Talvipäiväkirja 3. sivu: Kompromisseista

Klo 11.20 Tänään mietin kaikkea sekavaa. Mietin sitäkin, että elämä on täynnä kompromisseja, jotka ovat kalpeita varjoja siitä, mitä lopulta tahtoo. Joskus vetää reilusti vesiperän, kun ei tyydykään kompromissiin, vaan tahtoo liikaa tai väärin. Ei pitäisi ahnehtia ainakaan ketunnahkaa kalakuorman päälle.

Värejäkin mietin, kun pakkasaurinko häikäisi silmäni kipristymään kiinni niin että näin ensin kirkkaanpunaista ja sitten mustaa, kunnes vesi vuosi poskille asti, kun tirkistelin vilisevää maantietä auton edessä. No, värithän ovat kompromisseja siitä, mitä sovimme itsemme kanssa näkevämme. Pimeässähän värejä ei ole, ei edes mustaa. Vasta valo synnyttää värin.

Merkillepantavaa on sekin, että pimeästä näkee paremmin kuin valoisasta. Jos on liian kirkkaassa, voi sokaistua eikä näe itseään. Pimeässä sen sijaan on hyvä pitää silmiä auki, ja pimeästä huoneesta on hyvä katsoa ikkunasta ulos, silmä erottaa vaikkapa katua ylittävän punaruskean kissan turkilla tanssivat lumihiutaleet. Näkyykö valaistusta huoneesta edes valaistulle kadulle, vai näkyykö kaikki mustana? Vai näymmekö me vain pimeään, jos joku katsoo valaistuun verhottomaan ikkunaamme?

Klo 17.45 Jatketaan kompromisseista. Nimittäin yksin asuvakin on jatkuvien kompromissien keskellä, vaikkei äkkipäätä uskoisi. Yleensä luullaan, että yksinasuvalla on helppoa ja kaikki käy kuin vesi vaan, kun on vain yksi valitsija ja saa ottaa mitä tahtoo. Kissan viikset, ei saa.

Kammoaa vaikka hiljaisuutta joka lyö vastaan, kun avaa yksinäiskodin oven. Kammoaa myös radiokanavien musiikkia ja juontajia, jotka puhuvat joko tekopirteästi tai nasaalisesti, laahaavalla nuotilla, nenässä resonoiden. Valitsee sitten pienemmän pahan, radioäänen, jotta hiljaisuus ei humise korvissa. Kärsii sitten, kunnes unohtaa kuunnella, vaikka soi. Turtuu kompromissiin ja pienempään pahaan, kunnes ei enää välitä siitä, mitä halusi. Elääkö silloin elämää, jota ei tahdo, vai kuuluuko elämän olla juuri sellaista, että kaikki on kompromissia tai tyytymistä ei mihinkään?

Katsoo vaikka marketin neonvalaistua eineshyllyä, ja tahtoo niukasti suolattua hapanleipää ja juustoa. Ei löydä kuin voimakassuolaista leipää ja juustoa. Ottaa sitten vähäsuolaista limppuleipää, vaikkei pidä sen makeudesta ja pehmeydestä - hapanleipä olisi sitkeää, sellaista tahtoisi purra. Ottaa Valion punaisen emmentalin, taas, ottaa koska sen suolamäärä on vähäinen. Ottaa vaikkei pidä, vaan tahtoisi hapanleipänsä päälle suolaista edamia tai goudaa tai jotain reiätöntä juustoa. Kaikkein mieluiten söisi huippuunsa suolattua homejuustoa ja tönkkösuolaista salamia valkoisen patonginpalan päällä tai keralla. Kun asuu ja syö yksin, ei saa koskaan mitään muuta, mitä itselleen ottaa – jos olisi muita, voisi aina salaa napostella muiden mieltymyksiä tai sitä, mihin heidänkin on tyytyminen. Olisi ainakin vaihtelua, kun voisi vaihtaa kompromisseja keskenään.

Elämä on kai harvoin muuta kuin kompromissia. Sanon siis kuin Atwood Herran tarhureissaan: Veisatkaamme. Halullisten sielujen perinnevirsikirjan virsi n:o 22 Tyyntykää sielut on aikamme kallis. Ja kuin Sinikka Nopola: Hillitkää ittenne.

(Opetustaulu Kettu Repolainen ja Kala-Ukko, Rudolf Koivu)

Tarina vegaanilapsesta

Olipas kerran pikkuinen Vegaanilapsi. Tarina ei kerro hänen sukupuoltaan, sillä hän tuli tähän tarinaan lehtiartikkelista, jossa kolme vegaanilapsen äitiä valittivat siitä, että Kaupunki ei anna heidän lapsilleen vegaanin ruokaa päiväkodissa, vaikka he ovat vegaanilapsia.

Kaupunki oli sanonut, että vegaaniruoasta ei tule tarpeellisia vitamiineja ja hivenaineita. Kolme äitiä sanoivat lehdessä, että he antavat vegaanilapsille kyllä tarvittavat vitamiinit, B12 ja D, ostavat oikein pilleripurkit, kun vain Kaupunki nyt vaan antaa vegaaniruoan.

Eräänä marraskuisena maanantaiaamuna Vegaanilasta sitten vietiin päiväkotiin. - Hei täällä tulee Vegaanilapsi, huusi äiti päiväkodin ovelta.
- Muistakaa, ettei hänelle saa antaa muuta kuin maasta tullutta ruokaa. Ei eläimen lihaa, ei munia, ei mitään kemiallista lisäainetta.
- Muistetaan muistetaan, meillä on hänelle porkkana-ruusukaalilaatikkoa ja veteen tehtyjä pinaattilettuja, huusi kokkerska veivaten lihapullataikinaa, kunnes muisti ja kiljahti: - Herra siunaa, unohdin pyörykkätaikinasta sipulit! Samalla tuli Muslimilapsi siihen katselemaan siunaamista ja kokkerska imaisi huulensa sisäänpäin. - Sussiunaa, korjasi hän sitten sanomistaan. Ovatkohan sudet jollekulle kiellettyjä, mietti hän sitten hieman kurillaan, lihava ja hyväntuulinen kun oli. Lapsia hän rakasti yli kaiken, ja jokainen sai, mitä vanhemmat pyysivät.

Lihapullat paistuivat ja niistä levisi taivaallinen tuoksu yli päiväkodin leikkisalin. Vegaanilapsi seisoi sormi suussa katselemassa. Kun lihapullakulho kannettiin pöytään, hän ei voinut vastustaa tuoksua, ihmetteli vain, kun vesi tuli kielelle. Hän nappasi salaa pullan suuhunsa, imeskeli outoa makua. -Oi että se oli hyvää! Paljon parempaa kuin porkkanalaatikko. Vegaanilapsi nappasi toisenkin lihapullan ja nakersi sitä, kun Kasvisyöjälapsi ja Lakto-Ovolapsi tulivat paikalle. - Hyi, syöt kuolleen eläimen lihaa, verisuonesi tukkeutuvat ja maksasi mustuu, huusi Kasvissyöjälapsi ja otti lihapullan kätöseensä. Työnsi sen suuhunsa ja imeskeli. Hyvää, nam. Lakto-Ovolapsikin otti pullan. Ai että osaa olla namia.

Kävi sitten niin, että Vegaanilapsi, Kasvissyöjälapsi ja Lakto-Ovolapsi söivät kulhon tyhjäksi. Kun Muslimipoika tuli paikalle, sikanautapullat olivat loppu, ja Muslimipoika sai vain nuolla kulhon. Ateistilapsikin tuli paikalle, mutta hän vain katseli. Samoin Sukupuolineutraalilapsi katseli kauempaa, mutta ei lähestynyt muita.

Kun kokkerska tuli sitten tuomaan perunamuusia, porkkana-ruusukaalilaatikkoa ja vesitaikinaan vaivattuja pinaattilettuja, nuolivat Vega, Kasvi, Lakto-Ovo, Ate , Muslu ja Suneu - lempinimiä, joita kokkerska heille oli antanut - vielä huuliaan tai muuten vain tuijottivat keskittyneesti pöytää. Lempinimettömätkin lapset tulivat pöytään ja huusivat, jee, pinaattilettuja, nam. Sitten he söivät ja pienet vatsat inisivät tyytyväisyydestä. Lopuksi lapset ristivät yhdessä hoitajien kanssa kätensä kiittääkseen taivaisia ruuasta. Ateistilapsi poistettiin siksi aikaa nurkkaan katsomaan eettistä satukirjaa ja Muslimipoika toiseen nurkkaan kuuntelemaan kuulokkeista koraanilaulua.

Lähdeviite: Helsingin Sanomat, Mielipidekirjoitus vegaanilasten vegaaniruoasta päiväkodissa, C9, 21.11.

Talvipäiväkirja 2. sivu: punainen piste

Alan hermostua hammaslääkärini ikääntymiskriisiin. Pienessä odotushuoneessa on kaksi kirjaa, dementiaa koskeva opaskirja muistamisesta ja Eläkeläisvitsejä, omakustanne. Kirjojen takana pöydällä on kahdet lukulasit, joiden vieressä on pienessä valkeassa lapussa lasien vahvuudet. Koko pöytä on jotenkin ummehtunut, kuin alttari jolla lepää pyhiä esineitä sakramenttia varten.

Odotushuoneen seinällä on iso valokuva, lattiasta kattoon, hammaslääkärin miehen ottama. Keskityn katsomaan kuvaa, kuten ennenkin. Kuva on yksinkertainen, siinä on vain tumma paksu puunrunko, jossa kolo. Kolosta pilkistää punainen piste, ja mietin, onko se tikan vai palokärjen pää, vai mikä lie. Jotenkin haluaisin, että se olisi palokärjen pää. Päätän kysyä asiaa. Kun ovi sitten aukeaa, unohdan kysyä, taas.

Hammaslääkärin kädet vapisevat ja välillä pora luiskahtelee sivuun. Hammashoitaja on puoliunessa, ei ime ruiskupillillä sylkeä eikä roskia vaan häärää selin jotakin, vaikka meinaan tukehtua. Eilen hammaslääkäri motkotti nuorista blondeista, joiden ei tarvitse muuta kuin olla isoine perseineen, niin mies kuin mies menee. Ynähtelin kohteliaasti sopiviin väleihin, mutta mietin, josko hammaslääkärin mies on löytänyt nuoren rakastajattaren. Iäkäs hammashoitaja myönteli siihen malliin, että päättelin hänenkin miehensä katselevan nuorten isoperseitten perään.

Sain siis vihdoinkin hampaan kuntoon, sen yhden, jota särki syyskuussa. Lysti maksoi 275 euroa, viisi käyntiä yhden hampaan takia. Kannatti, hampaalla puree nyt kivutta pähkinää, ennen vihlaisi, jos puri näkkärin murusenkin. Lääkäri olisi halunnut napata vielä viisaudenhampaan pois, koska se on niin pieni ja sillä ei tee mitään; lisäksi siinä on pieni reikä, jota ei kannata paikata mutta joka voi alkaa särkeä milloin tahansa. En antanut, koska pelkään verenvuotoa, pelkään että vuodan kuiviin, vaikka kukaan ei ole koskaan kuulemma kuollut hampaanvetoon ja verenvuotoon. Pelkään hillittömästi nenäverenvuotoakin ja järkytyn, istun hiljaa tuolille käpertyneenä ja puristan nenääni kalpeana.

Muutoin en pelkää enkä arastele lääkäreitä enkä ole kipuherkkä, synnytinkin lähes inahtamatta. Alapääni leväytän milloin tahansa lääkärin tutkia, enkä edes vaivaannu muuta kuin siinä, kun pitää hipsiä paitasillaan ja peppu paljaana huoneen poikki korkealle metallivuoteelle, väitän että tuo kävelyni ei ole luonnollista laatua. Petillä menee jo mukavasti, ja laskeudun lähemmäs lääkärin kasvoja - joka kerta tulee tämä pyyntö.

Sovittiin sitten, että hammas vedetään tammikuun lopulla, kun ehdin tottua ajatukseen ja kerätä voimia. Ehdin myös varustautua tilannetta varten. On ostettava apteekista sideharsotuppoja, jotta voi vaihtaa haavaan työnnettävää painosidettä tarpeen vaatiessa. On ostettava myös liemiruokia ja hedelmämehua, jogurtteja ja piimää, kenties jäätelöpakkaus. Pitää katsoa, että on vessapaperia ja kissanhiekkaa, jos verenvuoto ei katkea päiväkausiin. Talvella on kyllä hyvä vedättää hammas, koska kovaan vuotoon voi ehkä käyttää lunta takapihalta. Voi työntää sitä suuhunsa ja kasvoilleen. Voi mennä vaikka lumeen makaamaan, jos on oikein paha paikka. On myös katsottava, että pakastimessa on jäisiä vihannespusseja, joita voi painaa poskelleen, jotta verenkierto jähmettyy. Lopuksi, on tarkistettava lääkärin päivystysajat ja hätänumero ja ladattava puhelin.

Hammaslääkäristä menin eilen vielä kampaajalle hoidattamaan pörröä. Leikattiin muotoonsa ja pantiin muutama hopeanvalkoinen raita päälaelle ja ohauksille. Sitten kävin vielä kirjastossa ja sain kaksi uutuutta, Herran tarhurit ja 27 - kuolema tekee taiteilijan. Uutuushyllystä nappasin lisäksi Francesco Redin hauskannäköisen opuksen Käärmeistä ja hyönteisistä. Haahtelan Katoamispisteen saan kuulemma lauantaina! Jos minua ei täällä kuulu yhtä ahkeraan kuin ennen, koetan lukea nuo opukset pikapikaa, koska sain niistä osan vain viikoksi pariksi. Herran tarhureita aloitin jo illalla ja luin sitä samaan aikaan, kun muuan kommentoija väitti minun sabotoivan viestejään Bloggerin roskapostiin.

Lumitöitäkin vielä eilen tein, ennen kuin pääsin ovesta sisään ja söin kuusi lakritsipötköä päivälliseksi samalla kun luin Pikkukaupungin Sanomat. Söin myös banaanin. Ei ollut kova nälkä, kun olin juonut kampaajalla kahvit. Kampaajalta ostin muuten hoitoaineen, geelin ja ripsivärin. Tuhlasin itseeni eilen siis yli 370 euroa.

(Juliste Jan Lenica)