Ja niin luotiin sote

Olipas kerran ihminen, joka joutui sote-sairaalaan umpilisäke-epäilynsä kanssa. 

Ensin hän syötti sairausvakuutuskorttinsa ahnaan näköiseen  automaattiin ja sai jonotusnumeron 048 ilmoittautumisviranomaiselle. Jonotettuaan tunnin ilmoittautumisviranomaiselle ihminen otettiin seuraavalle koneelle, jota naputteli silmälasipäinen naisoletettu, jolla oli geometrisesti leikattu sinimusta polkkatukka, terävin reunoin. 

- No, ynähti polkkatukkainen, ja tästä ihminen päätteli, että nyt on aika avata hanat. Ihmisen vaivat kirjattiin koneelle, ynähdeltiin aina uuden vaivan kohdalla,  ja kun vaivoja ei enää kuulunut, vastaanottoviranomainen nousi ääneti ja katsoi ihmiseen. 

- Mennään seurantaan. Liukuovien takana seurannassa makasi ihmisiä rivissä vekattujen sinisten verhojen takana. Raoista kuului huokailua, valitusta ja yhden papan jatkuva kälätys. Kantapäät osoittivat kaikilla käytävälle päin.

- Tässä, paikka 31. Ottakaa yläpää paljaaksi, myös rintaliivit pois ja pankaa tämä paita päälle. 

Ihminen asettui makaamaan muiden lailla kantapäät käytävälle päin kapeaan ja korkeaan sänkyyn. Tunnin kuluttua verhot raottuivat ja kärryt kolisivat. 

- Päivää, onko Levonperä? 

- On, Levonperä on. 

- Otetaan verikokeita. Verenottaja asetti kiristyssiteen käsivarteen. - Nyt pistää. 

Veri-ihmisen jälkeen tuli tunnin tauko ennen kuin verhot raottuivat taas. 

- Päivää, onko Levonperä?

 - On Levonperä on. 

- Otetaan verenpaine ja pannaan anturit sinne paidan alle. 

Kone alkoi piipata tasaisesti. Mittaajaihmisen jälkeen tuli kahden tunnin tauko. Käytävillä kuljettiin, tultiin ja mentiin. Ihmistä hiukaisi. Ravinnotta olo oli kovaa. Kuuli kuinka hoitajat verhon takana sopivat ruokailemaan menosta. Mummuja ja pappoja vietiin Kela-takseihin, kuskit tulivat hakemaan vuodepaikalta, ja palvelu pelasi hienosti. Tapahtumat etenivät kuin hihnalla. 

Illansuussa ihminen pääsi umpisuolestaan ja heräsi heräämössä, josta hänet rullattiin osastolle, kolmen muun kanssa samaan huoneeseen. Viereisen punkan mummo hallitsi kaukosäädintä ja huudatti televisiosta Onnenarpaa, jossa raikui puheen takana kova musiikki. Ihminen pyysi mummoa pienentämään hieman ääntä. 

 - Mitä, huusi mummo ja katsoi ihmistä silmät suurina.

- Voisitko pienentää ääntä, se huutaa aika lujaa.

- Mitä? Häh? 

- Voisitko ystävällisesti panna ääntä pienemmälle.

- Mulla on huono kuulo, huusi mummo.  Emmää kuule muuten. Eihän tää nyt kovalla oo. 

Mummo ei pienentänyt Onnenarpaa, vaan hekotteli sille. Jumputtava musiikki säesti pirteää juontajaa, houkutteli ihmisiä soittamaan ja arvaamaan, missä nelikirjaimisessa automerkin nimessä on o ja e. Putkeen tuli sitten perään  kolme tuntia  Kalevan kisoja, ja selostajat huusivat, niin kuin vain urheiluselostaja huutaa voi. Ihminen äityi valittamaan metelistä hoitajalle, joka pyöritteli silmiään.

 - Tuon sulle korvatulpat. 

Ihminen vietti sitten loppuillan korvatulpat korvissa. Toinen mummu ihmisen vieressä verhon takana  hengitti raskaasti, yski  ja kutsui hoitajaa soittonapilla.

 - Katos nyt mitä mä yskin. Tämmösen klöntin. Tuli kurkusta, syvältä. Ei henki kulkenut.

- Ohoh, sehän on sideharsotuppo. Hyvä ettet niellyt! Kappas vaan. 

Tämmöistä  ihminen siis koki, muun muassa.  Kyllä se Kiurun sote taitaa pelata sittenkin. Ainakin Kela-taksikuskeilla riittää mummo- ja papparallia, ja sideharsoa riittää mummun nieluunkin, ja varsinkin ääntä riittää, kun melutaso säädetään huonokuuloisen  vähemmistöryhmän mukaan ja meteliä vastaan annetaan valittajille korvatulpat.  Ei ole hiljaista hetkeä sote-sairaalassa. Elämä sykkii.

(Maalaus Michelangelo)

Sorretun toiveet

 

Olipas kerran sorrettu. Asumistuki oli leikattu, ansiopäiväraha oli porrastettu, suojaosa oli poistettu, lapsikorotus lakkautettu ja omavastuuaika pidennetty. Kaiken lisäksi alvia oli nostettu ja suklaan hinta kaupoissa noussut. Miten tästä eteenpäin? Mistä normaali elintaso? Mistä lohtua? Metsäänkö pitäisi lähteä marjoja poimimaan? 

*

Näin ulkopuolella kaikkien leikkausten hyväosaisen röyhkeydellä kysyn, mikä vika marjanpoiminnassa on? Marjaämpärillisestä voi saada 50 euroa tuosta vaan, enemmänkin, jos kehtaa pyytää ja ostaja näyttää maksukykyiseltä. Poimurilla poimii nopeasti, joten aikaakaan ei työhön tuhraannu, ja kumarrella ei tarvitse, jos käyttää pitkävartista poimuria. Samalla voi poimia löytämänsä sienet. Itsekin poimin eilen mökkipihan pohjoispäädystä kantarellit lounasta varten. Joukkoon itse kasvatettuja yrttejä, ilmaiseksi. Herkkua voi saada ilman killinkiäkään.

Joskus miettii sitä, miksi ihmiset eivät enää lähde työn perään toisiin maakuntiin ja lääneihin, niin kuin ennen oli normaali käytäntö. Vaihdettiin lennossa maisemaa, jos töitä ei löytynyt, ei jääty niille sijoille tukia nostamaan. Nyt sorrettu ja tukileikattu odottaa hesoissa sitä, että joku noutaa hänet toivetyöpaikkaan kotiovelta. 

Kun valmistuin kurssini kanssa suomen opettajaksi, kaikki ystävät hajaantuivat eri puolille Suomea. Kukaan ei jäänyt Turkuun, paitsi minä joka sain uskonnon lehtorin viransijaisuuden vuodeksi suorittamani uskontotieteen arvosanan vuoksi. Uskonnon opettajaksi ei tuolloinkaan ollut tunkua, teologit olivat harvassa iloisena hippiaikana. 

Tämän jälkeen minunkin oli lähdettävä provinssiin, jonnekin, missä suomen opettajan paikka aukesi. Ja se aukesi pikkukaupungissa, jonne kaikkein viimeksi halusin. Ja siinä paikassa sitten pysyin loppuun asti, vaikka olin kova esiintymisjännittäjä. Jännitin varmaan jokaista oppituntia, osaa punaisen vekkihameen helmat vipattaen. Vaan ei tullut mieleenkään lopettaa, vaikka koin jopa ahdistusta työstä, jonka tunsin vaativan minulta kaikki henkiset resurssit ja vähän ylikin.

Tänä päivänä ihmiset tuntuvat vaativan kivaa kutsumustyötä ja oikeutta viihtyä työssään, mieluiten isossa kaupungissa. Elleivät ehdot täyty, jäädään niille sijoille ihmettelemään, miksi työtä ei järjesty. Ollaan tukien varassa ja vaaditaan ihmisarvoista toimeentuloa, jossa on mahdollisuus samaan elintasoon kuin työssä puurtaville. Ollaan sorrettuja ja lapsiperheköyhiä ja hallitus on julma, ei välitä ihmisen hädästä ja anna tarpeeksi tukea. 

Uskotaan, että kun Antti Lindtman vaihtuu pääministeriksi, tuet palautetaan ja kivoja työpaikkoja järjestyy pääkaupunkiseudulle, Tampereelle ja Turkuun, koska muualla ei voi elää. Sorretun toiveet otetaan huomioon ja sakset pannaan lukolliseen laatikkoon. Vaan näinköhän sorretun toiveet toteutuvat Lindtmaninkaan aikana?

(Valokuvat mökkipihalta 2026, Iines)

Miksi anonyymi taiteilija haluaa teoksensa julkiseen näyttelyyn?

Taidegraafikko ja kuvataiteilija Pekka Hannulan mukaan taidenäyttelyn yhtenä tavoitteena on toimia taiteilijan portfolion ja verkostoitumisen kulmakivenä, jolla rakennetaan tunnettuutta ja dokumentoidaan uraa. 

Herättääkin uteliaisuutta, miksi joku osallistuu taidenäyttelyyn anonyymina. Näin on tapahtunut Turun taidehallissa Turun kaupungin tukemassa näyttelyssä, jonka anonyymin taiteilijan ”Uuno Yli-Määrän” teoksesta Nopeat päätökset on noussut kohu. Tavallinen  katsoja, kuka tahansa, tunnistaa teoksesta Suomen valtiovarainministerin, vaikka hänen suunsa on muotoiltu liioitellun roikkuvaksi, hieman kuin Helene Schjerfbeckin tunnetussa Omakuvassa. Rinnassa on punainen täplä, jonka mielikuvituksetonkin ihminen tunnistanee ampuma-aseen kuulan reiäksi. Lisämausteena on tietenkin yleinen konteksti: ministeri on monien suuresti vihaama ja häntä on julisteessa ennenkin uhattu tappamisella. Puolison mukaan hän saa runsaasti tappouhkauksia.

Kun koettaa koota kohun pääkohtia yhteen, tärkeimmäksi nousee ensinnäkin jutun kirjoittaneen toimittajan tyyli, joka mitätöi teoksesta järkyttyneen ministerin puolison tuntoja ja koettaa todistella kuvaa viattomaksi sosiaalioikeuden lehtorin avulla. Asiantuntijan mielestä kuvassa on vaikea nähdä väkivaltaa, samoin näyttelystä vastaavan  Turun taideyhdistyksen edustajan. Taidetta koskee ilmaisunvapaus ja tulkinta on kiinni katsojan silmästä, vakuuttaa toimittaja viitaten ministerin puolisoon. Ihminen näkee, mitä haluaa nähdä.

Toisena pääkohtana nousee esiin keskustelujen kommenteissa muhiva kaksinaismoraali. Kun kerran valtiovarainministeri nuorena tyttönä kirjoitti nettiin someälähdyksensä junassa häiriköineiden maahanmuuttajapoikien ampumisesta, niin sehän pesee taulun ampumisen valkeaksi. Toisin sanoen väkivalta hyväksytään tietyissä tapauksissa. 

Kysyä kai voi, onko kuitenkin eri asia laatia julkisuuteen tarkoitettu ampumakuva tietystä henkilöstä, kaikkien tuntemasta Suomen ministeristä, kuin kohdistaa jokin epämääräinen someälähdys tuntemattomaan ryhmään, joka käyttäytyi huonosti. Tilanteet eivät ole verrannollisia. 

Poliitikkojen tulee sietää kovaa kritiikkiä, mutta media on se elin, joka päättää omat julkaisurajansa. Muutoinkin keskustelujen, etenkin Helsingin Sanomien kommentointi ottaa nyt kyseenalaisia kierroksia, ja jokusten julkaistujen kohdalla jää miettimään kommentoinnin moderointiohjeita, joista ei nyt pidetä kiinni:

• Varmista, että esittämäsi tiedot pitävät paikkansa.
• Ole kohtelias ja rakentava.
• Älä nälvi, ivaa, leimaa tai vääristele:

Hilkka Juhola-Puha 

12:46

Lumihiutale ja saksikäsi miettivät, kuinka kerätä sympatiaa, pöyristymistä ja medianäkyvyyttä. Tavoite saavutettu.

Muutenkin huomaa, että kommentointi on kautta linjan henkilöön kohdistetumpaa ja  ilkeämpää kuin muutoin. Vaikuttaako tähän se, että toimittajan ohjaileva teksti ei anna sijaa toisenlaiselle näkemykselle, joka pikemminkin yllyttää kirjoittajia.  Herääkin  kysymys, millainen olisi artikkeli ja keskustelu, jos toimittaja ei olisi todistellut ampumisuhkausteemaa vääräksi tai jos anonyymin teoksen kohteena olisikin ollut Nasima Razmyar tai vaikkapa Sanna Marin punainen läiskä rinnassaan, ja tekijänä anonyymi taiteilija. Ja olisiko media julkaissut Marinin puolisonkin nimittelyä?

Mietin vielä sitä, onko tämä anonyymi taiteilija tarkoituksellisen juonikas? Teoksessa on useita elementtejä, joiden avulla uhkausteema voidaan pestä valkeaksi. Sekin, että teos muistuttaa Helene Schjerfbeckin kuuluisaa Omakuvaa, on pelastava selitystekijä. Eihän semmoinen uhkaa! Ja tuo punainen ampumareikähän voidaan taitavasti selittää  ”myyty”-merkiksi tai meetvurstin viipaleeksi. 

En pidä siis ihmeenä, että tekijä piiloutuu anonyymin kaapuun.