Kevätpäiväkirja 4. sivu

Kesä tunkee väkisin päälle. 23 astetta eilen näillä lakeuksilla! Juuri kun oli tottunut ajatukseen keväästä, joka vienosti johdattaa lämpimään kauteen. Mutta että tässä pitää kertalaakista riisua kalsarit farkkujen alta ja villapaita teepaidan päältä. Ja alkaa orientoitua ulkoilmaelämään hämähäkinseittien alta. (Löysin eilen seittiä katonrajasta..)

Korkokenkiä ja mekkoa tekisi mieli. Kukaan ei käytä enää matalakantaisia, jotka ovatkin kieltämättä aika rumia hepsankeikkakenkien rinnalla. Naisen kuuluu näyttää kaartuva jalkapöytä miehen silmälle, ja mielellään hoikka ja pitkä nilkka, joka päättyy pyöreään pohjelihakseen, jonka päällä taas on polvi, jossa ei ole läskikumparetta, vaan kapenema ennen pitkän reiden kiinnittymistä kiinteään takamukseen, jonka pyöreys taas on erillinen reiden pyöreydestä, eli kyseessä ei ole niin sanottu persjalka, joka puolestaan on suoraa takapuolen jatkoa, samaa lihasta. Taidan ostaa suosiolla korottomat balleriinat ja mummokukkaleningin.

Tiedot sikainfluenssastakin huolestuttavat, etenkin kun vastaavanlainen pandemia espanjantauti aikanaan niitti sukumme kykenevintä nuorta viljaa. Toisaalta on niin, että ihmiskunta on nyt vahvempi ja osaavampi kuin edellisen vuosisadan alussa. Silti kun sanotaan, että 30 prosenttia suomalaisista tulee sairastumaan tähän tautiin, on pelko kai aiheellistakin. Osa tule nimittäin ilman muuta menehtymään.

Sekin huolestuttaa, että Kauhajoen poliisi on osoittautunut vellihousuksi, ja tehnyt ilmeisen virkavirheen. Muuan Matti Saaren tuttava oli nimittäin uusimpien lehtitietojen mukaan varoittanut kirjallisella viestillä poliisia jo viisi päivää ennen luettuaan Saaren nettimateriaalia, mutta mitä teki poliisi? Antoi Saaren pitää aseensa, vaikka oli perehtynyt aineistoon. Taisi poliisi pelätä, että saa syytteen hätävarjelun liioittelusta.

Niinhän Vantaan poliisiakin haukuttiin suureen ääneen, kun se syöksyi kouluun poistamaan aseeksi luullun sytkärin kalapuikkopojan kädestä jokin aika sitten. Luulla nyt sytkäriä aseeksi, tyhmä poliisi. Saahan pikkuinen poika leikkiä! Oma vika, jos joku ei ymmärrä huumoria.

Suuri yleisö ei ole koskaan tyytyväinen kahden ammattiryhmän toimintaan, vaan näkee konfliktitilanteissa syyn useimmiten näissä ryhmissä: poliisi ja opettaja. Kuka tahansa puukkojunkkari tai ilmastointiputkeen paskoja sen sijaan saa silityksiä päälaelleen ja ymmärrystä osakseen. Huh huh, alan olla kypsä kaikenlaiseen lespaukseen. Lapset ymmärretään piloille, sillä ei ymmärtäminen aina ole rakkautta, vaan usein välinpitämättömyyttä. Maailmassa on ihan terveellistä elää, vaikkei kukaan ymmärtäisi sinua! Se tulee kuitenkin olemaan ihmisen osa.

(Etsaus Rembrandt Harmenszoon van Rijn)

Kidututtaja

Miten ohut kuori onkaan väkivallan ja hymyn välillä, miten luja luottamus siihen, että itse sorrettuun etniseen ryhmään kuuluva ymmärtäisi muiden tuskan ja lieventäisi hymyllään maailman kärsimystä!

Kauneinkin sääripari astuu sivupolulle, tyylikkäinkin nainen allekirjoittaa luvan julmiin kidutuskeinoihin, joilla kuulusteltavan pää peitetään ja päälle ruiskutetaan tulvanaan kylmää vettä niin että uhri tuntee hukkuvansa.

Condi Rice, Stubbinkin hurmannut, toivon, että jossakin päin maailmaa saat vielä vastaasi mätiä kananmunia ja punaiselle jakkupuvullesi kylmän vesisuihkun joka hajottaisi pallokampauksesi ja sotkisi meikkisi!

Kuka sanoikaan, että maailma paranee, jos naiset pääsisivät valtaan?

Oikeastaan - jään odottamaan Obaman pieraisua. Hänkin on niin kaunis ja hymyilevä.

(Valokuva)

Ankeat päivät ovat hyväksi ihmiselle

Korvani sieppaavat hiljaa soivasta radiosta lauseen sieltä, toisen täältä, usein sellaisen, jota itsekin olen pohdiskellut ja johon ajatukseen olen saattanut jo päätyä.

Eilen pysähdyin siihen, kun radion naisääni sanoi, että ankeat päivät ovat hyväksi ihmiselle. Tein tästä pikaisen muistiinpanon. On tehty jokin psykologinen testi, joka kertoo lisäksi, että onnellisuus taas edistää mielialaa, jossa keskitytään vähemmän ympäristöön. Ankeat päivät virittävät ihmistä, vaikuttavat edistävästi muistiin ja henkiseen ja sen kautta fyysiseen viriliteettiin. Sain sen käsityksen, että jatkuva onnellisuus ei ollut tässä tutkimuksessa edes toivottavaa.

Ymmärrän tämän täysin ja jopa yhdyn siihen, lämpimästi. Olenhan aina puhunut alakulon normaalista rytmittymisestä ihmisen elämään ja siitä, miten alakuloa ei pidä turruttaa lääkkeillä pois.

Nyt kun olen toipumassa asentohuimausepisodista, joka ankeuttaa elämän totaalisesti, tunnen jo aika ajoin, miten voima alkaa virrata ja ilo kuplia. Tämä antaa toimintatarmoa ja mieli täyttyy suunnitelmilla. Luen blogeja ja kummastelen hieman, miten pienet harmit monilla ovatkin isoja. En toivo kenellekään pahoja päiviä, mutta mietin, miten todellinen alakulo voisi edistää tämänkin ihmisen kykyä iloita elämästä.

Olin eilen Essolla vaihtamassa renkaita. Istuin joutessani pienen myymälän puolelle odottelemaan ja katselemaan asiakkaita. Olo oli siinä käsinojattomalla tuolilla hutera. Näin harmaatukkaisen vanhan miehen, joka tervehti minua maailmanmiehen hymyllä tullessaan maksamaan bensaa. Näin paikallisen vaatepuljun omistajan, ja huomasin että hänellähän on jokin neurologinen sairaus, sillä hänen kätensä vapisivat huomattavasti ja hän kertoi menevänsä aamulla Poriin tutkimuksiin. Hän jäi viereeni odottamaan myös renkaanvaihtoa, joka tapahtuisi minun jälkeeni. Olin tarjota hänelle tuolini, mutta hän näytti pärjäävän hyvin, ja haukkui poliittisten valtuuskuntien ulkomaanmatkat, Tarja Halosen ja paikallisen EU:hun pyrkijän. Minä haukuin Matti Vanhasen. Kassahenkilö haukkui heidät kaikki ja lisäksi paikallisen rautakaupan palvelun.

Mikä tässä oli tärkeää? No se, että minä sain puhua pitkästä aikaa uusien ihmisten kanssa. Pärjäsin hienosti ja horjumatta siinä tuolilla, pärjäsin myös ääneni kanssa, ja ilahduin kun huomasin, että minulta tuli kokonainen virke kauniilla äänellä kertaakaan katkeamatta - kunnes se alkoi innostuksesta väsyä ja hiljenin jälleen lyhytsanaiseksi nyökkäilijäksi, jottei ääni pätkisi pahasti. Tämä ei kuitenkaan masentanut, vaan antoi halua yrittää jatkossa puhua enemmän, välittämättä pätkimisestä.

Ilman ankeaa ja masentava asentohuimausepisodia en olisi ryhtynyt vilkkaaseen keskusteluun vieraiden ihmisten kanssa. Allekirjoitan siis paksulla musteella sen, että ankeat päivät ovat hyväksi ihmiselle: ne avaavat lukkoja ja antavat voimavaroja ja lisäävät ihmisen välittämistä muista ihmisistä ja asioista.

(Maalaus Anatoly Korobkin)

Päätähuimaavaa

Hyvänlaatuinen asentohuimaus kohtaa joka toisen suomalaisen jossain elämänvaiheessa. Minut se on kohdannut jo muutamaan kertaan, ja tulee varmaan jatkossakin, kuin salama kirkkaalta taivaalta. Aamuyöstä kun käyt vessassa ja palaat jatkamaan uniasi, sänky keikahtaa yhtäkkiä kuin jalka pettäisi pääpuolesta.

Vaiva on vaaraton, mutta erittäin kiusallinen ja kamala kärsiä. On kuin olisi pahimmat hornan voimat päätä kieputtamassa, kuin päälle jämähtänyt vappukrapula, joka saa sinut istumaan tuolilla käsinojia puristaen harittava katse suunnattuna kaukaisuuteen, mieluiten ikkunasta näkyvään puunlatvaan, ellei se keinu tuulessa. Kun käännät päätä, maailma keikahtaa ja vatsassa vääntää. On kuulemma ihmisiä, jotka konttaavat ylenantaen lattioita pitkin, kun eivät pysy pystyssä.

Asentohuimaus johtuu tuntemattomasta syystä sisäkorvaan kerääntyneestä "hiekasta", joka korvakäytävän kaarikäytävässä liikkueessaan koskettaa värekarvoja ja lähettää väärää viestiä aivoihin. Nämä viestit kertovat aivoille, että nyt liikutaan, vaikkei liikutakaan, eli kyseessä on aistiharha, josta seuraa fyysisiä huimauksen tuntemuksia.

Hoitona käytetään yksinkertaisesti jumppaa, pään taivuttamista tietystä asennosta toiseen, jotta korvakäytävään kertynyt sakka saadaan ohjattua pois väärästä paikasta. Itselläni liikesarjana on pään roikottaminen alaspäin sängyn reunan ulkopuolella ensin oikealle minuutti, sitten vasemmalle ja lopuksi oikean kyljen kautta ylös istumaan. Kussakin hankalassa asennossa tulee pysyä minuutti, vaikka veri pakkautuu päähän. Tilanne saattaa laueta jo yhden hoitokerran jälkeen, jos liikesarja on valittu oikein. Minulla tietenkin kävi niin, että liikesarja oli ensin väärä, ja tein sen lisäksi omin päin netistä ottamiani liikesarjoja, mikä pahensi tilannetta niin etten voinut olla missään asennossa, kun maailma pyöri maatessakin.

Hassua on se, että sain kahdelta eri lääkäriltä - kävin yhteensä kolmella lääkärillä viikon sisällä, niin kauhea vaiva on - täysin vastakkaiset ohjeet. Kokenut ja pätevä yksityiskorvalääkäri käski kallistua vasemmalle korvalle ja siitä ylös. Ja siinä se on, sanoi hän. No, niin oli, nimittäin tilanteen paheneminen. Menin sitten terveyskeskuksen päivystykseen, jossa oli nuori sijainen, lääkärinplanttu, hädin tuskin 25, ajattelin. Tämä nuorimies osoittautui aarteeksi. Hän oli sattumalta korvalääkäriksi erikoistuva, opinnot kesken, ja hän kaivoi repustaan nuhraantuneet luentomonisteet, ja testasi minut perusteellisesti ihan kuin olisi ollut vähän innoissaan, kallistellen ja katsellen, ei nopean leipääntyneesti niin kuin tuo yksityislääkäri. Sain häneltä siis vastakkaiset kääntymisohjeet ja paksun monistenipun luettavakseni. Nyt olen vetänyt hänen liikesarjaansa kolme kertaa, ja olo on kohentunut selkeästi, kun pystyn istumaan tässä koneellakin.

Edelleen on hieman höntti olo ja korvaa vihloo hieman, mutta ei enää vappukrapulaa muistuttava helvetti. Eiköhän se tästä, kun jatkan harjoituksia. Pahinta on, etten pääse valokuvaamaan, sillä katseen kohdistaminen tarkennuspisteeseen tekee eetvarttia!

Taidan jatkossakin turvata terveyskeskuksen nuoriin sijaislääkäreihin, sillä en ole heidän kohdallaan ennenkään kohdannut samanlaista liukuhihnatyöskentelyä ja rahastusta kuin nyt yksityissektorilla.

(Maalaus Hieronymus Bosch)

Konsertto munassa

En tiedä, mitä Hieronymus Boschin musikantit yllä soittavat, mutta ilmiselvästi he kiistelevät siitä, mitä munassa sopii soittaa. Itse näkisin tai pikemmin kuulisin tässä mieluiten kepeää posetiivinsoittoa. Pidänkin varsin todennäköisenä, että näiden soittajien valinta ei muistuta gregoriaanista kirkkolaulua, vaan pikemmin italialaisen iloittelevaa frottolaa, joka kertoo kenties maallisten nautintojen ohikiitävästä ilosta ennen tuomiopäivän pasuunoiden törähdystä.

Lapsena pelkäsin muuten nimenomaan pääsiäisenä maailmanloppua. Muistan miten eräänäkin loputtoman pitkästyttävänä pitkänäperjantaina keksimme sisareni kanssa tehdä majan huoneemme pitkulaiseen yläkomeroon, jossa ei ollut väliseiniä ja johon kapusimme alakaapin hyllyjä portaina käyttäen. Irrotimme yläkaapin pikkuovet saranoiltaan, nostimme ne pois, ja näin katonrajaan muotoutui kolmen tyhjän ovireiän avaroittama tila, jonne keksimme raahata vielä kapean räsymaton, ja näin meillä oli korkeuksissa oma salaperäinen majamme.

Yhtäkkiä, kesken hauskuuden muistin, että nythän on pitkäperjantai, ja Jeesus voi siis laskeutua hetkenä minä hyvänsä alas taivaista tekemään maailmanlopun. Maja ei tuntunut enää kivalta, leikki unohtui ja räsymaton rakenne erottui silmiini tarkasti. Tuossa oli vanha mekkoni, tuossa äidin mekko, tuossa sukista kudottu ruskea raita. Odottelin, sillä koulussa oli sanottu, että Jeesus tulee erottelemaan vuohet lampaista, ja toiset, en muistanut kummat, joutuvat ikuiseen tuleen, kadotukseen. Eikö Jeesus tulisi nimenomaan pitkänäperjantaina kostamaan, koska hänet tapettiin silloin? Mietin, joko kolisee tai alkaa yhtäkkiä ukkostaa, joko tuomion pasuunat soivat.

Illalla en saanut unta ennen kello kahtatoista, jolloin arvelin olevan ratkaisun paikan. Eikös Golgatallakin esirippu haljennut keskiyöllä, jolloin Jeesus heitti henkensä ryövärien rinnalla? Tuijotin kelloa. Minuutin yli, huokaisin helpotuksesta, lankalauantai, selvittiin! Pitkäperjantai oli onnellisesti ohi, maailmanloppua ei tullutkaan. Mietin taas majaa, mitä kaikkea kivaa siellä voisi tehdä. Siellä voisi maata tyyny pään alla ja lukea Viisikkoja ja pitää kerhoa siskon kanssa.

*

Lopuksi linkkivinkki! Tällä hetkellä, surffaillessani netissä, huomaan katselevani mieluiten tätä rauhoittavaa näkymää Saaristomereltä. Huikaisevan korkealla pesä, ja siellä yksinäinen naaras, odottamassa, josko pääsisi munimaan. Välillä pesä on tyhjä, mutta aika ajoin siellä siis vahtii sääksinaaras, ja yhdessä odottelemme urosta palaavaksi, reaaliajassa, kahdenkymmenen sekunnin välein päivittyvän kameran kautta. Toivotaan, että pesään saadaan munat ja muniin aikamoinen konsertti!

(Maalaus Hieronymus Bosch, The Concert in the Egg)

Sirpaleet särkyneet

Olin tänään kiireinen tai ehkä pikemmin laiska, ja ostin ruuakseni marketin eineshyllystä purjo-perunakevytsalaatin ja pakkauksen valmiiksimaustettuja broilerin siipipaloja. Kassajonossa kaikki puhuivat lasimurskasta ja kassa sanoi, että eläinaktivistit ovat soluttautuneet tehtaisiin ja että tämä on sabotaasia. En viitsinyt viedä eineksiä takaisin, vaikka mieli teki, kun hysteria tarttui.

Kyllä minä nuo einekset aion syödä. Ehkä syynään vain ne tavallista tarkemmin, enkä mätä suuhuni isoja palasia. Muutenkin on kai hyvä muistaa alla olevaa muinoista ohjetta, jota alakoulussa kuorolausuttiin opettajan paukuttaessa tahtia puisella karttakepillä, joka oli tuon ajan tärkein pedagoginen väline:

Ruoka hyvin pureksi,
niin siitä ruumis varttuu!
Iloa ja tyydytystä,
elämälle karttuu.

Mitä tuohon lasinsirpaleiden piilottamiseen ihmisten jokapäiväisen leivän joukkoon tulee, liikkeellä on todella sairas joukko. Kuka tahansa viaton lapsi voi saada lasinpalan kurkkuunsa tai enemmänkin lasimurskaa elimistöönsä, jossa se voi haavoittaa sisäelimiä monen päivänkin viipeellä.

Se, että lasinpaloja on löytynyt ennen kaikkea broilerista, viittaa vahvasti eläinaktivisteihin, joiden eläinrakkauteen ei enää tällaisen jälkeen usko erkkikään. Ihminen joka rakastaa eläimiä, ei voi vihata ihmisiä tai haluta tehdä heille pahaa. Elleivät kyseessä ole eläinaktivistit, jää jäljelle jokin anarkistiryhmä, jonka motiivia voi vain arvailla.

On selvää, että tekijät tulevat jäämään kiinni - se on vain ajan kysymys. Toivottavasti heidät paljastetaan mahdollisimman pian. Hupputakit pitää kieltää näiltä aktivisteilta oikeudenkäynnin ajaksi.

Kyseessä on mielestäni ihmisviha, joka muistuttaa jollakin oudolla tavalla kouluampujien tai World Trade Centerin tuhoajien vihaa, eikä ollenkaan pienimuotoisempana eikä vähemmän näyttävänä. Ihmiskunnan köyhimpien - rikkaat eivät käytä eineksiä tai valmisbroileria - saattaminen pelkotilaan on julmaa ja sadistista.

Palmusunnuntain pinkkisuut

Ovikello soi kymmenen minuuttia sitten. Oven takana oli söpö pinkkisuu pisamanaama, pikkunoita liinapää, vitsojen kanssa. Minulla oli vain joululta jääneitä Mozartin kuulia, joten tarjosin niitä hänelle. Ilahtunut pinkkisuu otti varovaisin sormin rasian keskiössä olevan ison kultarahasuklaan, ja tyrkytin hänelle vielä suklaapallonkin. Minä sain koristellun vitsan, jonka panin maljakkoon, valkoisen ruusukimpun sekaan, johon se ei sovi, mutta sopi kun sovitin.

Kevättä rinnassa, vaikka on harmaa päivä. Vein jo keltaisen narsissinkin portinvartijaksi ulos, onhan Palmusunnuntai. Harmi ettei minulla ole mitään muuta hyvää varattuna virpojien varalle kuin nuo vanhat suklaat. Kolikoita on, ja niitä ne kai kaipaavatkin. Niinhän se yksi pikkuinen poikapari kerran sanoi että virvon varvon tuoreeks terveeks anna rahaa. Käsissä oli pajunoksat, joissa oli pari värikästä suikaletta, ja niillä ne huitoivat suu hymyssä. En muista annoinko.

Huomaan että söpöt pupunkorvat ovat poissa Lukijat-gadgetista. Kyseessä oli sisältövaroituksella varustettu pornoblogi, jota piti nuori sujuvasti kirjoittava naisopettaja, Pinkkisuu. Mietin ensin, pitääkö minun poistaa pornoblogin kirjoittaja, jos vaikka lukijat pahastuvat. Koska blogi ei minua kuitenkaan häirinnyt - päinvastoin, minähän kävin joskus lukemassa niitä nuoren opettajattaren kuumia tarinoita - niin annoin sen olla, sillä arvelin, että lukijat osaavat pitää huolen itsestään ilman minun sensurointiani.

Näyttää siltä, että uskaliaimmat blogit eivät kuitenkaan kanna, ne lopahtavat omaan mahdottomuuteensa, kuten Huorapäiväkirjatkin jokin aika sitten. Mikä siinä huoruudessa ja anteliaassa seksissä kuitenkin on sellaista, että sillä räväytetään lukijoita, mutta ei kuitenkaan saada bloginobeleita vaan mieluummin häntä koipien välissä poistumisia? Missä on huoran ylpeys?

(Maalaus Michele Tosini)

Tarina vuoden 1918 tapahtumista

Useimmille vuosi 1918 tuo mieleen Suomen sisällissodan, jonka uhrimäärä on noin 37 000.

Itseäni, tai omaa sukuani tämä sota ei tiettävästi ole koskettanut, vaan sitäkin enemmän toinen saman vuoden tapahtuma, espanjantauti, johon menehtyneitä oli Suomessa noin 25 000. Suvustani kuoltiinkin tähän tautiin perhekunnittain, niin ettei miestä ja vaimoa ehditty panna samaan hautaan, vaan vaimo haudattiin ensin yksin ja mies pantiin parin viikon päästä kuoppaan isänsä kanssa.

Kirjoitin kolme vuotta sitten kesämökillä ollessani pätkissä tarinablogia Orpotyttö tästä vuoden 1918 katastrofista, ja koska sain eräältä lukijaltani oheisen kuvan aihe-ehdotukseksi, panen tähän alle lyhyen epilogin tuosta tarinasta ja linkin, josta pääsee halutessaan lukemaan lisää.

ORPOTYTTÖ

Onerva on puolitoistavuotias ja Elli kolmivuotias, kun heidän vanhempansa kuolevat espanjantautiin, loka-marraskuussa 1918. Myös tyttöjen isoisä saa tartunnan ja menehtyy. Fiira Hakuni saattaa sinä syksynä hautaan miehensä, poikansa ja miniänsä. Ensin miniän, sitten pojan ja miehen samalla kertaa, samaan hautaan. Miniä ehditään haudata alta pois ennen miehiä, kun pitäjältä kuolee solkenaan ihmisiä ja heidät pannaan maahan kuolinjärjestyksessä.

Vanhalla hautausmaalla Ellen lepääkin erikoisessa kulmassa, jalat miehensä Kustaan ja appensa Fransin päälakea vasten, vinosti sivuttain. Olen ottanut asiakseni kiillottaa Ellenin valkean hautaristin messinkikyltin, kun joku muu tuntematon sukulainen huolehtii miesten kyltin kiillotuksesta. Istutan myös kotkansiipiä Ellenin ristin viereen, molemmin puolin. Panen myöhemmin kotkansiipiä myös miesten haudalle, ja nyt kasvit ovat korkeat ja peittävät messinkikyltit, mistä Elli jaksaa natkuttaa.

Jatkuu täällä.

(Valokuva Valto Ensio Heikkinen)

Maailman paras tanssi- ja lauluesitys

Panen tähän vähän odottelukatsottavaa, joka on ollut joskus kauan sitten aiemmassa blogissani - enää en sitä löytänyt, joten ansaitsee paikkansa uudelleen, etenkin näin aprillipäivänä.

Odottelukatsottavaa sikäli, että kirjoitan kyllä heti, kun pääsen valkoisen arkin kammostani! Poden sitä taas ja lujaa. Otan mielelläni vastaan aihe-ehdotuksia, sillä takkini on nyt ihan tyhjä, vuorikangaskin on käännetty päällepäin eikä mitään löydy. Taskunkin pohjalla on reikä, josta aiheet karkaavat kauas pois.