Tarvitsen uudet silmälasit. Huomaan, etten näe selkeästi sanaristikon pientä piirrettyä vihjekuvaketta. Ja kirjaa lukiessa joudun ”asettelemaan” näöntarkkuuteni oikealle levelille. Sitten sujuu, silmät mukautuvat.
Olen miettinyt, johtuuko näön mahdollinen huononeminen joko liiallisesta näyttöruutujen tuijottelusta tai alkavasta kaihista. Monelta tuttavaltani on nimittäin leikattu kaihi, onnistuneesti. Yksi sanoi, että sai heittää silmälasit nurkkaan sen jälkeen. Toisaalta minulle on sanottu, että alkava kaihini on vähäinen ja että riittää, että käyn parin vuoden välein tarkistuksessa. Mihinkään leikkausjonoon en kuulemma pääsisi.
Olen miettinut myös älylaseja, joihin voi kirjoittaa. Mitenkähän se kirjoittaminen tapahtuu? Voinko kirjoittaa ajatuksen voimalla vaikka kannon nokassa istuskellessani, vai onko laseissa mukana jokin lisävaruste, johon sormin naputellaan vaikkapa puhe? Miten se tekniikka menee, miten tekstinsyöttö tapahtuu? Ja ennen muuta, mitä kaikkea kivaa älylaseilla voi tehdä?
Voisin kuvitella, että opetustyössä älylasit olisivat mainiot. Voisi pitää sujuvasti kokonaisen oppitunnin, jonka on etukäteen huolellisesti valmistellut. Voisi puhua yleisöä vakuuttavasti silmiin katsoen. Vai menevätkö puhujan silmät kieroon, kun lukee lasin pinnalta tekstiä? Entä jos tekstinsyöttö tilttaa kesken tärkeän tilaisuuden?
Sitäkin mietin, että opiskelutilanteissahan aukeavat rajattomat mahdollisuudet syöttää laseihin tietoa ja tärppejä tenttejä ja pääsykokeita varten. Pelottavaa!
Tekoäly mullistaa kaiken. Jotenkaan en silti pelkää tekoälyä enkä usko siihenkään, että tekoäly kykenisi tuhoamaan ihmiskunnan. Uskon enemmän siihen, että ihminen, aistiherkkä olento, havaitsee petoksen. Eri asia on, puhummeko enää petoksesta, kun tekoäly jyllää siellä sun täällä.
(Kuva Timur Yilmaz)
Taitaa olla ikäkysymys tämä lasien tarve. Itse sain eka lasit (tai jouduin ne hankkimaan) vasta aikuisena, opiskeluaikoina, kun en takapulpetista nähnyt enää kunnolla taululle.
VastaaPoistaOlin likinäköinen eli mitä lähempää katsoin, sitä tarkemmin näin. Näin mentiinkin sitten vuosikymmenet, mutta nyt varttuessa tilanne on muuttunut - en enää näekään lähelle tarkasti, mutta kauas näen suht hyvin.
Ja lähilukulasejahan myydään parilla kolmella eurolla joka apteekissa ja kaupassa, minullakin on niitä useita! Ostatko nekin optikolta? Sen sijaan oikeat silmälasit pitää yhä hakea optikolta ja nehän maksavat.
Asia on minulle akuutti, sillä pitäisi uudistaa taas ajokortti ja epäilen selviänkö näkötestistä vanhoilla prilleilläni.
PS. Suomi on hauska kieli - minulla on tuossa ylempänä kaksi näin-sanaa peräkkäin eri tarkoituksessa, eikä se hämää yhtään.
Minä sain ensimmäiset lasini koululaisena, oppikoulun alaluokilla. Silmälääkäriin mentiin Tampereelle, kun silloisessa kauppalassa ei ollut silmälääkäriä eikä silmälasiliikettä. Sain valita kehykset, siniset, hieman ylänurkasta kapenevat, soikenevat.
VastaaPoistaOlin likinäköinen, ja olen tietääkseni vieläkin. Näen jopa lukea tekstiä ilman laseja ja pystyn tekemään näin myös televisioruudulta etäämpää. Epäselvät (lue: kehnosti piirretyt, ei arvattavat) pikkukuvat tuottavat vaikeuksia, kuten mainitsemassani sanaristikkojutussa. Ja se katseen terästäminen kirjan luvussa. Olen jokseenkin vakuuttunut, että näköongelmani johtuvat ainakin osittain liiallisesta tietokoneilusta.
Ajokortin uusimisrumba on kurjaa. Ensinnäkin se lääkärintarkastus yksityisellä on kallis, ja terveyskeskuslääkärit eivät enää sitä saa tehdä. Toiseksi pelkään niitä testejä, sekä näkö- että varsinkin muistitestejä. Minulla on aina ollut hyvinkin terävä muisti, mutta silti se testi pelottaa, etenkin jos on jännittäjätyypi niin kuin minä.
Siis en hanki lasejani optikon kautta, vaan aina silmälääkärin tutkimuksen jälkeen. Silmäni ovat vahvasti eri paria, ja luotan tässä enemmän lääkärin arvioon kuin optikon. Nimittäin olen kaksi kertaa saanut väärät lasit optikon virheen vuoksi. Linsseihin unohdettiin merkitä optikon mittauksessa jokin ”prismajuttu”, ja ne vääristivät. Onneksi vaihdettiin ilman maksua uusiin.
PoistaTuo nuorempana sisaruksena oleminen on minullekin tuttua. Isoveljeni sai aina kaiken upouutena, minä sen sijaan sain hänen pieneksi käyneet takit, housut, kengät, luistimet, sukset, polkupyörän...Jopa koulukirjatkin olivat isoveljen vanhoja ja risoja, kun olimme samassa koulussa ja oli samat opettajat. Sen sijaan, kun kesäisin piti kerätä kasveja koulun luonnonhistorian kurssia varten, siihen en saanut isoveljen vanhoja, vaan isä piti huolen, että keräsin itse. Sellaista se oli, mutta en osannut muuta kaivatakaan, kun en edes tiennyt, että elämä voisi olla toisenlaista.
VastaaPoistaTämä kommentti tuli ilmeisesti poistamani kommentin perään. Kerroin siinä, miten tuolla Tampereen-reissulla sain myös uuden talvitakin. Yleensä sain siskon vanhan pieneksi jääneen. Tämä uusi oli ruskea teddytakki, ihan oma valintani.
PoistaOli se juhlaa, uusi takki ja uudet silmälasit olivat tulossa postilähetyksenä.
PS Poistin oman kommenttini omien lyöntivirhesählyjeni vuoksi.
Sanonpa vielä, että, Anonyymi, kovin tuttua oli kaikki tuo, minkä kuvaat. Minä sain sentään ottaa siskon herbaariosta muutaman kasvin itselleni, kun en muuten olisi saanut vaadittavaa määrää täyteen.
PoistaJa ne yhteiset koulukirjat! Minulla on niitä vieläkin tallessa. Etulehdellä komeilee ensin siskon nimi, alla minun nimimirjoitukseni. Kirjojen sivuilta löytyy hupaisia merkintöjä ja piirroksia, jotka eivät millään tavoin liity kirjan aiheisiin…
Ja ne alleviivaukset. Tekstiä ei aina erota paksujen viivausten alta. Psykologian opettajalla oli tapana alleviivauttaa valmiiksi tärkeät kohdat. Ja sitten vielä lisäsimme omat viivat.