Oi rakkahin

Kymmenen vuotta sitten kirjoitin blogiini runon rakkaudesta. Tai pikemmin tein, pykäsin, koostin Googlen hakukoneen silloin jo laajasta materiaalista poimimalla mielestäni merkityksellisiä rivejä allekkain kokonaisuudeksi.

Eteen avautui väkevä ja intohimoinen rakkaus, jonka jokuset kommentoijat näkivät synkistelynä. Minä en. Minusta rakkaus nyt vaan oli väkevä tunne, joka ei ollut vain onnellista hattaraa, vaan myös valtavaa tunteen paloa ja tuskaisia parahduksia: Oi Lauri!

Vaan miten rakkaus lie muuttunut kymmenessä vuodessa? Jos se vuonna 2006 oli mustaa ja punaista, niin minkälainen on sen kuva nyt kymmenisen vuotta myöhemmin? Katsotaanpa! Näin se menee, poiminnat siis Googlesta erilaisilla rakkaus-sanaliitoilla. Tehkääpä omanne, jos olette eri mieltä rakkauden nykyolemuksesta. Ja vaikkette olisikaan.

RAKKAUS VUONNA 2017

Minun Rakkauteni is on Facebook.

Rakkaus on yksilöllinen asia, mutta

hän saa minut tuntemaan oloni hyväksi

hän tekee minusta ensimmäisen

hän on minun suurin ihailijani.

Minä ja hän, tiedän sen

Minä ja hän, tiedän sen
Meillä on elämä ikuinen.

Minä. Minun rakkauteni on puhdasta.

Älä etsi rakkautta, elä siinä, ole se/
En etsi rakkautta, elän siinä, olen se. 
Minä olen rakkaus.

Hieman olen nyt huolestunut näistä rakkauden kasvoista, jotka runo meille avaa, mutta voin olla väärässäkin. Nimittäin eikös se mennyt niin, että Jumala on rakkaus? Vai Jumalakos tuossa lopussa puhuukin? Vai?

(Veistos Hannu Riikonen)

Tulta munille

Tämän sukupuolineutraaliuskeskustelun aikana mieleen tulee väistämättä se, mitä teemme sitten alastonpatsaille, joissa sukupuoli on jopa kantava voima. Miten suhtaudumme Michelangelon Daavid-patsaaseen, Indecline-ryhmän pykäämään Trump-patsaaseen, joissa molemmissa ihmisen sukupuoli on korostuneesti esillä?  Jos kerran kielestä poistetaan mies-loppuiset nimikkeet, eikö muukin taide tulisi samantien karsia sukupuolisuudesta? Miten käy eroottisen taiteen? Voisiko Mimosa Pale vielä vetää perässään kaupungin kaduilla jättihäpyä? Eihän se ole sukupuolineutraalia!

Paras analyysi tästä Aamulehden käynnistämästä keskustelusta on Katleena Kortessuon Ei oo totta -blogissa. Lehtihän ilmoitti, että se pyrkii eroon vakiintuneista mies-loppuisista ammattinimikkeistä. Tarkoitus on hyvä, mutta tuntuu kummalliselta, jos jokin lehti alkaa käyttää eri termejä perustuslaillisista nimityksistä  kuin asianomainen instanssi itse, toteaa Kortessuo. Juuri näin!

Jokamiehenoikeus on kelpoisa ja kieleen vakiintunut ilmaisu, samoin eduskunnan puhemies on juuri niin kunnianarvoisa, kun tehtävä edellyttää. Puheenjohtaja ei ole samanlainen kattava yläkäsite. Unohtaa ei sovi sitäkään, että man tarkoittaa alunperin myös ihmistä. 

Asiassa ei pidä totisesti vauhkoontua, ja kaikkia mies-sanoja ei kannata ampua alas. Monestihan nimike vaihtuu yleistyessään pikku hiljaa, kun käyttäjät vaihtavat sen tavallaan  itsestään. Tämä on normaalia kielen kehitystä: kieli muotoutuu kansalaisten puheessa. 

Muutosprosessi on hidas, mutta kestävänlaatuinen. Sen sijaan sanoja, joita vasiten keksitään, hylkäytyy itsestään. Tällaisia ovat mm.: eriö (vessa), lieke (sähkö), tyhjykkä (nolla) ja vaikkapa sanaluokat lausukka, mainikka, perukka, nimukka. Kannattaa huomata sanojen kotimaisuusaste. Nämä vakiintuivat verbinä, adjektiivina, substantiivina ja nominina.

Jostain luin sellaisen ehdotuksen, että mies-lopun voisi korvata nais-lopulla: lakimies - lakinainen, luottamusmies - luottamusnainen. En pidä tätä pahana, ellei sitten ole yhtä sanaa, joka kattaisi molemmat. Esimerkiksi juristi kattaa sekä naisen että miehen. Luottamusmiestä on vaikea korvata millään sukupuolen korostumatta. Henkilöstön edustajaa on ehdotettu, mutta eihän se tottavie ole tehtävänimike vaan tilapäinen luonnehdinta. Aamulehti ei tainnut huomata, miten vaikean tehtävän se itselleen asetti.

Näin avaat oven oikein

Ylioppilasmaailmassa kuohuu. Nimittäin viime maanantaina alkaneissa ylioppilaskirjoituksissa on pitkän kielen kuullun ymmärtämiskokeissa käytetty lähteenä äärioikeistolaista sanomalehteä, Breitbart Newsia! Skandaali on vitosluokan  hurrikaaniin verrattava. 

Ai kauheaa siis. Nuoret ovat altistuneet muulle kuin perinteiselle medialle. Helsingin Sanomien närkästynyt toimittaja nostaakin luurin ja soittaa hermokeskukseen kysyäkseen hairahduksen syytä. Puhelimeen vastaa yo-tutkintosihteeri Anna Hatva-Jokinen.

- Me ei kyllä tiedetty tämmöisestä äärioikeistokytköksestä. 

- Ei me tunnettu sivuston mainetta. 

- Joo, lupaamme olla käyttämättä enää äärioikeistolaisia lähteitä.  Miten olisi Huffington Post? Ja Helsingin Sanomat? 

- Ai että sopii. No hyvä, käytämme jatkossa vain niitä, sallittuja lähteitä. Kiitos ja anteeksi. 

Näin Hatva-Jokinen tulee luvanneeksi, että äärioikeistolaisia sivustoja ei käytetä jatkossa ylioppilaskokeiden lähteenä, ei koskaan. 

Valtakunnassa kaikki siis hyvin, ollaan edelleen sananvapauden mallimaa. Kunhan saadaan vielä lisää vihapuhepoliiseja, niin saadaan internetkin puhtaaksi, koko somemaailma hyvään hallintaan.  

Ilta on tullut. Helsingin Sanomien toimituksessa huoataan helpotuksesta. Kyllä valppaana saa olla. On  tämä toimittajan työ kovaa, mutta kivaa, kun on niin selvät askelet, joiden mukaan edetä, avata ja sulkea, ovi kiinni, ovi auki.  Kuin se sketsien kesämies:

Miä en saa lukee Breitbert newsia, 
miä en saa lukee Mitä vittuu, 
miä en saa lukee Kansa taistelii, 
miä en saa lukee Sotaveteraanii, 
miä en saa lukee Suomenmaata, 
miä en saa lukee Sinist tulevaisuutta,
miä en saa lukee Daily mailii,
miä en saa lukee Sepastian Tynkkysen monikulttuurissii uutissii.

Miä saan lukee Hesarii
miä saan lukee Daily mirrorii,
miä saan lukee Huffingtonin postii,
miä saan lukee korraanii,
miä saan lukee Vihreetä lankaa
ja miä saan lukee Pirkkalan monistetta
ja miä saan lukee Antifa commii. 

(Video Yle 1979, Youtube)