Kevätpäiväkirja 7. sivu

Eilen klo 23.30 Tämä on yöpostaus aamuksi. Läppäri on polvilla, lämmittää syliä. Istun nojatuolissa ja katsoin juuri kehnohkon elokuvan tytön kidnappauksesta. Nyt punapuseroinen säätieteilijä lupaa hellettä ja yli kahdenkymmenen asteen lämpötiloja ja läntisiä ukkosia viikonlopuksi, jolloin olin ajatellut mennä mökille katsomaan, joko putkimies on yhdistänyt veden ja putsannut katon ja räystäät roskista. Olen pannut hänen tililleen valmiiksi neljäkymmentä euroa. Hän tietää, että talon vara-avain on valelukitussa puuliiterissä, omassa naulassaan, kuten se on ollut jo kolmekymmentä vuotta, naulassa, jonka äiti löi paikoilleen isän tekemällä holskuvalla vasaralla. Vasaran metallimotin ja veistetyn ja lakatun puuvarren väliin oli työnnetty puutikku metallimotin vakauttamiseksi. Kun liiterin valelukitun oven avaa, pihtipielessä on muutaman sentin välein lapseni pituuskasvumerkit. Ne alkavat napani alapuolelta ja päättyvät päälakeni yläpuolelle. Kunkin merkinnän kohdalla on päiväys. Kahden pituusvälimerkinnän välissä on mustalla tussilla kirjoitettu: Iines on PÖLLÖ. Toisessa paikassa on tallella lappu Anteeksi äiti, pusi pusi ja kaksi sydämen kuvaa.

Minulla olikin hassu tapa kirjata lastani muistiin. Kun hän oli pieni, merkitsin ylös hänen käyttämänsä sanat, ja luin Benjamin Spockin ja Genevieve Painterin vauvaoppaat ja ylipäänsä kaiken mitä käsiini sain vauvuuden sisimmästä olemuksesta ja ihmisen kehitysvaiheista. Ensimmäiset kirjaamani lapsen lauseet olivat Pasi-poika ei oo täällä ja Onk sul kenkä päässä. Useat päiväkotiaskartelut ovat tallella edelleen, on huovutettu keltainen pääsiäisjänis, on itsestään seisova narsissi, on höyhenhäntäinen kukko ja olki-pahvitähti-nappiketju joulukuuseen. Myös kaikki lapsen kirjat ovat tallella, koulukirjoja ja vihkoja myöten, samoin suuri osa leluista. Kun ystävättäreni kertoi, että hän heitti kaikki lasten vanhat tavarat pois näiden lähdettyä opiskelemaan, tunsin järkytystä. Minulla on siis lapsi koko kehityskaarineen edelleen läsnä kaapeissani, jos vaan tahdon.

Tänään klo 10.30 Nykyään minua enemmänkin huolestuttaa, kun huomaan jonkun äidin laskevan lapsensa sanavarastoa ja ohjaavan lasta jopa puhumisessa. Eihän kontrollointi olekaan tärkeää. Pikkulapselle saa lespata ja lässyttää, sillä tärkeää ei ole artikulaation moitteettomuus, vaan se, että lapsi kohdataan tunnetasolla, vaikka sitten hoivakielen avulla.

Meidän elukat ovat muuten aina puhuneet ihmiskieltä, kullakin on ollut lisäksi jokin puhevika. Kahtakymmentä käyvällä kissalla on ällä- ja ärrävika. Lisäksi kissan ässä sössii, ja se sanotaan ylähampaiden kärkiä, ei kitalakea vasten. Puheen sävy on maireaa, itserakasta. Koira taas puhuu kireän ahdistuneesti, laiha eroahdistusta poteva ja emäntää alituisesti vahtiva nakkipötkö kun on. Toteutetaan mm. sanomalla a:t o:ksi ja puhumalla hampaitten raosta. Minulle saattaa soittaa siis kissa tai koira, ja jos kissa soittaa, minä otan koiran roolin ja jos koira soittaa, minä olenkin kissa. Näin saadaan kuulumiset vaihdettua minunkin ääniriepuani harjoittaen. Muistaako joku muuten Aasi Kultasuun, tuon itserakkaan aasihurmurin, jota Elina Salo esitti radiossa? Tämä eläintemme kieli on hataraa muistumaa elämyksestä: "Tässä se laulelee Kultasuu, no kukas muu kun Kultasuu". Muistan isäni varioineen aasia minulle.

Aamulla varhain luin Hesarista, että essee vie kirjailijan eturiviin, ts. faktamietiskely. Ilahduin vallan mahdottomasti. Essee, pohdiskeleva mielipidekirjoitus onkin arvossaan. Sellainen siis, jollaisia blogeissakin voi kirjoittaa, ja juuri sellainen essee, joka mahdollisesti herättää keskustelua ja moukaroi asioita pöytää. Ei olekaan ainoa trendi piilottaa sanottavaa fiktion kaapuun, vaan voi miettiä ja sanoa kasvot avoimina. Hallelujaa, tilaan heti tuon Timo Hännikäisen Savukeitaalle toimittaman kirjan Mitä Houellebecq tarkoittaa? Kuvitella, että kirja maksaa vain 14 euroa. Teoksessa on yhdeksän tekstiä, etupäässä mieskirjailijoilta, mutta on joukossa kolme naistakin.


(Valokuva Iines, isän tekemä vasara)