Mikkos-hikka II *

Turha sitä on enää epäillä enkä malta olla kirjoittamatta kerran vielä tästä edelleen kuumasta aiheesta, nyt uusin tutkimustiedoin: alle kolmivuotiaan paras hoitopaikka on kiistatta kotona vähintään puolitoistavuotiaaksi, ja senkin jälkeen edelleen kotona tai perhepäivähoidossa kolmivuotiaaksi asti.

Yksinkertaistaen: Lapsella tulisi siis olla subjektiivinen oikeus kotihoitoon kolmivuotiaaksi asti. Näin sanoo Liisa Keltikangas-Järvinen, tunnettu suomalainen psykologian professori ja tutkija.

Keltikangas-Järvisen mielestä tuntuu käsittämättömältä, että päivähoitojärjestelmää luotaessa ei käytetty kehityspsykologista tietoa, vaan järjestelmä syntyi 1970-luvulla käytännön pakosta, kun äidit siirtyivät palkkatyöhön. Nykyinen päivähoitojärjestelmä palveleekin vanhempia, ei lapsia, ja siksi se tulee arvioida uudelleen ja rakentaa lapsen kehitysasteita vastaavaksi.

Alle kolmivuotias ei pysty vielä muodostamaan kiintymyssuhteita kuin kolmeen tai neljään ihmiseen. Kun mukaan laskee lapsen vanhemmat ja ehkä sisaruksen, muille ei jää yksinkertaisesti tilaa lapsen aivotoiminnassa. On selvää, että jos ympäristö on vilkas ja levoton, lapsestakin tulee levoton, ja se heijastuu ihmiseen vielä aikuisenakin. Onhan kysytty myös, onko koulumaailman nykyisellä levottomuudella tekemistä päivähoidon ongelmien kanssa, mm. varhaisella hoidon aloitusiällä ja ryhmäkoolla.

Tieteellisesti kestävin päivähoidon vaikutuksia selvittävä tutkimus, jossa mukana on ollut 27 eri yliopistoa ja tutkimuskeskusta, kertoo selvää kieltään. Kun tuhansia lapsia seurattiin vuosia, havaittiin, että hoitopäivän pituus, varhainen aloitusikä ja ryhmän suuri koko sekä levottomuus olivat koulu- ja murrosiässä yhteydessä sellaisiin asioihin kuin sosiaalisten taitojen ja empatian puute, omien etujen ajaminen, röyhkeys, tottelemattomuus, vastaan sanominen aikuisille, levottomuus ja keskittymiskyvyttömyys.

Alle kolmivuotiaan ryhmäkoon tuleekin olla korkeintaan kolme tai neljä, ja yli kolmivuotiaankin vain kuudesta kahdeksaan. Suomalaisissa päiväkodeissa parinkymmenen alle kolmivuotiaan lapsen ryhmät ovat arkipäivää. Isommilla lapsilla ryhmäkoot hipovat usein kolmeakymmentä, sanoo Keltikangas-Järvinen, ja ilmaisee samalla hämmästyksensä siitä, että päiväkotien henkilöstö tuntuu pitävän asiantilaa ja hoidon tasoa "riittävänä lapsille", eli asiaa ei katsota kentälläkään lapsen maailmasta käsin. Kukaan ei ole kysynyt alle kolmivuotiaalta, mitä hän haluaa, ja se kysymys pitää viimeistään nyt tehdä.

Tutkija varoittaa, että liian suurista hoitoryhmistä seuraa aggressiivisen käytöksen yleistymistä sosiaalisuuden sijasta. Kun lapsen sosiaalinen kenttä ei ole hallittavissa ryhmäkoon suuruuden vuoksi, lapsi ei voi oppia sosiaalisia taitoja, vaan turvautuu raivonpuuskiin. Aikuisia lisäämälläkään ei ryhmän kokoa voi kasvattaa, vaikka näin halutaan nykyään uskoa. Kysehän ei ole aikuisten taidoista, vaan ryhmän ominaisuudesta ja lapsen kyvystä omaksua asioita. Jokainen lisäaikuinenkin muuttaa ryhmän dynamiikkaa ja tuo lisäelementtejä lapsen aivojen käsiteltäväksi.

Puutteita ei voi korvata myöskään henkilökunnan pätevyydellä, eikä puutteista pidä syyllistää henkilökuntaa, vaan katseet tulee suunnata poliitikkoihin, jotka asioista päättävät. Resurssit kotihoidon tukemiseen ja perhepäivähoidon lisäämiseen saadaan päiväkodista, kun sieltä poistuu vauvojen hoito, tai vähenee minimiin. Lastentarhaopettajia ei Keltikangsa-Järvisen mukaan ole edes koulutettu lastenhoitajiksi tai vaipanvaihtajiksi, vaan opettajiksi ja varhaiskasvattajiksi, ja näin heidän työnsä laatu paranisi ja suuntautuisi oikeaan ryhmään: yli kolmivuotiaisiin, joiden kasvatuksen tasoa voitaisiin parantaa suoraan vapautuneista resursseista pienentämällä nykyisiä ryhmäkokoja.

Sen sijaan, että äidit nyt ovat leiriytyneet kuoppiinsa taistelemaan lapsen hoidosta, koti- ja uraäidit ja vielä lastentarhanopettajatkin voisivat yhdistää voimansa lapsen parhaaksi. Hyökkäilyt toisia vanhempia vastaan tulisi lopettaa ja suunnata keskustelu päivähoidon laadun parantamiseen. Niin kauan kuin naiset taistelevat keskenään, poliitikot saavat nukkua rauhassa, ja heille tämän asian hoito kuuluu.

Tiedot: A-studio 25.2.2009 ja Keltikangas-Järvisen haastattelu Turun Sanomissa 22.2.2009

* Mikkos-hikka I

(Maalaus Paulis Postazs)

Mistä löytäisin sen laulun?

Mietin, onko minusta tulossa porvari tai konservatiivi, kun yhä useammin yhdyn johonkin rohkeaan ajatukseen, jonka esittäjä paljastuu oikeistolaiseksi.

Olen oikeastaan koko ikäni ajatellut, että vasemmistolaisuus on rohkeutta puolustaa pientä ihmistä, rohkeutta olla eri mieltä valtakoneiston kanssa. Olen huomannut, että vasemmistolaisuutta harjoittavat ajatteluun kykenevät älyköt, taiteilijat ja muut kulttuuri-ihmiset sekä tietenkin joskus itse köyhät ja sorretut, joita nämä lämminsydämiset ihmiset puolustavat ja auttavat näkemään asioiden taustat, jos ne itse eivät kykene. Monesti ne vaan nykyään tahtovat äänestää perussuomalaisia.

Ajankohtaisen kakkosen viimetiistaisen suuren maahanmuuttokeskustelun hiljainen oivaltaja, Iivi Anna Masso, nimittäin sanoi, että erillinen uimahallivuoro muslimeille voikin olla merkki syrjinnästä. Ohhoh! Hyväksytyn ajatusmallin mukaanhan oma uimahallivuoro on nimenomaan merkki siitä, että ei olla rasisteja, vaan ymmärretään vierasta kulttuuria.

Masso haluaisi mieluummin sulauttaa kulttuurit keskenään kuin rakentaa erillissaarekkeita kulttuurien sisään. Heureka! Kun asiat kääntää peilikuvaksi, näkee joskus oikeassa valossa. Näinhän minäkin ajattelen. Paapomisen pohjalla voi hyvinkin olla tiedostamatonta halua pitää erilaisuus kaukana omista silmistä suvaitsemalla sitä näennäisesti, ja herää jopa kysymys siitä, missä ne todelliset rasistit oikein ovatkaan. Onhan jonkin verran tuttu ajatus sekin, että homofoobikot paljastuvat joskus itse homoiksi, toisin sanoen peiliä kääntämällä asiat keikahtavatkin vallan nurin.

Tämä Masson ajatuskaavio musliminaisten erillisvuorojen kyseenalaistamisesta on sama, jonka taannoin esitin maahanmuuttajien suvaitsemisesta: Suvaitseminen voi olla tiedostamatonta suvaitsemattomuutta, oman itsen yläpuolella pitämistä, sillä ei samanarvoisia tarvitse erikseen suvaita. Sama ajatuskaavio on myös ajatuksissani seksityön suvaitsemisesta ja huorien holhoamisesta. Seksityöläisten erillisterveydenhuollon pyörittäminen voikin olla huorien halveksintaa ja samalla instituution ylläpitoa, halua pitää seksityö erillään kunniallisista ammateista ja huorat työssään kiinni.

Olen havainnut, että vasemmistolaiset eivät tahdo nähdä näitä esittämiäni ajatusmalleja minun tai Masson tavoin, vaan nimenomaan perinteisen kliseisesti, ikään kuin heillä olisi sisäänrakennettu koneisto, joka päättää ennalta sen ajatusmallin, jota tulee noudattaa. Ja sitten painetaan yhdessä nappia ja haetaan asialle sopivat perusteet, joilla aletaan suoltaa sitä kulunutta ja ennalta arvattavaa jargonia suvaitsevuudesta.

Oma poliittinen ajatusmaailmani etsii uomiaan, ja hyvä niin. Mikään ei ole kuolleempaa kuin olla saman puolueen jäsen hautaan asti. Onko ajattelevan ihmisen ylipäänsä mahdollistakaan olla yhdelle puolueelle uskollinen ja kuunnella samoja lauluja koko ikänsä? Mitä kehitystä sellainen on?

(Ajankohtainen kakkonen, maahanmuuttokeskustelu Ylen areenalla, osa 1 ja osa 2)

Pari totuuden sanaa

Tässä alla on pari asiaa, joita pidän varmana, vaikkei niitä voi tieteellisesti todistaa. Pohdiskelu on vastaus peeÄR-miehen haasteeseen.

Ensinnäkin oli tehtävä ero ilmaisujen ”pitää varmana tietona” ja ”uskoa” välillä. Toiseksi minulla ei ollut tietoa siitä, mitkä maailman tiedot ovat varmasti todistettuja. Kolmanneksi, en ollut vakuuttunut siitä, että varmaksi todistettu tieto on aina varma tieto. Tiedemiehet esittävät päätelmiä joskus vähäisenkin otoksen perusteella.

Kaikesta huolimatta tässä toisiinsa liittyvät keksimäni kyseiset kriteerit täyttävät totuusteesini perusteluineen:

1. Sininen on sinistä.
2. Ihmiset näkevät värit eri tavoin.

Värejä ei ole olemassa, vaan ne ovat abstraktioita, valon heijasteita päivällä. Yöllä värejä ei ole olemassa itsenäisinä fyysisinä asioina, ne eivät näy pimeässä, vaan esiintyvät korkeintaan eriasteisina tummuuksina.

Kuitenkin sininen on sinistä, joka näyttäytyy itselleni miellyttävän rauhallisena värinä, yhtenä lempiväreistäni. Se ei haittaa, että muut näkevät sinisen mitä todennäköisimmin eri sävyissä kuin minä, mutta heillekin se esiintyy samankaltaisena, koska sinistä yleismaailmallisesti luonnehditaan viileänä värinä, joka vertautuu veteen ja avaruuteen, taivaaseen. Sininen on siis olemassa omana käsitteenään, ilmiönä, jolle olemme antaneet nimen sininen. Kuitenkin on siis niin, että kukaan ei ole todistanut tieteellisesti, että sininen on juuri sinistä.

Se, että ihmiset näkevät värit eri tavoin, on selviö, mitä tukee esimerkiksi se seikka, että ihmisen näkökyky vaihtelee elämän eri aikoina, samoin kyky aistia. Jokuset ovat värisokeita, ja näkevät punaisen vihreänä ja vihreän punaisena - tämäkin tukee käsitystä siitä, että värit eivät ole kiinteä ja stabiili asia, vaan tulkintaa aivojen meille välittämistä heijasteista. Hajuaistikin voi muuttua ja jopa kadota kokonaan, samoin tunto ja kuulo, joten on selvää, että kyvyssä nähdä värejä on eroja. Sitäkin olen miettinyt, miksi kaikilta kolmen tietokoneeni näytöiltä valokuvieni värit näkyvät erisävyisinä. Verkkokalvoniko ne heijastavat erilaisiksi vai koneen ominaisuudet? - Tiede ei ole siis pystynyt havainnollistamaan, miten värit oikein näemme. Jos mielikuvitustaan käyttää, voi ajatella, että mitä jos minun siniseni onkin jonkun ruskea ja jonkun oranssi onkin minulle punainen.

Ylipäänsä kun puhutaan totuuksista, joita tiede ei voi todistaa, mennään mielestäni tajunnan alueelle, ihmisen aivotoimintaan, joka on vielä yhtä kartoittamaton alue kuin avaruus.

Keksittekö te muut lisää tällaisia totuusteesejä, joita tiede ei ole voinut todistaa?

(Maalaus Edouard Debat-Ponsan)

Talvipäiväkirja 9. sivu

Tämä on jonkinlainen hätäpäivitys, jonka myötä koetan palauttaa blogini näkyviin. Nyt siitä näkyi vain murto-osa.

Tässä on nimittäin jokin käsittämätön ilmiö jo toistamiseen: sivupalkit näkyvät, samoin blogin yläpalkki, mutta koko tekstikenttä on pysyvästi pois eikä blogin nimeä klikkaamalla pääse mihinkään, siitä on linkki pois.

Tekstikenttä palautui äsken kun tallensin blogin uudelleen hallintapuolen tallenna-nappulasta. Näkyvissä oli sitä ennen vain parin sentin valkoinen tyhjä nauha tekstikentässä. Ehkä joku muukin huomasi tämän? Tarkistin nimittäin asian kaikilta eri tietokoneiltani: kaikissa oli tyhjä kapea nauha tekstikentän tilalla ja koko blogi tyhjä tekstistä.

Ymmärtäisin tämän, jos kyseessä olisi kertaluontainen fiba, mutta sama tapahtui siis jo eilen illalla alakerran läppärillä, nyt aamulla yläkerran pöytäkoneella. Vanhalla läppärilläkin oli sama tilanne, joten kyseessä ei ole yksittäisen koneen väärin näyttäminen. Jos jatkossa tekstikentän tilalla on tyhjää, kyseessä on siis tämä omituinen ilmiö, joka ei johdu minusta. Ja tiedoksi eräälle taholle: kyseessä ei liene myöskään Bloggerin sensuuri! Jokin bugi lienee jossain, ja jos se jatkuu, minun on siirrettävä iinekselle uusi blogipohja.

Kenties blogi alkaa olla jo liian täynnä tavaraa, kun kommentteja on niin paljon. Sivupalkeissa olevista arkistoista pääsee kuitenkin teksteihin kaiken aikaa.

Yksin oon mä vain

Seksiä voivat käyttää vallan välineinä vain ne, jotka ovat seksuaalisesti haluttuja, kuten Lysistrate -näytelmän ateenattaret. (Timo Hännikäinen)

Runoilija Timo Hännikäisen Ilman-kirja lepää nasevilla oletuksilla. Yllä olevan lisäksi toinen nuoren Wertherin lentoon lähteneistä teeseistähän on se, että pantaville naisille eli kaikille 18 - 30-vuotiaille tulisi säätää asevelvollisuuden kaltainen pakollinen seksipalvelus valtion ylläpitämissä ilotaloissa. Naiset tulee pakottaa ilotaloihin työskentelemään prostituoituina, jottta miehet saavat seksiä. Yli kolmikymppisiä Hännikäinen ei vissiin enää viitsi panna, joten elähtäneet sinkkuneidot saattavat huokaista pettymyksestä.

Nuoren miehen seksinpuutteesta kertova kirja on nyt joka estradilla näytillä ja kohuttavana. Hännikäinen itse on ollut ilman seksiä jopa neljä vuotta, mutta kertoo nyt kirjan myötä pääseensä piinasta eroon.

Hännikäisen mukaan nyt ollaan seksuaalisesti liberaaleja ja vapautuneita, mikä ei yllättäen tarkoitakaan sitä, että kaikki saisivat seksiä. Kulissien takana on puutteesta kärsiviä ihmisiä, yksinäisyyttä ja kärsimystä, sanoo Hännikäinen kärsivän näköisenä tupakkaa imien ja katsoo uhkeaa Ullaa baaritiskillä tavallisen Tiinan pään yli. Tätäkö kirjailija tarkoittaa, kun sanoo, että seksuaalisesti halutut säätelevät seksimarkkinoita. Kun Ulla sanoo ei, Hännikäinen imee toisenkin tupakan ja jää ilman ja kirjoittaa, että seksuaalisesti haluttu määrää seksin vallasta. Mokomakin Ulla.

Hänninen menee siis kotiin ja kirjoittaa itkien, että naiset, nuo perkeleen sikiöt, ovat varattuja fyysisen haluttavuutensa järjestyksessä, kauneusjärjestyksessä. Kauniit naiset eivät valitse rumia miehiä, mikä on niin helvetin väärin. Ja tämä selittää sen, että osa miehistä jää aina ilman kun ei sitä nyt kaikkia lautoja voi mitenkään panna.

(Kuvassa Timo Hännikäinen, kuva yllä olevan linkin lähteestä)

Surunsekainen päivä

Ensin vedetään aamulla taloyhtiön lippua puolitankoon, kun avaan kaihdinta. Kuulen avatusta ikkunasta, kuinka ohikulkeva asukas huikkaa huoltomiehelle, että nosta ylemmäs. Huoltomies avaa lippunarun solmun ja hilaa lipun ihan ylös ja sitten taas alas. Loimaalle se oli viety, kuulen vielä huudon ikkunasta. Kuka se? Maijako, jonka lonkka leikattiin juuri Loimaalla. Ei kai kukaan nuorempi nyt ainakaan.

Hetken päästä nousen panemaan kahvikuppia astianpesukoneeseen ja näen, kuinka pihalla seisoo kaksi naista. Katselevat ikkunoihin, etsien, tummissa puvuissa. Naiset huomaavat minut ikkunassa ja astuvat epäröiden ovelleni, kilauttavat kelloa.

Avaan paitasillani, täytyyhän minun, jos vaikka keräävät adressirahaa juurikuolleelle. Toisella on suu maalattu kirkkaanpunaiseksi, toisella marttapermanentti, molemmilla avoimet laukut kyynärtaitteessa. Takimmainen hymyilee leveästi ja on joku Pirkko, toisen nimeä en kuule. - Saataisko tulla puhumaan Jumalasta? - Kiitos ei, sanon ja punahuulinen kaivaa laukkuaan ja kysyy, saisiko olla edes lukemista. Sanon että minulla on tarpeeksi lukemista. No saadaanko tulla toiste, kysyy punahuuli vielä ja katsoo yöpaitaani. Ei kiitos, sanon ja suljen oven. Huokaan helpottuneena. Harvinaisen hyvin kulki puheeni. Sanansaattajat tuskin arvasivat, että heidän edessään seisoi puhevammainen henkilö.

Naiset jatkavat matkaa rivitalon pihaa eteenpäin, ja mietin, että en nyt auttanut naisia tienaamaan taivaspaikkaansa. Vilkaisen sitten blogimaailmaan, ja tunnen turhautumista. Miksi minä kulutan aikaani virtuaalihahmojen parissa, tulevat ja menevät mielensä mukaan, ei kukaan oikeasti minusta välitä. Jokainen pelaa vain omaan pussiinsa ja kaikki ovat vähintään omituisia, kaikilla on varmaan jokin syy olla netissä eikä real lifen puolella. Valokuvianikaan ei kukaan enää kommentoi kuvablogin puolella, vaikka panen kuviini sieluni. Päätän lopettaa blogikirjoittamisen ainakin vähäksi aikaa.

Alan muistella kaiken kukkuraksi vielä illalla isää, kun edellisessä keskustelussa oli puhetta miesten hatuista, joista pidän kovasti. Isä ei koskaan olisi pannut päähänsä baskeria, meillä baskeri oli äidin päässä ja isä rakasti lierihattua. Isällä oli myös kissanrusetti ja hopeapäinen kävelykeppi, joka oli mustaa ebenpuuta. On lievästi mahdollista, että tuo ebenpuu tulee kyllä eräästä sadusta, johon mielikuvani yhdistyy - isä luki jotenkin niin, että prinsessalla oli ebenpuinen rasia, ja tästä ehkä yhdistän ebenpuun isän kävelykeppiin. Hieno se kuitenkin oli ja hopeapäinen, mutta ebenpuusta en mene takuuseen.

(Valokuva Iines 01/2009)

Talvipäiväkirja 8. sivu

Olen lukenut hämmästyneenä lehdestä ja keskustelupalstoilta uusimmasta suru-uutisesta, joka on kohdannut suomalaiset. Neljätoistavuotias tyttö katosi kesken koulupäivän ja löytyi monen päivän jälkeen metsästä kuoliaaksi paleltuneena.

Ymmärrän perheen ja ystävien surun, ja toivon heille voimia jatkaa elämäänsä. Mutta miksi kaikki teeskentelevät ja ovat kuin eivät huomaisi? Miksi taas kävellään yhden lapsen elämän yli ja jatketaan valhetta?

Eikö kukaan näe sitä kahdeksankymmentäprosenttista vodkapulloa, joka löytyi tyhjänä lapsen viereltä? Miksi kukaan ei kysy, miksi lapsi lähti koulusta kesken koulupäivän? Miksi kukaan ei kysy, kuka oli ostanut ja myynyt lapselle tupakat? Entä niin väkevän vodkan, ettei sellaista Suomessa edes myydä eivätkä sitä aikuisetkaan juo? Mikä sai lapsen tupakoimaan ja pinnaamaan koulusta ja laistamaan niistä koituneen jälki-istunnon? Miksi kukaan ei kysy, miksi lapsi kävi mallikoulua? Mitä juuri ala-asteelta päässyt lapsi ylipäänsä tekee mallibisneksessä, koulunkäynnin aikana?

Näitä minä kysyn ja tunnen surua lapsesta, joka pakenee kaikkea metsän siimekseen, jonkun aikuisen ostama viinapullo laukussaan. Miksi kukaan ystävä ei kertonut opettajille, että lapsella on viinapullo laukussaan? Miksi kotona ei tiedetty, että lapsi voi juoda raakaa viinaa?

Mitä me aikuiset lapsille oikein teemme?

(Piirros Gretchen Ryan)

Missä miehet ratsastaa?

"Tee Iines seuraava päre siitä, ettei naiset enää löydä miehiä, joita ottaisivat omakseen.

Missä miehet? Oikeat, rahvaat miehet; Konstat?"

Tämän toiveen esitti muuan kommentoija pari pärettä alempana. Itsekin olen ihmetellyt samaa, lähinnä siitä näkokulmasta, että harvoin tuntuu miehessä yhdistyvän raavaus ja toisaalta sitten taas valistuneisuus, hengen avaruus.

Vastausta tällaisen raavaan ja valistuneen miehen katoamiseen pitää ensin etsiä luonnollista tietä, rationaalisesti. Vastaus onkin yksiselitteinen, sillä tilastojen mukaan yksinäisistä ihmisistä puolet enemmän on naisia kuin miehiä, eli naisia jää siis väistämättä yli. Tällä hetkellä kaikista naisista jo lähes 30 prosenttia asuu yksin, miehistä vain 12 prosenttia.

Tilastokeskuksen tuoreimmissa tilastoissa näkyy lisäksi nouseva yksinäistymisen trendi, sillä yksinasuvia suomalaisia on jo lähes miljoona, kun 80-luvulla heitä oli alle puoli miljoonaa. Suomi johtaa kansainvälisissä mittauksissa myös avioerojen määrässä, ja Väestöliiton tilastojen mukaan puolet suomalaisista avioliitoista päätyy eroon, ja helsinkiläisliitoista yli 50 prosenttia. On ilmeistä, että erojen lisääntyminen lisää ennestään yksinäisten naisten määrää ja että miehet päätyvät naisia nopeammin ja useammin uuden kumppanin valintaan.

Kun vielä todetaan se, että tilastot vahvistavat, että vanhimmiksi kaikista elävät ne yksinäiset naiset, jotka eivät joudu passaamaan miestä ja lapsia, niin täytyy kysyä, että mitä väliä vaikkei sitä raavasta miestä näy mailla eikä halmeilla. Tilastojen valossa se nimittäin on ikuisella kiertoradallaan naiselta naiselle, kunnes kuolee pois, naista ennen.

Palatakseni vielä alun kysymykseen - täytyy todeta, että tämä ei varmaan ole se käsittelytapa, jota kommentoija toivoi. Minusta nimittäin tuntuu, ettei sellaista miestä ole koskaan ollutkaan, oikeaa rahvasta miestä, jolla olisi avara mieli ja kieli puhua. On joko tai, rahvas joka ei puhu vaan tekee, tai sitten oppinut, joka puhuu muttei tee.

Lopuksi täytyy vielä kyllä kysyä, että ketkä ne miehet sitten vievät, minkälaiset naiset, kun 30 prosenttia naisista kerran jää ilman?

Joskus tuntuu siltä, että mies kuin mies on vietävissä, kun sadan metrin säteellä joku nostaa hameenhelmaa. Ei väliä millainen käsi, kunhan nostaa, niin se on miehen menoa. Ennen vanhaan sulhanen saatiin jättämällä aitan ovi lukitsematta, peitonkulmaa nostamalla ja vinkkaamalla, eivätkä ne tavat siitä ole muuttuneet. Ei siinä rakkaudella aina ole tekemistä, tottumuksella ja tavoilla pikemmin. Normien noudattamisella ja jatkamisella.

Jokuset naiset taas kulkevat omia polkujaan. Ja elävät pitkään.

(Maalaus Pablo Picasso)

Opin kalkki on karvas, mutta sen hedelmät makeat

Sanoin edellisen päreeni keskustelussa muuatta näinä päivinä hyvin tiedettyä poikaa pikkupaskiaiseksi.

Toinen keskustelija ymmärrettävästi tarttui tähän, ja sanoi, että se oli rumaa, hyvin rumaa, tuommoinen nimittely.

Tarkoitukseni ei ole saattaa tätä varmaan melko yleistäkin arviointia kyseenalaiseksi, vaan saattaa asia yleisemmälle tasolle.

Minua kiinnostaa nyt siis laajemminkin se, voiko oppilasta sanoa pikkupaskiaiseksi milloinkaan, vaikka tämä esimerkiksi paskoisi julkiseen tilaan. Tai tyhjennyttäisi aidon näköisellä aseella koko koulun tai räjäyttäisi raketin koulun oppilasvessassa.

Tässä pohdiskelussa ei ole kyse kuitenkaan tuomitsemisesta, ei pojan eikä pikkupaskiaiseksi nimittelijän, vaan perään nyt vilkkaaksi osoittautuneen koulu- ja päiväkotikeskustelusarjani päätteeksi keinoja.

Jos ei paskojia saa nimittää pikkupaskiaisiksi eikä poliisin kutsuminenkaan muuta heidän tapojaan, niin miten meidän tulee hoitaa nämä kalapuikkopojat? Mikä on oikea asenne heihin ja mitkä ovat ne konkreettiset keinot, jotka purisivat heti ja jotka olisivat pedagogisesti perusteltavissa? Toivon että mahdollisessa keskustelussa keskityttäisiin nimenomaan käsinkosketeltaviin ruohonjuuritason keinoihin, eikä kovin pitkälle tulevaisuuteen suuntautuviin kasvatuksellisiin utopioihin, joissa propellit pyörivät, mutta mitään ei tapahdu.

En ole koskaan itse kokeillut tällaista kasvatustekniikkaa, mutta pohdiskelen, voisiko tilanteen ollessa päällä tällainen koruton toteamus toimia:

1. "Tiedätkö, että olet oikea pikkupaskiainen, kun paskot tuonne ilmastointiputkeen."

Kun vertaa sitä tähän vaihtoehtoon:

2. "Kuulehan Marco, tiedän kyllä että sinulla on paha olo, mutta ajattele mitä tapahtuisi jos kaikki ulostaisivat tuonne ilmastointiputkeen. Voisiko siinä hajussa enää puhua opiskelusta?",

niin mielestäni on selvää, että Marco arvostaisi ensimmäistä kommenttia rehellisempänä kuin toista hymistystä, jonkalainen on nyt vallalla olevan kasvatustrendin mukainen.

Ensimmäinen vaihtoehto kertoisi Marcolle sen, että opettaja näkee hänet, toinen sen että opettaja ajattelee koulun mainetta ja muita, ei välttämättä häntä. Ensimmäinen lisäksi kunnioittaa Marcon älykkyyttä siinä, että ei perustele lässyttämällä itsestäänselvyyksiä.

Voisiko siis lapsille joskus puhua sitä kieltä, jota he ymmärtävät?

Tätä älköön nyt luettako niin, että suositan tällaisten huudahdusluonteisten nimien käyttöä. En suosita, mutta jos sellainen luontevasti huulilta joskus tarjoutuu, sitä ei tarvitse vetää häveten takaisinkaan.

Olisi erinomaisen kiinnostavaa lukea repliikkejänne Marcolle yllä olevan mallin mukaisesti, hänen paskottuaan ilmastointiputkeen! Eläytykää siis opettajiksi ja kertokaa, mitä sanoisitte Marcolle ja miten haluaisitte hoitaa tilanteen.

(Ex libris Hugo Simberg)