Elämän elämättömyys?

Syvin, itsenäisin, persoonallisin elämykseni on elämättömyys. Se on minusta tehnyt sekä taiteilijan että persoonalllisuuden. (Aino Kallas)

Koko päivän on satanut. Hesarin sain vielä haettua, ennen kuin hanat aukesivat siinä määrin, että ulos ei ollut enää asiaa. Piha lainehtii lätäköistä. Vettä tulee kaatamalla ja vyöryy alas rinnettä ehtimättä imeytyä maahan matkan varrella.

Rupesin sitten sateen rummuttaessa kattoa löhöämään tuvan vanhassa puusohvassa ja pinosin viereeni muutaman kirjan. Sohva on vanhanaikaisen korkea, ja jalat eivät ulotu lattiaan, kun siinä istuu säädyllisesti. Reuna painaa kipeästi reisiä, ja sohvaan kannattaa siis linnoittautua kunnolla tyynyjen sekaan ja ottaa mukaansa kunnon varustus, jottei heti tarvitse kavuta alas.

Lehteilin puusohvassa makoillen Suomalaisen naisen viisautta
-kokoomateosta ja pysähdyin ylle lainaamaani Aino Kallaksen ajatukseen elämän elämättömyydestä. Onpas Kallas paljaan rehellinen! Hän, jos kuka, on kai elänyt ihmisten mielestä täyttä ja ihanaa elämää eri maissa kuuluisien taiteilijoiden ihannoimana muusana ja kaunottarena, älykkäänä ja hienostuneena taiteilijana itsekin, rikkaan sivistyssuvun jäsenenä. Ja juuri hän sanoo, että ei ole elänyt elämäänsä!

Mietin, miksi elämä olisikaan vain extremessä ja saavuttamisessa, hetkellisessä perillepääsyssä. Miksi se ei olisi yhtä hyvin harmoniassa ja pysähtyneisyydessä, tai pidemmän reitin valinnassa? Usein tunnetaan tarvetta vakuutella, miten vauhdikasta elämää kukin elää. Tuleekohan näkyvien ulkoisten seikkojen arvostaminen siitä, että omaa elämänviivaa piirretään vain huippuhetkien kautta eikä väliaikoja katsota elämiseksi, vaan vain matkaksi kohti uutta huippuhetkeä?

Eikö elämä ole lopulta aika yksinkertainen juttu, vain summa sarjasta valintoja, joita teemme? Lohdullista on tietää, että ihailtu Aino Kallaskin valitsi huippuhetkien sijaan harmonian ja pysähtyneisyyden välttääkseen muutoksia ja pysyäkseen niissä urissa, jotka kehää kiertäessään itse oli polkenut. Voisiko ajatella niin, että elämän elämättömyys se vasta elämää onkin?

Jälkikirjoitus

Tunnen tarvetta lisätä tähän vielä pienen tositarinan elämättömästä elämästä, työtoveristani, jota nimitettäköön vaikka Heliksi. Hän oli juuri eronnut, kun hän tuli kouluumme kielten opettajaksi, kaksikymmentä vuotta sitten. Heli osti pienen kaksion kerrostalosta, hyvältä paikalta, ja hän kertoi remontistaan, kuinka valitsi kaikki sävyt inhoamakseen beigeksi, siis vastoin omaa makuaan, koska aikoi muuttaa aika pian töihin Helsinkiin tai ulkomaille ja tahtoi saada asunnon heti kaupaksi. - Näin se sopii sekä miehelle että naiselle, hän perusteli sävyvalintojaan. Mainittakoon, että Heli on edelleen töissä koulussani, katselee edelleen niitä beigejä seiniä ja kattoja ja inhoaa kaupunkia yhtä paljon kuin muuttaessaan.

Onni onkin unohtamista?

Minusta onni on sitä, kun unohtaa itsensä, kun ei muista että on olemassa.

Da Vincin Mona Lisan viehätys ja salaperäinen lumo perustuu mielestäni tämän unohduksen tilan saavuttamiseen: Mona Lisa selvästikään ei kuvan hetkenä tiedosta olevansa olemassa, vaan hän katsoo ohi, tilaan joka on täynnä jotakin muuta kuin omaa lihallista itseä. Mona Lisa katsoo suoraan lävitse.

Suun hymy on ainoa keinotekoinen seikka kuvassa: se on selvästi teeskentelyä, kenties da Vincin pyynnöstä otettu, tai kenties se on kommentti da Vincin puheeseen tai johonkin ilmeeseen tai eleeseen, mutta kaikitenkin, se on eri paria kuin katse, joka kertoo Mona Lisan olevan poissa tilanteesta.

Itse koin autuaaksi tekevän itseni unohduksen eilen niityllä, sirkkojen sirittäessä, huumaavan lämpimänä kesäpäivänä, kaikkien kukkien kukkiessa kuvatessani niityn mikrokosmoselämää, kuten kesäpäiväkirjassa kerroin. Mietin, milloin viimeksi olen ollut yhtä onnellinen, tilassa, jossa unohdin olemassaoloni, ruumiini krempat, mieleni surut, kaiken ympärillä ja sulauduin vain kesän lämpöön ja kaikkeen kauneuteen, jota niitty aisteilleni loi.

Ihmeellinen siis tuo onnen tila. Voisiko olla niin, että onni onkin nimenomaan itsensä, omien kahleittensa unohtamista, lihallisista himoista kirpoamista eikä muistamista tai halujen tyydyttämistä, niin kuin usein ajatellaan? Voisiko olla jopa niin, että muistaminen ja tyydyttyminen vie kauemmas onnesta, onnen tilasta? Onni olisi läsnä vain mielessä, joka ei tiedosta, ja kun tiedostaa, onni katoaa ja muuntuu pienemmiksi tunteiksi?

(Maalaus, osa Leonardo da Vincin Mona Lisasta)

Haastan seitsemän miestä

Arru haastoi kertomaan seitsemän faktaa itsestään. Mitähän kertoisi sellaista, jota en vielä ole blogeissa kertonut? Tämä on se vaikeus minulla, joka olen kertonut varmaan kaiken muun paitsi sukupuolielämäni ja vessakäyntieni kiemurat.

Pitäisikö minun siis valottaa suhdettani vastakkaiseen sukupuoleen? No tuskinpa, sillä minä ainakin tunnen itseni lievästi kiusaantuneeksi, kun joskus törmään blogien parisuhdejuttuihin. En tahdo lukea ihmisten intiimeistä suhteista enkä seksielämästä, sillä se on mielestäni tirkistelyä avaimenreiästä. En voi myös välttyä ajatukselta, että oman seksielämän tuominen nettikeskusteluihin ja blogeihin on lukijoiden aliarvioimista, otaksuntaa että lukijaa kiinnostavat kirjoittajan panemiset piirun vertaa. Jo se, miten muuan kirjoittaja siirtyi blogissaan puhumaan vain löytämästään miehestä, sai minut lopettamaan lukemisen. Mainittu mies ei kiinnostanut ja naisen jutut kuivuivat vain selostukseksi, mitä miehelle kuului tai mitä yhdessä tehtiin. Kannanotot asioihin loppuivat kuin kanan lento.

Seitsemän ennen sanomatonta faktaa minusta olkoot seuraavat:

1. Tarkka pituuteni on 162 cm.

2. Mahdun nykyään samoihin housuihin kuin 10 vuotta sitten. Viimevuotiset alushousut putoavat päältäni ja ovat siirtyneet rättikasaan.

3. Saan kielenkärjen koskettamaan nenänpäätä.

4. Kävelyvauhtini on hämmästyttävän nopea ollakseni tällainen pätkä, ja luulen että askeleeni on lyhyydestäni huolimatta muita pidempi, sillä ohitan useimmat samaan suuntaan kulkevat, jotka mielestäni töpöttävät oudon töksähtelevästi.

5. Vartaloni on mallia omena. Siunattua silti, että omistan niin kutsutun uuman, joka vielä erottuu.

6. Olen jankkaaja. Aloitan kuulemma aina uudelleen, kunnes juttu on kaluttu mielestäni kyllin paljaaksi.

7. En koskaan unohda kärsimääni vääryyttä, mutta sanoisin, että viha väistyy, olen liian laiska riitelemään, rakastan harmoniaa ja sopuisaa oloa ja huumoria.

Miehiä pidetään monesti totuudenpuhujina ja naisia totuutta muuntavina suunpieksäjinä, joten haastan tällä kertaa pelkästään miehiä, lukevat tämän tahi eivät, ovat lomalla tai töissä, ottavat osaa tai jättävät haasteen vastaanottamatta.

Haastan siis seuraavat kirjoittajina arvostamani henkilöt kirjoittamaan vaihteeksi itsestään pienen esseen, seitsemän faktaa asiakirjoitusten ja filosofeerausten sijaan: Rauno Räsänen, a-k.h, Sedis, Panu Höglund, maalainen, brim ja hännänhuipuksi vaikkapa Matti Vanhanen, jonka avustaja tuskin tätä huomaa - mutta haastettu on. Sanotaan niin, että minua kiinnostaisi saada lukea, minkälaisia faktatietoja itsestään he pyydettäessä valitsevat. Olen aika vakuuttunut, että mainittujen kirjoittajien totuudet kiinnostavat naisväkeä laajemminkin.