Miksi en löydä miestä?

Kirjoitan jälleen kommentoijalta saamani virikkeen pohjalta - edellinen virikehän oli pillumagneetti, joka tarttui minuun heti ja makustelematta. Nyt ehdotettiin aihetta Miksi en löydä miestä. Luvattiin jopa arvokkaita neuvoja, jos vain otan niistä vaarin. Lupaan että otan vaarin, jos vain saan. Antakaa siis rohkeasti neuvoja mistä vaari löytyy. Tai saa se olla nuorempikin, sillä ikä on vain kasa numeroita!

Menisin mielelläni naimisiinkin, jos vain pääsisin, sillä olen aika perinteinen ihminen ja saan turvaa paperilla olevista sopimuksista ja uskon lausuttuja lupauksia. Ja jos oikein pappi kirkossa liittäisi meidät yhteen, ja saisi kulkea kirkkolaivan käytävää hymyillen oikealle ja vasemmalle häämarssin kaikuessa urkuholveista, tuntuisi liitto todelliselta ja tapahtuma voisi olla potku todelliseen yritykseen olla hyvä hyvässä avioliitossa.

Joku voi nyt luulla, että lasken leikkiä. Enkä laske, vaan uskon tradition voimaan. Vain se voi pitää ihmiset kasassa ja symbioosissa, sillä kyllä minä tiedän, ettei rakkaus ole sillä tavalla ikuista, että se yksin torjuisi liiton uhat, kuten nuorten narttujen kiimanhajuiset houkutukset, joiden perään ikäiseni mies horjahtaa tahtomattaankin, viettinsä vetämänä. Olisi sitten turvana edes paperi, johon voisi viitata.

Kysymys siis kuului: Miksi minä, Iines, en ole löytänyt miestä. Jos nyt analysoidaan ensin tuo kysymys, niin sehän lähtee oletuksesta, että Iines on etsinyt miestä löytääkseen hänet. Tästä pääsenkin alkuun. Mistä ja miten siis olen etsinyt?

Vastaus on valitettavan yksioikoinen: en mitenkään. Olen odottanut palatsini sisäpuolella, josko ovelta kuuluisi koputus. Virhe on siis klassinen ja takuuvarma keino jäädä yksin aarteittensa keskelle, vaikka olisi miten kaunis ja rikaskin tahansa - jollainen en kuitenkaan ole. Olen ollut ravintolassa tanssimassa viimeksi viisi vuotta sitten, opettajien koulutuspäivillä Ikaalisten kylpylässä, jossa minua tanssitettiin kyllä kiitettävästi, mutta miehet olivat varattuja miehiä, jotka eivät yrittäneet mitään, koska vaimo odotti kotona parisängyn puolikkaassa. Minä kun lisäksi yhdistän seksuaaliaktin tunteisiin. En jaksa koneellisia kylmiä panoja, joissa ruumiit läiskivät vain purkautuakseen. Minä tahdon upota silmiin ja suuhun ja tuntea väristyksiä ihoni alla ja sielussani. Ja tahdon, että juttu jatkuisi sitten useitten panojen sarjatulituksena ja sielujen vaihdolla.

Nyt tuli tenkkapoo. Miten tästä jatkaa, kun tämä menikin ihan vakavaksi pohdiskeluksi? Ja kun tuli pussinpohja, koska en ole etsinyt miestä vaan mieluummin paennut miehiä, kaikkia lähestymisyrityksiä. Silti minä olisin hyvä nainen jollekulle oikealle. No kas, tuossapa se taisi tullakin. Minä odotan edelleen sitä oikeaa. Sielunpuolikasta, kun vähempi ei riitä. Kun sellainen on kai jokaiselle meistä luvattu, mutta minut on kai unohdettu suuressa jaossa. Senkin Jumala.

Muutenkin Jumala on tuottanut minulle vain ankaria pettymyksiä. Mitä tahansa pyydän, sen menetän. Ikään kuin piru leikkisi kanssani. Olenkin päätynyt rukoilemaan enkeleitä, koska he ovat mielikuvissani kilttejä naisia - siitä en piittaa, että enkelit teologisen käsityksen mukaan ovat miehiä.

Ajattelen, että enkelit ovat sukuni naisvainajia, ja suuntaankin rukoukseni usein äitienkelille, kun olen oikein hädissäni. Joskus käännyn myös isoäitini Ellenin tai Olga-tädin puoleen, ja arvelen, että he kolmistaan pystyvät järjestämään Jumalan ohi, hänen armottoman selkänsä takana, minulle jotain kivaa, vaikka hienoja kuvauskohteita kun kuljen metsässä, tai sitten miehen joko minulle tai tyttärelleni, ensin tyttärelle, ja jos yli jää, myös minulle.

Miestä odotellessa on kuitenkin kiva täyttää päivänsä sillä mitä itse haluaa. Kenties sitten jos se mies vielä löytyy, joutuukin tinkimään mukavuudestaan ja yksinäisyyden rauhastaan. Kenties joutuu kuuntelemaan kuorsausta tai laittamaan ruokaa, vaikkei itsellä ole nälkä, kenties joutuu kuuntelemaan pitkästyttäviä jorinoita kun tahtoisi vain olla hiljaa tai mietiskellä. Vai meneekö se niin, että kun rakastuu, unohtaa omat tarpeensa ja tahtoo vain tehdä toiselle mieliksi? En muista enää.

Kirje Julialta

Sain kirjeen venäläiseltä Julialta. Hän tiedusteli kohteliaasti, mistä olin löytänyt maalauksen erääseen blogikirjoitukseeni. Muotokuva kun esitti häntä! Sitä ei pikaisella nettihaulla löytynyt muualta kuin blogistani.

Minulla ei ollut maalauksen lähdetietoja muistissa ja mietin, joudunko nyt lailliseen edesvastuuseen kuvan luvattomasta lainaamisesta. Vastasin Julialle siis yksinkertaisesti ihastuneeni tuohon Lyuba Kostenkon maalaamaan kuvaan ensi näkemältä ja ottaneeni sen juttuani kuvittamaan. Kuva sopi unitarinani tunnelmaan kaikin tavoin. Julian mukaan asia oli ok, hän oli vain utelias.

Minua kiinnosti, miksi taiteilija on maalannut hänestä tuon kuvan ja mikä on tarina kuvan takana. Lähetin Julialle uuden kirjeen. Vastaus oli melko proosallinen. Taiteilija onkin Julian äiti, Luba Kostenko, pietarilaissyntyinen tunnettu maalari ja opettaja, joka nykyään asuu Hollannissa ja viettää Julian mukaan mielenkiintoista elämää. Sain luvan käyttää Kostenkon maalauksia jutuissani, eli tämä on ensimmäinen virallinen lupa lainata jonkun kuvia omaan käyttööni blogissani. Muilta osin jatkan entistä käytäntöä, sillä saahan kuvia julkaista blogissaan hyvässä tarkoituksessa, jos mainitsee kuvaajan tai taiteilijan nimen. Saahan sanojakin vapaasti lainata, joten miksi ei kuvia?

Luba Kostenkolla on muuten ollut hyvä suomalainen ystävätär, jonka hän on kadottanut ja jonka hän tahtoisi nyt löytää. En osannut heti neuvoa Juliaa tässä löytämisasiassa - oletan että hän osaa googlettaa - ja kysynkin teiltä, lukijat, mikä voisi olla se instanssi, jonka kautta ulkomaalainen voi helpoiten löytää Suomesta kadonneen henkilön.

Luba Kostenkon taiteeseen voi tutustua täällä.

On muuten rikasta tämä virtuaalielämä. Tätä kautta voi avautua yhteyksiä mille tasolle vaan. Harvoin sitä arkielämässään satakuntalaisessa pikkukaupungissa törmää taideväkeen tai koulusurmaajan kotiväkeen tai moniin maailmaansa rikastuttaviin bloggaajiin, joihin täällä päivittäin on yhteydessä.

(Valokuva Boris Smelov, Luba Kostenko)

Miksi kaunis on yksin?

Muuan lukija tuli blogiini hakulauseella miksi kaunis nainen on yksin. Kysymys löi minut ällikällä, ja sen kirkas yksinkertaisuus mykisti julkeudellaan.

Kai se sitten on niin, että kauniit naiset viedään ensin, ja jos kaunis on pitempään yksin, se herättää kummastusta. Naista arvellaan monesti lesboksi. Tai sitten naista pidetään mieleltään järkkyneenä, outona. Harvoin tulee mieleen se, että nainen kenties seuraa tähteään, joka ei ole mies hinnalla millä hyvänsä.

Ja jo sekin tuossa kysymyksessä ajattelutti, että tarvitseeko ihminen enää muuta elämässään kuin koneellisen tietotehtaan, joka Sammon lailla takoo vastaukset polttaviin kysymyksiin. Sekin päivä lienee kohta ovella, jolloin koneelta kysytään oi miksi minä olen niin yksin. Ja kone tulostaa googlettimestaan vastausvaihtoehtoja, joita lukemalla murhe joko unohtuu tai vastaus löytyy ja ihminen pelastuu.

Olenpa minä siis yksi sokea reetta. Tietenkin kyseessä on poikkeustila, jos kaunis nainen on yksin. Kauniin kuuluu olla kaksin, ja jos ruma on yksin, sen perään ei kysellä.

*

Lyhyesti toisestakin asiasta, eli olen ihmetellyt Saari - Haavikko-keskusteluja, jotka vellovat kulttuuriblogeissa ja joihin en tohdi osallistua, viisaiden joukkoon. En saata mitenkään ymmärtää, että kun teos on kerran Saaren kirjoittama, tämänpäiväisen Helsingin Sanomienkin mukaan, niin miksi Haavikon pojan tulisi saada tarkastaa se ennakkoon? Tai ei tarkastaa, vaan lukea, kuten eräs kommentoija hurskaasti ehdottaa. Minusta tämä kaikki haiskahtaa ennakkosensuurille ja mainoskampanjalle. Kirjaa tullaan arvatenkin myymään kohun saattelemana valtavat määrät, kun haetaan niitä kohtia, joiden vuoksi se olisi tullut saada lukea etukäteen. Kun on lukenut Jukka Kemppisen Elämän varjon, asia lienee osittain selvä. Muitakin syitä löytyy, ja niistäkin Helsingin Sanomat puhuu tänään, joten ei kun ostamaan kirjaa, sitten aikanaan.

(Maalaus Lucas the elder Granath)

Rokissa kaikki on tyrkyllä

Erään kommentoijan kanssa tuli puheeksi tango, edellisessä päreessä. Hän kuvasi läheisensä traagisen kuoleman Ladan takapenkillä, ja minä kuulin siinä taustalla Satumaa-tangon tai Tähdet meren yllä, Reijo Taipaleen tulkitsemana. Silti kuulin vaikka tiesin, että ei Ladoissa ollut musiikinkuuntelulaitteita.

Minä pidän tangosta, olen aina pitänyt, katsottuna ja kuunneltuna, tanssittunakin. Jo lapsena sain runotyttömäisiä emiliabyrdstarr-leimahduksia (kuka ei tiedä mitä nämä ovat, lukekoon Montgomeryä), kun kuuntelin Olavi Virran Punaisia lehtiä tai Tutta Jewin Talven ruusua.

Argentiinalainen tango on hienoa, latinalainen tango on hienoa ja suomalainen tango vasta hienoa onkin. Mieluusti sijoitankin kuvitelmieni taustamusiikiksi juuri tangon kaurismäkeläisittäin. Mikä paremmin kuvaisikaan pidäteltyä intohimoa, joka ei huou edes sierainten värinästä tai vartalon pienimmästäkään värähdyksestä. Mikä purkaisikaan paremmin surua ilmeen pysyessä tutkimattomana kuin naamiolla, toimien jatkuessa arkisina ja rutiininomaisina.

Näin tango sopii syntymään, elämän arkisiin tapahtumiin, kuolemaan, kaikkialle. Esimerkiksi tango Orvon kyyneleet olisi sopinut ryydittämään minun ensimmäistä surkeaa koulupäivääni, kun äiti toi minut koulun portille ja jätti siihen ja isosisko oli mennyt omia teitään ystäviensä kanssa. Ensimmäisellä välitunnilla otinkin laukkuni ja karkasin kotiin, tai en minä päässyt koulun ulko-ovia pidemmälle, kun opettaja nappasi käsivarresta kiinni ja vei minut takaisin luokkaan. - Monituisiin muihinkin vaiheisiini sopii tietty tango, mutta riitäköön tämä yksi esimerkki.

Rokki ei pysty samaan kuin tango, tai ainakaan minulle rokki ei puhu, koska siinä kaikki on tyrkyllä, alleviivattuna, yhdessä rysäyksessä näkyvillä, ja vielä volyymiltaan vahvistettuna. Minusta rokki sopii hätäisille ihmisille, jotka eivät malta eivätkä jaksa eivätkä viitsi. Tangon elämä on pinnan alla, samoin kuin kaulaan asti napitetun eroottisuus.

(Maalaus Amy Hill)

Kesäpäiväkirjan viimeisen sivun jälkiosa

Eilisaamuna Leena tuli matkavaatteissa, punaisessa jakussa ja farkuissa, siis punaisissa niissäkin, saunalta, jossa nukkuu. Saunamökin ja varsinaisen mökin välissä kulkee maantie, ja mökki on mäen päällä, saunamökki mäen alla, niittypellon takana, omassa rauhassaan pyhissä maisemissa lähellä pappilaa, lähellä rantaa, jota vastapäätä on vielä pyhempi paikka, kirkko. Eipä ihme, että meidän tontilla kasvaa rutosti pihlajaa.

No Leena siis tuli saunalta aamulla ja oli matkuumeessa lentonsa vuoksi. Paistoin hänelle brunssiksi perunoita ja edellispäiväisiä lihapullia ja käärin yhden makkaran alumiinifolioon evääksi. Sitten otettiin pakkasesta mustat viinimarjat, hapanleivät ja jääkaapista sillit ja pakattiin ne matkalaukkuun päällimmäisiksi.

Laukun pohjalle Leena oli pakannut Metsolat-sarjan dvd:t ja kolme kappaletta Puhtaita valkeita lakanoita. Lupasin lähettää puuttuvat kolme lakanaa. Pekkaa ja Pätkää Leena olisi halunnut, muttemme löytäneet, enkä voi enää lähettää hänelle muitakaan vanhoja suomalaisia elokuvia, kun ei näillä uusilla digivirittimillä voi nauhoittaa fyysisiä kappaleita, joita lähettää muille. Vuosien varrella olen nauhoittanut Leenalle varmaan satoja VHS-tallenteita, suomalaisia konsertteja ja elokuvia. Peräti törkeää, että digitelevision tulo katkaisi tällaisen ohjelmien vaihtamismahdollisuuden kansalaisilta.

Mutta takaisin eilisaamuun, jolloin Leena veti vanhasta juomakaappina toimivasta kompressorijääkaapista viinibaginsa ja kaatoi ensimmäisen lasin kello 9.30, toisen kello 9.50, kolmannen joskus kun olin ulkona pakkaamassa omia tavaroitani autoon. Ja neljännen hän jätti juomatta, kun sanoin hänelle muka leikillisesti, että mitäs jos hän ei pääse koneeseen kekkulinsa takia. No kyllä me naurettiinkin sitä, että jos hän joutuisikin Vantaalla lentoaseman putkaan eikä pääsisi Frankfurtin koneeseen. Myöhemmin kävi ilmi, että hän oli jossain välissä tyhjentänyt myös useita neljän senttilitran snapsipulloja, Echter Blutwurzia, 50-prosenttista likööriä, joka hänen mukaansa ei ole alkoholia vaan mahalääkettä kuten Jägermeisterkin.

Olen ottanut sen linjan, että en sano mitään Leenan juomisesta, vaan annan hänen juoda niin paljon kuin tahtoo. Jopa kyyditsen hänet viinakaupan ovelle Uuteenkaupunkiin tai Raumalle. Eilen kun sanoin kekkulista, tunsin itseni noloksi, kun puutuin aikuisen ihmisen asioihin. Toisaalta kun sanoin, hän jätti sen neljännen lasin juomatta, mutta muuttui kireämmäksi ja joi salaa ne Blutwurzit. Tiedä sitten mikä on oikein ja kannattaako mitään edes yrittää. Eikös jokaisen elämä ole jokaisen oma asia?

(Maalaus Amy Hill)

Ikkuna auki elokuun yöhön

Pihlajat heiluvat puuskissa. Enteilee helteen loppumista ja matalan saapumista länsirannikolle. Miten marjat ovatkaan jo punaiset!

Eilen rannassa tuuli niin, että puuska heitti kaiteelta tyhjän juomatölkin kauas kaislikon sekaan. Purkkiin voi nyt eksyä kalanpoikanen tai sisilisko, ja kolosta voi tulla vankila, josta ei osaa ulos. Eilen katselin myös ikkunalasien välissä surisevaa lihavaa raatokärpästä, joka pöhkö ei osannut ulos, vaikka avasin viereisen takimmaisen ikkunalasin ammolleen auki. Se puski vain lasin läpi, vaikka sivusta oli auki vapauteen ja sen täytyi tuntea tuuli. Onkohan ihminen joskus tietämättään yhtä pöhkö?

On ollut kuutamoöitä, suuri kuu on noussut metsän yläpuolelle tulipallona. Elokuun kuutamo on vuoden lumoavin, ja siksipä en kuvaakaan sitä koskaan, sillä kuva on kumman kelmeä verrattuna siihen mitä on. Kevään kuu, toukokuun kuutamo sen sijaan antautuu keimaillen kameran linssille ja paljastaa sumeilematta kraaterinsa ja järvilaaksonsa.

Tämä kesä ei ole ollut yhtä hyvä kuin joskus. Olen ollut aika surullinen, ja kaikki on tuntunut väliaikaiselta. Minut on ikään kuin hyljätty tuhannesti. Paras ystäväni löysi netistä itselleen miehen, jonka kanssa on nyt kiinteästi eikä hänellä ole enää aikaa minulle. Juuri olimme aikeissa lähteä syksyksi tämän ystävän kanssa Sisiliaan, vuokraamaamme taloon - siis olimme vakaissa aikeissa vuokrata jostain maalta talo ja asua siellä ja kirjoitella ja kuvailla, ystäväni kun viettää vapaavuotta. Toiseksi paras ystäväni taas muutti Mietoisiin miehen luokse eikä hänelläkään ole enää aikaa minulle. Eipä ihme, että minäkin mietin, laittaisinko tosissani nettiin deittiprofiilin ja etsisin sieltä itselleni ystävää. Toisaalta minulla ei ole kauhean onnetonkaan olo, enkä ole epätoivoinen, vaan jotenkin irrallinen, matkalla jonnekin, mutta en tiedä minne.

It hurts to say goodbye?

Sulkakynä on nyt kateissa, ja pistän tähän levyn/levyjä soimaan siksi kunnes löydän sen. Löytymiseen asti, kaivatkaamme toisiamme edes jonkin verran, älkäämme kadotko pitkäksi aikaa, toivon ma.