Tämän talon portailla olen istunut. Tähän taloon olen syntynyt. Nyt se on myytävänä 89 000 eurolla, koko höskä. Viimeksi talon matalassa siivessä on toiminut epämääräinen kaljakapakka, hyvin suosittu karaokepaikka niille, jotka eivät mene ravintoloihin syömään.
Me asuimme toisessa kerroksessa, kuvan vasemmassa päädyssä. Tässä maantien puolella oli isän asianajotoimisto, ja tuossa ikkunan alapuolella oli iso kyltti, jossa luki toimiston nimi. Onkohan seinässä vielä naulanjäljet? Klikkaan kuvan suuremmaksi.
Alapuolellamme vaihtui väki. Ensin siinä asui taiteilija, joka sanoi ottavansa minut morsiamekseen, kunhan vähän kasvan. Sitten siihen muutti mekaanikko Hulmanen, joka myi ja korjasi radioita. Hän oli kova ryyppäämään, ja isä viipyi joskus pitkään hänen hänen luonaan. Usein alakerrasta alkoi kuulua laulua.
Talon toisessa päädyssä asui ompelija Elli, leskirouva, jolla koko kylä teetti leninkinsä. Hänellä oli poika, Kaleva, joka oli elokuvakoneenkäyttäjä. Kerran Kaleva näytti meille, talon lapsille ja Ellille elokuvan Valkoinen peura. Takaseinälle kiinnitettiin Ellin antama lakana, ja istuimme lattialle katsomaan, kun Kaleva käynnisti kaksikelaisen rainakoneen hurisemaan. Mirjami Kuosmasta vietiin lumella niin että kulmahampaat välkkyivät.
Sitten tapahtui kamalia. Oli juuri vietetty siskon syntymäpäivää, kun meidän viereisessä asunnossa syttyi tulipalo. Myöhemmin huhuttiin, että asukas Önkki oli sytyttänyt palon tahallaan saadakseen vakuutusrahoja. Mene tiedä, oliko vain huhuja. Palon sytyttyä isä tarttui ensimmäiseksi Underwood-merkkiseen kirjoituskoneeseensa ja kantoi työvälineensä turvaan. Sitten huomattiin, että siskoa ei näy missään. Häntä haettiin liekkien keskeltä ja joka paikasta, kunnes lopulta joku havaitsi hänen nukkuvan käpertyneenä liiteriin kannetussa nojatuolissa. Palon jälkeen talo korjattiin ennalleen, ja pääsimme kuukausien jälkeen muuttamaan siihen takaisin. Täältä muutimme hieman myöhemmin keltaiseen vinoon omakotitaloon, josta löytyy tarinoita aiemmista blogikirjoituksista.
Tekisi mieli käydä katsomassa vanhaa kotia, josta muistan jokaisen sopen ja jokaisen huonekalun paikan, ullakon, liiterin ja ulkovessat. Voisi teeskennellä vaikka kiinnostunuttta ostajaa, joka aikoo harjoittaa yritystoimintaa vanhoilla päivillään tai sijoittajaa, joka voisi vuokrata huoneistot ja liiketilat muille.
Hassua, että muistan tämän ensimmäisen kotini parhaiten kaikista asumistani paikoista, paremmin kuin vaikka toisen ja kolmannen kodin, joissa olin jo vanhempi. Jotenkin ensimmäinen on merkityksellisin. Muistan tarkasti jopa ulkovessan huussinreiät ja oven, kun taas en yhtään muista esimerkiksi ylioppilaskylän vessan kalustusta, suihkun tai pesultaan sijaintia. Liioin en muista avioliittoni jälkimmäisen asunnon vessaa tai keittiötä.
Muistatteko te, arvoisat lukijat, entisiä kotejanne? Onkohan siinä tieteellistä tai biologista perää, että ihmisen muisti heikkenee hänen kasvaessaan ja vanhetessaan sillä tavalla, että vanhat asiat muistaa parhaiten, ja uudet asiat huonoiten? Näinhän käy tietääkseni muistisairaillekin. Uudet asiat häviävät ensin. Jospa se onkin normaalia?

Ilman muuta se on normaalia ja siihen löytyy hyviä syitäkin. Uusia asioita tulee koko ajan, niistä valtaosaa ei muista kovin kauan, mutta ne jotka muistaa, muistaa sitten pitkään. (Tämä on amatöörin selitys.)
VastaaPoistaMinkä ikäisenä muutit tuosta talosta pois? Minä synnyin pienenpieneen punaiseen mökkiin Oulujoen varressa, siinä oli kaksi 1-huoneen asuntoa, toisessa asui setäni perhe, neliöitä yhteensä ehkä 40 eli 20 per perhe.
Heillä oli yksi lapsi, meillä neljä. Olin 6-vuotias, kun muutimme kaivoskylään Kainuuseen, tilavaan läpitalon kaksioon kerrostaloon.
Sen jälkeen olenkin asunut aina kerrostalossa. Ja aion asuakin. Maalaiselämää saa tarpeeksi mökillä, jollainen meilläkin on ollut siitä asti kun olin 13 v.
Ja sitä ennen käytiin maalaiselämää nauttimassa kesäisin mummolassa Siikajoella. Se ei ollut maalaistalo, kun pappa oli kirvesmies ja mummu kunnanvirastossa - mutta ihan lähinaapuri oli, lehmät ja hevonen laiduntivat ihan ikkunamme takana.
PoistaTai me lapsethan kyllä nukuttiin kesälomat puojin vintissä. Se oli mahtavaa.
Jos oikein muistan, olin kansakoulun toisella luokalla, kun muutimme tuosta sinisestä talosta pois. Tai vaalea se silloin oli.
PoistaMuistan, että suuresti ihailemani opettaja, Liisa, käveli kerran kadulla vieressäni ja ihmetteli, miten menen tänne päin kun asun toisaalla. Sanoin ujosti, että me ollaan muutettu. Häpesin hieman sitä keltaista vinoa taloa ja toivoin, että opettaja kääntyisi sitä ennen toisaalle. Mutta ei hän kääntynyt, ja näki talomme. Hän oli kuitenkin ihana opettaja, ja taisin olla hänen erikoissuojattinsa. Pääsin nimittäin kuoroonkin laulamaan, vaikka olin huono laulaja. Oppikouluun pyrkimisjonossa olinkin sitten jo ensimmäisellä sijalla opettajan listaamana.
Rakas lapsuuskoti
VastaaPoistaOlen vanhan aikainen
synnyin vanhaan aikaan,
pieneen taloon syntymään satuin
sitä ympäröi marjapensaat ja omenapuut.
Niin, ja hernepelto, jonka muistin juuri,
herne nenäänkin joskus meni
nenän herneestä vapautti äiti ja naapurin täti,
kas, kun lapsuus vanhetessa korostuu.
Otinko opiksi jekkuilusta,
enpä tainnut, mutta jälkeen päin,
itse itseäni osasin jo auttaa
ja herneen nenästä omin avuin pois sain.
Hauskaa, Ripranie, sinäkin olet työntänyt herneen nenään lapsena. Minäkin työnsin, aika syvälle ilmeisesti, tuossa talossa asuessani. Äiti pelästyi ja kääri minut huopaan ja juoksutti suoraan lähellä olevan tohtori Arajuuren vastaanotolle. Arajuuri veti herneen nenästäni pitkillä kapeilla pinseteillä ja komensi lopuksi minua, etten koskaan enää työntäisi mitään nenääni.
VastaaPoista