Minun on ikävä Moskovan valoja. Niitä Moskovan valoja, jotka Vladimir Vladiromitš Putin meiltä vei. Vei palan sieluamme, sen slaavilaisen kaihomielisen ja hitaan puolen, joka sai meidät rakastamaan Georg Otsia ja äiti Venäjää, jonka aroilla kuiski tuuli ja ratsasti yksinäinen kasakka. Ja jossa lakkaamatta jyskytti juna pitkin Siperian rataa, yllään tuhansien tuikkivien tähtien vyö. Sinne radalle ei ole enää menemistä. Sen Putin meiltä vei.
Emme lopultakaan taida ymmärtää edes osaa siitä, mitä Putin on mennyt tekemään ei yksin Ukrainalle ja äiti Venäjälle, vaan myös Suomelle. Tyyppi vei meiltä kokonaisen kulttuurin, nuoruutemme unelmat ja hautasi koko vasemmistoaatteen. Torveen on puhallettu, naamiot on riisuttu, on aika kaivaa haamut haudoistaan ja kirjoittaa historia uusiksi.
Kuten Jari Tervo eilen sanoi, suomalaisilla on aina ollut kaksi syytä suhtautua Venäjään penseästi. Toinen on talvisyy ja toinen on jatkosyy. Nyt on sitten se kolmas syy, jolla ei vielä ole nimeä, mutta uhattu on yllätyksillä, myös sotilaallisilla ja ydinaseilla. Rajavartiolaitos on kuulemma valppaana piippalakkien varalta, sanottiin Tervon ja Halmeen tosisuomalaisuuden etsintäohjelmassa.
Menetetty maa, Venäjä, menetetty itseltään. Me menetämme kulttuurin, joka on saanut tahran, kuten on saanut kaikki mikä tulee Venäjältä. Urheilu, laulut, taidekin. Tšehov on saanut tahran, Dostojevski on saanut tahran, Gogol on saanut tahran.
Eivät he huonontuneet ole, he loistavat tietysti edelleen kirkkaina, mutta tahra, siellä se on heidänkin taiteessaan. Ikään kuin mätä kananmuna, jonka mielenosoittajat heittävät kohteeseensa. Tai liima, jolla Elokapina liimaa itsensä kauppaliikkeiden ikkunaan. Ei se kauppa siitä huonone eikä munaosuman saanut huonone, mutta häväisty on.
Vaan siis Moskovan valot, ja Georg Otsin kaikki venäläiset laulut. Kaikki vallankumouslaulutkin, ja Reijo Frank, ennen kaikkea Reijo Frank. Niitä on ikävä. Milloin tulee Venäjälle valo, milloin oikeasti suuri persoona valaisee maan? Kunpa Venäjän kansa vapautettaisiin kansallisesta petoksesta. Kunpa voisimme taas riemurinnoin laulaa Partisaanimarssia ja Veli siskoa. Ja uskoa parempaan maailmaan.