Ei rattoisa seura, ei viini

Elämä lienee sarja väärinymmärryksiä ja paljolti selviytymistä, sietämistä, teeskentelyä, valheessa elämistä ja kärvistelyä.

Vapustakin minulla on ylipäänsä kamalia muistoja. Jopa nuoruuteni vaput olivat onnettomia, pilalle menneitä. Ensimmäisellä ylioppilasvapullani olisi kyllä ollut kaikki mahdollisuudet muodostua hauskaksi, vaan niin ei käynyt. Ei, vaikka olin umpirakastunut ja minulla oli elämäni ensimmäinen vakituinen poikaystä, jonka olin kohdannut huhtikuun kahdeskymmenes päivä Turun kevätyössä. Olimme suunnitelleet menevämme kansan pariin Ruissaloon, jossa oli tanssipaviljonki. Menimmehän me sinne, mutta jo menomatkalla bussissa poikaystävä oli talutettavassa kunnossa ja tanssilattialla sain kannatella häntä, ettei hän valuisi lattialle. Lähdimme siitä sitten hänen kämpilleen, jonne sain velton tyypin raahattua. Juhla oli siinä. Tilkkaakaan ilolientä en ehtinyt maistaa. Aamulla sitten mentiin Vartiovuorenmäelle, sateeseen palelemaan ja kuuntelemaan tylsiä vappupuheita.

Kolmannesta vapustani muistan sen, että silloinen poikaystäväni, kiltti keskustapuoluetta kannattava kemianopiskelija, sai häädön hellahuoneestaan ja minä hänen elämästään. Olin houkutellut hänet soittamaan työväenmarsseja radiosta nupit kaakossa. Vuokraisäntä ei pitänyt ideasta ja ryntäsi yläkertaan otsasuoni pullottaen irtisanomaan kiltin kepupojan, samantien. Ja minut ulkoistettiin poikaystävän ensimmäisessä lauseessa, kun hän sai järkytykseltään suunsa auki.

Lapsuudesta muistan vappusimat, kotitekoiset vappumunkit, ilmapallot, vappuhuiskat ja äidin angoralangasta virkkaamat pastelliväriset kevätbaskerit, mutta en muista ainuttakaan riemullista kirmailua kevätlaitumilla, en yhtään naurua tai riemunkiljahdusta. Voi olla, että lapsuus on osaltani kulunut selviytymistaisteluun, jolloin pienet onnenhetket ja ylipäänsä kaikki kiva on jäänyt unholaan. Voin mitata vuosien kulkua lähinnä ikävistä tapahtumista ja tunnelmista, alituisesta ahdistuksesta ja pelosta.

Kamalin lapsuuden vappu oli se, kun isä oli soittanut Mallun hienoon ja akateemiseen kotiin. Hän oli pyytänyt Mallun isältä tai äidiltä ylioppilaslakkia lainaksi vapunviettoon, siis lainaksi, itselleen. Oma oli hävinnyt johonkin. Muistini on armeliaasti pyyhkinyt yli sen, pantiinko minut peräti tuolle häpeälliselle käynnille, hakemaan lakkia isälle parhaan ystäväni kodista - luultavasti, koska muistan kauhun niin hyvin. Tehtävä on varmaan uskottu minulle. Toinen vaihtoehto on tietenkin se, että Mallu on kertonut sen ja lakkia ei ole tullut. Malluhan on se tyttö, jonka täti oli paavi.

Hauskin vappu on ollut se, kun kuljin Pikkukaupungin torille pikkutyttöni kanssa, tytöllä oli pieni vihreä teepaita, raidalliset shortsit ja paljaat sääret. Paidan helma lepatti lämpimässä tuulessa ja kuljimme käsi kädessä. Kävelimme torille ostamaan ilmapalloa Lions clubin ilmapallomyynnistä ja kuuntelemaan kuinka mieskuoro lauloi kirjaston portailla taas leivokset ilmassa leikkiä lyö. Tässäkin tunnelmassa oli surullinen pohjavire. Ihan kuin ihmisen elämästä puuttuisi joka hetki jotakin, vaikka kaikki olisi hyvinkin. Kuin kaikkinainen ilonpito ja rieha olisi vain tämän peritoteamuksen, elämän ikävyyden ja hämäryyden poistyöntämistä, hetkellistä pakenemista. Mi ikävyys, mi hämäryys. Riemua suo ei rattoisa seura, ei viini.