Näillä mennään

30.8. Sain vuosikontrollin laboratoriotulokset. Hemoglobiini 139, verenpaine 128/85, muutkin arvot erinomaisia. Kelpaa näillä mennä eteenpäin. Äänenikin kanssa pärjään, kun puhun vaan enkä arkaile. Olen oppinut säätelemään sanani hengityksen tahtiin, joten saan asiani puhuttua, tosin vain välttämättömän. Kälätykseen minusta ei ole muuta kuin lähimpien kanssa.

Tänään olin sauvalenkillä. Jo metsän toiselta puolen kuuli, että naispari oli tulossa joltain suunnalta. Kälättävä nainen puhuu hengästyneenäkin, korkealta ja kovaa, ei malta henkeä vetää. Miksi naiset aina kulkevat pareittain? Miksi sitä sauvalenkkiä ei voi vetäistä yksin ja rauhoittaa puhe-elimiään luonnon keskellä? On naisia, jotka eivät tee mitään yksin, kaikkeen pitää olla joku mukana.

Luin Kirsti Ellilän Ristiaallokon, tosin hieman oikaisemalla ja ahmimalla, sillä innostuin Auliksesta, kirjan papista. Hänellä oli nimittäin tämä minun harvinaiseksi luokiteltu äänisairauteni, dysphonia spasmodica. Sitä ei kirjassa nimetty, en ainakaan huomannut kun luin nopeasti, mutta tunnistin sairauden kirjasta ensi oireen kuvailusta lähtien. Itse en ole kokenut tuota Auliksen psyykkiseksi vaivaksi leimaamista - muuta kuin täällä netissä - mutta Auliksen vanhakirkollisissa piireissähän leimaaminen on luonnollista, samoin ajatus sitä, että sairaus on synnin palkka. Tuo hieman huvitti, että Aulis odotti botuliinipiikkiä suu ammollaan. Minulle se annetaan aina kaulalihasten läpi, suoraan äänihuuliin. Muutoin sairauden kuvaus oli hyvinkin tarkka, jos vielä kivuliaat kouristukset lasketaan pois. Spasmit eivät satu, niitä ei edes huomaa muuta kuin puheen pätkimisenä.

Näytän päätyneen jatkuvaan päiväkirjamuotoiseen pohdiskeluun entisten ohjelmajulistusten sijaan. Onkohan tällainen subjektiivinen kirjoittaminen itsekästä ja ahdasta kirjoittamista? Toisaalta ilahduin, kun lukiessani Meriluodon Peter Peteriä Einesbaaria varten löysin sieltä lauseen "on kirjoitettava nimenomaan subjektiivisesti, sillä se vastaa perimmäistä objektiivisuutta." Näinhän Meriluoto tekee kaikessa sanassaan, ja vieläpä voimistuvalla trendillä loppua kohden. Uusin päiväkirja on subjektiivisin ja raadollisin. Päivä päivältä luen mieluummin sitä, minkä tiedän olleen totta, mutta joka on silti fiktiota.

Olen silmäillyt matkaesitteitä. Matkat ovatkin halvempia kuin luulinkaan. Voisi lähteä jonnekin kauemmas, kun pimeys laskeutuu Suomen ylle lokakuussa. Vaan harvat ystäväni ovat työssä tai miehensä kanssa lähdössä, luonnollisesti. Yksin matkustaessa tarvitaan kunnossa oleva ääni, ei voi ottaa riskiä, ettei jonain hetkenä pysty ollenkaan puhumaan, yksin vieraassa maassa, vieraissa oloissa. Tai tietenkin voisi, mutta pitäisi olla itsenäinen ja rohkea heittäytyjä. Mahdanko haluta tarpeeksi matkalle, kun en mene? Unelmani on edelleen viettää pimeä kausi lämpimässä maassa, omassa talossa jossain vuoren rinteellä, alapuolella alava laakso ja pikkuinen kyläyhteisö. Tai voisi siellä laaksossakin olla, muiden joukossa.

31.8. Kulttuuri- ja urheiluministeri Paavo Arhinmäki on valinnut väärin. Hän menee tänään Helsingin uuden ja odotetun Musiikkitalon avajaisten sijaan Liettuaan koripallo-otteluun, vaikka Musiikkitalo on niin ihana, että soittajat itkevät onnesta siellä soittaessaan.

Alusta pitäen onkin ollut selvää, että Arhinmäen ministerinsympatiat tulevat olemaan enemmän urheilun kuin kulttuurin puolella. Minusta on aina sääli nähdä himokasta suhtautumista urheiluun. Se syö ihmisestä herkkyyttä, sillä mitä väliä on sillä kuka pompahtaa korkeimmalle tai juoksee ohittaen muut? Kulttuurin saralta muistan Arhinmäen osallistumineen vain johonkin mielenosoitusmarssiin. Ehkä on toisaalta hyvä, että tehdään vähän uudenlaisia nykytodellisuutta vastaavia arvolatauksia.

Helsingin Sanomissa oli myös mielipidekirjoitus siitä, että maksullinen seksi tulee saattaa kaikin puolin sallituksi ja rehellisesti veronalaiseksi, jotta asenteet muuttuvat. Nykypäivänä ei seksintarvetta ole enää tarvis häpeillä, vaan kirjoittajan mukaan seksityöstä tulisi voida olla yhtä ylpeä kuin sairaanhoitajan työstä. Tästä olen minäkin paasannut! Miksi jokin ammatti-ala olisi verotonta? Sehän jos mikä, osoittaa nenän vartta pitkin tapahtuvaa "suvaitsemista" ja alistamista. Huorien salahyysäämisestä on päästävä, jotta lempipanot voidaan kutsua kotiin perheen päivällispöytään. Seksiobjekti on ystävä, jonka olemassaolo hoitaa koko perhettä.

(Kuvassa venäläinen juliste)

Diagnooseista

25.8. Sivupalkissa on uusi sivublogi, Lukupiiri. Blogi alkaa pienesti, matalalla profiililla, kokeiluna. On mahdollista, että blogi päättyy samantien, mutta se ei haittaa. En koe sitä häpeänä. Pikemmin häpeän sitä, että koetan pitää jotain kirjallisuusblogia, sillä en ole käsitteiden ihminen, en diskurssoi asioita nippuun tarkastelua varten enkä halua rikkoa kieltä tai mieltä. Tuskin tiedän, mikä diskurssi on, ja sanojen uudelleenkoonti epämääräiseen viitekehykseen ärsyttää minua, samoin niiden diagnosointi. En osaa ajatella, että runokin tulee jättää kesken, auki, ammottamaan, koska maailmakin ammottaa. Tai että kieli tulee särkeä, jotta ihmiset havahtuvat näkemään sen, että maailmakin on särkynyt. Ihan kuin ihmiset olisivat idiootteja, joita tulee ravistella ja joille tulee näyttää särkymys ja kaaos. Minusta runoilijan tehtävä on mieluummin järjestää palapeli ja tehdä kaaoksesta kosmos. Ihmisillä on jo murheensa ja mikrokaaoksensa, ja he ovat elämän hätkähdyttämiä.

Toisaalta olen aina lukenut paljon. Olen jopa suorittanut loppututkinnon kirjallisuudesta ja taisi joku tieteentekijä sanoa, että olen lupaava ja odotuksia herättävä tulkitsija. Silti olen hieman säikähtänyt, pelästynyt kirjallisia piirejä, jotka tietävät mitä ja kenen kirjallisuus on. En välitä trendeistä, en itseni markkinoinnista, mutta nautin vaikkapa William N:n päiväkirjan lukemisesta. Se on lukupiirin ensimmäinen keskustelukirja, parin muun vaihtoehdon ohella. Jos nyt joku jaksaa sanoa yhdestä jäkälätutkijasta mitään. Itse arvelen ymmärtäväni jäkälätutkijaa hyvinkin, sillä voisin kuvitella erakoituvani hyönteistentarkkailijaksi, joka voisi vaikka haluta murhata, jos röyhkeä teini astuu merkkitossuillaan harvinaisen hyönteisen päälle. Nytkin käyn yhdellä vuorella, jolla elää hyvin uhanalainen perhonen. Nuoret ajavat pelit soiden ja hihkuen autolla vuoren huipulle, vaikka alempanakin olisi pysäköintitilaa, minun autoni vieressä. Pidättelen itseäni, etten menisi sanomaan heille, että auton pyörien alle voi litistyä Scolitantides orion.

26.8. Tänään kävin laboratoriossa. Jonossa oli totisia naisia ja miehiä, syömättä ja juomatta, ja vain yksi laborantti ottamassa näytteitä. Ovi aukeni verkkaisaan tahtiin. Vanhemmat miehet eivät voineet pidätellä kielenkantojaan, vaan alkoivat tarinoida ikään kuin ikiaikaiset tarinankertojat iltapuhteella pirtissä, ajankuluksi, kun naiset olivat askareissaan tai muuten hiljaa jotain rukkia polkemassa. Nyt verrattiin maakunnan laboratoriot ja mainittiin ne, joissa palvelu pelasi ja oli terävät neulat. Täällä oli tylsät, kun piti teroittaa välillä, kun niin kauan kesti. Oli yksi mies, jolla oli risa sydän joka oli ihan sekaisin ja kyllä sen siitä tiesi, kun väliin oli hiki, väliin vilu. Oli yksi peltimies, joka oli kattotöissä ollessaan tipahtanut katolta. Oli pudotessaan ehtinyt kirota kaksi kertaa. Naurettiin kaikki siinä sitten herakasti, mutta vieressäni istunut kirkonmies pisti siihen että et sitten isämeitää ehtinyt. Tämä aiheutti suuren naurunremakan. Yksi naisvanhus alkoi epäillä, että hänen täytyisi kai päästä ennnen muita, kun poika odotti autossa, ja näytteet menevät Porin sairaalaan. - No menetkö sää itte sinne viälä tänään, kysyttiin häneltä, ja kun ei mennyt, kukaan ei antanut paikkaansa hänelle.

Loppuaika ennen sisäänpääsyäni kerrottiin vääristä diagnooseista. Katolta pudonnut peltimies oli saanut seitsemän eri lääkärin väärän diagnoosin, ennen kuin selvisi, että hänellä on kananmunan kokoinen syöpä peräaukossaan, ei peräpukamia, joita oltiin jo hirttämässä, kun kananmuna havaittiin. Muillakin oli huonoja lääkäreitä ja vääriä diagnooseja. Nyt peltimies on terveen kirjoissa. Jos en olisi äänisairas, olisin kertonut, miten monta diagnoosia minuun sovellettiin, ennen kuin sairauteni diagnosoitiin. Ensimmäinen epäily oli tietenkin väärä puhuminen ja minut passitettiin puheterapeutille. Sitten oli allergia, refluks, äänihuulikyhmyt, keliakia, astma, vaskuliitti, borrelioosi, geenivirhe, ms-tauti. Missään vaiheessa korvieni väliä ei epäilty, vaikka tarjosin sitä itse selitykseksi. Foniatri diagnosoi lopulta sen, minkä olin jo itsekin löytänyt.

Ylläolevassa kuvassa on ikkunanäkymä takapihalle. Lasista heijastuu olohuoneen seinä tauluineen ja kauempana olevan toisen talon katto. Kuvasta kannattaa ehkä huomata pasuunakukka vasemmassa alalaidassa. Se avautuu illalla ja tuoksuu kuin Saaronin lilja. Keskellä avautuu valkoinen jouluamaryllis, jonka sipulin heitin keväällä pois, sireenipensaan juureen, paljaana. Se olikin kasvattanut kukkavan pimeässä paikassaan, ilman multaa. Rautatienomenapuussa on omenia.

(Valokuva Iines, Näkymä ikkunasta 25.8.2011 illansuussa)
Scolitantides orion 1

Veto katosi

20.8. Mökillä käymässä. Ruohonleikkurista katosi veto, itseveto. Se vaan stoppasi, vaikka vehkeen olisi kuulunut vetää minua perässään ylämäkeen. Moottori kävi, ja kone odotti, että eikö tästä perkele päästä liikkeelle. Leikkuri on raskasta mallia, eikä sitä työnnä vanha kehnokaan mäkisellä rinnetontilla. Ihan sama kuin auton pyöristä katoaisi veto. Tämän ongelman taidan siirtää kevääseen, koska sain nyt nurmikot niistettyä lyhyiksi ja syksyn sopii minun puolestani tulla vaikka heti.

Keväässä odottaa toinenkin mökkiongelma. Saunamökin huoneitten yhteinen pelli ei mene kiinni, sillä piipun sisällä on jokin kova este. Mistäs minä nyt muurarin nappaan? Koko saunamökki meinasi jo 80-luvulla jäädä rakentamatta muurarin puuteessa. Kukaan ei tiennyt muuraria eikä ollut nettiä. Viime tipassa saatiin kaksi juoppoa Turusta. Miehiä sitten haettiin keskellä kirkasta päivää kylän kaljabaarista töitänsä jatkamaan. Lähtiessään heittivät työvälineet ojaan. Muuristakin oli tulla vino, mutta se huomattiin kesken, ja käsittääkseni ainakin muurin loppuosa oikaistiin.

Ja mikä siinäkin on, että sitä kokee mökillä kaiken rikkimenemisen ja rapistumisen itseensä kohdistuvana. Niin se loppuu ihmisestä veto, ennen kuin ilta on. Tai ainakin ennen kuin hän huomaakaan, että ilta on tullut. Aitan katto on entistä sammaloituneempi ja mureampi, räystäslaudasta on pala pois, eikä sinnepäin viitsi enää katsoa. Pihlajisto kasvaa siihen eteen ja kyyt ovat valinneet aitanpolun kulkureitikseen.

Ja tiedoksi: aittaa ei tyhjennettykään, romut ovat toistaiseksi paikoillaan. Siskon puhdistamisuho talttui telttatuolin hajottamisyritykseen. Tuolin piti mennä kasaan kevyellä kirveeniskulla, hamarapäällä, samoin kuin vanhan laverisängyn. Terä ei mennyt otsaan, mutta ei mennyt tuolikaan rikki. Se ei hievahtanutkaan parista hamarapään iskusta. Tuoli päätyi sitten kokonaisena jätesäiliön viereen.

Poimin kukkapenkistä krasseja, kosmoskukkia ja keltakakkaroita Kustin haudalla olevaan enkelipatsaan maljaan. Kusti nousi usein kahdelle tassulle ja kurottui puoleeni, kun halusi syliin. Kun panin käden sen pyöreän takapuolen alle, se punnersi ketterästi ylös. Silloin ei kirjoitettu, ei luettu, ei tehty mitään muuta, kaksin käsin pideltiin. Jos Kustin torjui, se asettui torjujaan selin ja oli lyöty, hylätty, murheen murtama. Kun ihminen sitten heltyi ja sanoi että Kusti, se nousi salamannopeasti miukaisten ja tuli silitettäväksi, josta se lupsahti syliin ja alkoi kehrätä hurjasti.

21.8. Muuan kommentoija ehdotti lukupiiriä ja kirjoista juttelua. Samantapaista ajatusta on ehdotettu ennenkin ja niinpä panin sivupalkkiin kyselyn, koska lämpenin ajatukselle. Nyt alkuinnostuksen jälkeen ajatus on alkanut ahdistaa minua. Koen kuitenkin lukupiirin säänneltynä ja jollakin tapaa liian puikoissa olevana, työn kaltaisena. Sitoudutaan lukemaan kirja, josta sitten on määrä keskustella. Vähän tulee mieleen koulu ja oppilaat, joille on annettu tehtävä ja joita sitten määräaikana kuulustellaan asiasta. Joku on unohtanut läksynsä, joku ei osaa sanoa mitään, joku osaa ulkoa ja joku sitten säteilee yli muiden karismaattisilla sanoillaan. Harva sanoo kai mitään omaperäistä, enemmän pyritään toistelemaan muualta luettuja muka hienompia tulkintoja.

Enpä siis lopulta tiedä. Itselleni ominaisinta kirjoittamisessa ja lukemisessakin taitaa kuitenkin olla spontaanius, hetkestä syttyminen. Keskustelu syntyy itsestään, jos on syntyäkseen. Kaikki kunnia Kirsi Pihan lukupiirille, mutta en taida olla kirsipiha. Taidan lisäksi haluta miettiä kirjan tunnelmia enemmän kuin puhua niistä. Lisäksi haluaisin tätä nykyä lukea etupäässä uusia kirjoja ja kirjoittaa niistä, ja niitä on piiriläisten hankala saada etenkin isoissa kaupungeissa, ellei huomaa tehdä kirjastosta ajoissa ennakkovarauksia. Olen itse havahtunut siihen, etten halua enää ostaa hyllyjen tukkeeksi kaikkia kirjoja, vaan varaan mieleisimmät kirjastosta jo ennen niiden ilmestymistä. Näin pääsen jonossa yleensä ensimmäiseksi tai toiseksi.

Olkoon tuo kysely tuossa nyt kuitenkin säädetyn ajan, mutta ellei kiinnostusta ilmene huomattavasti enemmän, taidan jatkaa niin, että kirjoitan vain niistä kirjoista, joita olen juuri lukenut ja joista itselleni herää jotakin sanomisen tarvetta. Kauheasti en muuten tunne viehtymystä pohtia esimerkiksi romaanihenkilöiden tekemisiä, jos he ovat tästä päivästä ja esittäytyvät eroottisine ihmissuhde- tai maailmankatsomusongelmineen. Eri asia, jos pitäisi tutkia psykopaatti Hedda Gableria tai Don Juania tai Odysseusta, näitä narsisteja. Voisin myös pohtia, eikö Kevinin äiti tosiaankaan huomannut, että hänhän suorastaan kasvatti ja ruokki psykopaatin kasvua miehensä kanssa.

Aamut alkavat olla kosteita ja kylmiä. Olen juonut aamukahvini ja lukenut lehden tähän asti ulkona, takapihan terassilla kuunnellen ja katselen lintuja. Harmi, jos pitää luopua tästä. Puissa on parvi tämän vuoden poikasia, sinitiaisia ja ilmeisesti pajulintuja sekä myös varpusia. Pyydystävät jo hyvin taitavasti hyönteisiä lehtien alapinnoilta.

(Valokuva Iines, Sinitiaisen poikanen ymmärsi pestä kädet ja itsensä ennen ateriaa)

Rumputulta

17.8. Edellisen keskustelun lopussa on aihelma kirjailijan yksityiselämästä, lyhyt pohdinta siitä, onko Aila Meriluoto seksuaaliaddikti. Yliseksuaalisuus on tullut mieleeni, koska Meriluoto altisti itsensä niin erikoisiin ja vaikeisiin oloihin miehen takia, monestikin. Oli Lauri Viitaa, oli ruotsalaista naimisissa olevaa miestä, oli tämä viimeisin, jonka kanssa elämä oli kuvauksista päätellen helvetillistä.

Ajatus Meriluodosta seksuaaliaddiktina on tietenkin siinä mielessä hassu, että jo kättelyssä on helppo viitata hänen kilttiin nuoruuteensa ja vastaavien koulutoverien - Marja-Liisa Vartio, Kirsti Ortola ja kuka se kolmas olikaan - villiin poikien kanssa juoksemiseen. Meriluoto vain runoili ja säilytti neitsyytensä avioliittoon asti.

En ajattele kuitenkaan yksin seksin määrää tässä yliseksuaalisuuden maininnassani, vaan lähinnä laatua. Enkä tahdo juoruilla, kuten joku närkästynyt lukija nyt ehkä luulee. Meriluoto itse sanoo eräässä teoksensa esipuheessa, että elämäkertojen työstäminen eikä siis lukeminenkaan ole juoruiluhalun tyydyttämistä, vaan pikemmin jonkinlaista psykologista tutkimusta. Juuri näin sen koen. Ollaan kiinostuneita ihmiskuntaa yhdistävistä ikiaikaisista tekijöistä, haetaan synteesejä.

Meriluodolle seksi oli niin tärkeää, että se sai tuoda mukanaan hankalia ja jopa kurjia olosuhteita, joita naiset keskimäärin eivät ehkä sietäisi. Esimerkiksi Ruotsin-aikanahan Meriluodon rakastajan vaimo otti Meriluodon kotiinsa miehensä toveriksi, mutta tuona maailmanaikana elämä isossa perhesymbioosissa tuskin oli vailla jännitteitä. Lapsiakaan ei voi unohtaa. Kaikki ei voinut olla auvoista onnea ja hekumaa. Viimeisin avioliitto - ja mies - on järkyttävää kuvausta, etenkin sen jälkeen, kun vertaa kirjan antia varhaiseen lehtihaastatteluun Meriluodosta. Siinä hän kutsuu miehensä kuutta lasta keijukaislapsiksi ja ylistää elämisenmuotonsa pilviin. Tuntuukin oudolta, että elämä sitten tänä aikana söi Meriluotoa niin rajusti, kuin kuvauksesta voi lukea - vaikkei hän valittanut. Tämä kaikki ilmenevä elämänhankaluus ei poissulje sitä, että kaikki Meriluodon miehet ovat olleet älykkäitä ja hurmaavia. Mainituilla ominaisuuksilla ei ole mitään tekemistä ihmisen elämän onnen kanssa.

Minua hieman kummastuttaa se vallitseva trendi, jossa puhutaan siitä, että kirjailijan on luotava oma julkisuutensa itse ja saatava lukijat kiinnostumaan profiilistaan. Tätä kautta kirjoja sitten myydään. Minusta sopisi kysyä myös, luetaanko myös, vai selataanko vaan ja kuinka kestävää kiinnostus on.

Itse olen kiinnostunut kirjailijan elämästä ja ajatuksista, mutta vasta lukukokemusten jälkeen. Kaikista kirjailijoista en kiinnostu, ellen syty sanasta. Julkisuus yksin ei saa siis minua tarttumaan kirjailijan kirjaan. Esimerkiksi Sofi Oksasessa minua on alkanut häiritä julkisuusrumba, samoin Anna-Leena Härkösessä, Virpi Hämeen-Anttilassa ja Anja Snellmanissa. Kolmea viime mainittua en enää edes välitä lukea. En periaatteesta, vaan koska julkisuusrumba tympäisee. Sen sijaan kaivan kirjaston hyllystä esiin kirjoja, monesti suomalaisia naiskirjailijoita, joita ei kauhean hyvin tunneta. Minua miellyttää se, että kirjailija ei korosta itseään, olen huomannut sen lupaavan hyvää. Itsensä korostaminen on vierasta kirjailijuudelle. En pidä siitä alkuunkaan, eikä tämä sulje pois sitä, että on kiinnostunut kirjailijoiden elämäkerroista tai elämista ja ajatuksista. Tiedot tulkoot vasta ansioitten jälkeen, ei rumputulena ennen kirjoja. Ei pallona markkinatorilla.

Nyt olen kiinostunut esimerkiksi Kristina Carlsonista, jonka uusimman varasin kirjastosta. Luin aiemmin Herra Darwinin puutarhurin, ja se oli mainio. Carlsonista itsestään en tiedä mitään, ja voisin haluta tietää. Toisaalta on ehkä parempi, etten tiedä, hän on senkaltainen. Samoin en tiedä paljonkaan Helvi Juvosesta, joka oli Meriluodon Sirkka-sisaren elinikäinen rakastettu. Helvi Juvosesta tietäisin mielelläni, sillä hän kirjoitti jumalaisia säkeitä.

(Valokuva Iines, Ilmapallokauppias Laitilan munamarkkinoilta 2011)

Kulttuurifundamentalismia

11.8. Luin, että Kansallisteatterissa saa ensi-iltansa Pirkko Saision kirjoittama Homo!-musiikkifarssi, jossa pilkataan rajusti Päivi Räsästä. Näytelmässä esiintyy nimittäin kansanedustaja ja fundamentalistikristitty Hellevi Teräs, joka paheksuu yksinhuoltajia, kirkosta eronneita, homoja ja siviilipalvelusmiehiä. Sellaista paheksumistahan tulee luonnollisesti paheksua.

Täällä Pikkukaupungissakin on fundamentalistikristittyjä, jotka vainoavat kirjoituksissaan samoja asioita kuin Hellevi Teräs. Yksi f-kristitty toimi opettajana ja kävi aikanaan kurkistelemassa paikallisen diskon ikkunoista, näkyikö siellä oppilaita syntiin langenneina. Tiedettiin myös varsin laajalti, että f-kristityn tytär oli tehnyt korviinsa reiät hakaneulalla, kun äiti ei antanut laitattaa saatanasta peräisin olevia reikiä. Korvat tulehtuivat pahasti. Myöhemmin tytär karkasi sirkukseen tulennielijän viettelemänä. Ei ole tiedossa, onko äiti antanut tyttärelle synninpäästön, vai voittiko saatana lapsen.

Päivi Räsäsellä on aito hengen palo, joka on harvinaista nykyään. Kai tähän yhteiskuntaan nyt yksi Räsänen mahtuu. Ei hänen liekkiään saa mennä sammuttamaan, naisessa on ruutia enemmän kuin molemmissa pääpresidenttiehdokkaissa yhteensä. Kuinka moni meistä enää uskoo siihen mitä tekee ja sanoo? Yhtä lailla tällaisen palon sammuttaminen on fundamentalismia, kulttuurifundamentalismia, joka ei ole uskonnollista fundamentalismia kummempaa.

13.8. Käväisin mökillä hakemassa pasuunakukan ja pari muutakin pihakukkaa. Revin myös liiterin kuivalta seinustalta näivettyneen köynnöshortensian irti ja istutin sen tänne kaupunkiin takapihan aidanseinustalle, jossa naapurilla on villiviini toisella puolen. Kun naapurin villiviini nimittäin kasvoi aidanraosta minun puolelleni, kiinnitin sen langalla aitaani kiinni. Kun olin pois, naapuri oli repinyt sen takaisin omalle puolelleen. Olkoon, minullapas on kohta muhkea valkokukkainen köynnös, joka niistää parit villiviinit alleen. Kun tulin mökiltä kotiin, Laitilan kohdalla maantiellä oli kaksi mustavalkoista yliajettua kissaa, toinen keskellä tietä, toinen reunassa, eri paikoissa tietä. Eurassa punainen kissa kipitti tien yli aivan auton keulan edestä, harmaa kulkuspanta kaulassa.

14.8. Istuin takapihan varjoisen viileässä nurkkauksessa juomassa aamukahvin ja lukemassa lehden. Tuomipihlajassa sirkutti ja pompahteli lintuarmeija. Juuri näin lehti pitää lukea: lintujen keskellä. Sam Inkisenkin ohjelmoitu elämä tuntui ihan kivalta, kun toinen silmä katsoi pientä sinitiaista, joka roikkui oksilla kuin trapetsitaiteilija.

Tuo yllä oleva viimeisiään vetelevä sinisiipi on kuvattu samaan aikaan lempivuorellani, kun sen jossakin kolossa tai rinteen alla on maannut kuollut mies. Hänet oli löydetty seuraavana päivänä. Ihmettelin kuvatessani keltaturvaliivisiä miehiä, jotka etsivät jotain ja laskeutuivat jyrkänteiltä alas maastoon. Etsittävä mies, vainaja siis jo silloin, oli viisi-kuusikymppinen, pukeutunut vaaleansiniseen kauluspaitaan ja beigeihin suoriin housuihin, luki lehdessä. Auto oli löytynyt vuorelta tyhjänä. Joku oli tullut naapuripitäjästä vuorelle kuolemaan.

(Valokuva Iines, Vähän aikaa)

Oikeen tarttis kylään käskeä

9.8. Kun laskeudun portaita, luulen piirongin päälle nostamaani harmaata angoralankakerää Kustiksi. Aistikuva on nopea ja itsestäänselvä, sillä Kusti makoili usein samassa paikassa auringonläikässä.

On kaksi kudinta meneillään, ollut jo puoli vuotta. Toinen on harmaa sukka, joka on kantapääkavennusvaiheessa. Toinen on kaulahuivi, joustinneuletta, mustaa ja harmaata angoralankaa. Näitä ennen tein punaiset sukat, jotka olivat puikoilla viitisen vuotta. Sitä ajattelee äitinsä kuoltua, että villasukkien ketju ei saa katketa, ihmisellä pitää olla itsetehtyjä villasukkia. Nyt ajattelee, että kutominen se vasta kivaa onkin, voi meditoida omiaan samalla kun puikot helskyvät ja valmista tulee, vääjäämättä. Ei mene hukkaan se joutilaan näköinen istuminen. Tupakkimiehillä on sama. On olevinaan kuin jotain tekisi, kun polttaa tupakin.

Hiljaista täällä on. Puhun jälleen vain myyjien ja naapureitten kanssa. Näin nämä pikku tapaamiset saavat ladattua merkitystä, jokainen niistä muuttuu tapaukseksi. Mietin, alanko joskus elää vain naapureitten kautta, kun nyt jo joskus tarkkailen ikkunasta heidän liikkumisiaan.

Vanhat ihmiset ovat otollisia tarkkailun kohteita. Voi katsoa lonkkaleikattua Maijaa, että miten se nyt kulkee, varaako liikaa polvelle, vaikka lääkäri kielsi. Voi katsoa Kerttua, entistä puhelinyhtiön kirjanpitäjää, joka herää vasta yhdeksältä aamuisin ja on puolikuuro. Voi miettiä, mitä ihmettä vanha ihminen tekee iltaisin, kun ei ajoissa sänkyyn pääse. Onko salaisia paheita? Ryyppääkö iltaisin? Voi katsoa yhtä tummaa naista, joka ulkoilee aina aamupäivisin. Tulee pikku pihalleen ja nyppii lehden sieltä, toisen täältä, asettaa jotakin jonnekin, aina välillä nousee kurkistamaan, eikö ketään näy tiellä. Jos näkyy, ihminen ikään kuin herää ja alkaa helskyttää kuin olisi voimia kerännyt nimenomaan tätä toimitusta varten.

Voi katsoa myös, onko vanha Alpo ulkona, ennen kuin itse menee pihalle. Alpo on jokapaikanhöylä, ja yhdyttää jokaisen pihalla liikkuvan ja kysyy, minne matka. Alpo on hieman salakavala. Hän on nimittäin joskus piilossa esimerkiksi autonsa takana katoksessa jotain olematonta tekemässä. Pomppaa sieltä yllättäen esiin ja aloittaa iloisen jutustelun. Alpo on yhden entisen oppilaani isä, ja pitää minua siksi arvossa. Hänen autonsa paikka on vastapäätä omaani, joten kohtaamme turhankin usein. On vielä yksi mainittava naapuri, siistijänainen, joka on pihan kaikuvin kälättäjä ja tiedonvälittäjä. Hän on se beigetakkinen laiha nainen, joka tarttuu marketissa olkapäästäsi, juuri kun olet panemassa kärryihisi paria siideri- tai olutpulloa. Luo niihin merkittävän katseen ja katsoo muutkin ostokset. Kertoo sitten koko marketille olevansa menossa iltavuoroon. - Oikeen tarttis kylään käskeä, on häneltä usein kuultu lause, johon en ole toistaiseksi reagoinut. Hän on asettanut pihakeinunsa piha-aukiolle päin, kun muilla keinut ovat selin, puutarhaan päin.

10.8. Olen hieman tietämätön Lontoon mellakoistakin, kesäisen uutispimennon jälkeen. Nuoret rikkovat ikkunoita ja varastavat tavaraa, yksi on kuollutkin. Koko brittipoliisikunta on ymmällään ja kerää rivejään todelliseen taisteluun. Aatteellisia vallankumouksia ymmärrän, mutta tästä ei saa tolkkua, tämä on liian fyysistä, räjähtävää. Kuin joku olisi valanut bensiiniä liekkeihin. Tilanne tuntuu oudon vakavalta, vähän kuin Norjan tapaus. On tekijöitä, mutta mielestään syyttömiä.

Nyt paistaa aurinko, eiliset ukkospilvet ovat revenneet. Joen hieman tympeä tuoksu tuntuu kaikkialla. Öisin tulee kuuma, vaikka ikkuna on auki. Betoni ei hengitä niin kuin puutalo. Iho alkaa kuivua ja vaatii rasvaa. On kuin välitilassa, mieli on kesäpaikassa, keho nauttii mukavuuksista. Huomaan vilkkaan kesän jälkeen, että kaipaan juttukumppania. Haluan puhua. Ei ole enää kissaakaan. Taidan lähteä kameran kanssa ulos.

(Valokuva Iines, Ukkosen jälkeen)

Kesäpäiväkirja: 18. sivu

2.8. Siskon peukalonpää on punainen ja turvonnut. Suutuin hänelle. Minua raivostuttaa se, miten vähän hän itsestään välittää, miten alttiiksi itsensä asettaa, miten antaa polkea itseään. Poisti eilen tikun sormestaan. Ei polttanut neulanpäätä liekissä, niin kuin opetettu on. Ei pannut ronkitun kohdan päälle laastaria, vaan alkoi perata ruusupuskaa, otti käteensä likaiset puutarhasakset ja jyysti punalehtiruusun alas, keräsi piikkioksat hiostuneilla käsillään ja kuskasi likaiset hansikkaat kädessä oksat jonnekin. Näytti minulle sitten illansuussa peukaloaan ja sanoi että onkohan peukalossa jotakin, kun kuumottaa.

Oli siinä. Peukalo on tulipunainen ja puolet paksumpi kuin toinen. Haukuin siskon lyttyyn. Miksi sinä aina olet niin nuuka, sanoin, miksi et polttanut neulaa, miksi et laittanut laastaria ronkitun kohdan päälle? Olen vihainen siitä, miten säästät kaikessa, ja asetat itsesi uhriksi, huusin itku kurkussa. Ei meillä laastaria säästetä! Meillä on puhtaita puutarhahansikkaitakin! Miksi aina otat likaiset ja reikäiset!

Panin siskon istumaan ja työnsin hänen terveen kätensä pois, kun hän esteli, että ei noin paljon antibioottivoidetta, ei mitään kalliita harsositeitä, no pannaan solmu tuohon ettei harsoside purkaannu. On tämä ruma, en minä tällä kyllä huomenna risteilylle voi mennä. Kyllä voit, jos nyt mihinkään risteilylle pääset. Aamulla mennään terveydenhoitajalle, ellei punoitus laske. Siskon naamasta näkyi, ettei mihinkään lääkäreihin mennä eikä millekään antibioottikuurille ruveta, vaikka puoli päätä turpoaisi. Pitääköhän kukaan siskosta huolen Saksassa? Sanoi kerran pelkäävänsä miehensä aseita. Eroa, puuskahti Martta. Minä olin hiljaa, sillä näin, että sisko ei eroa koskaan. Hän ei osaa olla yksin, ei lähteä kodistaan, taitaa rakastaakin, vaikka rakkaudesta ei tiedä ja sanoi kerran, että kunpa se kuolisi pois.

3.8. yöllä Voi että nauroin Kemppisen vihapuhebloggausta. Mainio kirjoitus. Olin kyllä juonut lasin viiniä yleiseen elämänriemuun, mutta luulen, että olisin nauranut Kemppisen vihapuhebloggausta muutenkin.

Olimme Uudenkaupungin kesäteatterinrannassa kuvaamassa pääskysiä, jotka pitivät veneitä pesäpaikkanaan. Senpäiväinen tsirputus. Haettiin myös koteloa uuteen puhelimeen ja istuttiin makasiinirannan Sualaspuarissa syömässä lounasta. Sisko oli Martan, Martin ja Martan lapsen kanssa Rauman saaristossa Kylmäpihlajan risteilyllä. Minun piti alunperin mennä mukaan, mutta Martan aikuinen tytär vei paikkani, tai annoin hänen viedä, koska hän vei. Pääsenhän minä Kylmäpihlajaan vaikka yksinkin. Majakka siellä on, rumanlainen, ja merilintuja ei ollut näkynyt Martinkaan kameraan. Sisko sai pikkuisella kamerallaan kuvia epämääräisistä merilinnuista. Lohisoppa oli ollut perunasoppaa.

Minun on surku siskoa. Hänellä on ollut vaikea talvi sairastelevan miehensä kanssa. Nyt kun hänen paluulentonsa hetki lähestyy, hän käy yhä herkemmäksi, juo nopeammin ja enemmän, humaltuu sammaltavaksi, pillahtaa melkein itkuun, kun minun lapseni sanoo, että
kentälle pitää lähteä ajoissa, jotta hän ehtii sieltä vielä jatkamaan omaa matkaansa ennen Kehä kolmosen ruuhkia.

Sisko heitetään siis kentälle kolmeksi tunniksi odottamaan koneen lähtöä. Näen, miten huulet vapisevat ja silmät kyyneltyvät ja muistan siskon laulamassa joululaulua kirkossa vieressäni silmät loistaen. En voi ymmärtää lastani. Minäkö olen kasvattanut hänet noin itsekkääksi, ettei voi joustaa vanhemman ihmisen takia? Miksi hän ei voi siskon takia lähteä vähän myöhemmin, jottei tämän tarvitsisi yksin odottaa kentällä, jossa ei ole mitään katsottavaa tai aktiviteetteja, saati drinksubaaria? Toisaalta ymmärrän, että lapsi kammoaa pääkaupungin ruuhkateitä ja tahtoo ajoittaa menonsa aamuun. Luulen, että minun on lahjottava hänet lähtemään myöhemmin, jottei siskon tarvitse tuntea, ettei hänestä muka välitetä. Tarjoan hiljaisuudessa satasta. Tämäkin tuntuu pahalta. Lapsi joutuu nyt pelkäämään ruuhkassa ajoa. Miksi ihmisten keskinäinen elämä on joskus niin kompleksista? Miksi se ei suju niin kuin elokuvissa, joissa perheenjäsenet tulevat, menevät, halaavat ja hymyilevät tullessaan ja erotessaan?

Nyt illansuussa pelattiin pihapelejä, joitain mölkkyjä heitettiin nurin ketoon. Sisko voitti. Tarua vai totta -pelissä oli hassuja väitteitä, joista piti arvata, totta vai tarua. Ilmeni, että kahvin loppuminen taloudesta on peruste avioeron myöntämiselleTurkissa, ja sekin ilmeni, että Melanesiassa sijaitsevien Yasawasaarten asukkailla oli tapana kysyä kookospähkinöiltä lupa ennen niiden syöntiä.

Taidan olla pateettinen ja sentimentaalinen ihmistyyppi. Minulla on vielä kaksi yötä ihmisiä lähelläni. Yksi nukkuu pimeässä saunamökissä, ilman sähköä ja vettä, yksin tummien puitten ja pensaitten uumenissa, yksi nukkuu seinän takana, koira on tuvan lattialla, lähellä kamarini avointa ovea. Kissan tuore hauta on kukkamaassa, enkelipatsaan vartioimana, kukitettuna ja kivillä ympyröitynä, kuin pakana-ajan vainajan hauta. Tuvan isolta klaffipöydältä hohtaa läppäreiden valo kamariini asti. Jääkaapit hurisevat. Juomakaapin ovi pitää potkaista alalaidastaan kiinni, muuten se jää auki. Joskus siinä on rako, mutta koskaan syyllistä ei löydy. Yleensä kaikki muistavat potkaista alalaitaa ajatuksissaankin ollessaan.

Yhtenä yönä valo alkoi vilkkua siskon läppäristä. Nostin kannen ylös. Läppäri olikin auki. Sisko on suhmuroija. Hänen hennosti vapisevat sormensa klikkaavat tuhannesti peräkkäin, kun pitäisi vaan odottaa. Hän sekoittaa koneen ja saattaa sammuttaa sen painamalla kannen kiinni tai virtakytkimestä. Nettiyhteyden hän voi katkaista vetäisemällä mokkulan yhtäkkiä irti koneesta. Hänen juuri koneelle siirretyt kuvansa saattavat hävitä jonnekin, vaikka kaikki näkivät ne juuri. Mikä pahinta - tai parasta - hän häpeää suhmurointiaan, mutta altistaa itsensä aina uudelle häpeälle, leuka koholla, keskittyneesti, mutta sormet yhäti haparoiden. Oikeasti hän on nokkela ja nopea hoksaamaan. Tietokone ei vain kestä hänen nopeuttaan.

4.8. Kaunis aamu, kylmyys on silti jo hiipinyt varjopaikkoihin, auringonvalo on elokuisen tummaa. Edessä on reissu pankkiin ja kauppaan, sitten viinimarjan poimintaa ja pussitusta. Kunpa kukaan ei nyt tulisi tai kutsuisi kylään. Minulla on kiintiö vähäksi aikaa täynnä, vaikka hauskaakin on ollut. Lukeminen on taas jäänyt vähälle, mutta ehkä se on vain hyvä. Alan olla yhä vakuuttuneempi siitä, että ihmisen oma sanan taito syntyy pikemminkin tarkkailevan uteliaasta elämänasenteesta, reaalimaailman havainnoinnista ja puheen kuulemisesta kuin lukemisesta.

En tiedä, kirjoitanko enää kesäpäiväkirjan sivuja kaupunkiin palattuani, vai siirrynkö syyspäiväkirjaan vai mitä. Katsotaan!

(Valokuvat Iines)

Kesäpäiväkirja: 17. sivu

1.8. Elokuu, aamussa kosteus ja yöllä jäähtyneen maan ja metsän tuoksu. Kosteus ei haihdu varjoista päivälläkään, syvä tuoksu läpäisee kudokset. Voisi pyörtyä, kun pysähtyy hengittämään. On määrä mennä tänään korjauttamaan yksi irronnut bensatankin suojaläppä. Lääppä, niin kuin sisko sanoo. On unohtanut muutamia suomen kielen sanoja. - Yritä nyt pinnikkäästi, saattaa sanoa.

On ollut hyviä kirjoituksia lehdessä. Sunnuntaisessa Helsingin Sanomissa oli kaksikin talteenotettavaa. Toisessa puhuttiin vihan kansainvälisestä käsikirjoituksesta, jonkalaista Anders Behring Breivikkin noudatti. On vain suuri harmi, että Anna-Sofia Bernerin kirjoittama teksti on rakenteelllisesti ainakin minulle kärsimystä tuottavaa. On runsaasti virkkeitä, jotka ovatkin sivulauseita epäitsenäisine kokonaisuuksineen. Mistä on tullut tapa tehdä alisteisesta sivulauseesta itsenäinen päälause? Ja mistä on tullut tapa tehdä yhdestä nysälauseesta koko kappale. Ei yhden kerran. Vaan monta kertaa. Ärsyttävää. Etten paremmin sanoisi. Kai lukija nyt kestää. Jopa kokonaisen virkkeen. Saati kappaletta. Mutta siis. Kirjoitus oli sisällöltään hyvä, jos jaksaa tuon hakkorytmin.

Toisessa kirjoituksessa esitellään saksalaisen lastenpsykiatri Michael Winterhoffin ajatuksia nykylapsista. Winterhoffilta on jo peräti neljä alan kirjaa, joista yhtäkään ei ole suomennettu, vaikka ne keikkuvat konservatiivisen Saksankin myyntilistojen kärjessä. Kirjoissa puhutaan häiriintyneistä tyrannilapsista. Winterhoffin mukaan 60 - 70 prosenttia saksalaislapsista on häiriintyneitä, kurittomia, kiukuttelevia, vastuuttomia narsistilapsia. Itävallassa luku on 50 prosenttia.

Kun ennen saksalaisluokassa 30 oppilaan luokalla oli kahdesta neljään häiriintynyttä, nyt heitä on kaksikymmentä. He ovat opettajan näkökulmasta tottelemattomia, mutta Winterhoffin mukaan kyse on siitä, että he eivät tunnista opettajaa toiseksi ihmiseksi, aikuiseksi. Heidän maailmakuvansa on pikkulapsen: pystyn kaikkeen, voin ohjata kaikkia ja päättää kaikista.

Winterhoffin mukaan vääristynyt suhde lapsiin on kulttuurimme tuho. Se, että olemme siirtäneet vallan lapsille kuin he olisivat aikuisia, estää lapsen psyykeä kehittymästä. Vallansiirto on pysäyttänyt lasten psyykkisen kehityksen 10 - 16 kuukauden ikäisen pikkulapsen taholle, siis lapsuuden narsistiseen vaiheeseen, jolloin ihminen ei kykene tekemään eroa toisen ihmisen ja esineen välillä.

Winterhoff ei syytä kuitenkaan vanhempia, jotka tekevät kaikkensa lastensa hyväksi ja eteen, mutta sanoo kuitenkin, että häiriöitä tuottavat aikuiset olemalla kumppaniaikuisia, rakkauden kerjäläisiä tai symbioottisia vanhempia, jotka kokevat lapsen osaksi itseään, eivätkä siksi esimerkiksi kiellä lapsiaan, vaikka nämä löisivät heitä kasvoihin. Hehän siinä itse lyövät itseään. Pelottavana Winterhoff näkee myös ajatuksen siitä, miten ihmiset odottavat lapsiltaan rakkautta: jos kukaan muu ei minua rakasta, lasteni täytyy rakastaa minua. Ei kielletä, jottei menetettäisi rakkautta.

Loma lähenee loppuaan. Vain tämä viikko enää, sitten kaupunkiin. Mitenkähän taas pystyy hengittämään kuumenneessa betonitalossa? Vaan nyt voin pitää kaikkia ovia auki, kun ei ole enää ketään, joka karkaisisi ovesta.

(Iines, pasuunakukka )