Kun päättyy työ

En suoraan sanottuna ymmärrä, mistä tämä poru parin vuoden eläkkeellepääsyn siirrosta nyt oikein tulee. Puhutaan jopa yleislakosta. Presidenttikin on sanonut, että hätäistä toimintaa.

Eläkkeellä olevana voin sanoa, ettei tänne kannata hinguta. Ei täällä mitään ole. Elämä oli paljon mielekkäämpää, kun siinä oli työn ja lomien rytmi, ja tunsi olevansa jotakin varten, hyödyllinen omalla vähäiselläkin paikallaan. Voin vakuuttaa myös, että täällä kaipaa jopa työn piinaavimpia hetkiä, sillä eläkeläinen on kuin syylä ihossa, kiinni yhteiskunnassa mutta kaikille tarpeeton.

Eläkkeellä ollessa kaikki ovat saman epiteetin alaisia eli eläkeläisiä. Niin siivoojat, maisterit, asentajat, tohtorit, kaikki samaa harmaata hyödytöntä massaa, joka päivisin kansoittaa terveyskeskuksen käytävät, tai arvauskeskuksen niin kuin yhtä köyttä vetäen siellä tapaamme naureskella, entiset herrat ja duunarit, kerrankin nyt eläissään tasa-arvoiset ja yhtä nöyrät loppuelämänsä ja kohtalonsa edessä.

Itse näen edelleen unia siitä, että kuljen koulun käytävillä, olen jollain ilveellä töissä, vaikka tiedän etten saisi olla siellä enää. Tunnen syyllisyyttä loisiessani opettajainhuoneessa ja koulussa, ikään kuin ansiotta ja luvatta, mutta siellä minä olen, vaikka tiedän olevani sairas, puhekyvytön. Olen ja tiedän että vielä pärjään, sillä ei minusta mikään tieto ja osaaminen ole poistunut, tallella kaikki mutta ei aktiivikäytössä.

Mitä odotettavaa eläkeläisellä on? Ei niin mitään. Kaiken aikaa rapistuva ulkonäkö, jonka huomaa parhaiten ikätovereista, rypistyvä nahka ja harmaantuva pää, kankeaksi käyvät jäsenet, kivut ja säryt, monilla henkeä uhkaavat vakavat sairaudet - tervettä eläkeläistä ei ole, en ainakaaan minä tunne.

Ei voi enää ottaa lemmikkiä, sillä sitä miettii väistämättä, kuka sitä hoitaa, kun itse menee päiväksi sairaalaan tutkimuksiin. Miettii myös väistämättä, kumpi kuolee ensin, emäntä vai lemmikki. Jos suhtautuu elämään valoisasti, voi toki ottaa lemmikin ja ajatella, että sen elämänkaaren vielä ehtii nähdä jos hyvin käy, mutta tietää, että se tulee olemaan viimeinen lemmikki. Tämä tuo lemmikin kanssa oloon kohtalon tuntua, sillä joka päivä näkee siinäkin ikääntymisen merkit, joita tarkkailee huolestuneena ja alkaa laskea vuosia, ja sitten huomaa tarkistavansa vieläkö se hengittää.

Olen siis sitä mieltä, että työelämässä kannattaa pysyä niin vanhaksi kuin jalat kantavat, sillä vain töissä ollessa vapaa-ajallakin on merkitystä. Eläkeläinen ei saa koskaan lomaa eikä hän odota viikonloppuja, vaan maanantaiaamuja, jolloin kaikki taas aukeaa, elämä alkaa kohista, terveyskeskukseen ja kauppaan pääsee - hedelmäpelit moikaavat marketeissa eläkeläisten kynsissä ja niiden äärellä näkee niin entistä suurjohtajaa kuin kunnantalon siivoojaa rattoisasti rupattelemassa. Läheiseltä rakennustyömaalta alkaa kuulua reippaita elämisen ja työn ääniä. Kyllä eläkeläisen taas kelpaa.