nautin kauniista kodista, kauniista vanhoista huonekaluista ja esineistä. En voisi elää ilman eri taiteenlajeja, rakastan kuva- ja sanataidetta, musiikkia, kaikkea esittävää taidetta ja olen siis nautiskelija sekä materian että hengen alueilla, mutta samalla en ole ahne enkä kerää tavaraa rikastuakseni tai niiden käyvästä arvosta, en omista osakkeita, en käy kauppaa enkä viihdy siellä, missä kauppiaat istuvat. Voin saada lähes orgasmin ruostuneesta vanhasta rautaesineestä tai hirrenpalasta, mutta suurinkin timantti tai korkein sijoitustuotto jättää minut kylmäksi. - Kuitenkin tarvitsen rahaa, mieluiten paljon voidakseni nauttia kaikesta kauniista, vaikka ilman rahaakin maailmassa ja etenkin luonnossa on katsottavaa ja aistittavaa, jopa enemmän kuin rahalla ostettaessa. Näin ristiriitainen voi siis ihminen olla.

Toinen esimerkki, lyhyesti. Entinen mieheni oli tiukka porvari oikealta laidalta, kun tämä radikaali hippityttö hänet kohtasi ja vietteli sosiaalisen ajattelun reunalle. Lopulta mies oli siellä taistolaisuuden ja sosialismin montussa enemmän kuin minä, ja on edelleen poterossaan, vaikka muut taisivat jo mennä menojaan, ja minäkin nousin reunalle ihmettelemään, että miksi helkutissa en voisi ostaa omaa autoa ja asuntoa ja merkkivaatteita, jos haluan. Ne merkkivaatteet tosin jäivät, sillä minulla ei yksinkertaisesti koskaan ollut niihin varaa eikä kyllä haluakaan.

Olen alkanut epäillä myös jakoa humanisteihin ja luonnontieteilijöihin, vaikka olen täysverinen humanisti synnyltäni ja koulutusvalinnaltani. Minut erotti luonnontieteistä jo hyvin varhain Pikkukaupungin lukio, ja vain se.

Lukiossa nimittäin sanottiin, että luonnontieteitä ei voi lukea, ellei ole hyvä matematiikassa, ja minä en ollut. Samaten lääkärinä ei pärjää, ellei ole kiitettävä matemaattinen nero. Olen vakuuttunut siitä, että humanistishenkisistä ihmisistä tulisi hyviä ja humaaneja lääkäreitä, jotka näkisivät potilaassa ihmisen ja tuntisivat sairaan tai vanhan ihmisen tuskat omassakin sielussaan.

Olin siis matematiikanopettajani pahin painajainen, sain ehtoja ja nelkkuja niin että ropisi ja istuin kesät ehtolaiskursseilla päästäkseni luokaltani. Kuitenkin - olen nyt vanhemmiten kiinnostuttuani luonnosta oikeastaan enemmän kuin mistään muusta harmitellut, että olen tavallaan jo nuorena jättänyt koko luonnon muille, osaavammille, tämän ihmisten jaottelun ansiosta, ja olen vieraantunut luonnontieteistä. Huonous matematiikassa aiheutti sen, etten viitsinyt opiskella esimerkiksi biologiaa tarpeeksi hyvin, enkä tunne tarpeeksi kasvi- ja eläinmaailmaa. Katson televisiosta nykyään aina luonto-ohjelmat, ja ne päihittävät kaiken muun samanaikaisen ohjelmatarjonnan.

Minulla on siis luontainen kiinnostus luontoon, mutta en tiennyt sitä ennen kuin vanhemmiten. Nyt ei mikään anna samanlaisia flow-elämyksiä kuin luonnon pienten ihmeiden tarkkailu ja kuvaaminen metsissä ja niityillä, ja tämä uuden maailman löytäminen on oikeastaan suuri ihme minulle humanistille, joka ei osaa matematiikkaa. Kun katson metsässä objektiivin läpi käkeä, huomaan, että käy se humanistiltakin vallan hyvin.

(Maalaus Salvador Dali)

Kauhuromantiikkaa

Miten ohutnahkainen olenkaan. En vain pääse eroon korpista, joka tavan takaa riekkuu kirjoittamistani, välillä vaiti, olkani takaa, mutta kaiken aikaa hengissä.

Kun anonyymi sanoo upean, pitkän ja hauskan keskustelun päätteeksi, että hyvä että löydät seksuaalisesti itsesi iines, vaan olisiko tällä kuitenkin tekemistä äänihuuliesi tilaan?, niin tämä sielun typeryys lysäyttää koko keskustelun ja kaiken hauskuuden kasaan ja lopulta muistan keskustelusta vain tämän latistavan kommentin, jota en oikeastaan edes ymmärrä, niin epämääräinen pronominin viittaussuhde siinä on. Haluaako anonyymi sanoa, että seksuaalisuuden löytäminen on vienyt puhekykyni tai että seksuaalisuuteni on ollut kateissa, mikä on tuhonnut puhekykyni, eli sairauteni olisi siis psykosomaattista?

"Kerran, kun ma raukeasti tutkin keskiyöhön asti
kirjaa, jossa polvet menneet seuloo salatietojaan,
kuului koputusta jostain, havahtuin ja päätä nostain
mietin, liekö kammioistain ääni moinen tullutkaan.
Ulkona kai seisoo joku oveani kolkuttain,
myöhä vieras on se vain.

Ensinnäkään, seksuaalisuuteni ei ole koskaan ollut kateissa, vaan olen aina iloiten yhtynyt rakkaitteni kanssa. Jopa muutaman kerran vähemmän rakkaankin, joko antamisen ilosta tai omasta himosta.

Toisekseen, se, että asuu yksin, merkitsee toki puutetta, mutta ei nykyaikana enää patoumaa, niin kuin kaikki tiedämme, ellemme hurskastellen piilota käsiämme selän taakse. Ei seksuaalisuus siis yksinäisiltä kateissa ole, vaan sitä voi ehkä yksin elää jopa tasapainoisempaa elämää kuin liitossa, jossa turhaan odottaa kumppanin huomiota ja pahoittaa mielensä, kun tarpeet ovat erilaiset.

Kolmanneksi - olen juuri menossa aivojen magneettikuvaukseen, kontrollikuvaukseen, jossa seurataan aivojen fyysisiä muutoksia, jotka ovat todellisia. Näitä kuvauksia ei tehdä, jos on pienikin epäily psykosomaattisesta sairaudesta, vaan todennetuissa neurologisissa, siis fyysisissä sairauksissa, niin kalliita kuvat ovat yhteiskunnalle. Sairauteni on siis fyysinen, jokin pienenpieni fyysinen mekanismi aivoissa on sortunut eikä välitä puhumisen käskyä oikein.

Olen tuhannesti toivonut, että minulla olisi "päässä vikaa", että sairauteni olisi psyykkisperäistä, mutta tätä vapauttavaa armahdusta en ole saanut yhdeltäkään lääkäriltä, vaan ehdottoman päänpudistuksen ja kiellon. Sairaus tunnetaan jo riittävän hyvin, jotta sen alkuperä voidaan osoittaa neurologiseksi eli aivoissa tapahtuneen muutoksen aiheuttamaksi. Ennenhän toki puhekykynsä menettäneitä pidetttiin hulluina tai hysteerisinä, mutta toivoa sopii, että faktatietous nykyään jo otettaisiin huomioon.

Kahistessa uutimien, talven viiman tuutimien
jouduin valtaan hurjan kammon, kuin en ennen milloinkaan.
Vihdoin sentään pois sen hääsin, tunteitteni herraks pääsin,
kun ma kauan hoin ja sääsin: kohta siitä selvän saan
ulkona kai seisoo joku oveani kolkuttain,
myöhä vieras on se vain."

Niin että anonyymi, hyvää päivänjatkoa vaan sinne jonnekin, missä taivaan ja maan välinen rako taitaa olla ahdistavan kapea. Pystytkö mitenkään tunnistamaan sitä ajatusta, että joku voi menettää sanojesi vuoksi omat sanansa, ei pysty kirjoittamaan. Minusta vihjaaminen toisen sairauteen on jotain niin pahaa, etten osaa sanoiksi pukea. Ja kun samaan aikaan pelkää sitä magneettikuvausta, niin että on muutenkin herkässä tilassa. Eikö täällä netissä voisi kukin omalta osaltaan yrittää vaikuttaa mieluummin siihen, että sanoo toiselle hyviä sanoja, ajaa ihmisyyden kannalta tärkeitä asioita, levittää hyvää oloa eteenpäin kuin että kalvaa sanoillaan kuoppaa toisten alle?

"Valhetta sun kieles valaa! Lähde, ikiyöhös palaa
sinne väisty, missä myrsky yhä kiitää raivoaan!
Nokkas sydämeeni hamaan iskit, henkeni löit lamaan,
silmäs tuskaan yhteen, samaan naulitsee mun taiallaan!
Häivy, ettei yksikään sulka käynnistäs jää kertomaan!"
Korppi huus: "Ei milloinkaan."

Kuitenkin - korpit ovat vain yön lintuja, ja onneksi kirjoitushaluni palautui iloisesta tapahtumasta: muuan nuori filippiiniläistyttö maailman toiselta laidalta valitsi kuvablogini lukulistalleen. Juuri minun kuvani satojentuhansien kuvablogien joukosta. En osaa sanoin kuvata, miten merkitsevää tämä on. Joku ymmärtää sitä, mitä haluan ilmentää, eikä valitse blogiani vain tuttuuden perusteella. Se on suurta. Juuri tähän ymmärretyksi tulemiseen kai pohjaa se, että bloggaajat hakevat hyväksyntää sanoilleen ja kuvilleen.

(Kuva ja säkeistöt Edgar Allan Poen Korppi-runosta, suom. Niilo Idman)

Tutkimus: Rikas rakastelee parhaiten

Rikkaiden miesten naiset saavat eniten orgasmeja, sanoo tuore tutkimus, jonka uutisen muuan ystävällinen bloggaaja lähetti sähköpostiini.

Ensimmäinen ajatus kuultuani tämän väitteen on tietenkin se, että rikkailla naisilla on varaa hoitaa itseään köyhempiä kanssasisariaan enemmän ja pukeutua kauniisti, mikä nostaa miehen lemmen korkealle, naista palkitsevalla tavalla. Lisäksi hoidatettu ja rentoutunut rikas vaimo on altis rakkauden nautinnolle, kun ei ole huolta maallisista murheista.

Syvemmin asiaa mietittyäni huomasin, että tuollainen teoria sortaa naisten älykkyyttä ja seksuaalisesti tasa-arvoista asemaa, ja siis perimmältään kykyä orgasmiin.

Eihän naiselle, siis ihmiselle, nyt pelkällä rahalla ja luksuksella toki orgasmia tuoteta, ei se niin mene. Täytyy olla siis jokin muu selittävä tekijä, joka liittyy kuvioon. Syyn täytyy löytyä tutkimalla varakasta miestä. Mitkä ominaisuudet johtavat miehen varallisuuteen? Voisiko kyse ollakin näistä ominaisuuksista, eikä yksin rahan voimasta?

Nyt tehty tutkimus oli yksi suurimmista elintapaselvityksistä milloinkaan, ja siitä vastannut Newcastlen yliopiston tutkija sanoo, että rikkaiden miesten naisten orgasmiherkkyys on seurausta "evolutiivisesta sopeutumisesta", jonka myötä naiset ovat alkaneet suosia laadukkaiksi arvioimiaan miehiä.

Mietin, haistaako naaras tosiaan kykenevän uroon jo kaukaa, ja olisiko se siis niin, että samat ominaisuudet, jotka siivittävät miestä taloudelliseen vaurauteen, siivittävät hänen miehuuttaan, tapaansa harjoittaa seksiä ja rakkauden taitojaan. Naiset ovat aina rakastaneet rohkeita merirosvoja - niin minäkin - ja naisen unelmana on fyysisesti voimakas mies joka tulee ja ottaa, sekä naisen että ilmeisesti myös rahan.

Olisiko rikkailla miehillä on siis kyky käytellä rakkauden elintään taitavasti, oli se iso tai pieni? Tarvitaanko samaa tiettyä röyhkeyttä makuuhuoneessa kuin bisneksessäkin? Vie sinä, minä vikisen, alla, tai päällä, miten herra vaan haluaa. Onko se lopulta niin, että nainen rakastaa määrätietoisuutta miehessä? Ja perimmäinen kysymys - haluaako nainen olla kuitenkin heikompi astia, alistuva, avautuva kukka, se joka antautuu voimakkaammalle? Eikö juuri se ole naiseutta eikä mikään muu?

(Maalaus Georges Seurat)

Huom! Muokattu uusiksi klo 20.03

Talvipäiväkirja 7. sivu

Aamulla heräsin jo kuudelta. Mentiin siten alakertaan, von Kusti ja minä. Panin kahvin valumaan ja nostin pöytään Gefilukset ja kahvikupin, ohuen valkoisen korkean mukin. Kahvin pitää olla mahdollisimman ohutreunaisessa kupissa, mieluiten valkoisessa, jotta kahvin herkullinen aromi tuntuu kaikkiin aistimiin.

Luin sitten kahvia juodessani aamuhesarista, että kunnat antavat rahaa koululaisten ruokaan niin niukasti, että yhden annoksen raaka-aineet on saatava alle eurolla. Kissan annospussin hinnalla. Von Kusti syö kaksi euron pussillista erikoispöperöä päivässä. Tämä koulujen määrärahan niukkuus on johtanut kouluissa annosten koon sääntelyyn, joka toimi laukaisijana uusimmassa kalapuikkokohussa, josta keskustelu on edellisessä päreessä loppumaisillaan.

Meillä on nyt siis jo kaksi median synnyttämää kalapuikkojuttua. Odotan kieli pitkällä kolmatta. Mikähän se voisi olla? Jos olisin vielä koulussa, antaisin tästä kirjoitusaiheen jollekulle ryhmälle, joka saisi toimeksiannon olla iltapäivälehden toimittajan roolissa tekemässä etusivun juttua. Veikkaan, että lööpit olisivat repäiseviä.

Tässä välissä täytyy tunnustaa, että vaellan edelleen unissani koulun käytävillä, ja ihmettelen itsekin mitä siellä vielä teen. Jotenkin kuitenkin oloni koulussa selittyy loogisella tavalla, ja mikä tärkeintä, minulla ei ole vaikeuksia puhua.

Päivällä näin entisen kollegan kaupassa. Kuntaliitoksen myötä koulupiirit ovat muuttuneet ja vanhasta rehtorista on tehty apulais ja muitakin muutoksia ja kovat kähinät. Juuri niihin kähinöihin nyt kaipaan, sillä ne yhdistivät aina opettajat yhteisrintamaan, jokainen oli samanarvoinen suuren muutoksen edessä. Kun muutos sitten on sisäänajettu, hierarkia alkaa taas pelata ja kukin tietää paikkansa. On selvät kyynärpäillä etenijät ja on selvät laiskurit ja on selvät luovijat, selvät tottelijat, selvät vastarannankiisket ja selvät mielistelijät. Ja sitten on uudet, omana ryhmänään. Heillä ei ole vielä kunnon statusta, vaan saavat antaa ensin parit näytöt ja sitten katsotaan, mihin kustakin on. Joku hurahtaa heti ryhmänvalvojaksi, joku ei saa ilmaa siipien alle, koska hänellä huhutaan olevan hankaluuksia luokkien kanssa, joku jättää pelin kesken ja poistuu.

Hassua että kun poistuin kaupasta, kollegan kanssa juteltuani, minua itketti ikävästä tähän hullunmyllyyn niin, että sain pyyhkiä silmiäni pitkään. Vesi vaan valui. Muistelin koulun tiloja, käytäviä, lukuisia portaita, luokkia ja koulun hajuja. Ei koskaan enää. Kun ihminen menettää työminänsä vuosien jälkeen, jokin osa hänen persoonallisuudestaan poistuu, työminä, työrooli. Minun tuli itseänikin ikävä. Sitä työminää.

Ajattelin sitäkin proosallista asiaa, että olin juuri työurani korkeimmalla portaalla taloudellisesti. Jos sama tahti olisi saanut jatkua oikeaan eläkeikään asti, minulla olisi ollut ruhtinaallinen palkka, joinain vuosina rehtoriakin enemmän, koska olin aineeni ainoa opettaja ja toista ei palkattu. Äidinkielen opettajalla on lisäksi pieni opetusvelvollisuus verrattuna muiden aineiden opettajiin. Tämä tuntuu palkassa, jos tuntimäärä on iso, sillä merkittävä osa tunneista on paremmin palkattuja ylitunteja. Olisin kyllä vielä tarvinnut säästöön kotini remonttirahat ja pienen summan siihen vanhaan taloon jossain Italiassa tai Unkarissa. Ne jäivät nyt uupumaan. Mutta miten hassu onkaan ihmissydän - runoilijaa siteeratakseni - toivo ei kuole koskaan ja unelmat ovat ikuisia. Näen vieläkin itseni ränsistyneen eteläeurooppalaisen talon aurinkoisessa villissä puutarhassa suuren puun varjossa mitäpä muuta tekemässä kuin läppäriäni naputtelemassa.

(Maalaus Vincent van Gogh)

Kaksi kalaa ja viisi leipää

En malta olla kirjoittamatta toista pärettä samaan syssyyn edellisen kanssa. Nimittäin on tapahtunut jälleen kalapuikkojuttu, jonka useimmat lienevät jo kuulleet uutisista tai lukeneet iltapäivän lehdistä.

Vantaalainen koulupoika otti enemmän ruokaa kuin muut, enemmän kuin oli sallittu, ja häntä pyydettiin palauttamaan luvatta otettu neljäs kalapuikko takaisin tarjoiluastiaan. Poika ei suostunut vaan ryhtyi rähinöimään, eikä useista pyynnöistä ja luokasta hakemisista huolimatta suostunut tulemaan rehtorin kuultavaksi ennen kuin poliisi kutsuttiin hätiin. Opettajat kun eivät saa riehuvaankaan oppilaaseen koskea.

Lähes 90 prosenttia tätä asiaa koskeviin keskusteluihin osallistuneista tuomitsee koulun puuttumisen oppilaan sääntörikkomukseen ja sanoo, että pitäähän lapsen saada vatsansa täyteen ja että tyhmä tyhmä koulu, kun kutsui poliisin paikalle.

Nyt on ilmennyt, että kalapuikot olivatkin rapeita kalaleikkeitä, kalapaloja tai pihvejä, eli sallitun kolmen pihvin määrä on 150 grammaa, mikä riittää kasvavan nuoren lounastarpeeksi mainiosti, kun ottaa huomioon, että vatsaa ei ole tarkoitus täyttää rasvaisilla ja rapeilla - varmaan maukkailla - kaloilla, vaan annokseen kuuluu lisäksi perunaa tai riisiä, sekä salaattia, leipää, voita ja maitoa tai piimää. Jälkiruokakin nähdäkseni kuuluu ainakin joinain päivinä lounaaseen.

Keskusteluista ilmenee muuan hyvin ikävä piirre. Nimittäin yhteiskunnan odotetaan ilmeisesti ruokkivan lapset, koska vanhemmat eivät taida enää hoitaa tätäkään velvollisuuttaan kaikissa kodeissa. Jos kotona viitsitään laittaa ravitseva aamiainen ja päivän pääateria, päivällinen, niin lapsella ei luulisi olevan lounaalla niin valtava nälkä, että pitää syödä kaverienkin annokset.

Rakkauden korkea veisu

Mitä tulee rakkausrunoihin, niin niitä ei kirjoiteta rakkaudesta, vaan sen puutteesta. Joko ennen tai jälkeen. Näin rakkaus saa aina volyymia, jota sillä muutoin ei ole. (Iines)

Näihin hieman kyynisiin sanoihini päättyi edellisen päreen keskustelu, joka houkuttaa jatkopohtimaan rakkautta tai rakkausrunon olemusta. Tai oikeastaan - enää ei puhuta rakkausrunoista tai rakkauslaulujen sanoituksista, nyt sanotaan että lyriikat, vaikka kyseessä olisi yksi teos, yksi runo tai laulu. Ehkä monikkomuoto rikkoo sopivasti turhan vieraskoreuden ja riistää sanalta lyyrisen hunnun.

Itse kirjoitan rakkausrunoja vain tuskassa. Vähän samoissa tunnelmissa kuin Kaarlo Sarkia hiljakkoin siteeraamani Erottua-runonsa. En siis itke onnesta paperilla, sillä minulla sana, logos, ei kestä lähteensilmässäoloa, vaan vaatii tilaa, etäisyyttä itse tapahtumaan. Mieluiten rakkaus saa olla joko saavuttamaton unelma tai sitten ohi, jotta minusta pulppuaa rakkauslyriikat. Toisaalta, jos rakkaus on konkreettisesti ohi, tuska on niin valtava, että heti ei synny runoa, vaan vasta sitten kun ruoka taas pysyy sisällä ja viinilasillinen menee nielusta alas.

Tuska on varmaan siksi niin suuri, että minä en koskaan ole jättänyt ketään, vaan minun luotani on kävelty ulos. Tämä tosin on tapahtunut niin, että minä olen käytökselläni johtanut asiat siihen pisteeseen, että toinen on ymmärtänyt lähteä avatusta ovesta ulos. Olen mm. pettänyt kerran ja jäänyt rysän päältä kiinni, koska petoksen osapuolen isot kengät näkyivät kirjeluukusta ovikellon soittajan silmiin. Pettänyt, koska suhteesta ei tullut valmista, joten en enää tiedä, mikä oikein siinä oli petosta. Mutta ydin on siis se, että itse kituisin varmaan huonossakin suhteessa osaamatta jättää ketään. Tässä tilanteessa runoa ei tulisi.

Mitä siis rakkaus on, kun se näyttäytyy monesti raastavana arkisessa elämässä? No, rakkaus on yksinkertaisesti kuvitelmaa, harhaa, ei sitä ole. On vain hetken hurmaa ja eriasteisia kiintymyssuhteita, mutta rakkautta niin kuin minä sen sanana käsitän - vaativana ja paljon antavana - ei ole muuta kuin samaa lihaa olevien perheenjäsenten kesken. En siis taida uskoa rakkauteen, samoin kuin en usko Jumalaan. Ihminen rakastaa vain itseään, jos sitäkään, ja ehkä eniten kaikista omaa kuvaansa toisessa. Olemme vain tottuneet nimittämään sitä tahtotilaa rakkaudeksi, joka sallii meille tarpeiden ja viettien tyydyttämisen. Jos rakkaus olisi niin kuin se lauluissa on, niin moni rakkaus ei jatkuvasti kuolisi ja uusi muka syttyisi. Kunnes taas kuolisi.

Mielestäni ehkä parhaiten kaikista, on tämä Fukayabun runo 900-luvulta tavoittanut sen hieman kyynisen vireen, mistä rakkaudessa pohjimmiltaan on kysymys:

Miten mieletön voi olla ihmissydän -
että silloinkin kun olemme yhdessä
on ikävä sinua.

Rakkaus on siis virvatuli, jota ei saavuta koskaan, sitä ei saa kiinni. On vain unelma rakkaudesta, unelma onnesta, tähdet meren yllä, satumaa josta näemme unta. Sen varassa moni elää ja tavoittelee tulevaa, uskoo onneen ja toivoo.

Lyhyitä kysymyksiä estetiikasta

Muuan blogiystävistä kirjoitti viime päreeni perään, että sinä Iines, olet mistään estetiikasta tietämätön amatöörimäinen koketeeraaja. Tosin hän käväisi poistamassa kommenttinsa, mutta kommentti ehti piirtyä muistiini varmaan ikiajoiksi.

Pitääkö estetiikasta siis tietää? Pitääkö esteetikon tietää? Eikö esteettinen kokeminen olekaan arvo sinänsä, ilmiö, joka on sidoksissa vain kokemiseen, intuitioon, aistimukseen, tunteeseen niin että sillä ei tarvitse olla ankkuria tiedon portaissa, ei aiemmin luetussa, aiemmin kuljetussa maastossa?

Vai onko niin, että tällaisenkin pohtiminen on amatöörimäistä, ellei käytä ennalta sovittua koodistoa ja ankkuroi havaintoaan lähdeviittein? Eikö puhtaasta esteetikosta kielikään juuri se, että esteetikko on haltioissaan juuri siksi, että että mikään lanka ei ankkuroi häntä mihinkään valmiiseen?

Miksi on hienompaa kertoa lukemastaan se, mitä kirjoittaja kirjoitti kuin se, mitä lukemastaan ajatteli? Miksi on viisautta märehtiä taiteilijan jo tiedettyä elämänkaarta tai toisen kirjoittamaa tekstiä, ja miksi on amatöörimäistä tehdä päre omasta itsestään tai kirjoittaa teksti itse? Miksi se on älykäs ja viisas, joka tietää jo tiedetyn ja operoi vain sillä, ja miksi se on amatööri, joka keksii itse ja nojaa myös elettyyn ja koettuun havaintoon?

Korvaako lukeneisuus havainnon? Onko arvokkaampaa osoittaa oppineisuus kuin havaintokyky? Kumpi on lukijasta mielenkiintoisempaa, oppineen oppinut teksti tai amatöörin omakohtainen teksti? Kummalla on mielenkiintoisempi tarina?

(Maalaus Fernand Khnopff)

Taulun arvoitus

Mistä nämä venäläiset maalaukset oikein erottaa muista? Olisin voinut vannoa taiteilijan kansallisuuden saamatta siitä pienintäkään vinkkiä.

Esimerkiksi Boris Kustodievin maalaukset tunnistaa venäläisiksi aihepiirinsä vuoksi, mutta myös sivellintekniikan ja värienkäytön, kuten tämänkin yllä olevan suurkaupunkikuvan.

Toisaalta minulla ei ole taiteilijasta varmaa tietoa, vaan oletan hänet venäläiseksi, koska taulu on otettu venäläisen taiteen näyttelystä kertovasta artikkelista, jossa ei kerrota taiteilijan nimeä. Näyttely on New Yorkissa, joten periaatteessa taulu voisi olla myös amerikkalaisen taiteilijan työ, joka kuljettaa näyttelyyn tulijat avoauton ajajan kyydissä suoraan kaupungin sydämeen, taidemuseoon. Nimenomaan kaupunkikuvan amerikkalaisuus hämää minua.

Miksi taulu ei siis voisi olla olla amerikkalaisen maalaama? Karski sivellintekniikka ja värien vetisyys puhuu mieluummin venäläisen kuin amerikkalaisen taiteilijan maalauksesta. Lisäksi asetelma kielii venäläisyydestä, sillä taulussa korostuu naisen toiminnallinen määrätietoisuus ja itsenäisyys, kun nainen kuvataan takaa hartialinjasta. Amerikkalainen taiteilija kuvaisi naisen kasvot ja ilmeen, ja seksikkään pilkkeen naisen olemuksessa. Vartaloakin näytettäisiin enemmän kuin vain sulokas niskanseutu.

Toisaalta sitten taas maisema kielii amerikkalaisuudesta ja herättää epäilyn, että ainakin kaupunkikuva on Amerikasta, sillä eihän vanhalla Venäjällä ollut avoautoja eikä naista avoauton ratissa, vai oliko? Eikä kuvassa näkyviä pikkuautoja?

Lopuksi on vielä tuo maalaustekniikka! Venäläiset siveltimenjäljet saattavat siis näkyä - ja tässä näkyvät - ikään kuin väri olisi jotenkin huonolaatuista, ei levittyisi tasaisesti ja pehmeästi kuten suurten mestareitten töissä läntisessä maailmassa. Onkohan Venäjällä ollut pula hyvistä öljyväreistä vai ovatko venäläiset taiteilijat vain harrastelijoita halpoine paletteineen? Väritkin ovat murrettuihin ja hienostuneihin sävyihin tottuneesta räikeitä ja kirkkaita, tai sitten vastaavasti hieman haaleita, sameanvetisiä.

Olisi hienoa saada selville taulun tarkka ikä ja taiteilija, sillä kuvassa on asennetta, raakaa tuoreutta, joka puree ainakin minuun. Lisäksi kiehtoo maiseman mystisyys - siinä on jotain venäläistä, jotain amerikkalaista. Kuva voisi olla sekä Pietarista että vanhasta New Yorkista.

( Venäläisen taiteilijan maalaus)

Ylpeyden synnistä

Pari blogiystävää on viitannut siihen, että kokee minut ylpeäksi. Toinen jopa näki minun katselevan nenänvarttani pitkin ja suositteli käyttööni lornjettia.

Näitä lausumia ei nähdäkseni ole sanottu pahalla, vaan vilpittömästi asiaa tarkoittaen, joten olen siis sortunut kuolemansyntiin, kristillisen etiikan mukaan.

Onhan niin, että virtuaalissa kun ollaan, lukijan totuus on hänelle itselleen kirkas ja pyhä. Kirjoitettu sana kun on itsenäinen, sitä ei voi kytkeä kirjoittajan tarkoitteeseen, se ei voi heijastaa yksin kirjoittajansa maailmankuvaa, vaan sen pinnassa on aina myös lukijan oman kuvan heijasteet. Vasta tämä kokonaisuus puhaltaa tekstin eloon ja antaa sille merkityksen, jota ei voi kiistää.

Osasyy ylpeyden vaikutelmaan on varmaan kielenkäyttöni, taipumus kielelliseen purismiin - taipumus jolle en voi mitään ja joka lienee kuitenkin luontevaa minulle. Jopa ajattelen tällä kielellä.

Kun sanat tulevat viilattuina ja muodollisesti pätevinä, ne yhdistetään käyttäjänsä käytöksenkin varmuuteen, kenties jopa laskelmointiin. Kun sanoja sen sijaan käytetään rennosti ja huolettomasti, ne yhdistetään rempseään ja mukavaan käytökseen, jollainen voi luonnollisesti olla vain rempseällä ja mukavalla ihmisellä. En ole vakuuttunut, onko tämä mustavalkoinen kuva oikea.

Itselleni ylpeys merkitsee lähinnä ylenkatsetta ja täten ylemmyyttä suhteessa muihin ihmisiin ja asioihin. Yhdyn pitkälle myös sanakirjamääritykseen: ylpeä on itseensä tai aikaansaannokseensa onnellisen tyytyväinen, omanarvontuntoinen; korosteisen itsetietoinen, kopea, koppava, pöyhkeä, mahtava, leuhka.

Mutta - ylpeyden syntiä itsessäni pohdin edellen. Mietin, voiko ylpeä kirjoittaja arvostaa lukijoita, jokaista kommentoijaa ja äänetöntäkin lukijaa, jonka havaitsee blogissaan liikuskelevan. Voiko ylpeä olla hirvittävän epävarma jokaisesta kirjoittamastaan päreestä, jokaisesta sanastaan ja voiko ylpeä usein hävetä jo etukäteen juttujaan. Ja voiko ylpeä kirjoittaja kokea jo ensimmäisen kommentin helpottavana hyväksyntänä, vaikka se olisi anonyymin puolimielinen tai jopa negatiivinen kommentti.

Tämmöinenkö on ylpeyttä? Eikö se pikemmin ole häpeää, ikuinen taakka, joka seuraa minua kuin haamu. Vaikka saisin kirjallisuuden Finlandia-palkinnon, häpeäisin sitäkin ja ajattelisin, että ne vielä peruuttavat sen kun huomaavat virheensä, ja sanovat erehtyneensä. Pitäisin sitä aivan luonnollisena.

Joku sanoi kommenteissa, että vain ylpeyttä tunteva voi tuntea häpeää, tai häpeävä ylpeyttä, mutta en yhdy tähän. Häpeä ja ylpeys ovat samalla janalla eri päissä, samoin kuin vaikka haluttomuus ja himo. Eivät ne toisiaan kosketa, vaikka operoivat samoilla alueilla.

(Maalaus Hugo Simberg)

Luotettava tietotekniikka?

Tässä alla, loppiaisen piristeeksi, on poiminta aamuisesta blogirullastani, sen häntäpäästä:

• Timbuktu

  Atlantiksen koordinaatit kadoksissa

  39 vuotta sitten
• 
  
• Jyvällä - mietteitä makasiiniltani

  Vuoden 2009 aikamuotoja

  39 vuotta sitten
• 
  
• Kaikenlaista mielen museoista

  Nenälasit ja monokkelit

  39 vuotta sitten

Mainittakoon, että tuo alin tieto on blogin päivityksen aika. Tällaisia virheitä ei ihminen tee.

Alan olla muutenkin lähes vakuuttunut siitä, että data ei säily muuttumattomana ikiaikaisissa tiedostoholveissaan, vaan jokin häiriö jollain radalla saattaa muuntaa tiedostoja ja jopa tuhota niitä. Miten arkistojen siis lopulta käy? Pitäisikö kaikesta edelleen olla paperikopiot?

Muutenkin alkaa ihmetyttää se tekniikka, johon ihmistä kysymättä ahdetaan. Minä esimerkiksi olen menettänyt televisioelokuvien nauhoittamismahdollisuuden ja vaihtamisen ystävien kanssa. Oli joskus tapana nauhoittaa suomalaisia ohjelmia VHS-kasetille ja lähettää niitä sisarelle Saksaan.

Miten ohjelmia nyt äänitetään edelleenlähettäväksi jollekulle? En edes tiedä, voiko ohjelmaa äänittää cd- tai dvd-levylle. Ja onnistuuko se samalla pikkurahalla kuin VHS-kasettien aikaan? Ja miksi ihmeessä en voi enää katsoa VHS-kasettejani, joilla on korvaamattomia aarteita mm. minusta lapsena. Äidinkielen opettajani otti meistä oppilaista muinoin paljon kaitafilmejä, jotka esitettiin paikallistelevisiossa, josta sitten äänitin ohjelman. Filmillä minä ja lapsuudenystäväni Mallu mm. kaulailemme sulosti. Samoin en voi katsoa tyttären vanhojen tanssi -ohjelmaa, jolla tytär pyörähtelee posket punehtuneina upeassa iltapuvussaan.

Mainittakoon, että vanha videoni on rikki, eikä uusia VHS-videoita taida enää saada. Uudet nauhoittavat televisiot tai vempaimet maksavat aivan kohtuuttomasti - kuten muuten televisiotkin - enkä edes tahdo nauhoitinta, jolla ei voi nauhoittaa ohjelmaa erilliselle laitteesta irrotettavalle kappaleelle. En halua säilöä ohjelmia tiedostojen holvikellariin, vaan fyysiseksi kappaleeksi, jota voin pidellä kädessäni. Jos näin ei voi enää tehdä samalla rahasummalla kuin ennen, ihmisiä on vedetty höplästä.

Olen harkinnut uuden taulutelevison ostamista, mutta minua pidättelee tekniikan pelko. Tarvitsisin kunnon oppitunnin vehkeen käsittelyyn, sillä olen vakuuttunut, etten omin voimin saa laitteesta kuvaa ja ääntä enkä osaa säätää kanavia. Nykyinen digiboksikin oli monta kuukautta kaapin perällä, ennen kuin muuan naisystävä asensi sen minulle. Tosin asennus on jotenkin vajaa, kun sovittimessa palaa kokoa ajan punainen valo eikä siinä juokse kanavanumero saati kello. Pääasia kuitenkin, että kaikki kanavat näkyvät hyvin.

Muuten - pieni kysymys tietäville. Miten onnistuisin lisäämään kaikki blogini Ikkunaiines-blogin profiilisivulle? Kaikki blogit ovat eri käyttäjätunnuksen alla, enkä ole onnistunut, tekniikkatumpelo kun olen. Selkeitä ohjeita osaan kyllä noudattaa. Tätä vajaata profiilisivuani joku oli käynyt ihmettelemässä Kemppisen blogissa asti.

Ilonpäivä isopeppuisille

Naisten pahimpia ulkonäköpainajaisia lienee kuvitelma omasta isosta takapuolesta. Pienipeppuisetkin pitävät kahden pennin korppujaan usein huolestuttavan isoina ja hikoilevat kuntosaleilla nimenomaan peppuliikkeitä.

Muistan yhden Sirpan, joka painoi alimmillaan 44 kiloa, ja tuijotteli persustaan peilistä ja sanoi, että hänellä on liian iso takapuoli. Se ei olisi saanut erottua muusta figuurista minkäänlaisena kumpareena. Ihmisen piti olla ilmeisen perseetön hänelle.

Nyt seuraa ilouutinen kaikille naisille: Leveä takapuoli on uusien tutkimusten mukaan terveellinen! Takapuolen runsas rasvakudos suojaa naista diabetekselta, samoin se vähentää sydän- ja verisuonisairauksien määrää. Kaikki liittyy insuliinin erittymiseen veressä, joka on erityistä leveäperäisillä. Tämä luettiin eilen radio Novan päiväuutissa, josta kirjasin sen muistiin.

Tarkemmat yksityiskohdat jäivät hämmästykseni alle, sillä tähän asti on tolkutettu vyötärönseudun rasvakudoksen haitallisuutta naisen terveydelle. On nimenomaan korostettu, että vatsanseudun - siis myös takamuksen - rasvat altistavat diabetekselle ja sydänsairauksille.

Oli miten oli, tämä oli kuitenkin positiivisin uutinen aikoihin, sillä niin suuri hysterian kohde naisille oma takamus on. Lähes poikkeuksetta se koetaan epäilyttävän suureksi. Miksi ei voisi koettaa myöntää itselleen, että pakarat ovat rasvakudosta, ei pelkkää lihasta. Luonto sen on järjestänyt. Juuri televisiouusintana nähdyn Bridget Jonesinkin peppu oli normaali, jopa pieni, vaikka leffaa rummutettiin tukevan naisen tuhkimotarinana.

Minä ainakin aion istua nyt räystäälläni vielä jonkin aikaa, sillä ulkona on lähes 20 astetta pakkasta. Päivällä tuuletan sitä, sillä ulkona on edelleen upeat näkymät, valkeat huurrepuut, tuhannet kiteet oksilla ja häikäisevä auringonpaiste.

(Maalaus Peter Paul Rubens)

Venus taivaalla

Tätähän se Venus taivaalla tiesi. Säteilevää rakkautta, joka tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta ja loisti yli kaiken valtakunnan.

Täytyy nostaa hattua hääparille, joka onnistui vetämään lehdistöä nenästä salaamalla seurustelunsa. Tyylikästä tänä aikana, jolloin lasten yhtenä toiveammattina on julkkis ja jona tositelevisio suoltaa enemmän julkkiksia kuin tosi elämä.

Vastavihittyjen ikäerokin on juuri oikea. Vanhempi nainen olisi nautiskelunhalussaan liian kova pala kuusikymppiselle miehelle, vaikka tämä onkin kykypuolueesta. Kolmikymppinen nainen sen sijaan passaa hyvin, sillä hänellä on päässään enemmän romanttisia kuvitelmia kuin seksitoiveita, hän ei ole vielä täydessä loistossaan, ei vaadi mieheltä liikoja, vaan etsii kuumeisesti biologisen perimänsä täyttäjää, tulevien lastensa siittäjää.

Vastavihitty sulhanen istuu nyt tukevasti vallan portailla. Parempaa valintaa tuleva presidentti ei olisi voinut tehdä. Pieni porilainen runotyttö ruiskukka korvan takana sen teki, kesytti puolivallattoman poikamiehen, valtakunnan tavoitelluimman ikisinkun. Niin mahdoton yhtälö, että rakkaudella täytyy olla sormensa pelissä.

Vaan miten olisi mennyt niinpäin, että Tarja Halonen olisi nainut yllättäen aikanaan vaikkapa Aleksander Stubbin? Olisiko ollut nostetta uralla vai alkava alamäki?

Ja muuten, tällä hetkellä taivaalla näkyvät nousussa olevat Mars, Jupiter ja Saturnus. Hm.

Sydänkuun ensi päivänä

Näkyyköhön tuo Venus kuun lähellä? Ja onko se Venus vai Saturnus? Suomen kansan kalenterissa nimittäin sanotaan, että taivaalta löytyy tammikuussa kaksi planeettaa, läheltä kuuta.

Venus näkyy kirkkaana iltatähtenä lounaisella taivaalla, ja Saturnus nousee idästä ja matkaa aamuun mennessä eteläiselle taivaalle. Sirpin vieressä näkyvä tähti on parvekkeeltani katsoen siellä missä on Turku, siis lounaassa, joten olkoon se Venus, lemmen tähti ja tuokoon se näkijöilleen tänä vuonna rakkautta elämään. Hyvä ja toiveikas alku uudelle vuodelle!

Tuntuu muuten vaikealta uskoa, että maapallo on lähinnä aurinkoa tammikuun neljäntenä päivänä. Pikemmin luulisi, että täällä pohjoisella pallonpuoliskolla ainakin ollaan koko ajan lähellä kuuta. Nytkin se on yläkuu, kapea ilta illalta suureneva sirppi, joka maagisena vetää katseet puoleensa. Ensi viikolla on taas vedettävä verhot ikkunan eteen, ehkä laskettava kaihdinkin alas. Ajatus ahdistaa lievästi, koska nukun yleensä verhot auki, kaihdin ylhäällä, vaikka joskus katsonkin ikkunan läpi yläparvekkeelle, että seisooko siellä tuntemattoman miehen kookas varjo. Vielä koskaan ei ole seissyt. Mutta jos seisoisi, se näkisi suoraan vuoteeseeni. (Huom. rysän lukijoille: ei sis. piiloseksiä.)

Huomaan, etten ole ostanut uutta mappikalenteria enkä saanut lahjaksikaan yhtään seinäkalenteria. Ei ole myöskään henkilökohtaista kierrekalenteria käsilaukussa, koska enää ei tarvitse hallita aikaansa. Tiedän kalenteriin katsomatta, että kyllä sopii, käy hyvin.

Joskus silmäilen muutaman vuoden takaisia koulupäiväkirjojani, ja kiitän luojaani, ettei tarvitse enää muotoilla päiväkirjaan tuntiohjelmaa eikä kyylätä poissaolijoita. Esimerkiksi 21. elokuuta vuonna 2002 minulla oli selkäpiitä hyytävän virallinen tiistaiohjelma:

klo 8.30 - 10.00 dysuo1 Kurssin esittelyä, Mitä viestintä on?
klo 10.15 - 12.15 dysuo1 Viestinnän tehtävät yrityksessä, Mielikuvaharjoittelua
klo 12.30 - 14.00 vvpää Opinnäytetyön tyyli ja rakenne
klo 14.15 - 15. 45 vvpää Haastattelumenetelmä
klo 17.20 - 20.15 dytvt Tekstinasettelunormit, Kieliasu, Etätehtävien anto

Ohjelmasta näkyy päivän raskas rakenne, ja se pusersi minusta mehut ja pakotti minut jakkupuku-nutturapanssariin, koulutinhan liike-elämän tulevia toivoja, päällikkö-johtaja-ainesta, vaikka kaupan myyjiä niistä todellisuudessa tuli korkeakoulututkinnosta tai keskiasteen tutkinnosta huolimatta. Mutta salkut niillä oli ennen reppuaikakautta, ja sen salkkujen napsauttelun kesken luentoni muistan ikuisesti, painajaisena.

Yhdelle ryhmälle oli aina neljän tunnin putki samaa kurssia, mikä merkitsi opettajan kannalta mahtavan opetusmateriaalimäärän valmiustilaa kaiken aikaa. Työ oli myös fyysisesti raskasta, ainakin minulle, jonka ranteet kipeytyivät herkästi painavien kirjojen ja mappien kantamisesta. Noh, ihminen ei ole kai koskaan tyytyväinen, sillä nyt manailen sitä, pitääkö ihmisen kantaa marketista kotiin tavaraa ranteet kipeinä. Eikö vähempi riittäisi. Jos ostosten joukossa on vaikkapa viinipänikkä tai kaksi litraa piimää, se tuntuu ranteissa vielä seuraavana päivänä.

Mutta - nyt en tarvitse siis kalenteria muuhun kuin laskujen ja asiapapereiden mapittamiseen kuukausilokeroihinsa. Muuten on ihan sama, onko lauantai vai maanantai. Mieluummin melkein maanantai, koska vastapäisen rakennustyömaan miehiä on hauska tarkkailla istuessaan vanhan kirjoituspöydän ääressä. Lauantaisin työmaalla on pressut kaiken päällä. Masentava näky.

Rakkaudellista vuotta 2009 siis kaikille! Muistakaa katsoa päivän tummuessa lounaiselle taivaalle, ihan siihen kuunsirpin viereen. Siinä se Venus on.

(Valokuva Iines 31.12.2008, PS Venus näkyy parhaiten klikkaamalla kuva suureksi)