Tynnyrissä kasvanut

Saipa muuan pariskunta poikalapsen. Kun poika alkoi opetella kävelemään, rupesivat vanhemmat neuvottelemaan, kuinka ainokaisensa kasvattaisivat, että siitä kunnon mies varttuisi.

"Pannaan poika tynnyriin ja ruokitaan sitä sarven kautta", ehdotti isä.
"Miten niin?" kysäisi pojan äiti.
"No kas, tynnyrissä kun se varttuu, niin eipä siihen maailman pahuus tartu", selitti isä.

Sukupuolineutraalilla kasvatuksella tarkoitetaan pyrkimystä unohtaa lapsen sukupuoli. Sitä toteutetaan riisumalla lapselta kaikki sukupuolisuutta korostavat elementit sekä hänen omasta olemuksestaan että usein myös hänen ympäristöstään. Lapsi vaatetaan niin, ettei esimerkiksi vaatteiden väristä tai muodosta voi päätellä sukupuolta. Samoin leluvalikoimasta ei voi tehdä sukupuolipäätelmiä.

Pisimmälle mentäessä sukupuolta osoittavat merkit on karsittu myös vanhemmilta, ja lapsi ei välttämättä itse tiedä, onko hän tyttö vai poika tai edes sitä, että ihmisellä on sukupuoli. Hänestä kasvatetaan ihmistä, ja edes vanhempiaan hän ei aina kutsu isäksi ja äidiksi, vaan vaikka ketuksi ja sudeksi. Näin varmistetaan se, ettei lapsi vahingossakaan saa vääriä samaistumismalleja maailmasta, vaan juuri sellaiset kuin vanhemmillakin on - siis ilmeisen oikeat.

Minua ainakin kylmää lukea tämän kasvatustavan mukaista äärimmilleen vietyä tarinaa oman ideologian näkemisestä lapsenkin valona. Eikö tämä ole aivan sama kuin lapsen kasvattaminen minkä tahansa totalitarismin nimissä, ja kysyn itseltäni, kenelle minun pitää ilmoittaa lapsen käyttämisestä koekaniinina omissa ideologisissa ihmiskokeissa. Lasten elämiä on pilattu yhtä lailla kiihkouskonnollisella kasvatuksella ja vapaalla kasvatuksellakin. Tiukka sukupuolineutraali kasvatusideologia menee kuitenkin pisimmälle lapsen manipuloinnissa, sillä se kieltää lapselta paitsi kiistattomia biologisia perusasioita myös vallitsevan yhteiskunnan pääpiirteitä, kun se irrottaa lapsen hänen omien vertaisryhmiensä tavoista ja käytänteistä.

Lapsi valitsee hyvin usein kuitenkin jossain vaiheessa toisin kuin vanhemmat ovat hänelle elämänasenteeksi valinneet. Ateististen vanhempien lapsista on tullut uskovia, papin pojista taparikollisia, porvarien lapsista vasemmistolaisia ja päinvastoin.

(Sitaatti Raul Roine, Tynnyrissä kasvanut, Suomen kansan suuri satukirja)
(Maalaus Helene Schjerfbeck, Sininauhainen tyttö)

Tussahdus

Mikä meni pieleen, kun ei tullutkaan ruumiita? Polttopullot eivät lentäneet ja ikkunat säilyivät ehjänä eikä Paavo Arhinmäkeä näkynyt missään eikä ketään viety putkaan,
vaikka poliisi oli selvästi varautunut Euro Mayday -tyyppiseen mielenosoitukseen.

Täällä periferiassa ei oikeastaan edes tiedä, mitä pääkaupungissa oikein piti tapahtua, kun tällaista ohjelmaa luvattiin lehdissä:

- Viro-seminaari

- Sofi Oksasen ja Imbi Pajun kirjan julkistamistilaisuus

- Kohudosentti Johan Bäckmanin järjestämä Suomen antifasistisen komitean mielenosoitus

- Eurovaaliehdokas Kai Pöntisen kutsuma vastamielenosoitus

- Vironvenäläisten Nashi-nuorten mielenosoitus

- Suomen islamilaisen puolueen mielenosoitus

- Yövartijat, kiihkoisänmaallinen vironvenäläinen mielenosoitusjoukkue

- Muitakin mielenosoittajia, mm. Viron lippuineen

Kyllä minusta tässä olisi ollut ainekset kunnon keittoon, etenkin kun vappuunkaan ei ole enää kuin kuusi viikkoa.

Mikä oli siis päivän pääohjelma? Lehdistä se ei selviä, tai jos selviää, niin ilmeisesti lukuisat mielenosoitukset, sillä äskeisissä televisiouutisissakin selviteltiin lähinnä sitä, että mitään ei tapahtunutkaan. Jossain luki aiemmin, että jokin tilavaraus peruttiin etukäteen, ja sitten taas televisiossa oli Sofi Oksanen puhumassa, että kai siellä jotain sitten tapahtui. Olisi vaan kiva tietää, mistä tässä oli kyse.

Sofi Oksasen ja Imbi Pajun kirja sinänsä tuntuu tärkeältä, ja se perustunee historiallisiin faktoihin, joten on ihmeellistä, jos nämä asiat antaisivat jonkun tahon mielestä asioista väärän kuvan. Hämmentävä tapahtumapäivä! Harvoin on mediassa ollut niin sekavaa kuvaa mistään tapahtumasta!

(Maalaus Solomon Boim)

Uskovainen haluaa pitkittää viimeistä hoitoaan

Kuulin eilen radiosta, että on tehty tutkimus ihmisen hoitotahdosta lopun lähetessä. Tutkimus todisti sen, että ihmisen uskonnollisuuden aste vaikuttaa hänen suhtautumiseensa viimeisiin hoitoihin.

Kaikkein kiihkeimmin hoidon pitkittämistä halusivat uskovaiset ihmiset. He halusivat elämää ylläpidettävän jopa mekaanisesti hengityskonein ja erilaisin pumpuin, laittein ja lääkityksin, kun taas ateistisesti uskontoon suhtautuvat eivät tahtoneet elämänsä keinotekoista pitkittämistä, vaan sallivat lopun tulla luonnollisesti. Valitettavasti en saanut tutkijatahon nimeä ylös, sillä olin auton ratissa. Suomalainen tämä tutkimus ei kuitenkaan ollut.

Paljastaako tutkimus karulla tavalla uskovaisuuden ytimen? Versooko ihmisen henkilökohtainen usko pohjimmiltaan pelosta ja epäluottamuksesta, siis negatiivisista tunteista elämää kohtaan? Turvataan korkeampiin henkivoimiin, kun pelätään elämää niin kauheasti? Jos oikeasti uskoo taivaaseen ja Jumalaan, eikö nyt lopun vääjäämättömästi lähetessä haluaisi päästä maallisista kivuistaan ja hauraasta ruumistaan ja mennä Jumalan luo laulamaan ilolauluja uusissa valkeissa vaatteissa, niin kuin tapahtumaa on kuvattu?

Olen mielestäni kunnioittanut aina uskonnollista vakaumusta, jos usko on harrasta ja aitoa eikä polje ketään, vaan pikemminkin näyttäytyy lähimmäisen konkreettisena auttamisena. Mielessäni on tässä jokin Fransiscus Assisilaisen tai Vuorisaarnan Jeesus-hahmon risteymä. Usko olisi vaikkapa sitä, kun Matilda Wrede auttoi vankeja tai sitä, kun Veikko Hursti auttoi köyhiä. Veikko Hurstin kohdalla herää kyllä myös epäilys bisneksestä, mutta yritän tainnuttaa tämän likaisen ajatuksen mielestäni, sillä Veikkohan on hyväntekeväisyyden ikoni. Joka tapauksessa, jos taivas on ja Jumala, tällaiset ihmiset päästäisin taivasbussin etupenkeille, en pappeja, seurakuntaneuvostoa enkä omien taivaspaikkojen varaajia.

Eikö taivaspaikkoja sitä paitsi ole rajallinen määrä, pyhän kirjan ilmoituksen mukaan? Pitääkö siis sitä omaa paikkaa tietoisesti varmistella ja symbolisesti tilata matka jo täällä ajassa? Eikö ole kummallista, että kun aikajana sitten lähenee loppuaan, ei halutakaan nousta taivasbussiin vaan halutaan pitkittää maallista vaellusta kitumalla hengityskoneessa ja kipupumpussa odottamassa ihmisen suorittamaa lääketieteellistä ihmettä?

(Maalaus Eero Järnefelt, Matilda Wreden muotokuva)

Elämäni ulkohuoneet

Oodi kadonneelle käymäläkulttuurille

Syntymäkoti oli kaksikerroksinen valkoinen puukerrostalo, jossa asui paljon lapsia. Talossa ei ollut sisävessoja, vaan yhteinen ulkohuone, jossa oli iso käymälä usealla reiällä, liiterien yhteydessä.

Ulkohuoneessa leikittiin sateella, joskus pyllylääkäriä, kaikki lapset yhdessä. Kun aikuinen ilmaantui pihalle tai ikkunaan, yksi toimi syöttinä joka jutteli aikuiselle ja käänsi tämän huomion pois, muut odottivat hipihiljaa, josko leikki voisi jatkua. Jollekulle työnnettiin tikku pyllyyn, joltain vain katsottiin pylly. Marja-Liisan johdolla hingattiin vähän, posket punaisina ja koetettiin, tekeekö hyvää. Marja-Liisalla teki, muilla ei vaikka joku sanoi, että ai kun tekee hyvää. Selvästi kuitenkin näki, että se sanoi vaan. Kaikista meistä tuli sitten jotain, sillä meidät pantiin oppikouluun, paitsi Maaritista ei, se meni rappiolle Ruotsissa, ja sinihuulinen Sirpa kuoli synnynnäiseen sydänvikaan.

Sitten muutettiin keltaiseen puutaloon, joka oli selvästi kallellaan Siltasille päin. Siltaset pyörittivät kauppalan elokuvateatteria, joka sijaitsi vastapäätä Siionia, joka taas oli vastapäätä meitä. Katselin usein, kun helluntailaiset menivät perhekunnittain Siioniin ja iltaisin taas katselin elokuviin menijöitä, ja menin aina itsekin, uuden ystäväni Mallun kanssa, kun vaan sain rahaa. Ai että silti kaipasin vanhalle talolle ja sainkin syyn mennä, kun huomasin kudotun seeprani unohtuneen sinne meidän vintille.

Tässä viistossa talossa oli pieni ulkohuussi, puuvajassa. Täältä muistan lukuhetket, kun olin paossa humalaista isää, kun en viitsinyt kavuta ullakolle tai talon katolle, joka oli kolmas turvapaikkani. Katolla oli hyvä maata vatsallaan kirja edessään ja katsella samalla maisemia ja alhaalla kulkevia ihmisiä. Huussi oli helpoin. Panin vaan huussinluukun kiinni ja nostin jalat seinälle. Uppouduin Uuden Kuun Emilian leimahduksiin tai Anna ystäväämme tai Viisikkojen seikkailuihin tai kuvittelin olevani Pikkunaisten Jo. Tai Meg. Tai Amy. Mikä milloinkin.

Nyt täytyy tässä kohden tunnustaa hävettävä asia, joka on huussielämäni pohjakosketus, sokea piste, suden hetki. Olen tehnyt nimittäin nimittäin vandaalisen, barbaarisen, sabotöörimäisen tuhrijanteon, samoin on paras ystäväni Mallu, joka muutama vuosi sitten väitteli tohtoriksi psykologisen kasvatustieteen alalta, täsmentääkseni hänen erikoisalaansa.

Me nimittäin saimme päähämme mennä kakkimaan erään perheen ulkohuussiin ja kuinka ollakaan, teimme tarpeemme huussin lattialle, emme reikään. En osaa sanoa, mikä meidät valtasi, mutta muistan vieläkin sen hillittömyyden hurman ja sen miten kaameasti hihittäen hiivimme housut kintuissa pois. Meille kyllä sitten samantien soitettiin kotiin, ja äiti kävi järkyttyneenä pesemässä huussin. En saanut selkääni, enkä muista edes tukistusta, mutta muistan, että minua uhattiin vattupuskan oksilla, kun muita puita ei pihassa ollut.

Olgan Pikkula kesäpaikassamme on elämäni miellyttävin ja rakkain huussi, johon ei liity mitään ikävää tai likaista, ei edes hajua, sillä sinne keon päälle heitettiin aina valkeaa kalkkia. Se ikään kuin puhdisti koko toimituksen. Pikkulan merenpuoleisella seinällä oli pieni lasiruutuinen ikkuna, joka antoi alas kirsikka- ja omenatarhaan. Tällöin meillä oli kotona kauppalassa jo siirrytty vesiklosettiin, mikä sekin toi hohtoa kesäisiin pikkulakäynteihin. Voi istua pitkäänkin ja lukea vanhoja sanomia, Länsi-Suomea tai Uudenkaupungin sanomia tai katsella vain merelle päin valkeiden kukkien läpi. Muistoissani pikkula kukkii kaiken aikaa.

Olgan huussiin mentiin rinnettä ylös ruohopolkua pitkin. Koiranputki ulottui lapsena kainaloihin tai vieläkin ylemmäs, sitten se pikkuhiljaa aleni, kun itse kasvoi. Mutta kaunista sen pitsikudelma oli, etenkin kun sen takana viistosti alapuolella levisi se kukkiva hedelmätarha, jonka mustalla mulloksella näin joskus käärmeiden kiemurtelevan alaspäin, kuin Edenin puutarhassa. Myöhemmässä vaiheessa vähän yli parikymppisenä keksin lapseni harvinaisen nimen pikkulaistunnolla katsellessani kukkivia omenapuita. Seuraavana päivänä tytär sai kasteessa nimen, jota almanakka ei tunne.

Olgan huussi purettiin nimikeksintöä seuraavana vuonna, samalla kun torppa jäi uuden tien alle. Nykyinen kesäpaikka rakennettiin sen kirsikka- ja omenatarhan yläpuolelle, kun se ennen oli alapuolella. Mutta huussia ei enää rakennettu, vaan huussin paikalla on nyt muheva kasvimaa ja talon sisällä on kaikki mukavuudet.

*

Onkohan kukaan muuten pannut kirjoihin kadonnutta huussikulttuuria? Väitän että puuhuoneet ja käymälät liittyvät merkittävästi varsinkin maalaislasten elämään ja ovat jopa muovanneet heidän kehitystään. Reiällä istuessa on tehty merkittäviä oivalluksia ja havaintoja elämästä, toisin kuin putkien suhinassa ja kloorin hajussa.

Innoituksen huussijuttuun sain Pellon pientareelta.

(Maalaus Gerrit Dou)

Miten ihminen voi tehdä niin itselleen?

On ihmisiä, jotka ovat kuin oljenkorsi: taittuvat ensimmäisestä pahasta sanasta. Minä olen sellainen, valitettavasti, ja olen tuntenut ahdistavaa pahaa mieltä edellisen päreeni anonyymin puun takaa tulleesta ällistyttävästä haukkumisesta. Salpaudun ja tunnen jonkinlaista voimatonta kauhua siitä, että joku pystyy olemaan minulle tarkoituksella paha, pystyy oikein kirjoittamaan tarkoitettuja pahoja sanoja näkyviin, niin että kuka tahansa voi ne lukea. Miten se on mahdollista, miten ihminen pystyy tällaiseen? Miten ihminen voi tehdä niin itselleen? Antaa itsensä olla paha toiselle, joka ei taatusti ole tehnyt mitään pahaa hänelle?

Olen kirjoittanut kolme blogitekstiä, Totuus ja valhe, Talvipäiväkirja 3. sivu ja Hiihtämisestä, mutta en ole uskaltanut julkaista ainoatakaan. - Ei sinulle kukaan vastaa, sanoi anonyymi, kenties tämä sama, kenties toinen, syksyllä. - Blogisi on haaremi, lauloi kurppa. - Sinä olet paranoidi, kuiski anonyymi, lisäksi yllyit vittuilemaan, kun joku hyvän hyvyyttään haukkui blogisi. Nih! Että vittumainenkin olet!

Sääli muuten noita kirjoittamiani päreitä. Totuus ja valhe on mielestäni aika hyvä päre, ja siinä on kuvana YouTuben Vysotskin laulu ja teemana on Matti Vanhasen hiihto läpi puunrungon, ehjänä, siis Matti Vanhanen. Huomaan kuitenkin, että Lehti sanoi jo kaiken muutamalla lauseella.

Talvipäiväkirjassa s. 3 on puhe blogimaailmasta, joka on vähintään yhtä julmaa kuin real life. Tässä huomaan, että ihan turha rutina tämäkin. Ihminen voi muuttaa vain itseään, mutta itseään hän ei kuitenkaan muuta.

Hiihtämispäreessä on puhe ihan vaan hiihtämisestä, kaipuusta kympin ladulle pepitaruudulliset housut jalassa ja duffelitakki päällä, palmikkoneuleinen pipo korkealla päälaella. Jalassa monot ja suksina Järviset hiirenloukkusiteillä. Alamäessä hiirenloukku joskus aukeaa ja suksi karkaa alas ennen hiihtäjää. Mutta se aukea pelto ja kuusikko talitintteineen horisontissa, hikoavan ihon ja lumen tuoksu! Tästä kirjoitin ja senkin huomaan turhaksi. Ketä kiinnostaa naisen kaipuu lapsuutensa ladulle? Ja vielä kun paranoidisti tietää, että pari anonyymia odottaa taas suden hetkeä iskeäkseen hampaansa niskaasi.

Paluu alkuun: En kysy enää, miten ihminen voi tehdä toiselle pahaa, sillä siihen löytyy selityksiä. Blogimaailmassa ykkösselittäjä on kateus, kakkosena kateus ja kolmantena kateus. Mutta miten ihminen voi tehdä niin itselleen - sallii itsensä olla tietoisesti paha?

Ei toisen ihmisen vahingoittaminen tarkoituksella ole millekään eläinlajille ominaista, sillä eläin ei tee koskaan pahaa, ei raadellessaankaan. Miksi ihminen on valinnut pahuuksista julmimman: henkisen sadismin? Henkinen sadismi ei kuulu ihmisluontoon. Pahuutta on, mutta sen syntymekanismi on selvittämättä.

Kevätpäiväkirja 2. sivu

Tytär on opintokiireittensä keskellä saanut kärpäsen pureman sukututkimukseen ja tartuttanut sen minuunkin, muutaman vuoden tauon jälkeen.

Tytär on isänsä äidin puolelta sukua, jossa on taiteilijoita ja mm. useapolvinen näyttelijäsuku - jäljet johtavat venäläiseen Nassokin-sukuun. Tyttären isän isä taas on kasvattipoika, joka annettiin suoraan synnytyslaitokselta turkulaiseen kauppiassukuun. Syntyperästä kulkee villejä huhuja aina kartanonherraan asti. Saa nähdä, onnistuuko tytär selvittämään isoisänsä mysteerin ja isoäidin venäläistaustan aukkopaikat.

Itse olen jämähtänyt Kansalliskirjaston vanhaan mutta digitalisoituun sanomalehtilukusaliin hakemaan tietoja omasta isänpuoleisesta suvustani, ja löytänyt sieltä yllättäen Lappiin tai Karjalaan viittavan sukumme vanhan nimen Suikki, josta sain lisävinkkejä jo edellisen keskustelun loppupuolella. On siis selvittämättä, mistä Suikit ovat tulleet Hämeeseen ja muuttaneet sitten nimensä nykyiseksi isäni nimeksi. Naimalla talojen tyttäriähän nimet monesti muuttuivat, tai sitten käsittääkseni ostamalla tila, jonka nimi otettiin perheen uudeksi sukunimeksi.

Muutenkin noita Kansalliskirjaston vanhoja sanomalehtiä on hauska lukea, varsinkin 1800-luvun ilmoituksia ja pikku-uutisia. Aamulehdessä oli mm. vuonna 1880 luettelo erään kievarin matkustavaisista, jotka olivat yöpyneet talossa. Nimilistassa oli muuan sukulaiseni. Että on sitä juorupalstoja ollut lehdissä jo satoja vuosia. Samoin löytyi lista taloista, jotka ovat ottaneet sähköliittymän. Kivutonta liikavarpaanpoistoa suorittaa muuan kandidaatti Björnborg, naisille aamupäivisin, miehille iltapäivisin, työväestölle erikoishalvat hinnat.

Taidanpa jatkossa jättää Ilta-Sanomien netti- tai paperiversiot lukematta ja lukea mieluummin näitä lukusalin vanhoja lehtiä. Paljon hauskempaa kuin tämä nykymaailman meno. Ihmiset ovat aika ikäviä ja kovia. Mikkosiakaan eivät päästä televisioon keskusteluttamaan ihmisiä, vaan katsovat mieluummin Kauniita ja rohkeita ja Salattuja elämiä.

Ja nyt lumitöihin! Eilisen päivän satoi lunta, ja nyt en pääse ovesta ulos ilman lapiohommia. Toisaalta lehtometsän seljapuussa oli jo karvaiset pikkulehdet! Mutta nyt siis töihin ja lenkille. Kevytlevite on loppu, pakko lähteä kauppaan ja sauvalenkille.

(Maalaus Albert Edelfelt)

Nainen lentokentällä

Lehdessä on kiehtova tarina naisesta, joka on asunut kolme kuukautta lentokentällä. Koko tämän ajan hän on ollut kadoksissa omaisilta, kunnes löytyi Berliinin Tegelin lentokentältä. Hän kieltäytyy palaamasta kotimaahansa Suomeen.

Nainen on yöpynyt lentokentän penkillä, ja hänen on annettu olla siinä, koska hän on aina huoliteltu ja esiintyy hyvin kohteliaasti.

Hän on todennäköisesti peseytynyt lentokentän saniteettitiloissa, ehostanut kasvonsa ja laittanut joka aamu kampauksensa huolellisesti, oikonut rypyt vaatteistaan, ollut viimeisen päälle laitettu ja muodikas. Kenties hän on öisin pessyt pikkupyykkiä käsienpesualtaassa ja kuivannut ne ilmanpuhaltimen alla tai pannut kuivumaan patterin päälle, vaihtanut asua välillä. Kenties hän on alkanut tuntea lentokentän kodikseen ja on tuntenut jopa harmistusta, kun hänen on jaettava kylpyhuoneensa satunnaisten ohikulkijoiden kanssa.

Mukanaan hänellä on vihreä matkalaukku. Virkailijoille hän on kertonut odottavansa rahalähetystä Suomesta, ja hienostuneen naisen on annettu olla rauhassa asemalla. Kun vihreä matkalaukku sitten katosi, tai varastettiin niin kuin nainen sanoi, virkailijat keräsivät hänelle uusia vaatteita ja rahaa, mutta hän ei ottanut niitä vastaan. Sen sijaan hänet on nähty kerjäämässä rahaa matkustajilta.

Hän on edelleen kentällä ja odottaa rahalähetystä ja vihreää matkalaukkuaan takaisin. Tai niin hän ainakin sanoo. Mikä lie naisen tarina?

(Valokuva satunnainen, kuvaaja tuntematon)

Kevätpäiväkirja 1. sivu

Olenkohan minä vaarallinen rikollinen? Olenko kenties kiihottanut ihmisiä laittomuuden teille? Saakohan poliisi minut kiinni vielä housut kintuissa, kuten arvelee saaneensa Jussi Halla-ahon?

Sähköpostiin tulee ikäviä viestejä ikäviltä ihmisiltä. En saisi kuulemma kirjoittaa pienimmistä, koska poljen heitä, en myöskään naisista - syytä ei kerrottu, mutta toisaalla on joku sanonut, että kaikki johtuu korvastani jolla viettelen miehiä, ja olen siis jäävi puhumaan naisten hyvästä, kun en ymmärrä. En saisi myöskään pohtia, mikä tekee nuoresta koulusurmaajan, sillä en tiedä kaikkea ja pohdintani nuorten mielenterveyshäiriöiden perimmäisistä syistä voivat loukata ihmisiä.

Tjaah. Mitäs se sitten on, että ihmiseltä halutaan kieltää kirjoittaminen, joka on kuitenkin sen kaltaista, ettei siitä edes rikossyytettä voi nostaa, vaikka Tikkurilan poliisi tekstejäni onkin lukenut ainakin kaksi kertaa. Tai kenties sekin johtuu korvani vetovoimasta?

Oli miten oli, sulkakynäni heiluu ja koetan olla piittaamatta ikävistä ihmisistä. Nautin kevään tulosta! Ja joudanhan minä vaikka istumaankin. Vankilapäiväkirja. Se Blogistanista kai vielä puuttuu. Vanhan naisen vankilapäiväkirja. Mutta nyt kevääseen!

Eilen suli betonipihan lakaistu käytävä mustaksi valkean keskellä, ympärillä paksu nietos. Tänään leijuu hiutaleita, ja käytävä on taas valkoinen. Kävin tarkistamassa takapihan sipulikukkien tilanteen, mutta kinoksen alla ovat. Sisäkukkia olen jo kanniskellut auringonvaloon virkoamaan. Vaahtera-aulio ja runkoruusu ovat kuivia ja risuttuneen näköisiä, mutta tulee olemaan juhlaa, kun ne alkavat työntää pientä vihreää kuihtuneista kyljistään. Pasuunakukka työntää jo uutta komeaa lehdistöä ja valkokukkaiset uudet pistokkaista kasvatetut lehtikaktukset ovat edelleen hengissä, vaikka panin ne alulle syksyn pimeissä, Saksasta saaduista pistokkaista.

Mökille menen jo tässä kuussa leikkaamaan omenapuita ja kävelemään meren jäälle, istumaan laiturinnokkaan ensimmäisiä pisamia pyydystämään, kuvaamaan ensimmäiset merilinnut ja edellisvuotisten kaislojen tähkät. Viime vuoden homekatosta selvittiin hienosti, sillä läiskä ei ollut vielä hometta, vaan veden tummentama alue. Olin sulkenut hellanpellin talveksi tiukasti, ja piipusta ei päässyt viereisiin kattolautoihin ilmaa, vaan pelkkää kosteutta, joka tiivistyi sitten homeen näköiseksi kuvioksi.

Persiljan istutan tänään ruukkuihin!

Kun päättyy työ

En suoraan sanottuna ymmärrä, mistä tämä poru parin vuoden eläkkeellepääsyn siirrosta nyt oikein tulee. Puhutaan jopa yleislakosta. Presidenttikin on sanonut, että hätäistä toimintaa.

Eläkkeellä olevana voin sanoa, ettei tänne kannata hinguta. Ei täällä mitään ole. Elämä oli paljon mielekkäämpää, kun siinä oli työn ja lomien rytmi, ja tunsi olevansa jotakin varten, hyödyllinen omalla vähäiselläkin paikallaan. Voin vakuuttaa myös, että täällä kaipaa jopa työn piinaavimpia hetkiä, sillä eläkeläinen on kuin syylä ihossa, kiinni yhteiskunnassa mutta kaikille tarpeeton.

Eläkkeellä ollessa kaikki ovat saman epiteetin alaisia eli eläkeläisiä. Niin siivoojat, maisterit, asentajat, tohtorit, kaikki samaa harmaata hyödytöntä massaa, joka päivisin kansoittaa terveyskeskuksen käytävät, tai arvauskeskuksen niin kuin yhtä köyttä vetäen siellä tapaamme naureskella, entiset herrat ja duunarit, kerrankin nyt eläissään tasa-arvoiset ja yhtä nöyrät loppuelämänsä ja kohtalonsa edessä.

Itse näen edelleen unia siitä, että kuljen koulun käytävillä, olen jollain ilveellä töissä, vaikka tiedän etten saisi olla siellä enää. Tunnen syyllisyyttä loisiessani opettajainhuoneessa ja koulussa, ikään kuin ansiotta ja luvatta, mutta siellä minä olen, vaikka tiedän olevani sairas, puhekyvytön. Olen ja tiedän että vielä pärjään, sillä ei minusta mikään tieto ja osaaminen ole poistunut, tallella kaikki mutta ei aktiivikäytössä.

Mitä odotettavaa eläkeläisellä on? Ei niin mitään. Kaiken aikaa rapistuva ulkonäkö, jonka huomaa parhaiten ikätovereista, rypistyvä nahka ja harmaantuva pää, kankeaksi käyvät jäsenet, kivut ja säryt, monilla henkeä uhkaavat vakavat sairaudet - tervettä eläkeläistä ei ole, en ainakaaan minä tunne.

Ei voi enää ottaa lemmikkiä, sillä sitä miettii väistämättä, kuka sitä hoitaa, kun itse menee päiväksi sairaalaan tutkimuksiin. Miettii myös väistämättä, kumpi kuolee ensin, emäntä vai lemmikki. Jos suhtautuu elämään valoisasti, voi toki ottaa lemmikin ja ajatella, että sen elämänkaaren vielä ehtii nähdä jos hyvin käy, mutta tietää, että se tulee olemaan viimeinen lemmikki. Tämä tuo lemmikin kanssa oloon kohtalon tuntua, sillä joka päivä näkee siinäkin ikääntymisen merkit, joita tarkkailee huolestuneena ja alkaa laskea vuosia, ja sitten huomaa tarkistavansa vieläkö se hengittää.

Olen siis sitä mieltä, että työelämässä kannattaa pysyä niin vanhaksi kuin jalat kantavat, sillä vain töissä ollessa vapaa-ajallakin on merkitystä. Eläkeläinen ei saa koskaan lomaa eikä hän odota viikonloppuja, vaan maanantaiaamuja, jolloin kaikki taas aukeaa, elämä alkaa kohista, terveyskeskukseen ja kauppaan pääsee - hedelmäpelit moikaavat marketeissa eläkeläisten kynsissä ja niiden äärellä näkee niin entistä suurjohtajaa kuin kunnantalon siivoojaa rattoisasti rupattelemassa. Läheiseltä rakennustyömaalta alkaa kuulua reippaita elämisen ja työn ääniä. Kyllä eläkeläisen taas kelpaa.