Vääränkokoinen puku

Minua surettaa, että se Hymyilevä Apollo ei olekaan totta. Olisi niin sopivaa ja säädyllistä sanoa, että paha ei ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toistaan. Ja huudahtaa kauniisti, että oi ihmiset toistanne ymmärtäkää, niin ette niin kovat oisi.

Pitkään uskoin, että kaikki ihmiset ovat hyviä. Oikeastaan Internetin tuloon saakka. Kohtasin nimittäin omassa elämässäni etupäässä ihmisiä, jotka olivat ystävällisiä, hyviä ja kohteliaita vieraille. Jos joku teki pahaa, se oli satunnainen teko ja hän oli vain olosuhteiden heittelemä ja kohtalon ja kenties sosiaaliväen murjoma. Teot olivat näin pahan olon purkauksia, jotka menisivät ohi, kun kohtelisi ihmistä oikein ja auttaisi hänet raiteilleen, tukisi ja olisi ystävä, näyttäisi tälle tien valoon.

Uskoin myös, että ihminen on syntyessään tabula rasa, kirjoittamaton taulu, vain geeniensä armoilla tai armoittamana. Olosuhteet ja saadun rakkauden määrä sitten vain piirtäisivät tauluun kuvioita ja merkkejä ristiin rastiin, ja koko absurdi taideteos olisi sitten valmiin ihmisen sielu, pääasiassa hyvä, tai ainakin hyvään ohjattavissa, oikean kohtelun avulla.

Vaan ei se mene näin. Internet on tuonut eteeni suuren maailman ja ihmisen salatutkin puolet. Olen nähnyt, että on pahaa, joka yhtäkkiä hyökkää kimppuusi, puskan takaa ja vetää oikean suoran päin kasvoja. Oikea pahuus onkin työkalu, jota käytetään toisten tuhoamiseen ja alistamiseen ja manipulointiin, ehkä muulloinkin kuin silloin, kun jollain on paha olla. Olen alkanut miettiä, ovatko sielut kuolleet ja hymyilevä Apollo alkanut näyttää kieltä ja vähän potkia heikompia sivuun.

Ihminen voi saada osakseen kohtelua, joka on ikään kuin väärin mitoitettu, vähän kuin saisi vääränkokoisen puvun luottoräätäliltä, joka odottaa palkkaansa ja kiitollisuutta, kenties kehujakin. Voi olla myös niin, että asia käännetäänkin nurinpäin, niin että liian iso puku onkin oma vika, puvunhaltijan vartalo on tehnyt tietämättään tepposet. Vaikka olisi seissyt miten pienenä ja hiljaisena tahansa räätälin edessä, räätäli voi sanoa, että mitäs liikahdit mittoja otettaessa. Tai että mitäs kutistuit eilisestä! Kukin saa minulta juuri sellaisen puvun, kuin mitat näyttävät. Turha valittaa, olen hyvä räätäli ja reilu ihminen, jos sinä vain teet kuin sanon, seisot liikkumatta.

Tämä on aika kammottavaa, jopa pelottavaa. Tuntuu, että elinpiiri supistuu, kun pahan silmään voi joutua vähän kuin huomaamattaan. Se joka on viihtynyt pitkään ystävänäsi, sanookin että näkemiin vaan, tämä on niin huono blogi, että lähden nyt, sillä tulen puhuneeksi minäkin paskaa, kun huonon blogin huono ilmapiiri tarttuu. Minusta tämä on hyvin pahasti sanottu, ja panee ihmisen polvilleen ja itkemään, sillä harva tietää kirjoittavansa huonoa blogia.

Miksi tällaista pitää toiselle sanoa? Eikö sanoja voisi vain poistua ja panna oven kiinni perässään, hiljaa ja rumpua lyömättä? Tuntuu vaikealta kuvitella, että itse lähtisi muiden blogeihin sanomaan, että koska tämän blogin taso on kakkaa, minä korkeine tasoineni lähden pois. So long! Mieluummin antaisin luultavasti leikata sormen itseltäni. Kaikille blogi ei ole vain pieni ylimääräinen kirjoitusprojekti pokerinpeluun ohella.

(Eino Leino maaliskuussa 1912. Kuva: SKS:n kok. )