Poikamiesvainaan arvoitus

 

Jäin miettimään poikamiesvainaan tapausta. Hän kuoli viime elokuun kahdentenakymmenentenäneljäntenä päivänä. Ensin puhuttiin varmana tietona sydämen pettämisestä, sitten uniapneasta. Hänellä tiedettiin olevan laite, joka hengitti hänen puolestaan katkoksen aikana. Vaan ei hän tähän vaivaan kuollut. Aivoinfarkti, se hänet vei. Hänen naisystävänsä, laiha kirjanpitäjä, oli lauantaina hänen talollaan, jonne ambulanssi ajoi hortoiltuaan ensin edeltävän tien perukoilla kaukana korvessa. Istuin mökkini kuistilla, josta on suora näköyhteys poikamiesvainaan pihaan. Ihmettelin, miksi lanssi viipyi talossa niin kauan, ja miksi laiha kirjanpitäjä istui yksin pihalla. Poikamiesvainaa lähetti vuonna 2010  äidin hautajaisiin suruadressin, mikä yllätti minut, koska emme tunteneet kuitenkaan läheisesti.  Minä lähetin sitten  seuraavana vuonna vastaavan, kun hänen äitinsä kuoli. Tuttavuutemme oli asiallinen naapuruussuhde ja käsitti hyvän juhannuksen toivotukset ja muutamat sähköpostikirjeet, jotka käsittelivät tieasioita.

Kun siis ambulanssi kävi poikamiesvainaan talolla elokuisena lauantaipäivänä, niin torstaina tapahtui kuolema,  mors, finis, exitium. Kuolema oli ilmeisen odottamaton, vaikka poikamiesvainaa oli jo hyvän matkaa säädetyn eläkeiän yli. Jos  ajatellaan sitä seikkaa, että poikamiesvainaa oli tarkka ihminen, oman tilitoimistonsa  ainoa työntekijä -  laiha kirjanpitäjä oli töissä kunnallisella alueella, niin on kai ihmeellistä, ettei hän jättänyt jälkeensä testamenttia. On nimittäin nyt todentunut, että koko omaisuus taloineen, tontteineen ja olettavine säästöineen meni valtiolle, tässä tapauksessa pienelle maaseutukunnalle. Poikamiesvainaan naisystävä, laiha kirjanpitäjä, ei saanut mitään, ei killinkiäkään, ei edes poikamiesvainaan hyvää uudehkoa autoa. Sukulaisia ei ollut. 

Tämä asia vaivaa minua. Voiko ihminen olla niin yksin, niin suivaantunut elämäänsä, ettei halua osoittaa omaisuuttaan millekään kannattamalleen yhteisölle tai, mikä omituisinta, naiselleen? Eikö hän rakastanut naista? Tyydytti vain himonsa häneen, ja se siitä. Toinenkin himo poikamiesvainaalla oli. Hän oli intohimoinen suunnistaja, tunnettu paikkakunnalla harrastuksestaan ja oli laatinut suuritöisiä painettuja ja värikkäitä suunnistuskarttoja, joissa olivat kaikki maastomerkit ja kukkuloiden ninet. Minunkin postilaatikkooni oli semmoinen tiputettu, oikein muovikansien välissä. Miksi siis hän ei jättänyt suunnistusseurallekaan mitään?  Miksi kumpikaan intohimo ei saanut palaakaan häneltä? Mitään muuta  hänellä ei ollut, kuin laiha kirjanpitäjä ja suunnistus.

(Maalaus Diego Rivera)

Kolme veljestä ja al-Holin nainen

 

Sain pari päivää sitten puhelun serkultani, jonka näin viimeksi opiskelijana. 

- Täällä on Maija Parviainen, hei.

- Hei! Olin juuri sanomassa, etten tilaa nyt mitään. Arvelin Maijaa Satakunnan Kansan lehtimyyjäksi. 

- Serkkusi, X:n Maija, muistatko?

- Muistan, hyvin, vaikka siitä on jo aikaa, kun viimeksi tavattiin.

Maija on kuvassa näkyvän veljessarjan keskimmäisen tyypin tytär, yksi kolmesta. Minä olen sisareni kanssa vanhimman, vasemmanpuoleisen lapsi ja nuorimmalla oikealla on neljä lasta, kaksi tyttöä ja kaksi poikaa. Meistä veljesten lapsista tuli enimmäkseen opettajia, lääkäreitä ja insinöörejä, varsin akateemisia siis. Sanon tämän tosiona, sillä tuohon aikaan oli aika selvää, että ylioppilaiden lapsistakin tuli ylioppilaita. Yliopistoihin pääsi melko hyvin.

Mitä kolmeen veljekseen tuli, minun isäni oli perheen musta lammas, asianajaja, joka joi ammattinsa ja perheensä. Keskimmäinen ja nuorin elivät ja työskentelivät säntillisesti elämänsä ajan.

Nyt Maija on kutsumassa meitä veljesten lapsia, serkkuja keskenämme kokoon kesäpaikkaansa, joka on Vilppulassa järven rannalla, ja näiden veljesten entinen kotitalo, tila jonka navetan hirsille kolmen veljeksen setä hirtti itsensä delirium tremensissä. Kaikki veljesten lapset ovat elossa, yhdeksän kappaletta.

Minua hirvittää mennä, mustan lampaan lapsena sinne lääkäreiden ja insinöörien ja opettajien seuraan viettämään aikaa. Sisarenikin on silloin jo, elokuussa, matkustanut takaisin Saksaan. Yksin olisi orpoa mennä. Useat meistä eivät ole tavanneet toisiaan kolmeenkymmeneen vuoteen. 

Toisaalta kutkuttaisi mennä, kuulla tarinoita minulle vähän vieraaksi jääneestä isän suvusta ja löytää muiden seurasta kenties palasia itsestään. Tulen tähän sukuun kaikin puolin, paitsi matemaattista lahjakkuutta ja laulutaitoa en ole perinyt. Keskimmäinen velihän on se, joka puhkesi laulamaan yleisölle kauniilla tenorillaan Gallen-Kallelan erämaa-ateljeessa paikan innoittamana. Mä oksalla ylimmällä. Kukaan ei  pyytänyt häntä laulamaan, mutta pysähtyivät kyllä kuuntelemaan.

Tällä hetkellä luulen, etten rohkene yksin mennä. Vieraitahan nämä serkut minulle ovat. Kaikki elävät pääkaupunkiseudulla, osa Tampereella. Miten pärjäisin puhumiseni kanssa? Ääni pätkisi, ja olisin nolo.

***

Ja sitten lyhyesti tähän päivään. Seuraa ajankohtainen pikakatsaus päivänpolitiikkaan. Se uutisten lapsikaappaajanainen onkin aamuisen Helsingin Sanomien uutisen mukaan Pekka Haaviston - oletan - al-Holista Suomeen ilmaiskyydillä rahtaama nainen, joka laskettiin heti vapaaksi, varmaan koska ihmisoikeuspykälät ja Eva Biaudet ja Nasima Razmyar. Muualla Euroopassahan al-Holin naiset napattiin heti kiinni ja annettiin sanktiot. Nyt naikkonen on poliisi  hallussa ulkomailla. Että näin on ihmisoikeus nyt. 

(Valokuva kotiarkistosta)

Missä pihlaja kukkii

 

Kun Suomella on idässä 1346,6 kilometriä yhteistä rajaa röyhkeää ja brutaalia hyökkäyssotaa käyvän maan kanssa, on selvää, että kyseinen raja on erikoisen altis erilaisille uhille, ja maan tulee näin ollen varautua lähes mihin vain. Rajan yli on ennenkin tultu luvatta, sekä tykein että polkupyöriä taluttaen. 

Onkin peräti kummallista, että jokuset poliittiset mullittelijatahot tuijottavat Helsingin Sanomien haastattelemien Demlan lakimiesten tukemana vain rajaloikkareiden ihmisoikeuksia - säädökset tehty erilaisiin oloihin täysin erilaisena aikana - eivätkä näe tapauksen force majeure -näkökulmaa ja armotta vanhentuneita maahantulojulistuksia. 

Tällaiseen putkinäköiseen ”ihmisoikeusjulistukseen” vetoaminen on lähinnä koomista Venäjän kohdalla, ja vielä koomisempaa on, että jokuset kansanedustajat huolimatta velvoittavasta asemastaan änkyröivät asiassa. Moraaliposeeraus tuntuu tässä erityisen ikävältä. Kyseessähän on laki poikkeusoloihin, sotatilanteeseen.

Jos Suomi ei ota sotatilanteessa hybridisyöttiläitä vastaan, niin sehän on Venäjän häpeä, ei Suomen. Venäjä on oikeillekin pakolaisille turvallinen maa, joten eihän se voi koko maailman nähden jättää maahan tulleita parempaa elämää etsiviä  kuolemaan rajalle työntämällä heitä pois luotaan. Koko maailmahan seisahtuisi tuomitsemaan Venäjän. Se olisi maan viimeisenkin sivistysrippeen kuolema ja Venäjä jäisi yksin eristyksiin kaikesta. 

•

Muuten, hieman keveämpiin sfääreihin - jos pidätte linnuista ja tarkkailette niitä mielellänne ja jos teillä on palanen omaa maata, vaikka pieni takapiha, niin istuttakaa sinne tuomipihlaja, amelanchier spicata. Linnut rakastavat sen marjoja! Tätä kirjoittaessani omaan tuomipihlajaani lennähti suloinen sepelkyyhkypari, ja aamupalalla siinä näkyi viherpeippoja, rastaanpoikasia, varpusia, sinitiaisia ja kirkuva harakkapesue. Koko ajan puussa käy pieni kuhina. Toivottavasti taloyhtiön rouvasihmiset eivät ala pelätä linnunkakkoja terassilaudoillaan. 

Viime kesänä palatessani mökiltä löysin ikkunastani kakkaruiskauksen, mutta en terassilaudoilta. Tämä oli hyvä valinta, sillä lasipinnalta jätös lähtee hyvin pois, kun taas oikein äkäinen jätös voi värjätä laudan, yleensä violetiksi. Tuomipihlaja on siitäkin hyvä, että se on ensimmäisiä kevätkukkijoita, ja minulla se voittaa naapurin takapihan kirsikkapuun. Siinä on myös erittäin värikäs syysruska. 

(Maalaus Michael Sowa)