Syyspäiväkirja 1. sivu

30.8. On nähty kurkiauroja jo, kaksikin kappaletta. Tai, jos olen rehelllinen, toisen kuulin, toisen näin, kuvannut en kumpaakaan. On vielä tavattu sinisiipi, tosin jo uupunut, lentoonlähtemätön, ruohikkoon vaipunut. Pieteettisyistä uupunutta kohtaan en julkaise tästä vajoamisesta kuvaa, kuten ensin aioin, vaan panen esille Syyssonaatin, Romaine Brooksin maalauksen. Tosin maalauksen nimi ei ole Syyssonaatti vaan Renata Borgatti, joka puolestaan oli pianisti, ja Brooksin rakastettu suhteissa, joissa molemmilla naisia tuli ja meni pyöröovista ees ja taas.

Lukaisin yhden uutuuskirjan loppuun, Matti Larjavaaran Ketunmorsiamen, jonka tuttu kirjastonhoitaja työnsi käteeni pyytämättäni, niin kuin hänellä on tapana väliin menetellä uutuuksien kanssa. Tutustuimme, kun toin luokkiani kirjastonkäyttötunneille aikoinani ja suunnittelimme yhdessä informaationhakutehtäviä oppilaille.

Lukemani kirja on miehen kirjoittama rakkausromaani miehen eroksesta, tai sanoisin pikemminkin amorista, sillä eros jää oudon viileäksi ja ohueksi, kun taas amor on perin romanttinen. Kirja on minusta ainutlaatuinen, koska se edustaa miehen kirjoittamaa kohtuullisen hyvää hömppää sivistyspaatoksella silattuna. Tulee mieleen Virpi Hämeen-Anttila ja hänen akateemisesta väestä kertovat viihderomaaninsa, joita on kerta kerralta tylsempi ottaa käteen. Tulee mieleen myös Anna-Leena Härkönen ja naiskirjallisuuden nykytila. Matti Larjavaara asettuu luontevasti tähän ryhmään pirskahtelevuuksineen.

Miksi muuten kirjan pitäisi olla hyvä, jotta sen voi lukea? Eihän ihmisenkään tarvitse olla hyvä, jotta hänen kanssaan voi seurustella. Vai pidättekö te vain hyvistä ihmisistä, ja siis, hyvistä kirjoista? Voisitteko sanoa näin: Minä seurustelen vain hyvien ihmisten kanssa, en pidä huonosta ihmisaineksesta, sillä haaskaan aikaani, kun seurustelen huonojen ihmisten kanssa? Jostain luin nimittäin erään äidinkielenopettajan suosituksen, että koska maailmassa on niin paljon hyvää kirjallisuutta, pitäisi lukea vain sitä. Hainkin äsken uteliaisuuksissani tietoa siitä, mitä hyvä kirjallisuus on ja kannattaako sitä ylipäänsä lukea. Törmäsin Kemppisen tekstiin, jota lainaan harvinaisen pitkästi, koska se on helmi, hänelläkin harvinainen, vaikka hän on jumala. Yhdyn joka sanaan ja ihokarvani nousevat pystyyn pelkästä autuudesta:

"Se on nimittäin pitkä vale, että klassikoista sielu valaistuisi, veri puhdistuisi ja virtsa muuttuisi kirkkaan keltaiseksi. Yleensä niiden lukeminen on vaivalloista.

Jos haluaa "rakkautta" ilman vastusta, kannattaa mennä huorataloon. Jos haluaa myöntelyä, voi hakea käsiinsä sopivan hullun tai sellaisen pakistanilaisen autonkuljettajan, joka vastaa kaikkiin kysymyksiin "Yes". Jos haluaa seurustella suurten persoonallisuuksien kanssa, heitä löytyy kaupungin kaikista kapakoista, etenkin kusiränniltä asioimasta.

En käy punttisalilla enkä harjoita avantouintia, mutta tiettyjen klassikkojen lukeminen vertautuu mielessäni itsensä kiusaamiseen päämäärään pyrkien.

Asian laita on näet se, että sairaat ja väsyneet ihmiset eivät lue hyviä kirjoja eivätkä kuuntele korkeatasoista musiikkia. Kun on poikki, ei jaksa."
(Kemppinen 4.6.2007)

31.8. Tänään olen hieman surrut tyttären puolesta, kun hän aloitti koulun niin intoa täynnä. Hänellä on oppilaana muuan Habib, nimi muutettu. Habib onnistuu pilaamaan koko ryhmän työskentelyn ja opettajan innon tyystin. Hän ei vastaanota mitään, vaan hänellä on kuin salpa edessään, johon kaikki kontaktiyritykset tyssäävät. Mitään diagnoosia hänellä ei ole, vaan häntä yritetään vaan sitkeästi sopeuttaa toisten kanssa olemiseen, sosiaaliseen kanssakäymiseen, koska hän sai jo siirron isosta peruskoulusta hankaluutensa vuoksi tähän pienempään kouluun, jossa on resursseja erilaisia oppijoita varten. Toivottavasti tyttären hermot kestävät uhkailut ja läskitissiksi ja läskiperseeksi ja huoraksi haukkumisen. Ja sen, ettei tuntia voi pitää, vaan pitää ohjata Habibia. Nyt ovat pedagogiset taidot koetuksella. Saa nähdä, riittääkö osaaminen ja empatia.

Kuuntelen Bo Anderssonin Syyslaulua. Tervetuloa syksy, lempivuodenaikani.

(Maalaus Romaine Brooks, Renata Borgatti)

Ompelija Elli ja Valkoinen peura

Muistan, kun asutaan siinä isossa puukerrostalossa, joka sitten hetken kuluttua palaa lähes perustuksiin saakka. Sanotaan, että Önkki on kaatanut bensiiniä savupiipun juureen. Önkki on yläkerran asukas, mies jolla on palovakuutus.

Alakerrassa asuu ompelija Elli, josta minulla on valokuva vanhassa perhealbumissa. Elli istuu siinä puiston penkillä isän kanssa, ja penkin takana on iso pahvikulissi. Kuvan alla lukee lukee isän lennokkaalla ja suurella käsialalla: Satakunnan laulujuhlilla. Olen aina ihmetellyt, miksi ompelija Elli istuu isän vieressä ja miksi isä pitää hänestä kiinni.

Mutta ennen Elliä kerron vielä, että yläkerrassa, keittiön seinän takana asuvat Jerry ja Juhani ja niiden äiti Jenny, joka koputtaa aina seinään, kun sillä on asiaa äidille. Kerran olen Jennyn puolella, kun hän koputtaa meidän seinään ja alkaa lukea seinän läpi äidille uutista lehdestä. Tuntuu hassulta, kun äidin ääni vastaa. Minua naurattaa ja hävettää. Jerry on pieni ja laiha niin kuin minäkin, ja hänkin häpeää paljon. Yhdessä teemme porkanterällä reikiä narulla jäätyneisiin flanellipyjamiin. Isoveli Juhani tahtoo aina katsoa tyttöjen pimpit, ja katsookin, mutta isona hänestä tulee saarnaaja ja Raamattukoulun pitäjä.

Alapuolella asuvat Tähtiset, jotka ovat tummia, kalpeita ja isosilmäisiä, kiehkurat otsalla, isällä ja pojalla. Tähtisen äiti hymyilee ja sanoo suuta muikistaen, että Iineksestä tulee isona kaunis, kun on tuommoiset silmät. Minua hävettää tuommoiset silmät ja Tähtisen äidin muikeus. Ylhäällä ompelijan päällä asu Kröönperin Marianne, jolla on permanentti. Mariannella on hieno nukke, jota hän näyttelee ikkunasta pihan lapsille. Hän ei saa tulla ulos, huutaa hän avatusta ikkunasta. Miten niin ei saa? En ymmärrä, miksi joku ei saa tulla pihalle leikkimään, mutta se tuntuu hienolta, ettei saa tehdä jotain. Minäkin menen sitten sisälle ja seison nukke kädessä ikkunassa ja katselen alas pihalle. Olen pettynyt, kun se ei tunnukaan miltään. Jouluna sisko saa lahjaksi nuken, joka osaa sulkea silmänsä. Hän antaa sen nimeksi Marianne.

Alhaalla toisessa päädyssä asuu siis ompelija Elli, jonka luona isä käy joskus istumassa ja tupakoimassa. Siinä valokuvassa, jossa ompelija Elli istuu isän kanssa puiston penkillä, isä näyttää ihan Al Pacinolta, ilmehtii omituisesti silmillään ja suullaan ja on sitonut trench coatinsa vyön tiukasti laihalle vyötärölleen. Isän pukuun ei mene paljon kangasta, hän on laihuuden lisäksi pieni. Meille äiti teettää Ellillä uudet kukkaleningit. Elli pyöräyttää meidät ympäri ja ottaa mitan takaapäin, hartioista, vyötäröltä ja polvista.

Ellin ompelijanhuone on jännittävä! Se on pitkulainen, halkaistu kangasverholla kahdeksi tilaksi keskeltä huonetta. Ensin kun tullaan sisään, on yhtäkkiä poikittain ompelukone ja Elli siinä takana pää ompeluksen puoleen vajonneena, ikkunan valossa. Tästä huone kääntyy oikealle ja verhon takana on päätön sovitusnukke, jonka naisvartaloon on työnnetty kasapäin neuloja. Miesnukkea ei ole, mutta käy Ellillä silti miehiä asiakkaina.

Ellillä on poika, vaikka se on jo mies, Kaleva, elokuvakoneenkäyttäjä, jolla on kirjava villapaita, norjalaisneule niin kuin sanotaan. Eräänä iltana Kaleva näyttää talon asukkaille Valkoisen peuran siinä ompelimossa, heijastaa surisevan kuvan Ellin virittämälle lakanalle. Elokuvassa hohtaa kaunis tumma nainen vatsallaan hangella, naisella on terävät valkoiset kulmahampaat. Istun siskon ja Maaretin välissä lattialla, ja Maaret on se, joka pyytää aina jonkun mukaan vessaan tai hyyskään ja kakkaa aina kauan, niin että minun alkaa tehdä haju pahaa. Maaret on kerran kuullut, kun elokuvakoneenkäyttäjä Kaleva, joka on hänen isänsä, sanoo naiselle jonka kanssa nukkuu, että raaputa sieltä munien alta. Maaret kertoo tämän monta kertaa ja aina hihittää.

Ellin perheestä on jäljellä enää elokuvakoneenkäyttäjän nuorempi veli Jussi, joka asuu täällä Pikkukaupungissa. – Mitäs plikka, Jussi sanoo aina, kun näkee minut. Sanon jotakin, ja sitten hän sanoo aina, että kuis sisko. Hyvinhän se. Mikään ei oikeastaan ole muuttunut, ei vaikka kelaisi filmin lopusta alkuun. Kuva vain tarkentuu aina kun aloittaa uuden kierroksen.

(Kuva kotialbumista)

Kesäpäiväkirja 17. sivu

16.8. ap. Ensin pelkäsin hampaanpoistoa, hammassäryssäni, kiduttuani päivätolkulla. Kunnallinen hammashoitosektori ei suostunut ottamaan minua vastaan, koska olin yksityisen lääkärin potilas ja koska hammasta ei särkenyt yöllä. Tämä siitä huolimatta, että oma lääkärini oli lomalla ja särky oli helvetillistä päivällä, en voinut pistää lopuksi suuhuni enää mitään enkä mennä ulos edes takapihalle kastelemaan kukkia, kun ohutkin tuulenvire laukaisi säryn hampaanjuureen ja sitä myöten koko leukaluuhun, lopulta ohimolohkoihinkin, niin että luulin pään olevan täynnä mätää ja hampaan menneen kuolioon. Netissä on tarinoita kuoliosta, mutta lohduttelin itseäni sillä, että koska Hyacinth Bucket pelkäsi säryssään hammaskuoliota, sen täytyy olla äärimmäisen harvinainen tila.

Oma lääkärini palasi siis lomilta, nyt aamulla. Hammas puudutettiin, avattiin kanavat ja hoidettiin juuret, yhtä ei saatu auki, pantiin väliaikainen paikka, ilmeisesti lääkepaikka. Nyt sitten pelkään, ettei puudutus lakkaa, vaan suu jää vinoksi, jollainen se nyt on, kun kävin hymyilemässä kylpyhuoneen peilille. Oikea puoli ei juurikaan hievahda, vaan on totinen kuin halvaantuneella. Netin keskustelupalstalla puudutus oli kestänyt jollakulla jopa muutaman kuukauden, ja jonkun mieheltä tulee kahvit edelleen rinnuksille, kun suu ei ole palautunut. Onneksi sierain ei tunnu enää paksulta ja jähmettyneeltä, voin hengittää. Ehkä puudutus kuitenkin menee ohi muutamassa tunnissa.

Pääasia on nyt, ettei hammasta vedetty pois, sillä silloin olisin pelännyt sitä, että verentulo ei lakkaa, vaan saan istua nojatuolissa yönkin sideharsotuppu hampaankolossa. Minulta on kerran poistettu hammas, ja valahdin voimattomaksi, kun verta tuli vaan, vaikka painoin harsoa suuhun. Oikeastaan verta ei tullut tuntia kauempaa, mutta minulle sitä tuli kuusikymmentä kertaa kuusikymmentä, kolmetuhatta kuusisataa sekuntia. Pelkään nenäverenvuotoakin, sitä, että veri vaan tulee eikä lakkaa enkä voi sille mitään. Minulle tuo on lamaannuttava hätätila, vaikken ole hysteerinen, minä vain pelkään ja valmistaudun tyynesti poistumaan elävien kirjoista.

Mikään maailmantapahtumista ei nyt osu silmiini, mikään ei kiihdytä eikä toisaalta viihdytäkään. Tärkeää on vain oma napa ja kesätilassa lilluminen, yhä vielä. Sekin on tärkeämpää, että suunnittelee mökin syystoimet kunnolla. Minulla on Hesarikin hakematta postilaatikosta, huomaan, enkä nyt jaksa nettilehtiä, kun ne ovat niin sekavia, pätkittyjä, värikkäitä ja ja täynnä mainoksia, äänestyksiä ja muuta hubaa, joka hidastaa sivujen avautumista. Tahtoisin musta-valkoisen nettilehden, vähän Pravdan tyylisen, ja siinä olisi vain tekstiä ja ehkä jokunen juttua pienempi kuva. Uutinen olisi aina kokonaisena, ei klikkauksen päässä ingressistä.

Vaaleja kyllä odotan aika innokkaanakin, sillä perussuomalaisten asema on kutkuttava. Myötähäpeääkin tulee kansalainen tuntemaan paljon, kun puolueet alkavat taiteilla maahanmuuttosuhtautumisensa kanssa. Jännittävä onkin katsoa, mikä puolue räjäyttää pajatson linjan löytymisestä: on oltava suvaitsevainen, ja rasismi on tuomittava, mutta samalla pitää myöntää maahanmuuttoon liittyvät ongelmat, joista tulee voida keskustella - voin kuvitella Jutta Urpilaisen liikuttuvan omista sanoistaan ja kiharoittensa heilumisesta, kun hän löytää ne sanat, mahdollisesti raamatullisen metaforan, jolla vakuutetaan, että suomalaista vanhusta ei hylätä venäjänmummojen takia, joilla on kyllä hyvä olla Venäjälläkin.

Ip. Nyt kun puudutusaineen vaikutus on lakannut, suukin on taas normaali ja molemmat puolet hymyilevät. Tai oikeammin irvistävät, vielä, sillä kaiken ronkkimisen jälkeen hammas on tietenkin kipeä, kuten lääkäri ennusti. En ota lääkettä, ennen kuin on pakko, sillä haluaisin tuntea sen, miten kipu ohenee ja lakkaa. Nyt särkee vietävästi, kun söin lounaaksi jogurtin. Minulla on myös perattuja kantarelleja jääkaapissa, mutta nautin ne vasta, kun on nälkä ja kivuton olo. On myös tuoretta persiljaa suoraan omasta purkista ja voita perunan päälle. Muuta ei tarvitakaan hyväksi ateriaksi, paitsi ehkä nokare sinihomejuustoa perunan viereen. Miten helppoa on elämä, jos ei ole yhtään kipuja. Olkaat onnellisia, jos teitä ei särje eikä kivistä, sillä ei elämässä muuta tarvita. Kaiken muun voi saada, mutta kivulle ei voi mitään, ihminen ei ole kivunkaan herra, kuten ei ole luonnonkaan.

(Valokuvat Iines, Jänis ja Putkimies)

Kesäpäiväkirja 15. - 16. sivu

10.8. Tämä on alunperin Olgan aitta. Nyt se on mökin alapuolisessa rinteessa, unohdettuna varastona, katto reunoiltaan lahoavana. Aitan rappiotilahan johtuu viettienergiani sublimoinnista väärään kohteeseen: talossa ei ole miestä, joka hoitelisi kaiken. Minä vaan kahlaan autuaana kaislikossa, syön mansikkakakkua ja pitelen käsissäni järjestelmäkameraa. Mutta summa summarum: eikö rappiokin voi olla esteettisesti nautittavaa? Voi katsoa koko prosessin ja ehkä kuvatakin, miten puu lahoaa ja ruoste raiskaa. Sanoohan vanha kansa täällä mökkiseudullakin näin: kus kuivaa, pask murenoo, älä huoli huomisesta. Jopa Olga sanoi niin, maallikkosaarnaajan harras tytär, neiti hautaan saakka.

Tämä puolestaan on joko Olgan vanha tarjotin, tai sitten huutokaupasta huudettu, en jaksa muistaa. Mökin pihalla se kuitenkin on itupurkkien alustana kaivonkannen päällä. Lopun kesää se on juhannusruusupensaan juuressa kuivumassa vajaan siirtämistä varten. Huomaan siirtäväni sen suojaan vasta syyspuolella, kun kesä on ohi ja tarjotin taas märkä syyssateista. Vanhan tarjottimenhan voisi kiillottaa tarkoin valitulla puunausaineella - sisko tietää nämä, sillä hän osaa poistaa jopa ruostetahran pitsityynyliinasta.

Tässä tämä paljon keskustelua herättänyt mökin piipunhattu nyt on. Se on putkimiehen omatekemä "jostan bellimbaloist vaa". Minusta hökötys on kiiltävä ja kauhea, mutta menköön. Aika harvoin kukaan katolle katsoo, etenkin kun talo on rinteen korkeimmalla kohdalla ja katseet liikkuvat alemmalla tasolla. Hatun hinta on 40 euroa, mutta maksoin 50. En ymmärrä, miksi olisi pitänyt maksaa vielä enemmän, niin kuin joku keskustelussa ehdotti.

11.8. Oikeastaan olisin tahtonut kirjoittaa teille surukirjeistä, jotka Olgasta tulivat mieleen. En taida kuitenkaan olla sopivan hartaassa mielentilassa nyt, kun olen kohta lähdössä kampaajan hemmoteltavaksi. Olgalla oli nimittäin piironginlaatikossaan tallella kaikki hänen elämänsä aikana kertyneet surukirjeet, kauniit mustareunaiset kohopainetut kuoret, joissa luki Neiti Olga H. Kirkonkylä. Siis piste Kirkonkylän perässä. Kuori avautui arkiksi, ja sulkeutui taas kuoreksi, kun pani läpän rakoseensa. Kuoret ovat kuitenkin mökillä, joten palaan ehkä aiheeseen, jos keksin niistä sanottavaa. En tiedä, miksi niistä halusin kirjoittaa. Ne vain tulivat kauniina ja jännittävinä mieleen. Nyt surukirjeitä ei enää harrasteta, vaan huomaamattomia, pieniksi kuihtuneita kutsuja hautajaisiin. Katsoin juuri itse lähettämääni kutsukorttia omaiseni hautajaisiin, pieni ohut, harmaa, muun postiin joukkoon hukkuva. Ennen surukin oli komeaa.

(Valokuvat Iines 10.8.)