Kevätpäiväkirja 8. sivu: Mitä sieltä kodeista oikein tulee?

28.5. Kodeista tulee ulos oikeasti  pahaksi kasvaneita ihmisiä, luonnehäiriöisiä pikkuisia psykopaatteja ja breiviknarsisteja, joilla ei ole omaatuntoa. Ne hyppäävät katolle hallitsemaan ympäristöään, panevat äänenvaimentimen kivääriin ja alkavat listiä ihmisiä kudeilla, jotka räjähtävät kohteen kehossa tuhansiksi osasiksi. 

Minua harmittavat tekopyhäilyt Hyvinkään ampumatragediassa. Nuorten mielenterveyshoidoissa säästetään, huudetaan kilvan lehtien keskusteluissa.

Näin käy aina, kun joku onneton nuori asehörhö listii vertaisryhmäänsä  pienemmäksi.  Syyt ulkoistetaan välittömästi  yhteiskuntaan. Tutuksi ovat tulleet mielenterveysjeesustelujen lisäksi koulukiusaamisjeesustelut, internetjeesustelut, väkivaltapelijeesustelut ja nyt viimeksi asejeesustelut - on helpompi puhua isän asekaapista ja aselain löyhyydestä kuin ottaa asia kämmenelle ja katsoa pahaa silmään. Siinä se on, pahan kukka, ihmisen mielen mataluus ja mustuus, joka on yhtä totta kuin ihmisen hyvyyskin.

"On hyvin tavallista, että monet lapset ja nuoret eivät kestä lainkaan pieniä tai isoja pettymyksiä, vaan kaikki näyttäytyy heille epäreiluna ja kaikki on aina jonkun muun syy". 

Noin kirjoittaa nimerkki Opettaja tämänaamuisessa Hesarissa ja lisää, että lapsen tunnemaailmassa ei ole enää sijaa empatialle muita kuin itseä kohtaan. - Itseä tai omaa tunnetyhjiöön luotua lumemaailmaa kohtaan, olkoon se vaikka airsoftaaminen, uus- tai vanhempi natsismi tai kotimaisittain tarkk'ampuja Simo Häyhän ihailu, lisään minä näihin Opettajan ajatuksiin.

Monet vanhemmat ovat valitettavasti aika samoilla linjoilla kuin vastoinkäymisiä kestämättömät lapsensa, kuinkas muuten.  Jo alakoulussa  opettajille annetaan aggressiivista  palautetta, jos koulusta tulee ikävää viestiä.  Moni vanhempi yrittää väärällä tavalla olla reilu vanhempi, kun ei salli lapsensa kohdata aiheuttamiaan hankaluuksia ja vastata niistä itse, sanoo yllä mainittu opettaja.  Oikeaan elämään kuitenkin kuuluu myös hankaluuksien kohtaaminen.

Erään tuntemani opettajan koulussa on parhaillaan tapaus, jossa muuan isä istuu säännöllisesti tekemässä muistiinpanoja erään luokanopettajan tunninpidosta, koska pitää tämän kurinpitoa lastaan kohtaan vääränä. Hän on tekemässä kantelua opettajasta, ja takana on kuulemma kaksikymmentä todistajaa.  Lapsi on oppinut hähättelemään opettajalle aina kun isä on pois tunneilta. Ja aina kun isä on tunneilla, lapsi on hipi hiljaa. Koulu on siis avoin paikka kaikille vanhemmille, joten tilanne on koulun puolesta ok. Sitä, mitä opettaja ajattelee ja tuntee, ei kai kukaan kysy. Itse jään miettimään, minkälainen tästä lapsesta myöhemmin tulee.

Jos lasta ei auta kukaan kotona  kasvamaan  teoistaan vastaavaksi ihmiseksi, niin kenttä lienee  avoin uusille tarkk'ampujille.  - Oli kivaa kaverit, mutta tässä kuti sinun päähäsi, mitätön olio!

On jokseenkin järkyttävää, että esimerkiksi Satu Taiveaholta evätään pääsy adoptioäidiksi hänen miehensä taloudellisten väärinkäytösten vuoksi. Lihallisille vanhemmille ei ole minkäänlaisia kriteerejä. Murhaajakin saa vapaasti lisääntyä istuttuaan kakkunsa tai vaikka kakun aikana. Vanhemmuudelle voisi mielestäni säätää testit, jotka vanhemmiksi aikovien tulee läpäistä. Ellei läpäise, johdot poikki ja torvet tukkoon. Tämä olisi parempi ratkaisu maapallon liikakansoituksenkin välttämiseksi kuin Linkolan itsekkäät teesit.

Kevätpäiväkirja 7. sivu: Pavlovin koira

Nyt kun blogiini on tullut laatua ja hiljaisuutta lyhyiden keskustelujen muodossa, tyhmän keskustelun jäätyä pois, olen äimänä tästä seinistä huokuvasta hiljaisuudesta. Mitäs tällä nyt sitten tehdään. Istutaan ja pyöritellään peukaloita ja syljeskellään kattoon. Ollaan nyt sitten laadukkaita.

Tätähän minä olen odottanut, kaiken aikaa. Että minulta ei odotettaisi leiskuvaa provosointia, jonka perään iskeytyy satamäärin kommentteja. Se on kuulkaa hemmetin raskasta, siitä tulee suorituspaineita, rimakauhua, valkoisen arkin pelkoa. Kun sitten uskaltaa painaa jonkin tekeleensä kohdalla julkaisunappia, alkaa hikoilu. Jospa kukaan ei koskaan enää kommentoi sinua, jospa blogisi putoaa mustaan virtuaaliaukkoon. Sitten saavat anonyymit tulla sanomaan, että onpas täällä hiljaista, hehee, kaikki ovat lähteneet, miehetkin, sinun vikasi.  Kerrankin lähdin heti jutunjulkaisun  jälkeen ulos, ja kun kannon päällä tarkistin puhelimesta jutun vastaanottoa, oli tullut yksi kommentti, Ofelia outolinnulta - muistan tämän selvästi, vaikka tästä on aikaa. Olin riemuissani! Olin pelastettu, kiitos Ofelia!

Minähän olen asiakaslähtöinen kirjoittaja. Mietin kuin kauppias, mitä teille nyt saisi olla. Syytän tästä maireudesta  opettajuuden taakkaa, joka kulkee  mukana läpi elämän. Opettaja on aivopesty ja manipuloitu otus, opettaja miettii vain asiakasta, sitä miten viesti menee perille ja aiheuttaa aktiviteettia. Hän on kuin Pavlovin koira, jolla valuu sylki jo kun ruokakello soi, ja lopulta, kun näkee ruokakellon kuvan. On  oikeastaan järkyttävää, että hän kouluttaa muistakin Pavlovin koiria. Jos sylki ei valu luokassa, kun alat paasata, jos eväkään ei värähdä, olet ollut huono, oikein huono.

Muistan vielä mikä painajainen oli, kun ammattikorkea tuli, ja opiskelijat, tulevat maisteristason akateemikot kävelivät kesken tunnin tyyninä ulos, jos anti ei miellyttänyt. Olin kauhusta kankea, vaikka olin hyvin koulutettu Pavlovin koira. Lyhyen ruutuvekkihameen helma väpätti polvieni päällä ja kainalot kostuivat, kun kuulin salkkujen napsahtelevan kiinni - niillä oli aina kovat salkut - ja määrätietoisen korkojen kopinan, joka etääntyi luokan ovelle ja häipyi kuulumattomiin, kunnes kuului seuraava salkun napsahdus ja tuolin narahdus.

Näin kerran jopa painajaisen, jossa koko luokka tyhjeni yksi toisensa jälkeen, ilma oli täynnä napsahtelua, tuolien tai penkkien narinaa ja etääntyvien askelten kaikua sekä minun polvieni vapinaa. Opettajien palaverissa sitten kuulin, että se luokasta poistuminen omia aikojaan oli niiden tapa, ne lähtivät syömäänkin, kun maha murahti ensimmäisen kerran, siitä vaan nousivat ja jättivät luokan. Tämä tieto ei auttanut. Näköalani pimeni ja tunsin halua siirtyä toisille asteille, ja siirryinkin. Salkut eivät enää napsahdelleet eikä vekkihameeni värissyt.

Mutta siis, se asiakaslähtöisyys,  se jäi kummittelemaan. Ei tulisi mieleenkään, että voisi vain kirjoittaa niin kuin sisimässään tahtoo. Palautehan on a ja o.  Pavlovin koira sisälläni elää ikuisesti.
 

(Valokuvassa Ivan Petrovitš Pavlov, Hulton Archive/Getty Images)

Kevätpäiväkirja sivu 6: Joka aamu on blogi uus

21.5. On pakko palata aiemmin  sivuamaani "blogikin on paikka avaruudessa"-ajatukseen. Koin  nimittäin voimakkaan oivalluksen lukiessani aamun lehdestä, että "HS Open -sovelluskilpailun voittaja esitellään blogissa".

Siis blogissa. Helsingin Sanomien blogissa. Tajusin leimahduksena, että blogi ei olekaan staattinen sijainti, joka on olemassa. Se ei ole avaruuteen työntyvä kieleke, ei lautta jolle voi nousta tarpeen tullen. Se ei ole homehtunut kokoelma vanhoja tekstejä.

Ei, blogi on yksi ohimenevä kirjoitus! Blogi on tuulen kääntämä ja mukanaan viemä lehti päivien saatossa. Joka aamu totisesti on blogi uus! Uusi kirjoitus korvaa vanhan.

Olen ollut  koko ajan väärässä, kun olen hakenut kielititeteestä uutta nimeä blogin kirjoitukselle, yhdelle artikkelille. Olen ajatellut, että blogi on tämä koko systeemi, jota ihminen pyörittää, kirjanlainen, jota hän luo kokoelmaksi erilaisiin tarkoitusperiinsä.

Ei, ei ja ei. Ei ole mitään kokonaisuutta, ei tässä olla luomassa monumenttia, möhkälettä, vaan irtosiivuja, jotka tulevat ja menevät.    Olisi pitänyt heti oivaltaa, että on vain blogi, uusi kirjoitus, pakina, kolumni, päiväkirjan sivu. Ja jos kielitieteellisesti ajattelee, olisi pitänyt mieluummin hakea uutta nimeä blogikokoelmalle, joka on säilötty vainaa, muumio käärinliinoissa, joihin harvoin palataan, muut eivät koskaan, ehkä. Ei muita varten tarvita  kokonaisia blogeja. Siksipä riittää kun puhuu blogien arkistosta, kirjoitusten kokoelmasta, jos tykkää hautoja hoitaa.  Blogiarkisto se blogi on, ja me olemme arkistonhoitajia. Istumme vainaan päällä ja somistamme sitä kuvin ja kiemuroin. Kuvittelemme, että se on tärkeäkin.

(Huoneentaulu täältä.)