Oi Herra, jos mä matkamies maan

Ajelin eilen mökille ja kuuntelin autoradiosta virsiä, Samuli Edelmanin laulamana. Minulla on taipumus muutenkin turvata viimeiseen vaihtoehtoon, kun vaellan synkimmässä murheen alhossa.

Olin siis syvästi murheellinen, minulla oli pala kurkussa, möykky rinnassa, kaipasin lohtua, tunnetta siitä, että en ole yksin, että joku tukee ajatuksiani ja rakastaa minua, juuri minua ja ennen kaikkea minua. Rakkauksillahan on eroja, sillä ei kaikkia rakasta yhtä paljon, vaikka yleinen ihmisrakkaus antaakin hyvän pohjan rakastamiseen.

Tätä alla olevaa laulurunoa kuuntelin useita kertoja, ja laulajamiehen pysähtynyt tuska, pitkä hiljaisuus säkeiden välillä näytti sen kipupisteen, jossa ihminen on kaiken keskellä riisuttuna ja vereslihalla, paljaan nöyränä, voimatta muuta kuin seisoa tyhjin käsin, hartiat koholla iskuja vasten.

Oi Herra, jos mä matkamies maan
lopulla matkaa nähdä sun saan!
Oi, jos mä kerran
näkisin Herran
kunniassaan!

Sinua kaipaa sydämeni,
sun puolees huutaa mun henkeni.
On yksin tästä
sen ikävästä
kyyneleni.

Muut kaikki hylkää, vaan sinä et.
Autuuden särkyneet sydämet
sinulta saavat,
sä luet haavat
ja kyynelet.

Mua auta, Herra, mä toivon vaan,
vaikkei ois toivoa ollenkaan.
En päästä sua,
ennen kuin mua
käyt siunaamaan.

- -.

Osa kyynelistä tipahti puserolle, mutta ei voi sanoa, että pusero olisi ollut märkä. Kolmannen säkeistön kohdalla autoradio katkaisi kyyneleet, ja alkoi huutaa Ylen uutisia, enkä tiennyt, mistä nappulasta saisin kailotuksen loppumaan ja cd:n jatkumaan siitä mihin se jäi. Otin siis cd:n pois ja työnsin uudelleen reikään ja kuuntelin laulun alusta alkaen.

Jos joku kaipaa itketystä, niin tämä on oiva levy siihen. Suosittelen nuorille, teinixeille etenkin, sillä lauluun sopisi hyvin raaka heavy-sovitus, jota Edelmaninkin tulkinta hienoisesti tavoittelee. Muut kaikki hylkää, vaan sinä et - tämä on palsamia sielulle. Arvelen että enemmistö ihmisistä on hylättyjä, petettyjä, kaltoinkohdeltuja, väärin tuomittuja.

Mitä laulurunon ideologiseen sanomaan tulee, se on laulussa hyvin antelias siksi, että laulusta voi ammentaa sekä harras uskovainen että paha pakana. Ja mitä omaan uskonnolliseen vakaumukseeni tulee, minuun uppoaisi hyvin Jeesus yksinään, mutta Jumalan kohdalla on suuri musta aukko, josta kurkistaa liian paljon institutionaalisia asioita, pyhiä henkiä, sakramentteja, pappeja ja perkeleitä. En lisäksi voi koskaan ajatella jumalaa, joka tietää kunkin hiuskarvojen lukumäärän, mutta sallii maan päälle näin suuren ahdistuksen ja yksilötason tuskan. Uskonto kiinnostaa kuitenkin ihmisen turvamekanismi-ilmiönä ja kulttuurisen valon tuojana.

Tähän loppuun on pakko kertoa pieni tarina metsäretkeltä muutama päivä sitten. Olen kertonut aiemmin, että vaikken ole uskovainen, minulla on tapa testata Jumalaa ja kääntyä häneen puoleensa itsekkäin pikku pyynnöin. Näillä metsäretkillä pyydän siis usein, että Jumala antaisi minulle jotain kivaa kuvattavaa, toisi vaikka ketun tielleni tai jonkin harvinaisen perhosen tai linnun. Yleensä mitään ei tapahdu, vaan useimmiten joudun tulemaan perinteisten kuvien kanssa kotiin. No, tunsin siis itseni yksinäiseksi ja hylätyksi, ja kysyin jumalalta, että miksi minä, miksi juuri minä olen niin yksin, ja että mitä pahaa minä olen tehnyt, että metsäkin on ihan tyhjä. No siinä rypiessäni itsesäälissä ja kyynelissä varjon puolelta kuului naksutusta ja rapsahduksia, ja pieni orava oli pehmeän värisessä hämyssä käpy suussa katsomassa minua. Se pudotti monta kertaa kävyn maahan, ja nousi taas syömään sitä ikään kuin esittäen minulle, että morjens, täällä ollaan, ota kuva äläkä sure.

(Virsi Wilhelmi Malmivaara, kuvassa Marilyn Monroe, kuvaaja tuntematon)

Rommia ja Coca-Colaa

Muutan kohta mökille kyläpahaseen, jossa ihmisiä ei yhdistä edes kaapeliverkko.

Ei ole pankkiautomaattia, ei bensa-asemaa, ei apteekkia, ei poliisia, ei sairaalaa, ei kohta kirjastoakaan, sillä kirjastonhoitaja jää lähivuosina eläkkeelle, ja tämä sauma on katsottu armeliaaksi kuoliniskuksi turhalle laitokselle. Ollaanhan seudulla, jossa lukeminen pilaa silmät ja aiheuttaa sokeutta. Pimeässä lukeminen varsinkin sekoittaa pään ja joutuu Uuteenkaupunkiin hullujenhuoneelle, jossa Ellikin, tuo naismies, ensin oli, ennen Turkuun siirtämistä. Elli luki näillä seuduin, ja varmaan pimeässäkin peiton alla tupakkia salaa imien.

Puhelinlangatkin on kyläpahasesta purettu, kun ne ennen olivat viitenä viivana, pääskypopulaation valtaamana, yleisimmin yhden nuotin samba-kuvioon rytmittyneenä, mutta joskus haettiin selkeästi sinfonisia sfäärejä.

Istuimme tyttöinä laakson pohjalla, punamultaseinään nojaten, paljaat varpaat hiekkaisella maantiellä ja siirsimme niitä syrjään, kun Suomisen Olli tai Antero ajoi Zündapillaan ohi. Laskimme viivastolla istuvia pääskyjä, soitimme sormillamme sävelmiä pääskynuoteista ja katselimme laakson rinteeseen rakennettuja punaisia taloja, joista valtaosa oli pitkulaisia torppia. Mietimme kenestä tykkäisimme. Poikia oli paljon, ja kirjoitimme nimet vihkoon ja perään arvosanan. Teimme myös tähtikuvion ja kirjoitimme joka sakaraan pojan nimen ja laskimme sitten tököttäen kynänpäätä vuoroon joka sakarassa, että tämä sua rakastaa, tämä sua vihaa, tältä ensi suukon saat, tätä toivoo vanhempas, tätä itse rakastat, tätä toivot muttet saa, tämä sinut omistaa. Viimeisen tavun kohdalla oli aina osuma. Se joka jäi viimeiseksi, oli tuleva mies joka omisti sinut.

Lähdimme siitä sitten baariin, joka oli kylän keskus. Se avattiin joka sunnuntai kirkonmenojen päätyttyä. Kun kellot kiirivät merenlahden yllä, miehet polkaisivat pihoiltaan sinne rommi- tai muille snapseille, pyhittämään lepopäivää.

Tämä on muuten se paikka ja jakso elämässäni, jolloin eniten olen kokenut sunnuntaina pyhärauhaa. Kirkonkellojen kumu meren yllä, ja kylän miehillä tummat lökähousut joissa vyötärö korkealla, väljä paita ja jokusilla sen päällä henskelit. Jollakulla oli lierihattu päässä, kun astui kirkaasta valosta baarin hämärään. Me joimme aina Fantaa tai Colaa, ja soitimme levyjä automaatista, varsinkin tätä vanhaa rokkikipaletta, joka oli ollut baarissa aina, ja joka jäi jälkeemme, kun emme enää muistaneet pientä baaria.

Yhä soivat kellot pyhäaamuisin, ensin yhdeksältä muistuttamaan väkeä tulevasta jumalanpalveluksesta, sitten menojen alkajaisiksiksi vielä kymmeneltä, jolloin erotan pihalleni tai avonaisesta mökin ikkunasta urkujen alkavan pauhun ja papin liturgisen veisuun. Menen usein koivikossa olevaan riippukeinuun kuulostelemaan kylän ääniä, koiran haukkua ja lehmän ammumista - yhdellä Erkolla on vielä lehmät ihan kylän keskustassa. Havahdun sitten yhdentoista jälkeen, kun kellot ilmoittavat jumalanpalveluksen päättyneen ja baarin auenneen. Baari on nyt vain toisessa paikassa, ja siellä ei ole levyautomaattia. Mutta yhä kylän miehet menevät sinne kirkkokaljalle heti kun ovi aukaistaan.

Niin, ja me laaksossa ja rommibaarissa istujat olimme tyttöjä, jotka eivät luovuttaneet neitsyyttään nelitoistavuotiaina, vaan säästivät sitä lahjaksi sille oikealle, ainoalle. Minäkin olin yhdeksäntoista, kun luulin kohdanneeni sen oikean. Ja olinkohan kuudentoista, kun vaihdoin ensimmäisen aran pusun? Petyin suunnattomasti: kuin kylmä kala olisi hipaissut huulia, polvetkaan eivät notkahtaneet niin kuin odotin. Ja se ensimmäinen rakastelu oli myös pettymys. Mies solmi kondomin radion antenniin liehumaan ja lähti virnuillen kotiin.

Runsaan viikon kuluttua olen siis jälleen kuulostelemassa kylän ääniä. Se toinen tyttö, joka istui kanssani laakson pohjalla ja kävi rommibaarissa, muutti juuri kylästä pois, yli viisikymppisenä, itseään viisitoista vuotta nuoremman miehen kanssa, Turkuun. Veikkaan, että hänkin muistaa rommibaarireissumme ja pihtaamisemme, ja ottaa nyt takaisin. Onnea hänelle!

Kevätpäiväkirja 6. sivu

Olen ollut tänään koko päivän jalkojeni päällä. Olen kävellyt kaupungille, osuuskauppaan kysymään, miten voisin ostaa S-kortillani bensaa, kun en tiedä, mikä sen tunnusluku on. Minulle on kertynyt bonuksia, koska käyn aina osuuskaupassa, ja ostan sieltä kaiken, ruisleivästä sukkiin, alushousuihin ja kosmetiikkaan.

Takaisin tullessa ihailin pienen putiikin juhlamekkoja ja kaihosin hieman kevätjuhlahumua, joka kouluväellä on edessään. Jos nyt olisi vielä kevätjuhla, ostaisin taatusti sellaiset ihanat korkokengät, joita mieleni on tehnyt jo pitkään lukiessani muotiblogeja. Voisin hyvinkin kompastua niillä, mutta silti, luulen että kävely huikeillakin koroilla on kuitenkin helpompaa miltä näyttää. Pitää vaan muistaa ojentaa polvet suoriksi takana ja luottaa tasapainoaistiinsa.

Tein myös patikkaretken keväiseen luontoon. Ensin puolen tunnin sauvalenkki pururadalla, ja sitten päälle luontopolku - se sama josta kirjoitin taannoin - patikoiden kamerareppu selässä. Olen päättänyt erottaa nämä lenkit toisistaan, kun ennen yhdistin ne samaksi. Haluan lisätä liikkumista ulkona luonnollisesti, kävellen epätasaisessa maastossa, kumarrellen oksien alta tai polvistuen maahan metsätähden eteen. Paljon mukavampaa kuin hikisessä kuntosalissa repiminen, ja varmasti yhtä tehokasta. Haluan myös vähentää tietokoneen ruudun tuijottamista, sillä ei siellä ketään ole, vain kalpeita imagoja ja häijyjä klovneja ja kilttejä marionetteja, jotka tanssivat ääneti animaatioissaan, kapeassa valokiilassa. Ja jossain pimeässä yleisö taputtaa aina jollekulle, ja joku toinen tanssii tyhjälle salille, tanssii aina uudelleen ja uudelleen kuin soittorasian balleriina, kun ei ymmärrä lopettaakaan.

Huomasin sattumoisin muuten tämänpäiväisen radio-ohjelman neurologisesta puhesairaudestani spasmodinen dysfonia, ja linkitän ohjelman tähän, jos joku on kiinnostunut kuulemaan lyhyen, muutamien minuuttien mittaisen, tiiviin tietopaketin tästä harvinaisesta sairaudesta, joka on vain 300 suomalaisella. Ohjelmassa kuullaan myös sairautta potevien puhenäytteitä, ja voin sanoa, että puheeni on juuri tuollaista kuin ohjelmassa kuullaan. Tietopaketti alkaa ohjelmassa viiden minuutin kohdalta.

Kasvattavat estot

Tiesittekö, että esto on nykyään kasvattaja? Ja että sen estomentorin saa operoitua kätevästi lähelle lasta, puhelimeen, joka kulkee lapsen taskussa tai repussa. Huoletonta ja kätevää! Vai onko sittenkään?

Muuan äiti itkee tämänpäiväisessä lehdessä lapsensa 738 euron suuruista puhelinlaskua. Siitä 650 euroa oli limulaskua, eli lapsi oli ostanut puhelimella limua ja karkkia 0600-alkuisesta palvelunumerosta. Puhelinyhtiö oli sitten hävyttömästi lähettänyt kotiin monisivuisen puhelinlaskun. Äiti ei ymmärrä, miten lasku pääsi syntymään. Lapsihan on sentään vasta kahdentoista, joten senikäinen tarvitsee vielä puhelinoperaattorin erityissuojaa!

- Miten tuollainen voi päästä lävitse. En tajua. Liikkeessä sanoin, että kaiken maailman estot sitten sinne puhelimeen, äiti tilittää.

Siis mihin tässä maailmassa enää voi luottaa, kun estomentorkin pettää, ja perhe joutuu heitteille!

Puutteen vuosina

Muuan kommentoija kysyi eilen alempana olevassa keskustelussa:

Onkohan ihmisillä jokin kiintiö panetus? Sen määrän ylitettyään ei märehdi panemisista!

Näinä puutteen vuosina olen pohtinut tätä asiaa useasti. Olen päätynyt tulokseen, että kyllä on kiintiö.

Kun seksiä ei ole jokapäiväisessä elämässä, sitä miettii usein ja halu nousee päähän kuin häkä.

Kun seksiä on saatavilla aina, se menettää kirkkaimman kruununsa. Toive tyydytyksestä ei enää aja ihmistä kuin virvatuli, paitsi nymfomaania ja donjuania, joille nautinnon syvä huippu on iäti toteutumaton missio, lumo jota ei saavuta ja jota juuri siksi ajaa takaa.

Oikeastihan seksin huipentuma, orgasmi, on niin pieni ja mitättömän lyhytkestoinen purkautuminen, että kaikkea ahnehtiva ihmispolo hedonismissaan pyrkii venyttämään tapahtumaa mekaanisesti saadakseen korkeamman hekuman. Vaan mitenkäs sen Ikaroksenkin kävi? Ei päässyt aurinkoon, vaan siivet sulivat ja Ikaros-parka putosi mereen ja hukkui. Arvelen, että samoin käy, vaikka olisi tappi joka aukossa ja kilo kuulia ja matoja sisällä. Ei se orgasmi siitä pitene, vaan ainoa mikä pitenee, on esivalmisteluihin käytetty aika hekumaa lietsoessa.

Näiden todistelujen jälkeen - todistelujen, joista itse olen elävä esimerkki, minun on pakko todeta, että korosteinen seksistä puhuminen on signaali siitä, että kaikki ei ole kunnossa tuolla elämisen lohkolla. Seksiä joko ei ole puhujan elämässä, tai se on epätyydyttävää. Ihminen ei nosta pramille sitä, mikä sujuu.

(Maalaus Edvard Munch)

Ikkunaremontti

Taloyhtiöön kuuluu viisi rivitaloa, yksi kaksikerroksinen ja neljä yksikerroksista. Talot ovat vuonna 1980 rakennettuja, ja korjaustarvetta on sekä rakenteissa että verhouksissa.

Tänään vaihdetaan tähän taloon yläkerran makuuhuoneen isot ikkunat, koska ne ovat useissa asunnoissa jumittuneet kiinni, eikä ikkunan uloimmaista lasia pääse pesemään. Odottelen ikkunamiehiä parhaillaan päivystäen tässä koneen ääressä, en pääse minnekään nyt sisältä. Miten ne mahtavat heivata ison ikkunalasin yläkerran kierteisiä portaita pitkin? Vai nostetaanko lasi ulkokautta? Jännittävää.

Tämä ikkunaremontti nostaa neljäksi kuukaudeksi koko taloyhtiön vastikkeet kolmeensataan euroon kuukaudessa, kun ne normaalisti ovat alle kaksisataa euroa.

Eilen ylimääräisessä yhtiökokouksessa päätettiin myös kaikkien yksikerrostalojen kattoremontista. Tämä merkitsee jokaiselle viiden talon asukkaalle asunnon koosta riippuen noin viidentuhannen euron laskua. Minäkin pääsen maksamaan tämän viisitonnisen, vaikken hyödy remontista mitenkään, kun kattoremontti ei koske meidän taloamme. Tuntuu todella hassulta maksaa noin suuri summa vastikkeetta tyhjästä, yli kolmekymmentätuhatta mummonmarkkaa! Sillä hinnallahan pääsisi jo sisäremontin alkuun omassa asunnossaan! Minulla on kahden ison koiran kuluttamat tammiparketit, jotka haluaisin vaihtaa tummiksi lankkulattioiksi. Kaikki muut pinnat olisivat häikäisevän valkoisia, ja katto olisi kapeaa valkoista lautaa. Kylpyhuoneen kaakelit voisivat olla välkkyvän meriveden väriset, turkoosit.

Nyt tämä sisäremontti siirtyy taas kauemmas, ja mietin asunnonvaihtoa. En kuitenkaan pääse asunnon hinnalla vastaavankokoiseen uudehkoon kotiin, vaan joutuisin pulittamaan puolet lisää, ja sellaista lainamäärää en koskaan enää aio ottaa.

Mikä näissä ahtaissa suomalaisasunnoissa oikein maksaa? Laatu se ei ainakaan ole. Höttöistä lastulevyä tai kovaa betonia, johon ei naulaa saa ilman talonmiestä, jota ei ole. Uusissakin asunnoissa on homeongelmia, ja esimerkiksi rivitaloissa ei kiinnitetä minkäänlaista huomiota pihojen näkösuojiin, vaan asukkaiden oletetaan istuskelevan tyytyväisinä postimerkin kokoisilla avoimen suojaamattomilla pihaplänteillään. Jos on aitoja, ne ovat matalia, ja niiden raoista mahtuu lihava kissa tai pieni koira.

Muussa Euroopassa asunnot ovat isompia ja halvempia, ja pihat ovat aina suojattuja aidoilla ja korkeilla ja runsailla istutuksilla. Suomalaisissa kaupunkiasuinyhteisöissä on tapana kaataa keväisin istutettujakin puita, kun ne kasvavat isoiksi tai alkavat "roskata".

Ja mitä tahansa amerikkalaisnykyelokuvaa katsoessaan hämmästyy muuten joka kerta, kun yksinhuoltajaäiti muuttaa pienipalkkaisen työn perässä ja ostaa tai vuokraa kokonaisen talon itselleen ja lapsilleen: asunnossa on jumalattomat tilat, huoneita ja kerroksia ja kylpyhuoneita pinossa. Suomessa yyhoo muuttaa lapsineen pimeään kerrostalokaksioon Mellunmäessä tai maaseutumökkiin, jossa on keittiö ja kamari.

PS 1 No nyt ne ikkunamiehet ovat kiertäneet kädet taskuissa taloa jo pari tuntia ja aikovat kuulemma kantaa ne isot lasit portaita pitkin ylös. Molemmilla miehillä on klassinen vesikampaus, ja tukka takana, otsa aika näyttävä. Ei ole sentään vedetty takaa kaartaen eteen, sillä on tuulinen ilma.

PS 2 Uuden ikkunan kunniaksi palaan blogiteksteissäni siihen tiukkaan käytäntöön, että käytän jatkossa taas vain kuvia, joissa on ikkuna, jossain muodossa. Elämässä pitää olla haastetta, ja olen lipsunut tuosta ikkunavaateesta viime vuoden aikana liian kauas. Kuri blogitaloon takaisin!

(Maalaus Hieronymus Bosch)

Muutama pysti

Tämän ylläolevan ihanuuden sain Sarilta ja alemman Liisalta.

Olen vaan arka itse nimeämään näitä tunnustuksia eteenpäin, sillä aina tuntuu, että kun nostaa yhden, pyllistää sadalle muulle. Koetetaanpa nyt kuitenkin!

Blogiystävän tunnustuksen voisin antaa Leonooralle, joka on aina muistanut minua ja kommentoinutkin, vaikkei juttu ole ollut kummoinenkaan. Kiitos tästä siis Leonooralle, joka taitaa kyllä parhaillaan olla jo kesätauolla.

Monia muitakin pidän blogiystävinä, ja annan yhteispokaalin kaikille bloggaajatovereille, jotka jaksavat keskustella kanssani, jokuset hyvinkin usein, jokuset hieman harvemmin.

Aivotunnustuksen voisin antaa kahdelle vahvalle naiselle, Anitalle ja Annikille. Molemmilla on blogeissaan mielenkiintoisia aiheita ja hyviä näkökulmia, Anitalla kypsempää rauhallista pohdiskelua ja tapahtumien ja paikkojen esittelyä ja kerrontaa, ja Annikilla raikkaan omaperäisiä, suorastaan oivallisia piuhojen uudelleenkytkentöjä.

Tämä vaikeus nostaa bloggaajia pramille johtunee muuten osittain ujoudesta, mutta paljolti myös opettajataustasta, sillä koulussahan sisäistetty periaate on oppilaitten tasa-arvoinen kohtelu: ketään ei nosteta ylitse muiden, vaikka ansaitsisikin ylimääräistä tunnustusta.

Hyvät oppilaathan tästä demokratiasta kärsivät, erikoisesti lahjakkaat ja kaikkein eniten superlahjakkaat, sillä opettajan päähuomio ja ajankäyttö suomalaisissa kouluissa kohdistuu aina heikompiin oppilaisiin. Juuri tämä takaa myös hyvät Pisa-tulokset: meillä ei ole paljon heikkoja, vaan kaikki osaavat lukea tyydyttävästi ja jopa ymmärtää luetun tekstin jollakin tyydyttävällä tasolla.

Kiinnostaisi vaan tietää, mitkä olisivat tulokset, jos mitattaisiinkin suoranaista lahjakkuutta. Minusta koulu hukkaa heidät, ja jättää oman lahjakkuutensa varaan.

Äitienpäiväruno: Yli nelikymppiset ja seksi

YLI NELIKYMPPISET JA SEKSI

"Se on liian hyvää heille,
alasti liha näyttää löysältä,
antaa heidän vaikka lukea!

Pari asiaa on syytä pitää
valmiina: lihaveitsi, kattopeili
ja Särkyneen sydämen kasetti.

Mieluummin lounashetkiä
kuin himoa, mieluummin keskustelua
lasten urasta, tapaamisia asemalla.

Postikortti vuosien takaa: olen
21-vuotias, rakastunut ja Italiassa!
Wagner oli 44 kun sävelsi Tristanin.

Yritä sitä oudoissa asennoissa,
äännähtele, tee se nuoremman kanssa
yritä kisata virtasen kanssa.

Ei kujeita, liikaa sanoja.
eläimet pakenevat loimua
nuorukaisen juoksupojat.

Palaa puutarhan unelmiin,
palaa valokuviin laatikossa,
käännä selkä selkää vasten."

Runo Peter Porter
Suom. Jyrki Kiiskinen

Kiitän lämpimästi tästä runovirikkeestä muuatta kommentoijaa edellisen päreen keskusteluosiossa. Runo sopii kuin nappi silmään yksinäisen yli nelikymppisen (vielä pahempaa, lue: yli viisikymppisen) naisen äitienpäivän aamukahvikupposen seuraksi. Osuu ja uppoaa. Vai osuuko sittenkään? Eikö yli nelikymppinen, saati viisikymppinen enää himoitse seksiä tai eikö häntä himoita alati rapistuvan habituksensa vuoksi?

Kommentoija oli sitä mieltä, että pelkoni tulla raiskatuksi keskellä korpea vieraan tuntemattoman miehen seurassa oli vahvasti liioiteltu, sillä kukaan ei halua raiskata yli viisikymppistä naista. Voisiko se siis olla niin, että välähdys miehen silmissä olikin vain oman fantasiani luoma fata morgana?

Tutkitaanpa asia! Kannattaa lähteä liikkeelle klassisesta runoanalyysista, joka on sidoksissa runoilijan elämänkaareen. Katsotaanpa, mitä näin saadaan analyysitarjottimelle!

Ensinnäkin runoilija on syntynyt vuonna 1929, eli hän eli aikaan, jolloin vastasyntyneen tyttölapsen odotettavissa oleva elinikä oli noin 55 vuotta, kun se nyt on yli 80 vuotta. On selvää, että tuolloin yli nelikymppinen ja varsinkin nainen oli löysää lihaa ja lähellä hautaa, ja siksi kiinnnostamaton seksikumppani. Asenne seksiin myös oli toista, ja ihmisen seksuaalisuuden oletettiin hiipuvan iän myötä. Porterin ajan nelikymppinen olisi ehkä tämän ajan kuusikymppinen. Ihmisen eliniän kasvulla ei toistaiseksi ole ollut ylärajaa.

Toisekseen, runoilija jäi äidistään orvoksi alle kymmenvuotiaana, mikä selittänee mahdollisen seksuaalisen pessimismin. Kolmanneksi, runoilijasta tuli emigrantti, hän vaihtoi maata vain parikymppisenä nuorukaisena. Tällainen aiheuttaa juurettomuutta ja elämänpessimismiä, joten ei ihme, että mies tuntuu väsyneeltä jo nelikymppisenä ja näkee kaiken harmaana ja ilottomana.

Summa summarum: runot ovat aikansa tuotteita. Ne pitää asettaa kehykseen, ennen kuin niiden sanoma voidaan soveltaa yleispäteväksi kirkkaaksi totuudeksi, joka sopii kaikkiin aikoihin.

(Maalaus Jereme Crow)

Kevätpäiväkirja 5. sivu

Eilen oli jännittävä ja hyvä päivä. Tytär sai opetusharjoittelunsa suoritettua ja sijaispyynnön, lyhytaikaisen mutta kuitenkin, kahdeltakin normaalikoulun opettajalta. Entinen oppilaani hieroi niskani ja selkäni rennoksi ja kutsui minut vesijuoksuryhmäänsä. Itse kävelin luontopolun päästä päähän sammaltutkijan kanssa, ja minulla oli pelottavaa, mutta hauskaa.

Ajoin nimittäin vanhalle lehtometsäalueelle vievää tietä, ja yleensä tie on autio ja tyhjä, vain sitä vartioivien sepelkyyhkyjen laumoittama, mutta nyt näkyi beessin värinen auto peilistä. Tie oli kuoppainen ja beessinvärinen nytkähti samoissa paikoissa kuin minun sininen unelmani. Hieman mietin, josko uskallan nousta autosta keskellä synkkää umpimetsää, jonne tie johti. Jos autossa on vaikka joku raiskari, sillä luontoalueella käy myös asiatonta väkeä, päätellen silloin tällöin maassa lojuvista kalja- ja kossupulloista.

Kaarsin kuitenkin parkkipaikan varjoon, ja beessinvärinen viereeni, ajoi eteen ja peruutti vielä lähemmäs. Nousin autosta ja mietin, uskallanko lähteä syvemmälle metsään näkemättä, kuka autosta nousee. Viereisen auton ihminen nousi myös, avasi takakontin ja alkoi vaihtaa saappaita jalkaan. Tervehti minua ja nyökkäsin helpottuneena, sillä mies näytti asialliselta kuntoilijalta. Toisaalta olin hieman harmistunut, kun en tiennyt, kumpaan suuntaan mies aikoi lähteä ja millaista vauhtia edetä. Halusin mennä eri suuntaan saadakseni rauhassa makoilla maassa kuvaamassa linnunsilmiä, käenkaaleja ja mukulaleinikkejä ja mitä nyt maasta on noussut sitten viime näkemän. Aikailin reppuani muka penkoen ja odotin, että mies ampaisisi ensin matkaan. Otin kameran esiin ja heitin sen olalle näyttääkseni, että ihan kiireettömiä ihmisiä ollaan, ja että kuntoilija voi mennä rauhassa eteen.

Mutta ei. Mieskin nappasi kameran käteensä ja vilkaisi puuhiani. - Samalla asialla ollaan. No minähän en kameraa voi vastustaa, ja aloimme vertailla välineitämme, ja mies kertoi kuvaavansa erilaisia sammalia, joista tekee kirjaa. Lähdin siitä sitten kulkemaan luontopolkua ja pitkospuita, kun en voinut paikallenikaan jäädä. Mies asteli muitta mutkitta rinnallani, ja poukkoili innoissaan sinne tänne, milloin minkäkin käävän tai kasvin luo katsomaan sitä.

Puolivälissä matkaa, kuivuneen joenuoman pitkospuilta noustessamme, keskellä synkintä louhikkoa, hiidenkirnua katsoessamme mies laukaisi puolimielisen seksivitsin, joka huvitti häntä itseään suunnattomasti, ja minua alkoi pelottaa toden teolla. Yksin keskellä metsää aivan tuntemattoman miehen kanssa, ei asutusta mailla eikä halmeilla, eikä ketään muuta liikkeellä, koska autoja ei ollut parkissa. Hänen ei olisi tarvinnut tehdä muuta kuin tarttua minuun, niin se olisi ollut siinä, minä en olisi pystynyt tekemään mitään, sillä mies oli vanttera ja notkea, nelikymppinen tai vähän päälle. En kuitenkaan näyttänyt pelkoani, vaan pakkohan minun oli jatkaa matkaa loppuun asti, tuli mitä tuli. Yhtään kuvaa en pystynyt ottamaan, sillä en uskaltanut mennä makaamaan maahan kuvaamaan makrolla himoitsemiani linnunsilmiä, sillä ne pitää kuvata kameraa maahan tukien, kuten muutakin metsänpohjan pienkasvustoa.

Mieleeni tuli Stephen King -elokuvien tihenevä tunnelma, sillä miehessä oli jotain erikoista. Hän vaikutti oppineelta, osasi latinaa, tunsi itiöt ja käävät, mutta pyrskähteli hieman erikoisesti ristiinmenevien etuhampaittensa takaa. Polun päässä kiitimme toisiamme kohteliaasti seurasta ja hän toivotti "kaikkea hyvää". Kun pääsin autoon, napsautin vielä oven lukkoon, ja lähdin ajamaan kameraa reppuun pakkaamatta - se oli roikkunut käyttämättömänä koko ajan kädessäni.

Päällekäymisen pelko on muuten seurannut minua siitä asti, kun minut opiskelijana yritettiin raiskata. Vikani oli se, että erehdyin olemaan ystävällinen tuntemattomalle miehelle, jonka kanssa nousin bussista samalla bussipysäkillä Turun hiljaisessa lähiössä. Mies kysyi jotain, ja vastasin kohteliaasti ja silmiin katsoen, hymyillen. Tämä riitti, ja minuun tartuttiin ja raahattiin metsikön suojiin. Selvisin tilanteesta, kun muuan mies näki meidät ja tuli hätiin. Mies joutui vankilaan, oltuaan ilmeisesti ehdonalaisessa. Muistan vieläkin miehen kylmäävän katseen, kun jokin hänen päässään sanoi naks. Tunnistin sen hetken. Naisen hymy oli hänelle signaali, lupaus. Ja saman ilmeen havaitsin tuon sammaltutkijan silmissä keskellä synkkää louhikkoa. Naks.

Tai sitten minulla draamallinen mielikuvitus vaan laukkasi.

Pitääkö lasten kanssa jakaa kaikki?

Pienenä tyttönä leikin usein isän toimistossa. Siellä on kaksi kirjoituspöytää, pyörivät kirjoitustuolit ja leveä sohva. Pyörin tuoleissa, kirjoitin kirjoituskoneella ja otin nokosia sohvalla isän työskennellessä pöytänsä ääressä.

Kirjoituspöydän laatikoissa oli papereita, himottava pino tyhjiä Linen Bank -arkkeja, ruutupapereita, rasiallinen hiilipapereita, joista päällimmäisissä näkyi kirjasinten jäljet, mutta niitä käytettiinkin moneen kertaan.

Oli leimasin ja leimasintyyny ja leimasinmustetta, johon ei saanut koskea. Oli myös kynävati ja jännittäviä kosmoskyniä, joiden sinipunervaa jälkeä ei voinut pyyhkiä pois. - Se kestää ikuisesti, sanoi sisareni juhlallisesti, ja minä tunsin hetken tärkeyden. Tässä oltiin nyt suurten asioiden äärellä. Ikuinen jälki, miten vavisuttava perspektiivi. Otin kosmoskynän, jonka teriössä näkyi siistit puukonjäljet, jotka isä oli vuollut vihreäpäisellä Mora-puukolla, ihmeveitsellä, jolla oli ikuinen takuu. Tökkäsin kynänkärjen vahingossa, niin luulen, oikean käteni keskisormen sivukynsivalliin, ja siihen tuli pieni reikä, josta pulpahti veripisara. Mutta ei se vielä mitään, vaan sinne kynsivallin sisään ihon alle jäi se kosmoskynän survaisujälki, pienehkö kosmospiste, joka on siinä tänä päivänäkin, vaikka valokuvan ottaisin. Sisareni oli oikeassa, sillä kosmoskynän jälki kestää ikuisesti.

Oikeastaan minun ei pitänyt kirjoittaa tätä kosmoskynämuistoa, vaan ajatuksissani oli alunperin muuan Tosca-karamellipussi, jonka löysin sieltä isän kirjoituspöydän laatikosta uusimman Apu-lehden alta, piilotettuna. Olin järkyttynyt löydöstäni, sillä pussi oli avattu, ja sieltä oli selvästi syöty. Isä ei ollut tarjonnut lapsillensa mitään, vaan hänellä oli oma pussi! Ja miksi hän oli piilottanut Apu-lehden vain itselleen, vaikka tiesi, miten innokkaasti minä katsoin ja luin kaiken, minkä käsiini sain? Tunsin itseni loukatuksi ja sivuutetuksi, ylikävellyksi. Minä olin isän tyttö, ja hänellä oli tällaisia salaisuuksia.

Aiemminhan olin löytänyt isän kirjoituspöydän laatikosta hänen piirtämänsä alastoman naisen kuvan, joka makasi orjien käsivarrella ja oli matkalla ruoskittavaksi rinnat koholla. Samantapainen kuva oli nimittäin hyllyssä olevassa paksussa Tuhannen ja yksi yötä -tarinakirjassa, joka oli kaunistettu monilukuisilla kuvilla ja kustannettu Turussa 1876 ja jota usein katselin, varsinkin ilkeästi virnistävän kyttyräselkäisen miehen kuvaa, jonka selässä roikkui pitkä hiirenhännäksi solmittu ohut palmikko.

Nämä löydöt loivat etäisyyttä isään, ja tuntui että niissä oli jotain pahaa, koska niistä ei puhuttu. Niinpä minäkin vaikenin alastonkuvista, ja katselin niitä silti salaa. Muistaakseni imeskelin muutaman Tosca-makeisenkin lukiessani nopeasti sen Apu-lehden. Syömisen jälkeen en voinut voittaa uteliaisuuttani, vaan kysyin isältä, miksi hänellä on avattu karamellipussi ja Apu-lehti laatikossaan. Minulla ei ole muistikuvaa, mitä isä vastasi, sillä tuo hämmästys salaamisesta peittää alleen kaiken muistoissani.

Nämä ajatukset tulivat mieleen, kun luin edellisestä jutustani erään kommentoijan maininnan siitä, että hän on antanut lapsilleen oman bloginsa nettisoitteen. Hän ilmaisi myös ajatuksen jonkinlaisesta varovaisuudesta, jolla siis pitää asioita nyt käsitellä.

Minä en ole antanut tämän blogin osoitetta tyttärelleni, vaikka hän tietää tämän kiihkeän harrastukseni, ja tietää toisen valokuvablogini, jota jopa auttoi minua tekemään. Minusta minulla saa olla ajatuksia ja jopa muistoja, jotka eivät kuulu lapselleni. Onkohan tämä ajatusmallini itsekäs? Pitääkö lasten kanssa jakaa kaikki, kuten itse toivoin pienenä isäni tekevän?

Toisaalta on niin, että en ole pyrkinyt peittämäänkään blogijälkiäni, ja tiedän, että minut löytää halutessaan kuka tahansa tuttu, ja ennen kaikkea lapseni. En olisi siis pahoillani, vaikka hän lukisi tätä. Sitä vaan olen joskus miettinyt, että kun minusta aika jättää, saako hän koskaan tietää perimmäisiä ajatuksiani, joita olen tässä blogissa esittänyt, ja haluaisiko hän ylipäänsä silloinkaan tietää. Ja käykö näin meidän kaikkien laajoille ja monivuotisille blogidokumenteille: ne päätyvät tietokoneiden hautuumalle lukkojen tai salasanojen taakse.

(Maalaus Valentin Serov)

Vereslihalla

Edellisen päreen kommenttipuoli eteni lopulta ytimiin.

Vertasin omaa korvarysäksi haukuttua blogiani Mummona kirjoittavan blogiin, jota luonnehdin pillurysäksi, koska kirjoittajalla on menneisyys, josta hän avoimesti kirjoittaa.

Minullahan on panoksena vain tuoksuttomat punttihousut kesämökin narulla, ja kliimaksina pyykkejäni pakosta katsomaan joutuva viisikymppinen poikamies, ent. peräkamaripoika, aidan toisella puolella. Siitä ei paljon repäise, joten jonkinasteinen kateus lienee kohdallani ymmärrettävää ja jopa sallittua, joskaan ei toki hyväksyttyä - mutta siitä viis.

Olen lukenut Mummon seksikuvauksia ja muitakin kuvauksia, ja ihmetellyt, miten rauhassa hän saa kirjoittaa ja kuvata itseään ja omia intiimejään, vain palvova miesjoukko jalkojensa juuressa. Ei yhtään ilkeää naistakaan syyttämässä häntä viettelystä tai kyseenalaistamassa hänen tarinointiaan.

No eipä tietenkään, sillä ne ovat täällä kyttäämässä minun kynäni tuotoksia, sillä minä se vaarallinen olen nokkosrokkokorvani ja punttihousujeni kanssa. Olen ajautunut siihen pisteeseen, etten uskalla kirjoittaa enää mitään, jossa vivahtaakin ihmisen eroottinen puoli, saati mehukas seksimuisto. En uskalla kirjoittaa myöskään lasten enkä koululaisten enkä naisten enkä koulumurhattujen enkä pääministerin pettämien enkä vanhusten puolesta, sillä aina joku näkee siinä juuri tämän kohderyhmän painamista. Olen siis tyhjässä pisteessä, täysin kaputt tämän bloggaamisen kanssa.

Ei se muuten ole mikään neuvo, että älä välitä näistä homogarruluksista tai komposteista, sillä kuka tahansa välittää jatkuvasta kalvamisesta, joka syö ihmistä. Kun usean päreen perässä on vähättelevä ja syyttelevä kommentti, jossa lukijoita valistetaan tyhmyydestäni, ja kun vihablogissani on rumia kirjoituksia sairauseläkkeellä olevasta äidinkielenopettajasta tai ankasta, on aika turhautunut olo, joka kasvaa kaiken aikaa. Kaikki olisi ymmärrettävää, jos näille olisi jokin selitys, mutta kun ei ole. Mistään menneistä kirjoituksistani ei voida osoittaa minkäänlaista ilkeyttä tai pahansuopuutta näitä henkilöitä kohtaan, mikä sinänsä antaa itselleni rauhallisen mielen. Kaikki älähdykseni ovat olleet epätoivoisia puolustusyrityksiä.

Tätä taustaa vasten pitää katsoa myös Mummon blogin pillurysä-nimitys. Se ei ole Mummoa vastaan, jota arvostan kirjoittajana, vaan omaa bloggaajan henkiinjäämistaisteluani. Mummon blogi paljastaa nimittäin minulle sen, minkä vapauden koen menettäneeni ja miten ahtaalle olen joutunut, miten kalvajat ovat onnistuneet työssään. Nimityksen tarkoituksena on myös satirisoida koko rysittelyä ja osoittaa, että jokaisen blogin voi halutessaan nimetä jonkin lajin rysäksi.

(Maalaus Victor Vasnetsov)