Hauskaa pääsiäistä!

 

Vallan munarikasta pääsiäistä, toivotti opiskelija Rakkolainen minulle jonain pääsiäisenä. Se sama, joka kouluun tullessaan laittoi klassisen nastan tuolilleni. Tunsin piston takalistossani, mutta pokka piti, opettajan ei kannata järjestää luokalle ylimääräistä riemua. Kerran yksi poika oli irrottanut oven saranoiltaan, ja kun tempasin sen auki mennäkseni luokkaan jakamaan viisauteni hedelmiä, ovi rämähti päälleni. 

Vaan tämmöinen kiusanteko lie perinteistä pojat on poikia -meininkiä. Ikävää on se, että periaatteessa opettaja on häpeän hetkinään yksinään. Häpeäksihän minä tuon oven irrotuksen koin, sillä olin nuori vasta-alkaja ja minua selvästi kokeiltiin. En kehdannut kertoa kenellekään, vaikka se kaatuva ovi satutti hieman olkapäätäni. Ajattelin niin, että vain huonojen opettajien päälle kaadetaan ovi, enkä halunnut leimautua huonoksi ainakaan kollegoiden keskuudessa. Meillä ei koskaan keskusteltu kuriongelmista, kukaan ei valittanut, vaikka jostakin luokasta kuului joskus kauhea meteli. Kaikki kyllä tiesivät, että se oli Heikin luokka, josta meteli kuului. Heikki oli kotoisin Vampulasta, maatalon poikia, poikamiesinssi, opetti matematiikkaa, kärsi erittäin punaisesta akneihosta. Hänellä oli eväät voipaperissa ja maito pullossa. Vaan niin vaan Heikin nappasi Anna-Leena, kielten maikka, joka puhui ääni väristen. Hänelle ei piruiltu tunnilla, koska hän piruili itse, värisevällä äänellään. Kihlajaisia juhlittiin kakkukahveilla, mutta luokassa Heikkiä kiusattiin edelleen. Hän tuli hymyillen luokasta, ja luulen, että myös hikoillen. Molemmat hakivat sitten muualle ja lähtivät samalla oven avauksella.

Itse pääsin lopulta aika vähällä. Ensimmäisen vuoden koettelujen jälkeen opin talon tavat ja sen, että yksin on pärjättävä. Tein niille pikkupirulaisille selväksi, että minulla on oikeus viihtyä työssäni ja tehdä työni kenenkään häiritsemättä. Jossain vaiheessa meillä alkoi sitten olla jopa hauskaa. Olisin mieluusti ollut työssä loppuun asti, mutta mitä tekee opettaja ilman ääntä? Ei yhtään mitään. Nyt en ole enää pitkään aikaan nähnyt unta siitä, että kuljen koulun käytävillä ja haen epätoivoisesti luokkaani. Olen auttamatta myöhässä ja mietin, onko luokassa enää ketään kun löydän sen. Syöksyn kansliaan kysymään, missä luokka on, mutta kanslia onkin muuttanut sijaintia, en löydä sitäkään. Jotain kohtalon ivaa on siinä, että työntekijä menettää tärkeimmän työkalunsa.

Vaan ei tästä pitänyt valitusvirttä tulla. Jotenkin tämä lipsahti nyt taas vallan muualle kuin piti. Pääsiäisrunokin piti rustata.  Ilma on kaunis ja lämmin, koti on koristeltu pääsiäiskoristeilla,  ja laitoin jo narsissit ulkoruukkuihin. Mämmiä en ostanut, mutta suklaamunia on ja pari suklaapupua.