Miksi anonyymi taiteilija haluaa teoksensa julkiseen näyttelyyn?

Taidegraafikko ja kuvataiteilija Pekka Hannulan mukaan taidenäyttelyn yhtenä tavoitteena on toimia taiteilijan portfolion ja verkostoitumisen kulmakivenä, jolla rakennetaan tunnettuutta ja dokumentoidaan uraa. 

Herättääkin uteliaisuutta, miksi joku osallistuu taidenäyttelyyn anonyymina. Näin on tapahtunut Turun taidehallissa Turun kaupungin tukemassa näyttelyssä, jonka anonyymin taiteilijan ”Uuno Yli-Määrän” teoksesta Nopeat päätökset on noussut kohu. Tavallinen  katsoja, kuka tahansa, tunnistaa teoksesta Suomen valtiovarainministerin, vaikka hänen suunsa on muotoiltu liioitellun roikkuvaksi, hieman kuin Helene Schjerfbeckin tunnetussa Omakuvassa. Rinnassa on punainen täplä, jonka mielikuvituksetonkin ihminen tunnistanee ampuma-aseen kuulan reiäksi. Lisämausteena on tietenkin yleinen konteksti: ministeri on monien suuresti vihaama ja häntä on julisteessa ennenkin uhattu tappamisella. Puolison mukaan hän saa runsaasti tappouhkauksia.

Kun koettaa koota kohun pääkohtia yhteen, tärkeimmäksi nousee ensinnäkin jutun kirjoittaneen toimittajan tyyli, joka mitätöi teoksesta järkyttyneen ministerin puolison tuntoja ja koettaa todistella kuvaa viattomaksi sosiaalioikeuden lehtorin avulla. Asiantuntijan mielestä kuvassa on vaikea nähdä väkivaltaa, samoin näyttelystä vastaavan  Turun taideyhdistyksen edustajan. Taidetta koskee ilmaisunvapaus ja tulkinta on kiinni katsojan silmästä, vakuuttaa toimittaja viitaten ministerin puolisoon. Ihminen näkee, mitä haluaa nähdä.

Toisena pääkohtana nousee esiin keskustelujen kommenteissa muhiva kaksinaismoraali. Kun kerran valtiovarainministeri nuorena tyttönä kirjoitti nettiin someälähdyksensä junassa häiriköineiden maahanmuuttajapoikien ampumisesta, niin sehän pesee taulun ampumisen valkeaksi. Toisin sanoen väkivalta hyväksytään tietyissä tapauksissa. 

Kysyä kai voi, onko kuitenkin eri asia laatia julkisuuteen tarkoitettu ampumakuva tietystä henkilöstä, kaikkien tuntemasta Suomen ministeristä, kuin kohdistaa jokin epämääräinen someälähdys tuntemattomaan ryhmään, joka käyttäytyi huonosti. Tilanteet eivät ole verrannollisia. 

Poliitikkojen tulee sietää kovaa kritiikkiä, mutta media on se elin, joka päättää omat julkaisurajansa. Muutoinkin keskustelujen, etenkin Helsingin Sanomien kommentointi ottaa nyt kyseenalaisia kierroksia, ja jokusten julkaistujen kohdalla jää miettimään kommentoinnin moderointiohjeita, joista ei nyt pidetä kiinni:

• Varmista, että esittämäsi tiedot pitävät paikkansa.
• Ole kohtelias ja rakentava.
• Älä nälvi, ivaa, leimaa tai vääristele:

Hilkka Juhola-Puha 

12:46

Lumihiutale ja saksikäsi miettivät, kuinka kerätä sympatiaa, pöyristymistä ja medianäkyvyyttä. Tavoite saavutettu.

Muutenkin huomaa, että kommentointi on kautta linjan henkilöön kohdistetumpaa ja  ilkeämpää kuin muutoin. Vaikuttaako tähän se, että toimittajan ohjaileva teksti ei anna sijaa toisenlaiselle näkemykselle, joka pikemminkin yllyttää kirjoittajia.  Herääkin  kysymys, millainen olisi artikkeli ja keskustelu, jos toimittaja ei olisi todistellut ampumisuhkausteemaa vääräksi tai jos anonyymin teoksen kohteena olisikin ollut Nasima Razmyar tai vaikkapa Sanna Marin punainen läiskä rinnassaan, ja tekijänä anonyymi taiteilija. Ja olisiko media julkaissut Marinin puolisonkin nimittelyä?

Mietin vielä sitä, onko tämä anonyymi taiteilija tarkoituksellisen juonikas? Teoksessa on useita elementtejä, joiden avulla uhkausteema voidaan pestä valkeaksi. Sekin, että teos muistuttaa Helene Schjerfbeckin kuuluisaa Omakuvaa, on pelastava selitystekijä. Eihän semmoinen uhkaa! Ja tuo punainen ampumareikähän voidaan taitavasti selittää  ”myyty”-merkiksi tai meetvurstin viipaleeksi. 

En pidä siis ihmeenä, että tekijä piiloutuu anonyymin kaapuun.