Eduskunnassa koulukiusaajien kokoontumisajot?

Tekee pahaa katsoa eduskunnan kyselytuntia torstaisin.  Tympeäksi on käynyt, jopa ahdistavaksi. Vähän sama, kuin katselisi sivusta koulukiusaamista, uhrin nitistämistä mitätöivin sanoin huutokuoron nauraessa ja kannustaessa kiusaajien pääpäsmäriä. Tulee jopa suljettua televisio, vaikka mieluusti seuraisi tulistakin  sisäpoliittista debattia. 

Opposition tehtävä on tutkia ja kyseenalaistaa hallituksen päätöksiä, mikä on demokratian peruspilareita. Näin on ollut aina. Oppositio on kysynyt, haukkunut, kyseenalaistanut, kaikkina aikoina. Muistan vieläkin Sipilän hallituksen haukut, joita oli runsaasti. Silti ei ahdistanut, ei tullut paha olo, sillä haukut olivat joltisessakin ruodussa eikä mediassa ollut niin järkyttävää henkilön persoonaan ja ulkonäköön menevää keskustelua kuin nyt. 

Nyt näitä halveksivia kommentteja saa lukea jopa Helsingin Sanomien uutiskeskustelujen perästä. Moderaattorit eivät aina noudata omia pränttäämiään eetisiä ohjeita, mm. seuraavia:

• Varmista, että esittämäsi tiedot pitävät paikkansa.
• Ole kohtelias ja rakentava.
• Älä nälvi, ivaa, leimaa tai vääristele.

Etenkin valtiovarainministeri, saksikäsi Riikka Purra on kieritetty ei vain tervassa ja höyhenissä, mikä olisi toki tukia vähentävälle ministerille vielä kohtuullista. Ei, vaan hänen ulkonäkönsä, työhistoriansa, keskenmenonsa, vanhat someälähdykset ja lausunnot on kaikki käytetty ulkohuussin reiän kautta ja tuotu näin kuorrutettuna median myötävaikutuksella kansan ateriatarjottimelle. 

Sama koskee pääministeri Petteri Orpoa, lapasta, joka laistaa kaikki velvollisuudet, vaikka näyttääkin matkustavan ympäri Euroopan merkittäviä kokouksia. Oma lukunsa on ministeri Kaisa Juuso, josta on maalattu kuva työhönsä kykenemättömänä ministerinä. Hänen viime päivien kohtelunsa on ollut silkkaa koulukiusaamista, suorastaan pöyristyttävän ylimielistä, ikään kuin hän ei yhtään ymmärtäisi, mistä on kyse. Viime kyselytunnilla oli tosin yksi hieno hetki. Kun Kaisa Juuso vastasi ruotsinkieliseen kysymykseen harvinaisen sujuvalla ruotsilla, koko sali hiljeni kuuntelemaan. Taisipa siinä eräällä laidalla olla tekemistä kielen ymmärtämisen kanssa. Ihan kuin uhri olisi saanut selkävoiton kiusaajistaan. 

Asiat voi kokea monilla tavoilla. Minä koen kyselytunnit ja opposition käytöksen julkisissa keskusteluissa yliampuvana ja ilkeänä. Tämä  siitä huolimatta, että  olen huolestunut soten rahoituksesta ja erikoisesti suomalaisten vanhusten huonosta hoidosta. Ymmärrän kuitenkin sen, että vanhusten huono hoitohan oli jo edellisten hallitusten aikana, eli kaikki ei johdu orpopurrasta, vaikka niin halutaan näyttää. Koulutuksen romahtaminenkaan ei johdu hallituksesta, vaan siihen on monia eri syitä. 

Odotan yhä sitä poliitikkoa ja sitä puoluetta, joka alkaa voimallisesti ajaa yhteiskunnallisen ilmapiirin yhdentymistä, parantamista, ei leireihin jakamista, ei puolen valitsemista. Uskon että sellaisella linjalla olisi kysyntää enemmän kuin arvataankaan. Voin kuitenkin vakuuttaa, että keskustapuolue se ei ole, sillä puolue kumartaa ja pyllistelee aivan liikaa eri ilmansuuntiin. Jonkinlainen liberaalinen versio voisi olla tarpeen?

(Maalaus Pieter Bruegel vanhempi)

Alfred de Dreux’n sivutukka

 

Näinä aikoina media pursuaa vaalitenttejä kuin taiteilija Alfred de Dreux’n sivutukka.  On lisäksi vaalitenttien etukäteispohjustuksia puolueiden varapuheenjohtajien avulla ja vaalitenttien jälkipuinteja toimittajien ruotimina. Katsoja tai kuulija saa runsaasti tietoa siitä, miten asioiden pitäisi olla, kun ne nyt ovat huonosti. Lupauksia paremmasta  annetaan, ja viisas katsoja naurahtelee. - Näkisi vaan.

Tähänastisista ehdotuksista rajuin ja samalla mielenkiintoisin  lienee Riikka Purran väläytys maahanmuuttajille asetettavasta velvoitteesta laittaa lapsensa varhaiskasvatukseen sosiaalitukien menettämisen uhalla. Tällä edistettäisiin nyt äärimmäisen huonoksi todettua maahanmuuttajalasten suomen kielen taitoa. Kielitaidon puute haittaa koko tulevaa elämää ja syrjäyttää nuoret usein normaalista yhteiskuntaelämästä.

Kannatan Purran väläystä, sillä näen tämän myös musliminaisten asemaa parantavana  hankkeena, jonkalaisesta olen täällä useinkin puhunut. Kun muslimitaaperot ovat päiväkodissa kieltä ja kulttuuria opettelemassa, äidit vapautuvat opiskelemaan, töihin ja tutustumaan uuteen kulttuuriinsa. Uskoisin, että feministiset liikkeet ja yleisesti naisväki kannattaa Purran ehdotusta. En näe mitään syytä, miksi miehetkään vastustaisivat naisten aseman nostamista pohjoismaiselle, tai ainakin eurooppalaiselle tasolle.

On vain yksi uhka. Yhdenvertaisuusvaltuutettu ja perustuslain asiantuntijat. Eiköhän sieltä kohta saada lausunto Purran ihmisoikeuksien vastaisesta ehdotuksesta. Vaan onko kyseessä pakottaminen? Kenties on, jos siinä on panttina sosiaalitukien maksaminen. Eihän kantasuomalaisen äidinkään ole pakko panna lastaan varhaiskasvatukseen tukien menettämisen uhalla.

Huolimatta tästä yhdenvertaisuusuhasta pidän Purran esittämää ajatusta kehittelemisen arvoisena ehkä tosiaan siksikin, että olen itse esittänyt vastaavanlaista mallia tukien harkinnanvaraisuudesta tai mahdollisesta lisäporkkanasta jo vuosia sitten.  Suomi voisi näyttää itsenäistä radikaalin uudistavaa  mallia muulle Euroopalle musliminaistenkin aseman parantamisessa. Olemme kulkeneet ennenkin uudistusten kärkijoukoissa, mitä naisen asemaan tulee. Aivan viimeksi meillä on ollut reipas nuori nainen pääministerinä keräämässä merkittävää huomiota maailmalla.

Jospa nyt sitten ajateltaisiin pidemmälle eikä urauduttaisi  kupla-ajatteluun, joka ampuu ”persun” keksinnöt lonkalta. Annetaan ideoiden elää ja versota kuin Alfred de Dreux’n sivutukka. Kiehkuroita voi kehitellä lisääkin.

(Kuvassa taiteilija Alfred de Dreux)

Välikysymys

 

Maailma palaa ja maailmanjohtajien mielenterveys pätkii  päivittäin. Sodan uhka leijuu kaiken yllä ja Suomessa on hätätila, melkein sisällissota. Kansa on ryntäämässä kadulle nälissään, kodeistaan ja töistään ulkoistettuna, suolet kurnien ja taisteluliput liehuen. Tasa-arvo, oikeudet! 

Näkeehän sen sokea reettakin, että köyhiltä on viety mahdollisuus yhdenvertaiseen elämään rikkaampien kanssa. Heiltä on otettu, rikkaille on annettu, bensa on kallista ja ennestään pulskat vievät punalaputetut tuotteet nenän edestä eikä Iivo Niskasestakaan ole enää mihinkään. 

Urheilu on täynnä skandaaleja ja  itkupotkuraivareita. Ainoa valopilkku ennen valojen sammumista on KAJ ja suomalaisen saunan menestys. Torille! Vaikka totta puhuen, sauna tunnetaan maailmalla ruotsalaisena keksintönä.

Kysyn nyt sitten vaan, kaiken kurjuuden keskellä, katastrofihallituksen alaisena, että mitä iloa pienen ihmisen elämässä enää on. Raakutkin on tuhottu ja  ilmasto pilalla - kaikki ihanat menneet, koska persut. Greta Thunberg, Li Andersson,  Sanna Marin. Haihtuneet jonnekin. Meille jäi kriisiytynyt sote ja Juuso.

Lapsilta korona pilasi lapsuuden, nuorilta nuoruuden ja Purra pilasi köyhien toivon ja opiskelijoilta kivan opiskelijaelämän omassa yksiössä.  

Kun ei sitä hallitusta vaan saada kaatumaan edes ministeri Juuson möhlyihin. Rydmankaan ei taida hairahtua enää, kun kainalossaan on nähty aikuinen nainen. 

(Maalaus August Friedrich Schenck)

Se on varmaan persu!

 

Ei, kuvan miehen persuudesta ei ole tietoa, vaikka voisi se  hyvinkin olla persu, vähäosainen kun lienee, ja ehkä lukutaidoton, kuka tietää. Nykykäsityksen mukaanhan kuvan kaltainen miekkonen on raskaasti petetty persu, ja häneltä on leikattu kaikki. Ei siis ihme, että  miehellä on kädessään tarttumapihdit, jollaisia liikuntarajoitteiset käyttävät poimiakseen esineitä lattialta. 

Otin kuvan marketin edessä olevalla pysäköintialueella, enkä tohtinut jäädä enempää kyttäämään ja salakuvaamaan. Tekonihan lienee vähintään kyseenalainen, koska en kysynyt mieheltä lupaa kuvan ottoon. Olen nimittäin menettänyt monta herkullista ihmiskuvaustilannetta kysyttyäni kohteelta lupaa kuvanottoon ja mahdolliseen julkaisemiseen nettialustalla.

Nyt jälkikäteen en siis tiedä, onko mies poimimassa jotakin roskiksesta, vai onko hän työntämässä sinne tunkemaansa roskaa syvemmälle, tiivistämässä edellisen roskienjättäjän  huolimattomasti työntämää tavaraa. Miehen kulkupelissä näyttää olevan pulleita muovikasseja. Ensi katsomalta oma näkemykseni on se, että mies poimii pihdeillään sattumia tästä hassun mallisesta omituisesta roskiksesta. Kenties hän kerää pulloja? Tai kokeilee onneaan saadakseen jännitystä leikattuun päiväänsä. Lukijakin kenties arvelee, että tätä ne hallituksen leikkaukset teettävät. Ihmispolot ajatuvat köyhyyteen ja kurjuuteen. Invalidimopoilijat ja muut vähäosaiset ryhmät ovat hätää kärsimässä. 

Voin kuitenkin lohduttaa huolestunutta lukijaa. Kuva ei ole tämän leikkaushallituksen ajalta, ei orpopurran tekosia, vaan jos oikein muistan, se on edellisen, Marinin hallituksen aikana otettu. Että syy ei siis olekaan ilmeinen, persuhallitus. 

Kaikkihan nyt on persujen vika. Persut eivät saa alue- ja kuntavaaleihin edes ehdokkaita. Lukekaapas, arvoisat lukijat, mitä tahansa keskustelua sanomalehdistä tai somesta, niin oli rikos mikä tahansa, rikollinen on kommentoijien mielestä aina persu, vaikka mitään rikosta ei olisi tapahtunutkaan. Supokin varoitti ensin äärioikeiston (lue: persujen) uhasta ja vasta sitten isis-verkostosta. Äärivasemmisto oli sivulauseessa lehtijutun lopussa eikä ollenkaan vaarallinen. 

Hupaisin lehtikeskustelujen persuilujuttu löytyi tänäisestä Helsingin Sanomista. Sdp:n entiselle kansanedustajalle, nykyisin vasemmistoliittolaiselle mikkeliläiselle Satu Taavitsaiselle vaaditaan ehdollista vankeutta törkeästä kunnianloukkauksesta. Syyttäjän mukaan Taavitsainen on esittänyt perättömiä ja valheellisia väitteitä ja vihjauksia, joiden mukaan mikkeliläinen paikallispoliitikko olisi syyllistynyt seksuaalirikoksiin. Väitteet ovat aiheuttaneet  poliitikolle vahinkoa, kärsimystä ja ankaraa halveksuntaa. Poliisin esiselvityksen mukaan väitteet ovat perättömiä.

Kas tässä ote HS:ien uutiskeskustelun kommenteista. Muistakaat siis aina, että kun demari tai vasuri mokaa, syyllinen on persu. Ei ole kahta sanaa.

• Tuollainen toiminta tuntuisi jotenkin erityisen persumaiselta. Ehkäpä tämä henkilö valitseekin sen seuraavaksi puolueekseen

• Sama tuli mieleen. Käsittääkseni tällainen sikailu on tosiaan ko. puolueessa jopa ansio!

• Juuri uutisoitiin, kuinka taas yksi kokoomuslainen huonosti käyttäytyvä kelpasi jälleen perussuomalaisten ehdokaslistoille. Kaikkein eniten ihmetyttää se, että joku näitäkin äänestää....

Tässä ei varmaan kannata jäädä viittaamaan Helsingin Sanomien kommenttikeskustelujen eettisiin sääntöihin, joita ovat mm. seuraavat: 

• Varmista, että esittämäsi tiedot pitävät paikkansa.
• Ole kohtelias ja rakentava.
• Älä nälvi, ivaa, leimaa tai vääristele.

(Valokuva Iines)

Osaatko kaunoa?

Helsingin Sanomissa on pieni kysely kaunokirjoituksen osaamisesta. Tulos on surullisenhupaisa. Nuoret eivät osaa enää kirjoittaa juoksevaa käsialaa. He ovat asian edessä kuin eksyksissä.  

Kaunokirjoituksestahan luovuttiin vuonna 2016, ja syyksi mainittiin se, että opettajat eivät saaneet enää selvää lasten käsialasta. Kaunokirjoitus-termin tilalle tuli ns. käsialakirjoitus, jossa kirjaimia yksinkertaistettiin eikä sidottu aina toisiinsa samalla tavoin kuin kaunokirjoituksessa, juoksevasti. Tästä käsialakirjoituksesta on muotoutunut sittemmin yhä enemmän tekstauskirjoitus, jossa kirjaimet ovat täysin irti toisistaan. 

Rikosoikeuden professori Kimmo Nuotion mukaan tärkeää olisi kuitenkin osata edes kaunokirjoitettu allekirjoitus, sillä tekstaus lisää uhkaa väärennösten määrän kasvusta. Voi myös sanoa, että vanhaan kaunokirjoitukseen verrattuna tekstauskirjoitus on ikävän tylsää ja mielikuvituksetonta, ja siitä puuttuu persoonallisuus. Kaunokirjoitustahan tutkittiin ennen jopa tosissaan, ja alaan perehtyneet grafologit laativat käsialoista mittavia persoonallisuusanalyyseja. Omassa hyllyssänikin komeilee Osmo Oksasen Mitä käsiala paljastaa -teos. Sitä on selailtu, kun on tutkittu sulhaskandidaattien lähettämiä kirjeitä. 

On sanottu, että kaunokirjoituksessa  aivot joutuvat työskentelemään monipuolisesti, ja hienomotoriikka kehittyy aivan eri tavalla kuin tekstatessa. Uskon tämän. Jotenkin uskon myös kirjoittajan pitkäjänteisyyden lisääntymiseen, kun kirjoitustapahtuma jatkuu sulavasti kirjainten yhdistyessä toisiinsa sanoiksi, lauseiksi, kappaleiksi. Mielen valtaa jonkinlainen tyyneys ja rauha, kun kirjoitus soljuu yhtenäisesti. Tekstauksen rytmi taas on lyhytjännitteisempi ja hakkaavampi, samoin kuin koneella kirjoitettaessa, jokin rytmi ja harmonia särkyy kirjainta taottaessa. 

Tunnen oloni tässä asiassa hieman ristiriitaiseksi, sillä olin itse koulumme ensimmäisiä opettajia, atk-opettajien lisäksi, joka vei oppilaita tietokoneluokkiin, pois käsinkirjoittamisen piiristä kirjoittamaan esseitä, raportteja ja opinnäytetöitään koneilla. Tosin tämä oli toisella asteella. Muissa aineissa työt tehtiin edelleen paperille käsin. 

Nyt olisin valmis tuomaan kaunokirjoituksen takaisin peruskoulujen opetusohjelmaan, koska käsinkirjoittaminen on nopea ja näppärä keino, ja sitä saatetaan tarvita edelleen. Ihmisen tulee osata viestiä myös ilman koneita, esimerkiksi yllättävissä hypersodan häirinnän tai  muun katastrofin tilanteessa. 

Jos kirjoittamisen mekaaninen taito näyttää niin huonolta kuin Helsingin Sanomien videolta ilmenee, niin pahalta näyttää. Voihan olla niin, että se tekstaamisenkin taito koetaan kohta liian vaikeaksi ja vaivalloiseksi, kun on känny, jolla tekstata. Sekin vielä huolestuttaa, että lapset pitelevät kynää kädessään selvästi väärin, kuin vierasesinettä. Ei osata oikeaa kirjoitusotetta, jossa kynä on peukalon ja etusormen välissä, ei koko nyrkin sisässä pystyssä. 

On käsittääkseni muuten niin, että Suomi on maailman ainoa maa, joka on luopunut kaunokirjoituksen kouluopetuksesta. Muissa Euroopan maissa kaunoa edelleen opetetaan ja käytetään laajastikin. Harmi Mimmi Bährin uraauurtavaa työtä. Bährhän on yksi merkittävimmistä suomalaisista naiskeksijöistä. Hän oli aikansa etevin kaunokirjoittaja ja kaunokirjoitustaidon kehittäjä jo 1800-luvulla. Hän toi taidon Suomen kouluihin.

Istunpa tähän, sanoi Fatim Diarra ko pyrstölleen lankes

 

Meillä Satakunnassa on tapana suhtautua asioihin tyynesti. Laakeiden peltojen keskellä kasvaminen avartaa kummasti näkymät moneen suuntaan. Nipottaa ei kannata, jos on laari täynnä perunoita ja kellari kunnossa. Kyllä se siitä, sanoi Manukin. Ei kannata provosoitua, vaikkei provosoitaisikaan. - Istunpa tähän, sanoi akka ko pyrstölleen lankes.

Eikä täällä ihmetellä abien Virossa pahennusta herättäneitä örvellyksiä ja vittujen viljelyä, jos vihreiden kansanedustaja näyttää kiroilutaitoaan feministien koulutuspäivillä, joilla naisten voimaantumista on harjoiteltu  kiroilemalla. Mitä enemmän kiroaa, sen parempi. Jollakin tavalla olisi kuitenkin monipuolisempaa kielenkäyttöä, jos kirosanojen kirjoa koetettaisiin rikastuttaa vaikka klassisella perkeleellä, mutta ei, ainakin Diarran suusta tuli vain yläastelaisten suosikkia, vittua ja paskaa. 

Diarran kohdalla tulee vajonneeksi syvempiin pohdiskeluihin sen seikan suhteen, miten vaikea ihmisen on huomata omat virheensä sen sijaan, että alkaa sättiä muita ja uhriutua ja vetää esiin erilaisia leimakortteja, joilla saa kätevästi huomion pois omasta möhlystä. Tässähän se tällä kertaa oli Diarran huippukallis lahjusmatka Taiwaniin, aviomies siivellä. Kahdeksantuhannen  euron matkoja harva kansalainen pääsee koskaan tekemään. Omat Viron kylpylämatkani, Saksan ja Kreikan-reissut kalpenevat tämän matkan rinnalla.

Voisi ehkä siis vienosti  toivoa, että jokin järjen kello alkaisi  kilkattaa Fatim Diarran päässä. Jospa syy matkan ja muiden aiempien möhlyjen arvosteluun ei olekaan ihonväri eikä se hirveä suomalainen rasismi? Voisiko se olla jokin muu? Mikähän se voisi olla? 

Ja oikeasti, mitä se suomalainen hirveä rasismi oikein on? Onko sitä koskaan tutkittu tieteellisesti analysoiden, ilman että tulkittaisiin rasismia oletusasetuksena mielivaltaisesti asetettuihin heppoisiin kysymyksiin? Mikä on rasismia, mikä kenties jotakin muuta? Onko kysymys ”mistäs kaukaa vieras on” tai ”mistä sä oot kotoisin” varmasti rasismia?

Hiusten halkomista?

 

Viestinnän professori Pekka Isotalus puhui Ylen aamussa  kontekstien merkityksestä viestintäkulttuurissa. On hyvä ottaa asiayhteys huomioon, kun nostetaan jokin lausahdus tai kirjoitus tikun nokkaan. Keskustelun viestintäkulttuurista kirvoitti viimeksi viestintämaailmaa kohauttanut tapaus, Kalle Palander. 

Pujottelun maailmanmestari Kalle Palander ei nimittäin jatka Yle Urheilun ja Urheilustudion lähetyksissä alppihiihdon asiantuntijana. ”Palander ja Yle Urheilun vastaava tuottaja Kristiina Kekäläinen tekivät päätöksen yhteisen keskustelun jälkeen tiistaina hyvässä yhteisymärryksessä”, kirjoitetaan Ylen sivuilla kauniisti, lähes hartaasti.  

Olen lukenut lehdistä, mitä Kalle Palander sanoi podcastissaan. Roisia puhettahan se oli, äärimmäisen typerää. Samanlaista, mitä jätkät keskenään suoltavat vaikkapa yhteisissä saunailloissaan kaljapullo huulillaan. Virhe on tietysti se, että kundeilta puuttui harkinta. He ovat tunnettuja henkilöitä, joiden konteksti somessa on aina tavallista pulliaista laajempi.

Mutta, silti.  Sehän oli tavallaan yksityinen podcast, ei Ylen ohjelma, niin kuin luulin valtaisasta kohusta päätellen. Konteksti! Jos ajatellaan niin, että esimerkiksi poliitikon tulee sietää voimakasta ivaa, parodiaa ja haukkumistakin, niin eikö sama ajattelumalli jossain määrin sovi muihinkin tunnettuihin ihmisiin, julkkiksiin? Tulisiko asian moraalista puolta nostaa tikun nokkaan, elleivät parodian kohteena olevat itse siitä loukkaannu? Onko myötäloukkaantujien närkästys mitta, joka määrittää jatkotoimet?

Korostan sitä, että  en tiedä, mikä tässä oikein ja kohtuullista. Olen yleensä laajan ja lähes rajattoman sananvapauden ja rohkeankin huumorin kannattaja. Uskon Suomen lakiin. Se hoitaa tapaukset, jotka rikkovat lakia. Muu saa minun puolestani olla ja kukkia. 

Vapaassa yhteiskunnassa saa esittää typeriäkin mielipiteitä ja mauttomia tölväisyjä jopa vähemmistöryhmistä - niin kuin kaikista muistakin ihmisistä ja asioista. Suositeltavaa se ei ole missään mielessä, mutta ei sitä kieltääkään voi. Kiellot ovat diktatuurien työkaluja.

(Piirros Priit Pärn)

Gluteenitonta leipää ja alkoholitonta viiniä

 

Pyydettäessä gluteenitonta leipää ja alkoholitonta viiniä, sanoo pappi autoni radiossa kutsuessaan seurakuntaa Herran pyhälle ehtoolliselle. Kaikkea on, kaikille omansa. Ja urut pauhaavat kuin viimeistä päivää. 

Paluuta minkäänlaiseen yhtenäiskulttuuriin tai edes yhteisöllisyyteen saati yhteisyyteen ei enää ole, kulttuuri on pirstaloitunut ja hajonnut osasiksi ja ryhmiksi, joilla kaikilla on omat oikeutensa ja turvatilansa. Paitsi niillä, jotka ovat julkisen terveydenhoidon armoilla, työterveyshoidon ulkopuolella. Heidän oikeutensa on siirretty digiulottuvuuteen kafkamaisen linnoituksen uumeniin. Sotekeskukseen, joka tuo mieleen neuvostoliittolaisen kolhoosin.

Pikkukaupungissani oli julkisella puolella vuoden alkuun saakka toimiva ja inhimillinen omahoitajapalvelu. Hoitaja-Anne vastasi puhelimeen ja useimmiten asia selvisi hänen ohjeillaan, tarvittaessa hän konsultoi tiimin omalääkäriä, Tarua, joka tunsi kunkin potilaansa terveyshistorian. 

Nyt ison kaupungin sotekeskus on määrännyt tämän palvelun rikottavaksi. Jatkossa on  ruvettava soittamaan täältä lähes sadan kilometrin päähän, ison sotekeskuksen digivastaajaan. On selostettava luuriin kerta kerran jälkeen vanha sairaushistoria ja uusi vaiva, joka kenties pohjaa johonkin vanhaan. Digilaite sitten antaa ajan, jos antaa, tai määräyttää antibiootin, joka on jossain tietojesi alarivillä kiellettyjen listalla. 

Suomalainen terveydenhoito on hyvää vain jos sitä saa. Ongelma onkin juuri siinä saatavuudessa, jos on työelämän ulkopuolella. Sisareni asuu Saksassa, ja hän kertoo usein sikäläisestä omalääkärimallista, jossa lääkäri saattaa jopa soittaa kotiin ja muistuttaa pneumokokki- tai vyöruusurokotuksista tai suolitähystyksestä. Saksassa kutsutaan lähisuku ennakoiviin vuositarkastuksiin, jos suvussa on esiintynyt esimerkiksi suolistosyöpää. Klinikalle voi myös marssia poistattamaan epäilyttäviä luomiaan milloin vain.

Sote-järjestelmä on surman susi. Asiakkaat on ulkoistettu paikallisten terveyskeskusten käytäviltä pois haahuilmasta. Käytävät ammottavat tyhjinä. Kela-taksit suhaavat Suomen mustassa yössä ja harmaassa päivässä edestakaisin kyyditen maaseudun väkeä isoihin terveyslinnoituksiin suurkaupunkeihin, kauas kotiseuduilta.  Sote ei ole ihmistä varten, se on linnoitus, joka pitäisi purkaa samalla apinanraivolla, jolla se synnytettiin.

(Maalaus Niko Pirosmani)

Vapise kulttuuri - valon nähneet tulevat!

 

Ei, Riikka Purra ei ole kulttuurin näkyvin eikä suurinkaan uhka. Riikka Purran asema valtakunnan saksikätenä on kaatumassa, ellei Riikka iske nyt jollain suurella vastaleikkauksella vaikkapa lastenkirjallisuudesta. 

Turun apulaispormestari Piia Elo (sdp) on uusi kulttuurin leikkaajamestari. Jo aiemmin närkästystä herättäneet Afrikan tähti -lautapelit kerätään Turun päiväkodeista pois. Elon mukaan lapsille halutaan tarjota sellaista materiaalia, joka vastaa tämän päivän maailmankuvaa ja on vapaa rasismista ja kolonialismista. Uusimpien uutisten mukaan tämäkään ei kuitenkaan riitä, vaan seuraavaksi suunnitellaan leikattavan Peppi Pitkätossua,  Enid Blytonin Viisikko-sarjaa, Inkan aarre -lautapeliä ja - mahdollisesti Muumeja. Päätöksiä ei ole vielä tehty, mutta leikkuulauta on viritetty valmiiksi.

Mielenkiintoinen seikka on se, että mainittuja lastenkulttuurin tuotteita on jo aiemmin eri tavoin sensuroitu ja leikattu. Peppi Pitkätossun isästä, neekerien kuninkaasta tehtiin Etelämantereen kuningas ja Afrikan tähdestä leikattiin rosvot pois ja muutettiin heidät panttereiksi sekä poistettiin lannevaatteissa tanssivat varhaiskulttuurin ihmiset - vaikka heitä on edelleen Afrikassa. Tämä tehtiin Turun kaupungin varavaltuutetun Paco Diapin tahdosta ja erään opiskelijaryhmän mielenosoituksen vuoksi. Nämä lastenkulttuurin klassikot halutaan nyt mitä ilmeisimmin poistaa kokonaan kulttuurista. 

Rautasaappaiden kopina kiihtyy ja lähenee. Pelottavaa. Paljon pelottavampaa kuin Riikka Purran rahalliset leikkaukset kulttuurin tuista. Rahalliset leikkaukset eivät tapa taidetta, mutta taiteen sisältöihin puuttuminen tappaa, etenkin klassikkotaidetta. Se raiskaa teoksia, heittää niitä palaviin rovioihin, kieltää historian. 

Ja tekijänä on se taho, joka pitää itseään suvaitsevana sivistyneistönä ja kulttuuristona. Eikö tämä taho näe, mitä on tekemässä? Se rakentaa diktatuuria, jossa rautasaappaiset sanovat, miten tulee ajatella ja millaista taidetta saa olla tarjolla ja saa tehdä. 

Nyt tarvitaan vastamielenosoitus Turun torille. Rovio, jossa poltetaan konkreettiseati nämä Pepit ja pelit. Kylteissä lukisi: TÄTÄHÄN TE TAHDOITTE.

(Maalaus Vladimir Kush)

Raja railona aukeaa

 

Kunpa tämä uusi vuosi antaisi hieman toivoa yhteiskunnassa alkavasta uudenlaisesta yhteishengestä, asioiden yhteisöllisemmästä hoitamisesta. Edes pyrkimisestä siihen. Maan johdolta pari vuotta sitten on ollut suuri virhe kehottaa kansalaisia ”valitsemaan puolensa”. Se puoli on valittu liiankin kanssa, ja railo on parin vuoden aikana vain syventynyt ja leventynyt, ja taisteluaseet ovat koventuneet. Miesmuistiin ei oppositio ole ollut yhtä paljon raivonsa päällä ja hallitus altavastaajana työtaakkansa alla.

Valtakunnan  ykkössanomalehden mainoksessa naisääni kehottaa nousemaan hallitusta vastaan, ja valtiollinen televisiomedia Yle sallii kyseenalaistamatta sivuillaan toisen ääripään - vasemmistolaisen Bex Tapanaisen - yltiöpäiset suunnitelmahaaveet. Tosin Yle päätyy sittemmin saamansa voimakkaan kritiikin johdosta poistamaan jutusta kohdan, jossa tämä kommunistinuorten puheenjohtaja kertoo olevansa valmis väkivaltaiseen vallankumoukseen. Mainittakoon, että Bex Tapanaisen vallankumoushaaveita on esitellyt aiemmin myös Helsingin Sanomat.

Valistunut lukija jää taatusti pohtimaan, miten Yle tai Helsingin Sanomat suhtautuisivat  äärioikeistolaisen nuoren esittämiin väkivaltaisiin vallankumouspuheisiin. Sallisivatko nämä mediat ylipäänsä äärioikeistolaisen nuoren voimakkaiden mielipiteiden esilletuloa? Onko äärivasemmistolaisten nuorten vallankumoushaaveista ja sympatioista Venäjää kohtaan kenties samanlaista uhkaa yhteiskunnalle kuin paljon puhutusta äärioikeiston uhasta? 

Kuten huomaamme, raja railona aukeaa, ja se on syvä ja leveä, kuten runoilija Uuno Kailaallakin. ”Edessä Itä ja Aasia, takana Länttä ja Eurooppaa”. Pieni ihminen siinä välissä varjellen omaansa. Joku kumartaa länteen, joku itään ja tulee samalla pyllistäneeksi vastakkaiseen suuntaan. Kumpi parempi? 

Vaan missä viipyy se runoilija, tai vielä paremmin, se poliitikko, joka on rauhanrakentaja ja joka kehottaa etsimään yhteisiä päämääriä puolien valitsemisen sijasta? Sille antaisin ääneni, sovunrakentajalle, joka ei syyttele, ei etsi vanhoja syntejä vaan katsoo tekemisen meininkiä ja uskoo ihmisen muuttumiseen, kykyihin. 

Ja missä viipyy se valtamedia, joka ei valitse puoltaan, ei valistuksensa jakolinjaa vaan etsii totuutta kuin Adalmiina helmeään Topeliuksen sadussa? Jos helmen  kadottaa, menettää viisauden ja rikkauden. Jäämme odottamaan, josko näkisimme tänä vuonna paremman aamun kuin Kailaan Raja railona -runossa.

- - 

Synkeä, kylmä on talviyö,
hyisenä henkii Itä.
Siell’ ovat orjuus ja pakkotyö;
tähdet katsovat sitä.
Kaukaa, aroilta kohoaa
Iivana Julman haamu.
Turman henki, se ennustaa:
verta on näkevä aamu.

(Kuvassa runoilija Uuno Kailas)