Syyspäiväkirja 1. sivu

Ihmisistä on yhtäkkiä tullut kauhean moraalisia - tarkoitan siis korkeamoraalisia - vaikka useilla on oma lehmä ojassa. Aika monella on nyt siis kukkahattu päässä.

Närkästytään Vanhaselle, kun hänen arvellaan käyttäneen talonsa rakennusprojektissa hyväkseen asemansa mukanaan tuomia mahdollisuuksia saada jotain hyvän miehen lisänä, tutunkauppaa, tiskin alta. Kyseessähän on sitä paitsi vain tuppeen sahattu lautakasa, josta piti tulla kirjahylly, mutta taitavan ammattimiehen käsissä siitä nousikin talo. Kateus pois ja kaikki kunnia suomalaiselle ammattimiehelle.

Tällainen vastikkeeton antaminen tai puolihintaan saaminenhan on ihan tavallista kaikkialla. Menkää mihin tahansa maailmaan, kylille ja toreille, niin joka paikassa toistuu sama kuvio: tavara vaihtuu tutunkauppaa tai hyvälle miehelle eri hintaan kuin tiskin päältä.

Minulla esimerkiksi on muuan hyväkin tuttava, erään kuntayhtymän oppilaitoksen rehtori. Laitoksessa koulutetaan ja kurssitetaan uudelleenkoulutettavia eri ammatteihin - kaiken aikaan visioidaan ja missioidaan uusia koulutusmuotoja propellit vinkuen, ja rahaa tulee ovista ja ikkunoista, siis valtiolta ja kunnilta. Jos on meneillään vaikka muurarikurssi, saa rehtori tai tiiminjohtaja samalla muurautettua saunalleen takan, tai jos on menossa vaikka pellittäjä- tai takojakurssi, saa joku johtajista kivasti piipunpellitykset katolleen ja kaupanpäällisiksi ilmaisen mattotelineen kesämökkinsä pihalle. Lukuisat ovat myös matkat, joita eri koulujen ja yritysten johtoryhmät ja tiimit tekevät lounas- ja illalliseduin vaikkapa Tanskanmaalle, ilmaiseksi.

Sitten on kylillä joku tuttava, joka käyttää suhteitaan hyväksi ja korjauttaa katkenneen lapionsa varren toisella tutullaan, maksutta tietenkin, tai kaadattaa hehtaarisen peltonsa heinät puolitutulla maanviljelijällä, kahvikuppospalkalla. Tai leikkauttaa hiuksensa kumminkaimanserkulla puolihintaan, jos siihenkään.

Toisin sanoen ilmaiseksi teettäminen ja vastikkeeton edun nauttiminenhan on perisuomalaista talkoohenkeä. Mitäs sitä kadehtimaan. Rikkailla ja valtaapitävillä on aina ollut myötäsyntyinen kyky lypsää köyhemmät kuiviin, ja köyhät suostuvat tähän useimmiten hyvästä sydämestään ja kiittäen siitä, että köyhän anti kelpaa paremmalle ihmiselle.

(Maalaus Hieronymus Bosch, osa maalauksesta)

Tässäkö se on?

Tässäkö se on, se Veskun paras? Ja ihmisen elämä? Ja hymni kateellisuudelle?



HYVÄÄ PUUTA

Sun nuoli lensi pidemmälle
naapurin tontille.
Se katajainen jousipyssy
oli hyvää puuta, tietenkin.
Sun juuret ylsi syvemmälle,
sun isoisä tunnettiin.
Suuren sukupuusi oksa
on hyvää puuta, tietenkin.
Ylpeästi kateellinen
olin vuokses, myönnän sen
ovestasi kun tänään kuljen,
niin hyvää puuta,
niin hyvää puuta,
niin hyvää puuta se on.

Olit komea ja ylväs
kuin veistos antiikin.
Teit kaiken nopeasti ja
meitä muita paremmin.
Tänään taloosi mä astun,
ikkunat katsoo etelään,
lattioilla tammilankut
on hyvää puuta, sen nään.
Ylpeästi kateellinen
olin vuokses, myönnän sen
pöydässäsi kun tänään istun,
niin hyvää puuta,
niin hyvää puuta,
niin hyvää puuta se on.

Sait paljon maailmalta
rahaa ja rakkautta.
Vaimosi on yhä kaunis
kyyneleetkin poskillaan.
Ylpeästi kateellinen
olin vuokses, myönnän sen,
arkkuasi kun tänään kannan,
niin hyvää puuta,
niin hyvää puuta,
niin hyvää puuta se on.

(Timo Kiiskinen, Tuure Kilpeläinen, Markus Koskinen)

Pilvihipiäinen

Joskus törmää asioihin, jotka on nimetty väärin tai joilla ei ole nimeä ollenkaan.

Tänäänkin tarvittaisiin Hans Seloa, tuota huumehouruiseksikin mainittua sanansepittäjää. Toimittajat kun eivät tuoreessa uutisoinnissaan hallitse semantiikkaa. He kirjoittavat onnettomuudesta, vaikkei mitään onnettomuutta ole, vaan ilmiselvä pilvihipiäinen.

Nimittäin sehän on pilvihipiäinen, kun moottoriurheilua ihannoivat 17 - 18-vuotiaat nuorukaiset ajavat viritetyllä urheiluversiolla kivaan pikku hyppyritöyssyyn 170 kilometrin tuntinopeudella kuudenkympin alueella, kokeillakseen rajojaan. Rajat löytyvät sitten pilvistä: kaksi hyvää poikaa kuolee, mm. ralliurho Tommi Mäkisen veljenpoika.

Ehdotankin toimittajille tämän ja monen muun nuoren miehen rajojen kokeilun myötä tälle traagiselle tapahtumalle semanttisesti täsmällisempää nimeä, eli siis pilvihipiäistä. Voiko semmoinen tapahtuma nimittäin olla onnettomuus, jossa ei ole yllätysmomenttia, eli asiaa, jonka kaiken järjen mukaan ei pitäisi tapahtua niissä oloissa niille ihmisille.

Eikö nyt vähäisimmällekin ole selvää, että jos ajaa tahallaan töyssyyn huomattavaa ylinopeutta yliviritetyllä vehkeellä, vehje käyttäytyy luonnonlakien eikä ohjaajan käskyjen mukaan? Täten pilvihipiäisen voisi määritellä sanakirjasssa seuraamukseksi, joka sattuu ihmiselle luonnonlakien voittaessa äärioloissa ihmisen rajojenkokeilunhalun.

(Valokuvassa Hans Selo, Ylen Elävä arkisto, haastatteluvideo)

Virvatuli elon suolla

Päädyin edellisen päreen pitkän keskustelun sivurönsyn lopuksi siihen ajatukseen, että onnellisia avioliitoja ei ole olemassakaan, samoin kuin ei ole onnellista ihmistäkään.

Asia ei ole välttämättä niin dramaattinen miltä kuulostaa - tai sitten se on vielä dramaattisempi.

Ajatukseni pohjaa kuitenkin tuttuun jokamiehen toteamukseen, että ei ole onnellisuutta, on vain onnen hetkiä. Täten on väärin sanoa, että joku avioliitto olisi onnellinen, sillä kukaan ei edes jaksaisi elää jatkuvassa onnentilassa, euforisessa kliimaksissa, joka rasittaa sydäntä ja verisuonistoa yhtä lailla kuin ahdistus ja suru. Iloonkin kun voi kuolla. Luin koirasta, joka oli pitkään erossa isännästään. Kun isäntä sitten palasi, koira sai hepulin, ja juoksi ympyrää niin kauan, että sen sydän halkesi riemusta (Valitut Palat).

Täten minusta yksinkertaisesti tulee lakata edes haaveilemasta onnellisesta avioliitosta. Tulee vain miettiä sitä kylmää tosiasiaa, missä määrin kestää jotakuta rinnallaan joka päivä ja joka hetki ahdistumatta ja musertumatta tämän läheisyystaakan alle. Juuri luin lehdestäkin, että eri vuoteissa ja jopa eri huoneissa nukkuminen takaa avio-onnea enemmän kuin parivuoteessa nukkuminen. Ei ihmistä ole luotu elämään kiinni toisen iholla kaiken aikaa tai alinomaa kiinni toisen ajatuksissa, niin että kun toinen aloittaa lauseen, toinen lopettaa. Hirveää! Ihmiset sitä paitsi kuorsaavat, yskivät, kaivavat nenäänsä, räkivät ja piereskelevät öisin, ja tällainen ei mielestäni edistä romanttisia ajatuksia tai kiihota seksiin.

Naisilla tulee mukaan vielä se erikoisen ahdistava ajatus, että missä määrin kestää miehen mahdollista sovinistista kukkoilua ja määräämishinkua ylitse päänsä. Onkin varmaan niin, että onnellisimpia ja symbioosialtteimpia ovat ne naiset, jotka eivät ole kovin itsenäisiä yksilöinä. Heidän minäkuvansa kaipaa täydennystä miehen persoonasta tai habituksesta. Myös miehen ammatillinen status ja mahdollinen varakkuus tai suuri suku antaa epävarmalle naiselle varmuutta askeliin ja olemukseen. On nähty, miten jokuset harmaavarpuset, tukevikot tai hiirulaiset saavat uutta nostetta olemukseensa ja painoarvoa koko kehon kieleensä, kun heistä tulee rouvia.

Sinänsä toki pelkkä rouvuus tuo naiseen potkua, oli mies minkälainen vihtori tahansa. Rouva voittaa aina vanhanpiian tai eronneen naisen, kun taas miehellä arvo säilyy siviilisäädystä huolimatta. Sinkkumies on jopa erityisen hohdokas, sillä hän on kävelevä mahdollisuus, kun taas sinkkunainen on ylijäämää, joka on menossa alemyyntiin vanhentunut päiväys hintalapussaan.

Kun katson ympärilleni, näen vain aviollisia raunioita. Vanhempani erosivat, minä olen eronnut, siskoni liitossa on ollut pettämistä, yksi ystävättäreni on eronnut kolme kertaa ja nyt on menossa neljäs mies, toisen ystävättären liitot eivät ole kestäneet, nyt on menossa X:s mies, työtovereitteni liitoissa oli pohtimista. Kolmella läheisimmällä mieskollegallani oli kaikilla kotirouvavaimot, täysin kouluttautumattomat puuronkeittäjät. Liitot ovat kestäneet ehkä juuri siitä syystä, että naiset ovat miestensä vallan alla. Aika moni nuorempi naiskollegani petti miestään. Muutama nainen piti julkirakastajaa saman koulun vapaista miesopettajista. Kiire oli kuitenkin kotiin töitten jälkeen ennen miehen paluuta.

Minä en siis tunne ainuttakaan onnellista avioliittoa, ja ihmettelen, jos joku tuntee. Ihmettelen vain sitä, että puolet solmituista avioliitoista sentään kestää elämän melskeissä. Jos ihmiset eivät tavoittelisi onnellista avioliittoa, eroja olisi kai vähemmän. Onnellisuushan on harhaa, ja ihmisen osa on vain paeta suurta tyhjyyttä. Miksi se avioliitossa toisin olisi?

Mikä se on?
Virvatuli elon suolla
houkutellen meitä petolliseen pyyntiin.
Tuonne tänne sinkoilee se, tuonne tänne
sitä vainoten me turhaan ajelemme,
kunnes hetteen musta loka meidät nielee.

Onni, onnihan on elon tarkoitus!
(Aleksis Kivi)

(Maalaus Marc Chagall)

Kumpi on pahempaa, kotimaan vai ulkomaan sovinismi?

"Kotimaiset sovinistit vaan munistaan hirteen, mutta kaukomainen sovinismi.. ah, se on monikulttuuria."

Voisiko tämä erään kommentoijani esittämä väite olla totta? Voi olla, että väite on esitetty leikkimielisesti - tai sitten tosissaan. Minua kuitenkin kiehtoo väitteen julkea rohkeus, ja lisäksi se, että tokaisussa voi olla totuuden siemen, ellei sitten peräti koko totuus.

Audin suomalainen myyntijohtaja Esko Kiesi on nyt hirtetty omaan testosteroniseen naisnäkemykseensä, mutta vastaavasti naista sortava kaukomaan sovinisti saa saman liiton naisilta lämpimän vastaanoton, kun hän saapuu maahamme turvaan.

Näinkö se menee, että hoidetaan kaukomaan miesten inisevät vatsat kuntoon ja sitten jatkossa siunataan hiljaa tasa-arvon puute, kun se kerran on uskonto, miesten luoma ja miesten harjoittama? Kyllä miehet tietävät! Ja ne naisethan pitävät burkhistaan ja huiveistaan. Ja miehistään.

Tasa-arvon puutteesta ei maahantulijoille kai voi huomauttaa, kun sitten olisi rasisti, ja rasismihan on pahempaa kuin naisen sortaminen. Vai onko? Eivätkö molemmat uhkaa henkeä ja sielua ja riistä ihmisen persoonaa? Molemmista voi tulla ruumiita. Kaukomaalaisten harjoittama kulttuurisidonnainen naissorto on elämänkestävää eikä siitä ole ulospääsyä, kun taas rotusorto ja muu vaino on kausittaista ja siitä voi päästä Suomessa tai muissa edistysmaissa, kun saa turvapaikan.

Avaramielinen monikultturisti minussa nostaa kyllä kaiken sekaannuksen keskellä päätään ja sanoo, että monikulttuuria tulee tarkastella globaalista ja humaanista näkökulmasta, ja ihmiset tulee pelastaa vainolta ja äkkikuolemalta. Silloin tasa-arvokysymys luonnollisesti unohtuu vähemmän tärkeänä.. Vai?

Tornien kunniaksi

Syyspäiväkirja 11.9.2001

Olin juuri saapunut uudelleen koululle, sillä minulla oli neljä perättäistä iltaopetustuntia aikuislinjan datanomiopiskelijoille. Tuntien oli määrä alkaa kello 17.20, ja niin ne alkoivatkin.

Opetuspäiväkirjassa lukee tällä kohdalla: dytvt dat01, Tekstin asettelunormit, Kieliasu. Ensimmäisen koodin merkitystä en muista, sillä koodit tulivat ja menivät, vaihtuivat vuosittain kun kursseja uudistettiin. Joka tapauksessa kyseessä on ollut suomen kielen kirjallisen viestinnän perusopintojen aloitusjakso. Kaikki olivat läsnä ja tunnit pidettiin tietokoneluokassa.

Tämä oli sitä aikaa, kun ääneni oli kesällä ensi kerran alkanut reistailla, enkä vielä tiennyt, mikä minua vaivasi. Olin huolestunut, sillä tunsin, että jotain sellaista on pielessä, johon en voinut tahdolla vaikuttaa ja jota en osannut kyllin hyvin sanoin kuvata, niin että minut otettaisiin vakavasti työpaikallani, jossa tehokkuus oli opettajan arvomittareista ensimmäinen. Kuka nyt ottaa vakavasti opettajan sanoja: En saa aina sanaa tulemaan, etenkään jos se on vokaalialkuinen.

Tänä iltana ääneni kuitenkin toimi hyvin. Muistan jopa innostuneeni sen soinnista ja kaiusta läpi kohisevan luokan. Tietokoneet kohisivat, tuuletin kohisi, opiskelijoista lähti jatkuvaa kohinaa ja puheenporinaa. Minulla oli mukava olo, päälläni oli ruskea isohampaisella vetoketjulla varustettu sileä villajakku, jossa oli joustoneuleiset hihat, kaulus ja taskut, ja samansävyinen ruskearuutuinen hulmuava puolihame pehmeää kangasta, sensyksyinen lempiasuni.

Luennoin kaksi ensimmäistä tuntia tekstin asetteluseikkoja ja luettavuustekijöitä ja näytin asettelumallit Power Point -esityksenä. Jokaisella tiedolla lomakkeella oli oma paikkansa ja jopa määräkokoiset kirjaimet, ja näistä piti tulla nopeasti rutiinia. Opiskelijat kuuntelivat hiljaa, sillä päivän työssä olleet aikuisopiskelijat pitivät siitä että saivat istua rauhassa ja kuunnella luennointia. Epäilen kyllä, että joku nukkui silmät auki, mutta toisaalta, ei se ollut minulta pois.

Puolivälissä pidettiin tauko ja menin opettajainhuoneeseen, jossa opettajien kännykät alkoivat kiivaasti piippailla ja soida, ja meitä kehotettiin avaamaan televisio. Näkyi miten lentokone törmäsi World Trade Centerin torniin ja savu alkoi nousta. Huudettiin kauhistuneina eikä ymmärretty mitään. Menin sitten ihmeissäni luokkaan takaisin, jossa opiskelijat istuivat ja naputtelivat tehtävää, asettelivat peruskirjettä lomakkeelle. Avasin television ja selostin heille lyhyesti sen minkä tiesin. Kukaan ei puhunut mitään, ei edes hengittänyt, mitään keskustelua ei syntynyt, kaikki katsoivat vain ruutua. Joku alkoi naputella tehtäväänsä eteenpäin, ja satunnaisia älähdyksiä ja hengenvetoja lukuunottamatta emme puhuneet asiasta, joka kaiken aikaa tapahtui silmiemme edessä, ja johon kaiken aikaa tuli informaatiokerrostumia ja uhkakuvia lisää. Päätimme lopettaa tunnit ja lähteä kotiin katsomaan televisiota perheenjäsenten kanssa. Hiljaisina erottiin.

Nyt kun selasin opetuspäiväkirjaani tuolta päivältä ja vuodelta, huomaan, että itselläni alkoi äänisairauskierre saman vuoden marraskuussa. Minulta kaavittin nukutusleikkauksessa turvonneita äänihuulia ohuemmiksi, otettiin koepalaa ja menetin ääneni kokonaan kahdeksi kuukaudeksi, jotka olin sairauslomalla. Kurkku oli kuin tulessa ja ääni oli risaa säröä, jos sitä pihauskin tuli. Kuljin muistilehtiön ja kynän kanssa ja käytin myös käsiäni normaalia enemmän.

Palasin siitä sitten tammikuussa töihin, ja aloin selkeästi lintsailla tehtävissäni, koska en pystynyt puhumaan kuin lyhyitä jaksoja. Minun tunneillani kirjoitettiin ja kirjoitettiin ja kirjoitettiin, ja opettaja oli hiljaa ja hurvitteli netissä kenenkään huomaamatta. Taisin ikävissäni jopa seikkailla jossain chattihuoneessa seksinnälkäisten miesten rattona. Yksi halusi pukea minut latexhaalariin ja minähän menin leikkiin mukaan. Jos oppilas tuli luokseni tuomaan paperia, livautin ruudun pieneksi monitorin alalaitaan ja jatkoin oppilaan poistuttua. Ja kotiin kannoin molemmin käsin arvioitavia esseitä ja raportteja.

Tänään, 11.9.2009 World Trade Center tuntuu haukotuttavalta, niin loppuunkaluttu se on. Oikeastaan en halunnut kirjoittaa siitä, vaan koulukaipuussani muistelin kyseistä syksyä, jolloin vielä olin töissä, tärkeä ihminen, opettaja. Näen edelleen unia siitä, että kuljen koulun käytävillä paperit ja kirjat kainalossa ja etsin epätoivoisesti luokkaani, olen myöhässä, ja etsin ja etsin , mutta en jostain syystä koskaan löydä luokkaani. Uni ei ole painajainen, vaan lämmin ja hyvä uni.

Kyllä se on kuulkaa niin, että ihmisen arvo ja kunnia on työssä. Jos sitä ei ole, ihminen on itsensä varassa, siis yleensä ei mitään. Lopettaakseni aasinsiltaan: jokaisen torni sortuu joskus.

(Maalaus John Johnstone)

Uskonrauha?

Eilen Jussi Halla-aho sanoi Ajankohtaisen kakkosen haastattelussa, että hänen mielestään laki uskonrauhan rikkomisesta ei sovi nyky-yhteiskuntaan - uskontoa ei tulisi enää sakralisoida erilliseksi saarekkeeksi, johon ei saa koskea. - Sanamuoto ei ollut tämä, mutta käsittämäni ajatus oli.

Huomaan, että Jukka Kemppinen sanoo saman asian tänäisessä kirjoituksessaan:

"Tämän kirjoituksen taustalla on mielipiteeni, että rikoslain 17 luvun 10 §:n uskonrauhan rikkominen ei 1. momentin osalta sovi yhteiskuntaamme. Laki olisi muutettava. En usko että se muuttuu. Toinen momentti on selvä ja oikea – mellastaminen ja muu häiritseminen uskonnollisessa tilaisuudessa on järjestysrikos, josta sietää sakottaa kuten muustakin ilkivaltaisuudesta. Mutta jumalien pilkkaaminen olisi poistettava kokonaan rikoslaista ja jätettävä moraalikysymykseksi."

Olen miettinyt samaa. Tämä ei tarkoita sitä, että kannatan jumalanpilkkaa tai edes uskontojen pilkkaamista. Päinvastoin, kunnioitan ihmisen uskonnollista vakaumusta, ellei se ole ristiriidassa humaanien arvojen kanssa eikä riistä eikä alista yhteisönsä heikompia jäseniä.

Myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on ratkaisuissaan korostanut sananvapauden suurta sisällöllistä laajuutta ja sitä, että sananvapauteen kuuluu myös oikeus esittää ikäviä, kielteisiä ja jonkun kannalta jopa loukkaavia asioita:

"Sananvapaus ei pelkästään kata sellaisia tietoja ja ajatuksia, jotka otetaan myötämielisesti vastaan, joita pidetään vaarattomina tai joihin suhtaudutaan välinpitämättömästi. Sananvapaus kattaa myös sellaiset viestit, jotka loukkaavat, järkyttävät tai häiritsevät valtiota tai jotain sen väestön osaa. Tätä vaativat tuomioistuimen mukaan moniarvoisuus, suvaitsevaisuus ja avarakatseisuus, joita ilman ei ole kansanvaltaista yhteiskuntaa." (Wikipedia, Sananvapaus)

Elämä moniarvoisessa yhteiskunnassa muuttuu yhä vaikeammaksi, päivä päivältä. Enää ei tiedä, mikä on oikein ja väärin, sillä se mitä on pitänyt oikeana, tuntuukin yhtäkkiä väärältä.

(Maalaus Pekka Halonen, Pyhäpäivä)

Syyspäiväkirja 1. sivu

Aamulla ropisi ikkunapeltiin ja oli suloista olla vapaa ja miettiä, mitä tekisi, minne menisi vai olisiko vaan. Päätin ensin olla vaan. Nousin siitä sitten ja nostin sälekaihdinsysteemin kokonaan ylös, pois tieltä. Ikkunaremontin myötä tulivat kaupan päälle sälekaihtimet ja ulkopakkasmittari. Sälekaihtimista en oikein pidä, koska ne syövät valoa. Toisaalta ne ovat tyylikkäät ja miksei käytännöllisetkin.

Juon kahvia, syön paahtoleipää ja kuuntelen uutisia radiosta. Halla-ahon blogikirjoittelusta annetaan tänään tuomio. Saapas nähdä, miten pitkälle blogeissa saa tämän jälkeen mennä. Innostun tutkimaan hieman asiaa, paahtoleivän muruja suupielissä, kahvi höyryten. Jää mietityttämään kovasti tämä Wikipediasta löytämäni kohta:

»Sananvapaus ei pelkästään kata sellaisia tietoja ja ajatuksia, jotka otetaan myötämielisesti vastaan, joita pidetään vaarattomina tai joihin suhtaudutaan välinpitämättömästi. Sananvapaus kattaa myös sellaiset viestit, jotka loukkaavat, järkyttävät tai häiritsevät valtiota tai jotain sen väestön osaa. Tätä vaativat tuomioistuimen mukaan moniarvoisuus, suvaitsevaisuus ja avarakatseisuus, joita ilman ei ole kansanvaltaista yhteiskuntaa.»

Voisiko Halla-aho sittenkin selvitä tuomiotta?

Toinenkin uutinen liikuttaa mieltäni. Se liittyy vanhusten kohteluun laitoksissa. Taas kerran todetaan, että heitä pidetään väkisin sängyissä, sidotaan vuoteisiin ja pannaan vaipat peppuun. Siis haloo - sidotaan vuoteisiin ja pannaan vaipat jalkoväliin? Ihmisille, läheisillemme, äideille ja isille, mummeille ja papoille - Suomessa, hyvinvointivaltiossa, jossa on tasa-arvo hyvällä mallilla, lapset lukutaitoisia ja älykkäitä, naiset aktiivisia ja koulutettuja, koulut ilmaisia? Ymmärtäisin jos tämä tapahtuisi Sudanissa, jossa muuan nainen sai juuri tuomion pidettyään pitkiä housuja julkisella paikalla. Välttyi kyllä raipparangaistukselta.

Uutislukijan mukaan vanhuksemme kärsivät laitoksissa myös aliravitsemuksesta, minkä täytyy tarkoittaa sitä, että he eivät saa ruokaa, ja myös sitä, että he kärsivät nälkää. Köyttämättömät putoilevat sitten heikkoina ja houreissaan sängyistä, kun yrittävät ulos vankilastaan, murtavat lonkkiaan ja pääsevät tätä kautta nopeasti pois maallisista kärsimyksistään.

Asia muuttuu mielessäni katastrofaaliseksi, kun muistan äitiäni, joka jo tavallisessa terveyskeskussairaalassa putosi sängystään ja kaatuili vessareissuillaan. Hän pyysi minua myös tuomaan ruokaa, kun on niin nälkä. Voitakaan ei saa leivälle, sanoi hän. Seuratessani kerran ruokailua näin, miten hoitaja sipaisi keskelle leipää ohuesti rasvaa, ja kun vanhus pyysi levittämään kunnolla voita, hoitaja tokaisi, että ei sitä niin paljon tarvita. Vanhuksen leivän reunat jäivät kuiviksi. Vanhuksia ei siis kohdella törkeän huonosti vain vanhainkodeissa ja palvelulaitoksissa, vaan myös terveyskeskusten vuodeosastoilla.

Olen itsekin tulossa vanhaksi, sillä kuten talvi tulee keskelle syksyä, tulee vanhuus keskelle ikuiselta tuntuvaa keski-ikää. Maa vain jäätyy lumen tulla, ja lumi tulee ensin pieninä hileinä, ikään kuin kokeillakseen, tullako vai ei, ennen kuin ottaa kaiken haltuunsa. Kuka meistä voi muuten välttyä palvelulaitoksilta elämänsä illassa? Ei rikkainkaan, jos sattuu jäämään yksin.

Loppukevennyksenä mainittakoon, että olen tuonut mökiltä Paavo Haavikon runot tänne. Aion nyt todella katsoa, mikä on miehiään tämä runoilija, jota en tähän päivään mennessä ole kauheasti ymmärtänyt (onko joku?), vaikka olenkin hänet jopa tenttinyt, vieläpä häneen erikoistuneelle opettajakriitikolle. Jotenkin runoissa on aina jokin mystinen juttu, johon minun lukemiseni on tyssännyt. Olisiko nyt vanhempana siis viisastunut niin, että ymmärtäisi Haavikkoa? Minua ärsyttää nimittäin se, kun runossa pitää pysähtyä miettimään, mitä runoilija tarkoittaa milläkin kiemuralla ja yhtäkkisellä kuvallaan. Ei niin, etten pitäisi yllätyksistä kielessä, mutta eikö hyvä runo ole kuitenkin sellainen, jota ei arvuutella suurella porukalla? Haavikollakin on vavahduttavia säkeitä ja säepareja, mutta sitten tulee joku ihme juttu, joka ei sovi yhteyteen.

Vaikkapa tätä runoa, jonka mielessäni liitän Otava-jupakkaan, olen makustellut:

Kesällä, joskus, punaviini ulkona pöydällä tulee
liian kylmäksi.
Minä kysyn itseltäni
että palveleeko tämä kaikki varmasti ikuista totuutta?
Että tuleeko maailma näin aina vain paremmaksi, mitä?
Lapset raivostuvat.

Vielä minä Haavikkoni selätän, sillä viihdyn noissa kuvissa, vaikken ymmärtäisi niitä sillä tavalla, jota runoilija tarkoittaa. Saa kai runon siepata ilmasta kiinni ken tahtoo ja tulkita omalla laillaan? Eikö siinä olekin runouden voima?

(Valokuva Iines, näkymä olohuoneen ikkunasta 5.9.2009, kuva julkaistu myös kuvablogissani, jossa se osallistuu 12 -kuvaa vuodessa -projektiin)

Turhuuksien turhuus

Turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta, sanoo Saarnaaja. Tämä juttu on turha. Sinä ja minä olemme molemmat turhia. Mitä kannattaa kinastella mistään, kun kaikki on kuitenkin turhaa!

Turhuuksien turhuus on sekin, kun Pekka Kiesi eroaa pääkallonpaikalta mielipiteittensä vuoksi. Pekka on tosi mies, juuri semmoinen kuin moni mies oikeasti on ja antanut juuri näytön loistavista myyntimiehen taidoistaan. Audi on kaikkien huulilla ja joka miehen unelmissa. Ja naiset kohentelevat titsejään ja ovat juuri sellaisia, jollaisiksi Kiesi heidät kuvaa: haluttavia, vaikka henki menisi, korkkareissaan ja panssariliiveissään, nälkiintyneine uumineen ja nostettuine kumpareineen.

Mitä vielä vikisemme? On moni mies silti toisenkinlainen, mutta Pekka saa olla sellainen kuin on. Samoin Haavikko ja Tervo. Käsittämätöntä, että pitäisi sanoa vain hyväksyttyjä mielipiteitä tai ettei ylipäänsä saisi sanoa ja irvailla valtaapitäviä, kuten poliitikkoja ja naisia.

Niin kuin nyt sekin on siis käsittämätöntä, että vainajan leipomia pikkuleipiä ei haluta syödä. Paavokin ylikävellään ulos omista sanoistaan: "Mane kirjoittakoon kaiken rehellisesti ja kaunistelematta." Perikunta tietää paremmin, ja ulkoistaa tarjoilun. Viis Paavosta, kuollut ja kuopattu, nyt tahkotaan rahaa ja pidetään julkisivua.

Ja mitä sekin on, kun joku on tuohtuvinaan Tervolle pääministeri Pekka Lahnasen seksielämästä? Turhuuksien turhuutta, sillä kirjaa myydään jo ja pääministeri hymyilee.

(Piirroksessa Saarnaaja, tekijä toistaiseksi tuntematon)

Mitä elämä on, oikeesti?

Elämähän on sitä, kun astuu matalasta majastaan ulos, ei jää sisään. Astuu ulos ja heti siinä on viulunsoittaja, joka hyppää katolta alas ja viitoittaa tien tuhansien tähtien kapakkiin, vielä elävien runoilijoiden seuraan.

Sitä liittyy sitten iloisten veljien pöytään, ja on siinä pari siskoakin, siemailee maljoja ja sanoo upeita lauseita, joita itsekin ihmettelee ja joita aamulla ei enää muista. Tätä elämä on. Veri kohisee suonissa ja virta, ja koko ajan soi, viulu, vaikka soittoniekkaa ei enää näy. Realisoituu paikassa ja ajassa, hei elämää, subjektius saa täyttymyksen, kun näkee sen heijasteen tupakinsavun lävitse vastapäisen rävähtäneistä silmistä:

"Niin kuin taivas tänä yönä
tuhlaa meille tähtiään

älä pihtaa enää, antaa maljan läikkyä yli
jos on läikkyäkseen,
voitetaan tai hävitään,
samantekevää,

tuhlattavaksi on meille elämä annettu,
ainutkertainen,
rakastetaan toisiamme yli varojen."

Mutta mitä tekee Sergei Aleksandrovitš Jesenin, Isadora Duncaninkin mies? Seuraa viuluniekkaa, nai useasti ja moniaita, sairastuu viinasta, ja päätyy elämänsä loppuvaiheissa ankaran hermoromahduksen saatuaan sairaalaan. Hirttäytyy 30-vuotiaana.

(Maalaus Marc Chagall, runo Arto Melleri, josta kiitos Catuluxille. Myös Mikikselle jaxuhali.)

Oikukas tuuli jos luki jonkin sivun

Jokainen meistä lienee saanut elämänsä varrella kirjoja lahjaksi. Lahjateokset puhuvat omaa tarinaansa, ja usein ne kertovat enemmän lahjan antajasta kuin saajasta. Tässä alla on joitain minulle osuneita makupaloja.

1. Oikukas tuuli, Tuomas Anhava

Tämän kirjan sain suurelta rakkaudeltani, jonka mentyä näin maailman hetken aikaa ruskeana, kuin vanhoisssa valokuvissa. Värit olivat kerta kaikkiaan kaikonneet, ja piristin itseäni käärmenäyttelyllä, joka saapui talvihämärään Turkuun. Käärmeetkin olivat kaikki ruskeita, mikä voi tietenkin olla tottakin. Kirja on edelleen lukukelpoinen, joskin osaan kyllästyttävästi nämä tankarunot ulkoa. Sitä olen aina ihmetellyt, että Tuomas Anhava on merkitty kirjan tekijän paikalle, vaikka runot ovat hänen suomentamiaan. Jokaisessa runossa on alkuperäinen japanilaisen runoilijan nimi. Kuriositeettina tulkoon vielä mainituksi, että kirja on hävettävän ohut, ja minua harmitti rakkaani nuukuus, sillä olisin halunnut paksun kirjan johon uppoutua.

2. Kukkivat roudan maat osa I, Eino Säisä

Tämän kirjan sain toiselta pitkäaikaiselta poikaystävältäni, joka oli harvinaisen pieni- mutta puhdasmunainen ja erittäin vaivaantunut, kun halusin kokeilla hänen kanssaan suihinottoa, ja kokeilinkin sitten. Hän on myös se poikaystävä, joka sai minun vuokseni häädön kämpästään, joka sijaitsi Helsinki - Turku-junaradan varressa, niin lähellä, että talo heilui kun juna kulki ohi. Ja se meni usein. Häätö tuli vappuna, kun soitin radiosta työväen lauluja nupit kaakkoon -asennossa. Minäkin sain häädön poikaystävän elämästä, ja kävelin jonkinlaisessa pöpperössä junaradan yli omalle kämpilleni. Kukkivat roudan maat osaa II ei sitten koskaan tullut. Mainittakoon, että en kyllä lukenut tuota ykkösosaakaan ja olin oikeastaan helpottunut, kun tämä kepulaisaikakausi elämässäni päättyi.

3. Rakkaus yllätti minut, Välähdyksiä karismaattisesta liikkeestä, Olli Valtonen

Tämä kirja oli anopin joululahja minulle avioliiton jo rakoillessa. Anoppi oli harras kristitty, perinteinen kansankynttilä ja rovastin tytär, ja uskoi vakaasti että Jumala voi pelastaa avioliittomme, joka oli perustettu epävarmalle esiaviolliselle syntipohjalle. Kirjasta oli korvamerkitty luku Miten voin oppia rakastamaan. Tätäkään lahjateosta en ole lukenut. Mainittakoon, että anoppi muisti vielä eronkin jälkeen kokoomuslaisilla lehdillä ja kristillisellä lahjakirjallisuudella, mm. Bruce Larsonin Elämä on haaste koristaa hyllyäni. Vahinko oli kuitenkin jo tapahtunut. Hänen poikansa olin vietellyt taistolaiseksi, vaikken kyllä tiennyt, millainen taistolainen oikein on. Minulla kun oli nahkalaukussani Maon pinssi.

4. Aino Kassinen kertoo, toim. Kaarina Laine

Tämän lahjan sain Pikku-Lolitan äidiltä, joka omaa näkemisen kyvyn, kuten hänen edesmennyt Tyyne-tätinsäkin, jonka pienen kyläkirjakaupan jäämistön Pikku-Lolitan äiti peri. Tyyne-täti oli paitsi kirjakauppias, myös kätilö, jolla oli parantavat kädet. Tämän kirjan luin innostuneesti, sillä Aino Kassinen oli selvännäkijä, jolta valtion päämiehetkin kävivät kyselemässä hallitus- ja muita ratkaisuja. Mm. presidentti Risto Ryti oli innostunut spiritualismista ja henkitieteistä. Harmi vaan, että Aino Kassisen kaikki ennustukset näyttävät nyt katsottuna menneen pieleen. Itämeri ei ole pelastunut ja maailmankin meriä uhkaa saastuminen eikä puhdistuminen, niin kuin Aino lupaa.

Tätä listaa voin ehkä jatkaa toisessa osassa toiste. Olisi hauskaa lukea muiden bloggaajien lahjakirjatarinoita, joten idea on vapaasti kopioitavissa.

(Kuvan veistoksen lähde)