Osaatko kaunoa?

Helsingin Sanomissa on pieni kysely kaunokirjoituksen osaamisesta. Tulos on surullisenhupaisa. Nuoret eivät osaa enää kirjoittaa juoksevaa käsialaa. He ovat asian edessä kuin eksyksissä.  

Kaunokirjoituksestahan luovuttiin vuonna 2016, ja syyksi mainittiin se, että opettajat eivät saaneet enää selvää lasten käsialasta. Kaunokirjoitus-termin tilalle tuli ns. käsialakirjoitus, jossa kirjaimia yksinkertaistettiin eikä sidottu aina toisiinsa samalla tavoin kuin kaunokirjoituksessa, juoksevasti. Tästä käsialakirjoituksesta on muotoutunut sittemmin yhä enemmän tekstauskirjoitus, jossa kirjaimet ovat täysin irti toisistaan. 

Rikosoikeuden professori Kimmo Nuotion mukaan tärkeää olisi kuitenkin osata edes kaunokirjoitettu allekirjoitus, sillä tekstaus lisää uhkaa väärennösten määrän kasvusta. Voi myös sanoa, että vanhaan kaunokirjoitukseen verrattuna tekstauskirjoitus on ikävän tylsää ja mielikuvituksetonta, ja siitä puuttuu persoonallisuus. Kaunokirjoitustahan tutkittiin ennen jopa tosissaan, ja alaan perehtyneet grafologit laativat käsialoista mittavia persoonallisuusanalyyseja. Omassa hyllyssänikin komeilee Osmo Oksasen Mitä käsiala paljastaa -teos. Sitä on selailtu, kun on tutkittu sulhaskandidaattien lähettämiä kirjeitä. 

On sanottu, että kaunokirjoituksessa  aivot joutuvat työskentelemään monipuolisesti, ja hienomotoriikka kehittyy aivan eri tavalla kuin tekstatessa. Uskon tämän. Jotenkin uskon myös kirjoittajan pitkäjänteisyyden lisääntymiseen, kun kirjoitustapahtuma jatkuu sulavasti kirjainten yhdistyessä toisiinsa sanoiksi, lauseiksi, kappaleiksi. Mielen valtaa jonkinlainen tyyneys ja rauha, kun kirjoitus soljuu yhtenäisesti. Tekstauksen rytmi taas on lyhytjännitteisempi ja hakkaavampi, samoin kuin koneella kirjoitettaessa, jokin rytmi ja harmonia särkyy kirjainta taottaessa. 

Tunnen oloni tässä asiassa hieman ristiriitaiseksi, sillä olin itse koulumme ensimmäisiä opettajia, atk-opettajien lisäksi, joka vei oppilaita tietokoneluokkiin, pois käsinkirjoittamisen piiristä kirjoittamaan esseitä, raportteja ja opinnäytetöitään koneilla. Tosin tämä oli toisella asteella. Muissa aineissa työt tehtiin edelleen paperille käsin. 

Nyt olisin valmis tuomaan kaunokirjoituksen takaisin peruskoulujen opetusohjelmaan, koska käsinkirjoittaminen on nopea ja näppärä keino, ja sitä saatetaan tarvita edelleen. Ihmisen tulee osata viestiä myös ilman koneita, esimerkiksi yllättävissä hypersodan häirinnän tai  muun katastrofin tilanteessa. 

Jos kirjoittamisen mekaaninen taito näyttää niin huonolta kuin Helsingin Sanomien videolta ilmenee, niin pahalta näyttää. Voihan olla niin, että se tekstaamisenkin taito koetaan kohta liian vaikeaksi ja vaivalloiseksi, kun on känny, jolla tekstata. Sekin vielä huolestuttaa, että lapset pitelevät kynää kädessään selvästi väärin, kuin vierasesinettä. Ei osata oikeaa kirjoitusotetta, jossa kynä on peukalon ja etusormen välissä, ei koko nyrkin sisässä pystyssä. 

On käsittääkseni muuten niin, että Suomi on maailman ainoa maa, joka on luopunut kaunokirjoituksen kouluopetuksesta. Muissa Euroopan maissa kaunoa edelleen opetetaan ja käytetään laajastikin. Harmi Mimmi Bährin uraauurtavaa työtä. Bährhän on yksi merkittävimmistä suomalaisista naiskeksijöistä. Hän oli aikansa etevin kaunokirjoittaja ja kaunokirjoitustaidon kehittäjä jo 1800-luvulla. Hän toi taidon Suomen kouluihin.