Kiltti ja tyhmä

Edellisen Saddam-keskustelun pahuuden sivujuonteena versoi heikko kiltteyden itu. Puhuin ekstrovertista rohkelikosta ja introvertistä kilttimyksestä, ja joku kyseenalaisti kuvioni, että noinko se on. - No kyllä se käytännössä noin menee, eikä ole edes kummoinenkaan yleistys.

Sisäänpäinkääntynyttä lasta pidetään kilttinä ja vähän tyhmänä, kun se ei uskalla puhua, ja rohkeaa taas pidetään jopa älykkäämpänä kuin tämä oikeasti on, koska se näkyy ja puhuu ja voi potkaista heikomman sivuun tieltään. Oikeastihan se kiltti ja hiljainen voi hautoa vaikka joukkomurhaa mielessään, niin kuin nähty on. Tyhmä ei vissiin osaisi laatia tarvittavaa strategiaa.

Opetussuunnitelmien visiot ja missiotkin ovat täynnä sisäänpäinkääntyneen lapsen ilmaisukyvyn ulosvetoa, jotta lapsesta kasvaisi ehjä ja rohkea persoona, joka pärjää yhteiskunnassa. Onko tämä välttämättä oikein tai edes tarpeen?

Itse olin niin hiljainen kouluun mennessäni, että salasin kaiken, jopa sen että osasin lukea, ja niinpä tavasin lukuvuorollani, kun arvelin sen kuuluvan asiaan. Ensimmäiseltä välitunnilta karkasin peloissani kotiin, mutta opettaja sai minut kiinni ulko-ovissa. Sisareni taas oli ulospäinsuuntaunut, mutta minua osaamattomampi ja tietomäärältään vähäisempi. Kuitenkin kautta lapsuuteni minua verrattiin siskoon ja tuupittiin eteenpäin, ota mallia siskosta, katso nyt miten sisko tekee. Kuitenkin se olin minä joka luin siskolle satuja ja katsoin kellosta ajan, kun tämä ei osannut. Minä olin viallinen, sisko ei. Ja kelpo ihmisiä meistä kummastakin tuli. Minua vaan jäi kaivelemaan se, ettei minua hyväksytty kilttinä ja hiljaisena, siis omimpana itsenäni.

Minusta kiltteys ja hiljaisuus on nimittäin persoonallisuudenpiirre, joka tulee kenties älykkyyden sivutuotteena.Tällä en nyt tarkoita sitä, että olisin erikoisen älykäs, pikemmin ehkä pohdiskelevainen ja älyä käyttävä. Esimerkiksi BB-talon Esa, Mensan puheenjohtaja, on hyvin kiltti muita kohtaan ja hyvin hiljainen. En usko että hän löisi takaisin, jos häntä lyötäisiin. Hän vetäytyisi pois piiristä. Ja Giuseppe Tornatoren juuri nähdyssä elokuvassakin Tuntematon nainen entinen huora kouluttaa pientä tyttöä kovaksi pärjääjäksi väkivaltaisin tuuppimismenetelmin, niin että tyttö on lopulta verillä. Viesti on se, että ihminen ei pärjää maailmassa ilman rohkeaa kovuutta. Minua nämä kaikki rohkeuteen kasvattamiset ja usuttamiset tympivät tavattomasti.

Olenkin sitä mieltä, että kilttejä ja hiljaisia ei tule vetää kuorestaan, koska ei ole mitään kuorta. Rohkeus sen sijaan se kuori onkin, sillä ihmisen perustila ei ole syöksyä estoitta tapahtumiin mukaan, vaan varoa ja vetäytyä - näin tekevät kaikki muutkin luodut, nisäkkäät ja nisättömät, joissa henkeä on. Miksi siis kodeissa ja kouluissakin lapsista tehdään väkisin ulospäinsuuntautuneita ja jopa röyhkeitä pärjääjiä, ja introvertteja hiljaisia painetaan selkeästi alas ja tuhotaan heidän persoonallisuuttaan koettamalla vaihtaa heidän omin omansa ulkokohtaiseen rohkeuden kuoreen?

(Maalaus Hugo Simberg)

Katson Saddamin pään yli

- Elokuva on paikoin raaka ja väkivaltainen, joten se ei sovi alle viisitoistavuotiaille, sanoo kuuluttaja juuri ykkösellä, jossa on alkamassa Saddamin nousu ja tuho -elokuvan ensimmäinen osa.

Miksi tuo kuuluttajan lause nyt jää soimaan korviini? Tarkoittaako se sitä, että raakuus ja väkivalta sopii yli viisitoistavuotialle? Minusta kuuluttaja puhuu sopimattomia. Hänen olisi pitänyt muodostaa lause toisin, sillä tuollainen selittävä sivulausekytkentä hyväksyy väkivallan hiljaisesti osaksi ihmiskunnan elämää. Kuuluttajan olisi pitänyt sanoa, että elokuva on raaka ja väkivaltainen, mutta raakuuksia sietävät poliittis-uskonnollisesta historiasta kiinnostuneet ja kynsiään pureskelemattomat yli viisitoistavuotiaat voivat kyetessään katsoa sen.

En minä tahdo katsoa väkivaltaa, sillä voin pahoin jo siitä, kun kalastajat tappavat tuuralla kuutteja ja niiden emoja jäälle uutisfilmeissä, ja kuulen kuinka kuutit vinkuvat ja huutavat henkensä hädässä apua ihmiskäden alla. Ja kuitenkin tahdon katsoa, miten Saddamista tuli Saddam, mitä kauheuksia hän on tehnyt ja mikä arabimaailma oikein on, mistä sikiää se kiihko, joka filmien ja elokuvien muslimimiesten silmissä välkkyy. Onko se kiilto lisättyä vai onko se oikeasti heidän silmissään?

Nyt juuri näytetään, miten kymmenen suusta sidottua miestä teloitetaan Saddamin käskystä muurin viereen, niin että veri roiskahtaa muurille ja vaitonaiset miehet putoavat polvilleen. Ja joukkoteloituksen päälle Saddam ampuu parhaan ystävänsä otsaan reiän. - Rakastin häntä kuin veljeä, sanoo Saddam surevalle leskelle ja lapselle, katsoo leskeä kiinteästi silmiin. - Tunnen syvällä sisälläni, että hän olisi ymmärtänyt ja tehnyt minun sijassani samoin. - Hän uskoi sinuun, sanoo sureva leski, ja niin uskon minäkin. Kaikki Irakin hyväksi.

Ja miksi minäkin olen niin kiltti, että ajattelen kaikesta hyvää, sinisilmäisesti, kun maailma on pelkkää pahuutta. Mitä kovempi ja ilkeämpi ja rivompi suustaan on, sen paremmin pärjää, sitä enemmän ihailua saa. Kilteille nauretaan, hyvään uskovaa pidetään naivina, romantiikkaa ja rakkautta höpötyksenä. Introverttius ja itsenäisyys kitketään lapsesta pois ja tilalle muokataan ekstrovertti rohkelikko, joka pärjää puhumalla ja potkimalla.

Tällaisia hieman sekavia ajatuksia tässä Saddamia katsellessa, toisella silmällä. Eikä se Saddamista johdu, että minäkin olen tämänpäiväisten lehtien ohella huolissani siitä, että jokuset koulut leimautuvat maahanmuuttajakouluiksi. En ihmettele, että vanhemmat haluavat lapsensa pois niiltä luokilta, joissa maahanmuuttajia on jo lähes puolet, 40 prosenttia. On päivänselvää, että opetuksen laatu ja taso laskee radikaalisti, jos kaikki ovat samassa ryhmässä esimerkiksi äidinkielen tunneilla. Jos minä olisin vielä koulussa ja luokassa olisi maahanmuuttajia, tahtoisin katsoa äidinkielen tunnillani tämän Saddam-filmin kaikkien kanssa yhdessä ja antaa nuorten keskustella asiasta vapaasti. Siis maahanmuuttajien ja pikkukaupunkilaisnuorten. Eniten tahtoisin heidän puhuvan ajatuksiaan väkivallasta.

(Valokuva Hugo Simberg, omakuva)

Moraalin synty

Kysymys: "Minä vaan sitä mietin että eikö ihmisille voi opettaa moraalia ilman jotain paimentolaismytologiaa? Jossa herra ottaa ja antaa ja vetää välillä nenästä?
Perkeleen Pinokkio!

Ai niin, mites tämä liittyy kauniiseen harmaaseen hirsimökkiin? En minä tiedä."


Miten minusta tuntuu, että moraali alkoi itää minussa satujen kautta? Niissä hyvä voitti aina pahan, köyhä rikkaan, mökinpoika sai kuninkaantyttären ja puoli valtakuntaa. Noidat kukistuivat, lohikäärmeiden kaulat katkottiin ja vetehiset, hiidet, pirut ja peikot ajettiin takaisin valtakuntiinsa. Kalastajan eukko sai opetuksen, että rajat ne on pyynnöilläkin. Kun liikaa haluaa, menettää kaiken, sanoi meressä piileskellyt kuningaskala ja leiskautti eukon palatsin yhdellä pyrstönheilautuksella takaisin harmaaksi tönöksi.

Näin sai alkunsa usko oikean voittoon, hyvän kaikkivoipaisuuteen, usko ihmisyyteen, ja siihen että viel uusi päivä kaiken muuttaa voi, jos suruja on suurin osa elon muruista.

Ja voisiko muuten jopa ajatella niin, että jos korkeamoraalisilla ihmisillä on runsas lapsuuden satutausta, niin moralisteilla taas ei tätä satutaustaa olisi, vaan heidän asenteensa olisivat tulosta jälkeenpäin opetelluista moraalisäädöksistä? Näin moralisti ei näkisi kotoperäisen venekansalaisen ahdinkoa, vaan tuomitsisi hänet holtittomasta elämäntavasta ja yrityksen puutteesta. Moralisti ei näkisi huoran itseensä kohdistuvaa ankeaa vihaa, vaan tuomitsisi hänet haureudesta ja irstailusta ja miesten vikittelystä ja helpoista välistävedoista.

Olisiko se peräti siis niin, että moraalia on mahdoton oppia millään kurssilla tai mistään teoksesta minkään pohdiskelun tuloksena aikuisena, vaan moraali opittaisiin jo lapsena? Olenkin tykönäni päättynyt lopputulemaan, että jollei lapsena tapahdu moraalin kasvamista, sitä ei juurikaan tapahdu myöhemmin, tai ainakin sitä on myöhemmin vaikea paikata, sillä eikö moraali ole osa persoonallisuutta?

Ylläoleva linkattu kysyjä viittaa nähdäkseni pyhiin kirjoihin moraalin opettajana. Minäkin kallistun Pinokkio-teoriaan. Pyhät kirjat vetävät ihmispoloa nenästä, niin että se voi hyvinkin jäädä hirsien rakoon, jos menee liian lähelle hirsiseinää.

Toisaalta miettii sitten kuitenkin sitäkin, että ilman kristinuskoa olisimme kenties pakanoita vailla moraalia. Toisaalta sitten taas miettii sitä, että jokin itäinen pyhä kirja itsessään on moraaliton opus ihmisarvon polkemisineen. Vaikeaa! Mutta kyllä minä väittäisin, että pyhät kirjat olisivat kokoelma ulkokohtaisia moraalisäädöksiä, kun taas sadut ovat sisäsyntyisiä moraalin alkulähteitä. Ja mistä muualta moraalia voi oppia, on minulle arvoitus.

(Valokuva Iines 17.10.2009)

Syyspäiväkirja 3. sivu

Tämänvuotisessa Big Brother -tositelevisio-ohjelmassa oli hiljakkoin kiintoisa tapahtuma, joka edustaa pienoiskoossa muuatta hyvin tyypillistä real lifen tapahtumaa. Nimittäin kun liitossa tai vakituisessa suhteessa oleva mies avaa housujensa vetoketjun vieraalle naiselle, jotakuta pitää rangaista tässä kolmiodraamassa. Syyllinen on monen mielestä vieras nainen, etenkin jos hänellä on tatuointeja ja punainen tukka.

BB:ssa on muuan Sami, tähtisilmä, joka on pitänyt kullannuppunaan kaunista Kätliniä koko ohjelman ajan. Kun ohjelmaan tuli uusi nainen, kokonaan tatuoitu isorintainen pörröpää Justiina, Sami hyppäsi melko pian Justiinan kanssa kanssa yhteiseen kylpyyn ja pani häntä täkin alla myöhemmin illalla. Kätlin tietenkin pahoitti mielensä.

Talon asukkaat tuomitsivat Justiinan seläntakaiskeskusteluissaan, ja nimesivät hänet häätöäänestykseen. Katsojat äänestivät Justiinan sitten yksimielisesti ulos ohjelmasta. En kuullut kenenkään sanovan mitään pahaa Samista. Vain Justiinaa haukuttiin, että hän söi toisen kuormasta.

Noinko se siis edelleen on: miestä vietellään ja viedään, mutta nainen on syyllinen sekä siihen että mies menee ja pettää (pihtarille oikein), tai siihen että hän pokaa miehen (viettelee, halpa huora). Mies olisi ikään kuin tahdoton riepunukke, jonka kuuluu vain panna sitä, joka on tyrkyin.

Tämä sinänsä huono televisio-ohjelma (sivuhuom. ei sis. sarkasmia: katson paljon huonoja ohjelmia, kuten luen paljon myös huonoja kirjoja) on suosittu ja laajalevikkinen katsojakunnaltaan, joten sen voinee sanoa heijastelevan melko yksyhteen kansan eli suuren yleisön eli meidän kaikkien moraali- ja arvokäsityksiämme - turha tässä nyt kenenkään pestä omia käsiään. Ohjelmalla on katsojia professoritasolta kansan syviin riveihin. Itse katson kympin lähetyksiä kerran pari viikossa samalla kun luen teidän blogejanne, mutta rehellisyyden nimissä sanottakoon, että tämä Justiinan tuomitseminen psykososiologisena ilmiönä herätti minut ruususen unestani. Luulin, ettei tällaista naisen syyllistämistä enää tapahtuisi.

Jos palkka-tasa-arvosta puuttuu vielä hitunen, seksuaalinen tasa-arvo näyttäisi puuttuvan siis täydellisesti. Nainen joka panee varattua, tuomitaan tai on huora, ja mies joka panee sivuun, ei saa pienintäkään tahraa maineeseensa. Ohjelma avasi silmäni näkemään, että nuoriso on vielä ummehtuneempaa asenteiltaan kuin heidän vanhempansa tai oma hippisukupolveni. Kannattaa siis katsoa BB:a. Se on opettavainen ohjelma, kävisi minusta opetusohjelmaksi koulutelevisioon. Sen pohjalta syntyisi taatusti antoisia debatteja ja opetuskeskusteluja, paremmin kuin minkään eettisen oppaan pohjalta.

PS Jos katson ja luen roskaa, luen kai myös hyvää. Sain juuri tekstiviestin puhelimeeni: Saapunut varaus: Haavikko-niminen mies, noutopaikka Pikkukaupungin pääkirjasto. Hellurei, tänään en katso BB:a, vaan arvattavasti luen Haavikko-nimisen miehen tarinaa. Eikös ihmisen ole hyvä olla monipuolinen ja vain sopivasti kyltyrelli?

On muuten hienot syyssäät. Aamuisin maat ja puut huurteessa, päivällä kirkas aurinko ja ilma niin raikasta, että hengittäminen sattuu. Tein tänään monen kilometrin sauvalenkin ja kiitin yläilmaisia olemassaolostani. Joku meidät tänne on heittänyt, emme me mitään alkulimaa ole?

Kuin Obaman nobeli

Syksyyn jää aina vihreää. Kaikki lehdet eivät taivu ruskan alle, vaan osa kohtaa ensimmäiset pehmeät lumihiutaleet suorilta suonilta, lehtiruoti napakkana.

Kuljin eilen metsässä ja koetin kuvata näitä vihreitä uljaita sinnittelijöitä, mutta syksyn tumma valo taittoi ne kameran linssin läpi melkein mustiksi. Niinpä kuvasin sitten niitä yksittäisiä lehtiä, joihin osui valonsäde keskellä synkintä risukkoa tai kuusikkoa, miten vaan, kummassakin liikuin ja kummassakin niitä oli. Tekisi oikeastaan mieli sanoa: keskellä synkintä saloa tai keskellä louhikkoa, Aleksis Kiven päivän kunniaksi, mutta pysytelläkseni totuudessa sanon tuon risukon.

Keltainen vaahteranlehti syksyn tummassa valossa. Kuin Obaman nobeli. Miten hyvä valinta antaa kerrankin maailmantunnustus tulevaisuudelle, ei menneelle. Ei mennyttä rauhantilaa pidäkään palkita, koska rauhaa ei maan päällä ole. Vain paremman tulevaisuuden toivossa meillä on elämä.

Nyt kun on koko maailman katseet ovat Obamassa, suuntaa sinne perään myös suuri raha ja suuret aatteet, johtajat, filosofit ja koko se härdelli, joka takoo rauhanomaiset elkeet, kun kukaan ei kehtaa vastustaa rauhanpalkittua maailmanruhtinasta. Tämä on pelkästään hyvästä, sillä maailma on mennyt sellaiseksi, että hyväkin pitää tehdä, se ei synny hyvästä tahdosta eikä pelkällä halulla, koska hyvästä on tullut heikko ja lempeydestä sula hulluus.

Toisaalla sitten aamun lehdessä lukee, että Pakistanissa on eilen räjäytetty autossa itsemurhapommi, jossa kuoli 49 ihmistä, ja Naantalissa on palanut talo, jossa kuoli viisi nuorta ja yhdeksän loukkaantui. Lehti kertoo, että kaikkia omaisia ei ole vielä tavoitettu. Miten niin ei ole? Eivätkö vanhemmat huomaa, että lapsi puuttuu omasta sängystään?

Voi maailmaa. Kunpa Obama nyt pian saisi aikaan ydinaseettoman maailman ja rauhan ihmisten sydämiin. Tänään paistaa kuitenkin kirkas aurinko ja kun huurre katoilta ja teiltä sulaa, on aika lähteä haistelemaan lahoavan metsän tuoksuja kameran kanssa. Ei mistään saa niin kauniita kuvia kuin valonsäteistä, jotka löytävät yksinäisen irronneen lehden risukosta. Joku muu saa kuvata sen täydellisen vaahteran hehkussaan.

(Valokuva Iines 9.10.2009)

Lisäys: Lisää tuoreita syyskuviani löytyy tästä kollaasista, jossa on monta isompaa kuvaa pienennettynä.

Baakelsseja kaikille!

Edellinen maahanmuuttokeskustelu paisui niin runsaaksi, että poimin tämän sivurönsynä olleen kommenttini uuteen keskusteluun.

Uutisissa nimittäin sivuttiin aamulla maahanmuuttoasiaa uskonnonopetuksen näkökulmasta.

On taas herännyt ajatus opettaa kaikille yhteistä uskontotietoa, niin että opetusta ei tarvitsisi eriyttää eri uskontoryhmille. Uskontotietohan tarkoittaa eri uskontoja objektiivisesti tarkastelevaa tieteenalaa, jossa uskonnot ovat samalla viivalla.

Ei tämmöistä yhteistä hyvää olekaan, että kaikki on samanarvoista. Sitä paitsi uskontoa itsekin opettaneena tiedän, että opetussuunnitelmat ovat varsin uskontotiedekeskeisiä jo nyt. Tunneilla käydään läpi kaikki maailmanuskonnot ja eettiset katsantokannat ja koetetaan saada se korvakuulokeheppu ymmärtämään karman lakeja ja musliminkin maailmankuvaa. Jos opetus sortuu tunnustuksellisuuteen, se on kyllä opettajan vika, ja siitä tulee päästä pois.

On kuitenkin naurettavaa ja mieletöntä ajatella esimerkiksi historian opetusta suomalaislapsille niin, ettei siinä olisi Suomen historian kohdalla painopistelaluetta. Tai on mahdoton ajatella kirjallisuudenopetusta niin, että tulisi tutustua kaikkiin islamilaisiinkin kirjailijoihin, eikä opetettaisi enää suomalaisia huovisia ja kiviä ja leinoja ylitse muiden.

Poimin tähän koulumaailmasta yhden esimerkin, jonka Catulux esittää kommentissaan edellisen keskustelun lopussa: koulun perinteisestä joulujuhlateemasta luovuttiin, ja uudeksi teemaksi tuli "sirkustelua". Näin kukaan ei saanut aihetta loukkaantua mistään seimikuvaelmista tai tiernapojista tai aivan julkeasta jouluvirrestä.

Miksi siis uskonnossa ei voisi oman pääuskonnon kohdalla olla painopistealuetta, koska kristinuskon tulo Suomeen ja koko Eurooppaan tai maailmaan on ollut kulttuureja mullistava tapahtuma?

(Maalaus Boris Kustodiev)

Syyspaasaus: kansakunta rähmällään

- Suuri osa maahanmuuttajista tulee muodostamaan tulevien slummiemme kantaväestön, sanoo Timo Vihavainen.

- Ei toki, sanoo suomalainen, maahanmuuttajathan tulevat hoitamaan vanhuksiamme, tekemään muita pienipalkkaisia töitä ja palvelemaan kulutusyhteiskuntaa itse pahemmin kuluttelematta. He antavat Suomelle kansainvälisen leiman, jota täällä junttilassa on jo kaivattukin.

Timo Vihavainen on 62-vuotias Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professori, ensimmäinen raskaan sarjan vaikuttaja, joka kritisoi feminismiä ja maahanmuuttoa. Hänen mukaansa suomalainen älymystö vaikenee maahanmuuton ongelmista ja kriitikot leimataan, kuten 1970-luvullakin. Edellisen kerranhan Vihavainen hätkäytti suomalaisia 1991 kirjallaan Kansakunta rähmällään, suomettumisen lyhyt historia. Hän on jonkin verran keskusteluttanut tässä välissä väkeä Kanava-lehden kolumneissaan purkamalla havaintojaan kulttuurin rappiosta, joka on hänen mukaansa epämuodikkaaksi muuttunut asia, sillä kukaan ei kiinnitä siihen enää huomiota.

Tunnistan tässä miehessä hengenheimolaisen. Hän puhuu asioista, joista minäkin olen puhunut ja joita pohdiskelen kyseenalaistamalla niitä, vastoin valtavirtaa, joka hymisee ja hyrisee kaiken hyväksymisessä ja kaiken sallimisessa.

Vihavaisen ydinteesin mukaan kulttuuri, jonka hän määrittelee pyrkimykseksi hyvyyteen ja kauneuteen, on korvattu kyltymättömällä kuluttamisella. Uusi ihminen on öykkärimäinen narsisti, joka määrittelee kaiken mielihyvän kautta. Länsimainen kulttuuri on näin hukannut arvonsa, kaivanut oman hautansa, ja kansakunta on rähmällään, etenkin postmoderni älymystö moniarvoisuudessaan, jossa kaikkea pidetään yhtä arvokkaana. Kriittisestä keskustelusta vaietaan poliittisen korrektiuden nimissä. Kun ennen vaiettiin Neuvostoliitosta, nyt vaietaan esimerkiksi feminismistä ja maahanmuutosta. Feminismi ja naistutkimus ovat tabuja ja immuuneja kritiikille todistettuaan itsensä oikeiksi, ja ulkoapäin niitä ei voi edes arvostella. - Tähänkin yhdyn ja juuri tämän sisäsiittoisuuden vuoksi sanoudun irti feminismistä ja julistaudun täten vain naisen oikeuksien puolustajaksi, henkeen ja vereen. Olen vain sitä mieltä, että tasa-arvo on omissa käsissämme, meidän tulee vain ottaa se, ei pyytää.

Maahanmuuttoa taas Vihavainen pitää länsimaisen kulttuurin itsemurhana. Kyseessä on niin suuri tabu, että sen vaihtoehdoista ei edes keskustella. Vallitsevan opin mukaanhan on väärin ja syrjivää olettaa, että muuttoliikkeestä voisi koitua pysyviä ei-toivottuja tuloksia Suomelle. - Tätä juuri muuten tarkoitin, kun taannoin sanoin, että hiukankin asioita kyseenalaistava saa heti otsaansa rasistin leiman.

Totuus maahanmuutosta on kuitenkin se, että vaikeudet ovat alkaneet jokaisessa Euroopan maassa, jossa maahanmuuttajien määrä on kasvanut tietyn rajan yli. Suurin osa ongelmista johtuu Vihavaisen mukaan islamista, jonka perussanoma on hyvin aggressiivinen, ja ihmiset jotka tulevat primitiivisistä maista, ottavat islamin opit hyvin vakavasti. Suomalaisissa taas esiintyy alistuvaa myötäjuoksemista: varotaan loukkaamasta maahanmuuttajien uskonnollisia tunteita. Itse mietin, että suomalaisilla ei ole kulttuurinsa suhteen itsetuntoa, emme usko kulttuuriimme, vaan pidämme kaikkea vierasta parempana.

Tuo että meillä eletään maahanmuuttoasioissa kaiken aikaa yhä enemmän islamin ehdoilla, on se asia, joka minua eniten mietityttää. On käsittämätöntä, että Suomessa voisi muodostaa valtion valtion sisään, valtion jossa eivät länsimaiset inhimilliset säännöt ja lait päde. Islamilaista naista saa meillä nytkin jo vapaasti alistaa ja sortaa suomalaisten feministien pukahtamatta. Joitain uskonnollisia riittejä noudatetaan hampurilaispaikoissa, joissa kanat teurastetaan Allah-rukousten saattelemina. Ja sitten suomalaiset tahot tahtovat lopettaa suomalaisista kouluista suvivirret ja joulujuhlat, jotta maahanmuuttajalapsia ei sorreta! Tai tahdotaan antaa musliminaisille omat erilliset uimahallivuorot, jotta heidän saastaiset kehonsa eivät himota suomalaismiehiä (huom. sis. sarkasmia).

Jotenkin tuntuu, että pallo on nyt pahasti hukassa ja pakka ihan sekaisin. Olen sitä mieltä, että maahanmuuttajia pitää auttaa ja ottaa tietty määrä, mutta ei naista sortavilla islamin ehdoilla, vaan Euroopassa ollaan Euroopan humaanien lakien ja tapojen mukaan tai maasta pois. Tämä ei estä kunkin oman kulttuurin harjoittamista ja kunnioittamista, ellei se ole siis ristiriidassa yleismaailmallisten humaniteettien kanssa.

(Maalaus Akseli Gallen-Kallela)

Lähde: Jaakko Lyytinen, Kansakunta taas rähmällään, HS 4.10.2009

Syyspäiväkirja 2. sivu

Edellinen päreeni osoittautui siinä mielessä epäonnistuneeksi, että tekstin tyylilajia ei tunnistettu siksi, miksi se yritti muotoutua. Se ei ollut jumalansanaa, vaan lauseilla oli siinä käänteinen satiirinen symboliarvonsa. Siksipä pieni jatkoposti.

En nimittäin ymmärrä, miksi rumpuihin lyödään vasta nyt, kun Hallitsija valehtelee rahasta. Miksei symbaalia soitettu silloin, kun Hallitsija valehteli rakkaudesta ja vedätti valheillaan morsiamen lisäksi koko kansaa? Olisin näyttänyt jo tuolloin Hallitsijalle ovea, sillä minusta on vakavampaa pettää ihmistä kuin kahmia rahaa. Olisin melkein sanonut, että tuo osaa ottaa omansa myös aineellisella puolella, ja varmaan ottaakin. Ei rehellisyys ole selektiivinen ominaisuus, joka tarvittaessa otetaan käyttöön, vaan syvästi ihmisen koko toimintaa kattava persoonallinen piirre.

Aiemminhan pääministeristä tehtiin tyylikkäästi uhri, ja oikeasta uhrista paha noita, joka pyrki vain rahastamaan sekoiluillaan. Tässäkin muuten kannattaa huomata rahan osuus prosessissa - se on aina siellä, missä lyödään rintoihin ja symbaalit helisevät. Mikään ei liikuta suuria laumoja niin kuin helisevä vaski ja kilisevä kulta. Se on suurin voimista, suurempi kuin rakkaus ja ihmisarvo.

Toinen pohdiskeluni koskee sitä, millainen on hyvä satiiri tai sarkastinen kirjoitus blogissa. Olemmeko niin sidotut blogi-imagoomme, että meitä luetaan vain yhdellä tavalla? Vai meneekö se niin, että satiirit ja sarkasmit tulee osoittaa näkyvin tunnusmerkein, jotta niitä ei lueta jumalansanana? Itse huomaan jokaisessa pakina- tai satiirivirityksessäni epäonnistuneeni. Minut otetaan aina todesta, vaikka sisälläni asuu pieni jaritervo tai ernopaasilinna.

Otan esimerkin! Tuo vähän ylemmän kappaleeni viimeinen lause kuuluu näin: Se [raha] on suurin voimista, suurempi kuin rakkaus ja ihmisarvo. Lähes aina minut luetaan niin, että mielestäni siis raha on tärkein voimista eli arvostan rahaa, vaikka yritän vain sarkastisesti todeta, että asian tulisi olla päinvastoin. Useinhan kommentin sarkastisuus ilmenee piilomerkityksenä tai päinvastaisena, mitä lauseen suora merkitys on, sanoo Wikipediakin.

Tahtoisin siis nähdä hyvän blogisatiirin! Kertokaa, missä sellainen on luettavissa!

(Maalaus Hieronymus Bosch, osa maalauksesta)