Miksi anonyymi taiteilija haluaa teoksensa julkiseen näyttelyyn?

Taidegraafikko ja kuvataiteilija Pekka Hannulan mukaan taidenäyttelyn yhtenä tavoitteena on toimia taiteilijan portfolion ja verkostoitumisen kulmakivenä, jolla rakennetaan tunnettuutta ja dokumentoidaan uraa. 

Herättääkin uteliaisuutta, miksi joku osallistuu taidenäyttelyyn anonyymina. Näin on tapahtunut Turun taidehallissa Turun kaupungin tukemassa näyttelyssä, jonka anonyymin taiteilijan ”Uuno Yli-Määrän” teoksesta Nopeat päätökset on noussut kohu. Tavallinen  katsoja, kuka tahansa, tunnistaa teoksesta Suomen valtiovarainministerin, vaikka hänen suunsa on muotoiltu liioitellun roikkuvaksi, hieman kuin Helene Schjerfbeckin tunnetussa Omakuvassa. Rinnassa on punainen täplä, jonka mielikuvituksetonkin ihminen tunnistanee ampuma-aseen kuulan reiäksi. Lisämausteena on tietenkin yleinen konteksti: ministeri on monien suuresti vihaama ja häntä on julisteessa ennenkin uhattu tappamisella. Puolison mukaan hän saa runsaasti tappouhkauksia.

Kun koettaa koota kohun pääkohtia yhteen, tärkeimmäksi nousee ensinnäkin jutun kirjoittaneen toimittajan tyyli, joka mitätöi teoksesta järkyttyneen ministerin puolison tuntoja ja koettaa todistella kuvaa viattomaksi sosiaalioikeuden lehtorin avulla. Asiantuntijan mielestä kuvassa on vaikea nähdä väkivaltaa, samoin näyttelystä vastaavan  Turun taideyhdistyksen edustajan. Taidetta koskee ilmaisunvapaus ja tulkinta on kiinni katsojan silmästä, vakuuttaa toimittaja viitaten ministerin puolisoon. Ihminen näkee, mitä haluaa nähdä.

Toisena pääkohtana nousee esiin keskustelujen kommenteissa muhiva kaksinaismoraali. Kun kerran valtiovarainministeri nuorena tyttönä kirjoitti nettiin someälähdyksensä junassa häiriköineiden maahanmuuttajapoikien ampumisesta, niin sehän pesee taulun ampumisen valkeaksi. Toisin sanoen väkivalta hyväksytään tietyissä tapauksissa. 

Kysyä kai voi, onko kuitenkin eri asia laatia julkisuuteen tarkoitettu ampumakuva tietystä henkilöstä, kaikkien tuntemasta Suomen ministeristä, kuin kohdistaa jokin epämääräinen someälähdys tuntemattomaan ryhmään, joka käyttäytyi huonosti. Tilanteet eivät ole verrannollisia. 

Poliitikkojen tulee sietää kovaa kritiikkiä, mutta media on se elin, joka päättää omat julkaisurajansa. Muutoinkin keskustelujen, etenkin Helsingin Sanomien kommentointi ottaa nyt kyseenalaisia kierroksia, ja jokusten julkaistujen kohdalla jää miettimään kommentoinnin moderointiohjeita, joista ei nyt pidetä kiinni:

• Varmista, että esittämäsi tiedot pitävät paikkansa.
• Ole kohtelias ja rakentava.
• Älä nälvi, ivaa, leimaa tai vääristele:

Hilkka Juhola-Puha 

12:46

Lumihiutale ja saksikäsi miettivät, kuinka kerätä sympatiaa, pöyristymistä ja medianäkyvyyttä. Tavoite saavutettu.

Muutenkin huomaa, että kommentointi on kautta linjan henkilöön kohdistetumpaa ja  ilkeämpää kuin muutoin. Vaikuttaako tähän se, että toimittajan ohjaileva teksti ei anna sijaa toisenlaiselle näkemykselle, joka pikemminkin yllyttää kirjoittajia.  Herääkin  kysymys, millainen olisi artikkeli ja keskustelu, jos toimittaja ei olisi todistellut ampumisuhkausteemaa vääräksi tai jos anonyymin teoksen kohteena olisikin ollut Nasima Razmyar tai vaikkapa Sanna Marin punainen läiskä rinnassaan, ja tekijänä anonyymi taiteilija. Ja olisiko media julkaissut Marinin puolisonkin nimittelyä?

Mietin vielä sitä, onko tämä anonyymi taiteilija tarkoituksellisen juonikas? Teoksessa on useita elementtejä, joiden avulla uhkausteema voidaan pestä valkeaksi. Sekin, että teos muistuttaa Helene Schjerfbeckin kuuluisaa Omakuvaa, on pelastava selitystekijä. Eihän semmoinen uhkaa! Ja tuo punainen ampumareikähän voidaan taitavasti selittää  ”myyty”-merkiksi tai meetvurstin viipaleeksi. 

En pidä siis ihmeenä, että tekijä piiloutuu anonyymin kaapuun. 

Tähtitoimittajat lomalla

 

Huomaa, että tähtitoimittajat ovat lomalla. Ei yhtään kunnon juttua. Vain yksi tutkiva journalisti on liikkeellä, ja hänenkin  seikkaperäinen selvityksensä on masentava: kansalta murska-arvostelu hallitukselle ja eritoten Petteri Orpolle. Vain Stubbin muinainen hallitus saa huonomman arvion kansalta. Sanna Marin on kyselyn mukaan Suomen suosituin ja paras pääministeri. 

Mietin, johtuuko Marinin suosio hänen maailmanmaineestaan. Hänen aikanaan merkittävät tapahtumat olisivat nimittäin mitä todennäköisimmin tapahtuneet ilman häntä ja hallituksen aina hivenen myöhässä olleita päätöksiäkin: koronasta selviäminen - kaikki maat selvisivät hengissä, Natoon liittyminen - oliko se lopulta Niinistöstäkin hieman riippuvainen, Ukrainan tukeminen - niinhän kaikki maat tukivat, työllisyyden kasvu - vai pääsikö Marin ratsastamaan Sipilän hallituksen juuri nousseilla työllisyysluvuilla.  Jäljelle jää oikeastaan vain iloinen rahankäyttö. Se taisi olla kansan mieleen. Vai mitä arvelette?

Nyt ei sovi lehdissä revitellä silläkään, että talous on jo kääntynyt nousuun, ja ihmisillä on setelit jo tyrkyllä isoillekin ostoille ja iloiselle kulutukselle. Ei, nyt mässäillään edelleen lapsiperheköyhyydellä ja järjestötukien lopettamisella. 

Masentavien sisäpoliittisten uutisten lisäksi media on täynnä jalkapallouutisia ikään kuin se muka olisi yhtä upea laji kuin kunnon jääkiekko. Kun ei vaan kiinnosta hikisten rastatukkaisten miesten ryntäily nahkakuulan perässä ja yleisön aaltoilu maalintekopuolella. 

Vaan onneksi oli Pride ja hauskat kuvat Tom of Finland -tyypeistä ja värikkäistä ihmisistä. Ja ne pullukkamahaiset tukevaniskaiset naamiomiekkoset talouspaperirullineen siinä seksikeinussa. Jotakin uutta vaihteeksi. Mitähän ensi vuonna keksitään? Olisiko lapsillekin jotakin? Ja osallistuukohan uusi hallitus ministereineen iloiseen katujuhlaan? 

(Maalaus Rafal Olbinski)

Asenteet sateenkaariväkeä kohtaan

 

Asenteet sateenkaariväkeä kohtaan ovat koventuneet, sanotaan Helsingin Sanomien artikkelissa. - Saatetaan sylkeä perään ja vetää turpaankin, kertoo haastateltu. 

Minusta tässä on asian ydin. Mistä sylkijät ja turpaanvetohaluiset voivat tietää jonkun ihmisen kuuluvan johonkin tiettyyn ryhmään? Eikö valtaosa erilaisista ryhmistä elä sellaista arkielämää, jossa seksuaalisuus- ja sukupuoliasioista ei niinsanotusti tehdä numeroa, vaikka niitä ei enää salattaisikaan? Tuntemani ja tietämäni seksuaalivähemmistöihin kuuluvat ihmiset eivät yksikään erotu muista kadullakulkijoista millään erityisellä tavalla. Eivätkä he osallistu kaupunginpuistossa pidettyihin Pride-tapahtumiin, vaikka useimmat kaupunkilaiset tietävät heidän suuntautumisensa. Olen tulkinnut asian niin, että he eivät halua erottautua ryhmiksi vaan haluavat sulautua ihmiskuntaan, ihmisyyteen. Samanlaisia olentojahan me kaikki luodut tai rannalle ryömineet olemme, oli meillä sitten kummoiset värkit jalkovälissä ja pääkopassa. Miksi pitäisi polarisoitua alalajeihin, joilla ei lopulta ole merkitystä? 

HS:ien artikkelissa on videokuva sateenkaari-ihmisestä, joka heiluttaa ihmisiä vilisevässä asemahallissa isoa värikästä sateenkaariviuhkaa kirjava kirkas sateenkaarikuvioinen reppu selässä. Muilla on ilmeinen kiire ja määränpää, mutta tämä sateenkaari-ihminen ikään kuin vaatii heiltä jotakin siinä heiluessaan ja käsiään kohotellessaan. Hän tekee seksuaalisuudestaan numeron. 

Mitä tästä pitää ajatella? Tyyppi ärsyttää minua, kuten kuka tahansa millä tahansa huitova ja heiluva ihminen tai vaikkapa tilausmyyjä, joka soittaa puhelimeeni. Miksi hän ei anna ihmisten olla rauhassa? Miksi Pride hyppii silmille? 

Kovin mielellään Pride-väki tulkitsee Prideä ja nyt kaikkialla esiin pomppaavaa sateenkaarirekvisiittaa kohtaan osoitettuja mielenilmauksia ja närkästyksiä vihaksi itse ryhmiä kohtaan. Minun on vaikea nähdä näin tätä asiaa. 

Eikö se aggressio kuitenkin kohdistu itse Pride-ilmiöön, sen poliittishenkiseen kiihkeytymiseen, - ellet ole meidän puolella, olet meitä vastaan -aatteeseen. Suljetaan kokonaan pois ne, jotka eivät halua osallistua tapahtumaan, kuten joitain puolueita pari vuotta sitten. Tai tuomitaan urheilija, joka ei tahdo pelata Pride-asu päällä. Minua ainakin jopa pelottavat tällaiset jyrkät liikkeet, ja koen ne ahdistaviksi. En ole koskaan ymmärtänyt muutenkaan blokkaamisen ajatusmallia: suljetaan omasta piiristä pois ne, jotka ajattelevat eri tavoin. Tuohan on henkinen kuolema: Rajaan maailmani, koska tietouteni on valmis. Piste. 

(Maalaukset Marc Chagall)