17.8.2026

Kissa pöydälle!


Aamutelevisiossa haastateltiin luokanopettajia, joilla on haasteita oppilaitten kielitaidon kanssa. Voi olla jopa niin, että oppilas ei osaa ollenkaan suomen kieltä tai jopa niin, että mitään yhteistä kieltä ei ole. Opettajan aika luokassa saattaa mennä siihen, että hän varmistaa tämän kaikkein kielitaidottomimman osaamista niin, ettei muille jää resursseja, ja koko luokka etenee tämän kielellisesti heikoimman  oppilaan tason mukaan.

 Oikeastaan tämä on tiedetty jo kauan, eikä siinä ole mitään uutta. Se, mihin huomioni uutislähetyksessä enemmän kiinnittyi, oli uutiskuvaajan kameran käyttö. Näytettiin tilanteita koulujen pihoilta niin, että oppilaista ei näkynyt ollenkaan ylintä osaa, päät oli systemaattisesti leikattu pois kuvakulmasta. Kuvaväläykset näyttivät absurdeilta. Lasten vartalot liikkuivat välituntileikeissä hartioista alaspäin. 

Tarkoitus on varmaan hyvä: estää lasten rasistista leimaamista. Vaan kysyä voi, hoidetaanko ongelma ja rasismin vastainen työ piilottelemalla tosiasioita? Kun uutisissa puhutaan koulujen ongelmista, maahanmuuttajalapsia ei saa näyttää, vaikka kaikki tietävät, että kyse on paljolti juuri heidän kielitaidottomuutensa aiheuttamista vaikeuksista koko luokassa. 

Tällainen asenne vaikuttaa teennäiseltä ja kontrolloivalta. Miksi kissaa ei voi nostaa pöydälle? Miksi asiasta ei voi keskustella avoimesti ja ketään syyllistämättä? Miksi koulun pihalta ei voi näyttää aitoa kuvaa, jossa lasten päitä ei ole leikattu irti? Milloin meistä tuli tosiasioita sievisteleviä hupsuja, joilta asioita täytyy peittää ja sensuroida? 

Tulee mieleen takavuosien Hannu Salaman Juhannustanssit-romaani, josta ns. jumalanpilkkaosuus sensuroitiin pois. Kirjaan jäi tyhjiä sivuja ja ne palautettiin vasta kolmenkymmenen vuoden kuluttua lakien muututtua. Eikö juuri tällainen sensuuriasenne ruoki myös segregaatiota ja jopa rasismia?




9.8.2026

Aktiivista istumista

,

Mahdoitteko tietää, että television katselun  ja aivojen ikääntymisen väliltä on löytynyt ikävä yhteys? Erikoisesti sarjamaratoneihin uppoutuminen ei ole tutkimuksen mukaan hyväksi aivoille. 

Ei ole pitkä aika siitä, kun katsoin Netflixistä kuusi kautta sisältävän Margaret Atwoodin kirjaan Orjattaresi perustuvan mammuttisarjan The Handmaids Tale kaikki 66 jaksoa putkeen. Ei nyt samana päivänä, mutta peräkkäisinä päivinä. Voi miten nautin jännittävistä jaksoista! Että jos arvelette aivotoimintani jotenkin höltyneen, sille löytyi syy. 

Vaan se tieto lohduttaa, että ratkaisevaa ei ole katselun aikainen jämähtäminen mukavaan tuoliin tai sohvan nurkkaan, vaan istumisen laatu ratkaisee aivoterveyden kehityksen. Aktiivinen istuminen haastaa aivoja, passiivinen ei.

Minähän istun aktiivisesti. Samalla kun katson jotakin, poimin käteeni jonkin seuraavista vaihtoehdoista: iPadin, joita minulla on kaksi, vanha ja uusi, kirjan tai vaikean sanaristikkolehden. Harvoin tuijotan mitään kädet sylissä joutilaina. IPadista seuraan mediaa, keskusteluja, teen palapeliä, osallistun keskusteluun, kirjaa tietenkin luen, - parhaillaan Hannele Klemettilän Kalman karamellejä. Tai teen haastavaa sanaristikkoa. 

Joku voisi tietysti sanoa, että minulla on huono keskittymiskyky, mutta enpä tiedä. Toki jonkin verran tämä nettimaailma on hajottanut pitkäjänteisyyttä, jota tarvitaan vaikkapa kirjan lukemisessa. Ihmisen havainnointi taitaa olla monellakin hieman pirstaloitunut, mennyt pieniin palasiin? Toisaalta pystyn kyllä keskittymään aina siihen, mikä on käsittelyssä nenäni alla, mutta ehkä tuo aika on hieman pätkittynyt. Joskus saatan kyllä kirjoittaa jotakin monta tuntia peräkkäin, jopa innostuneesti. 

Istumisesta puheen ollen, protestiliike Elokapinakin istuskeli taas, mutta haitta taisi olla aika pieni, kun kuviakaan ei lehdissä ole näkynyt julmista poliiseista. Menikö nyt kapina harakoille? Kenties he eivät ole kuulleet aktiivisen istumisen hyödyistä aivoterveydelle. Että pitäisi tehdä jotakin muuta kuin vain istua kankuillaan. Ettei vain nyt yläpää vanhenisi seremonian aikana liikaa.

29.7.2026

Ja niin luotiin sote




Olipas kerran ihminen, joka joutui sote-sairaalaan umpilisäke-epäilynsä kanssa. 

Ensin hän syötti sairausvakuutuskorttinsa ahnaan näköiseen  automaattiin ja sai jonotusnumeron 048 ilmoittautumisviranomaiselle. Jonotettuaan tunnin ilmoittautumisviranomaiselle ihminen otettiin seuraavalle koneelle, jota naputteli silmälasipäinen naisoletettu, jolla oli geometrisesti leikattu sinimusta polkkatukka, terävin reunoin. 

- No, ynähti polkkatukkainen, ja tästä ihminen päätteli, että nyt on aika avata hanat. Ihmisen vaivat kirjattiin koneelle, ynähdeltiin aina uuden vaivan kohdalla,  ja kun vaivoja ei enää kuulunut, vastaanottoviranomainen nousi ääneti ja katsoi ihmiseen. 

- Mennään seurantaan. Liukuovien takana seurannassa makasi ihmisiä rivissä vekattujen sinisten verhojen takana. Raoista kuului huokailua, valitusta ja yhden papan jatkuva kälätys. Kantapäät osoittivat kaikilla käytävälle päin.

- Tässä, paikka 31. Ottakaa yläpää paljaaksi, myös rintaliivit pois ja pankaa tämä paita päälle. 

Ihminen asettui makaamaan muiden lailla kantapäät käytävälle päin kapeaan ja korkeaan sänkyyn. Tunnin kuluttua verhot raottuivat ja kärryt kolisivat. 

- Päivää, onko Levonperä? 

- On, Levonperä on. 

- Otetaan verikokeita. Verenottaja asetti kiristyssiteen käsivarteen. - Nyt pistää. 

Veri-ihmisen jälkeen tuli tunnin tauko ennen kuin verhot raottuivat taas. 

- Päivää, onko Levonperä?

 - On Levonperä on. 

- Otetaan verenpaine ja pannaan anturit sinne paidan alle. 

Kone alkoi piipata tasaisesti. Mittaajaihmisen jälkeen tuli kahden tunnin tauko. Käytävillä kuljettiin, tultiin ja mentiin. Ihmistä hiukaisi. Ravinnotta olo oli kovaa. Kuuli kuinka hoitajat verhon takana sopivat ruokailemaan menosta. Mummuja ja pappoja vietiin Kela-takseihin, kuskit tulivat hakemaan vuodepaikalta, ja palvelu pelasi hienosti. Tapahtumat etenivät kuin hihnalla. 

Illansuussa ihminen pääsi umpisuolestaan ja heräsi heräämössä, josta hänet rullattiin osastolle, kolmen muun kanssa samaan huoneeseen. Viereisen punkan mummo hallitsi kaukosäädintä ja huudatti televisiosta Onnenarpaa, jossa raikui puheen takana kova musiikki. Ihminen pyysi mummoa pienentämään hieman ääntä. 

 - Mitä, huusi mummo ja katsoi ihmistä silmät suurina.

- Voisitko pienentää ääntä, se huutaa aika lujaa.

- Mitä? Häh? 

- Voisitko ystävällisesti panna ääntä pienemmälle.

- Mulla on huono kuulo, huusi mummo.  Emmää kuule muuten. Eihän tää nyt kovalla oo. 

Mummo ei pienentänyt Onnenarpaa, vaan hekotteli sille. Jumputtava musiikki säesti pirteää juontajaa, houkutteli ihmisiä soittamaan ja arvaamaan, missä nelikirjaimisessa automerkin nimessä on o ja e. Putkeen tuli sitten perään  kolme tuntia  Kalevan kisoja, ja selostajat huusivat, niin kuin vain urheiluselostaja huutaa voi. Ihminen äityi valittamaan metelistä hoitajalle, joka pyöritteli silmiään.

 - Tuon sulle korvatulpat. 

Ihminen vietti sitten loppuillan korvatulpat korvissa. Toinen mummu ihmisen vieressä verhon takana  hengitti raskaasti, yski  ja kutsui hoitajaa soittonapilla.

 - Katos nyt mitä mä yskin. Tämmösen klöntin. Tuli kurkusta, syvältä. Ei henki kulkenut.

- Ohoh, sehän on sideharsotuppo. Hyvä ettet niellyt! Kappas vaan. 

Tämmöistä  ihminen siis koki, muun muassa.  Kyllä se Kiurun sote taitaa pelata sittenkin. Ainakin Kela-taksikuskeilla riittää mummo- ja papparallia, ja sideharsoa riittää mummun nieluunkin, ja varsinkin ääntä riittää, kun melutaso säädetään huonokuuloisen  vähemmistöryhmän mukaan ja meteliä vastaan annetaan valittajille korvatulpat.  Ei ole hiljaista hetkeä sote-sairaalassa. Elämä sykkii.

(Maalaus Michelangelo)