Mitä Minna Canth todella sanoi?

 

Suomessa asiat ovat maailman parhaiten, vaikka täältä kuuluu tänäkin armon päivänä, Minna Canthin ja tasa-arvon päivänä,  itku ja hammasten kiristys. 

Aamutelevision uutislukija sanoi juuri, että Suomi on JÄLLEEN valittu maailman onnellisimmaksi maaksi, yhdeksännen kerran. Kaikki pohjoismaat ovat kymmenen parhaan maan joukossa, Islanti on toisena ja Tanska kolmantena. Että emme sitten romahtaneetkaan onnettomien maiden joukkoon, vaikka meillä on orpopurra ja tilanne päällä.

Liput siis salkoon, kaksinkertaisesti, ja ihminen täyttyköön ilosta, edes yhdeksi päiväksi! Ehkä tämä näkyy edes jollakin tavalla eduskunnan tänäisellä kyselytunnillakin, joka on alkanut olla katselijalle koettelemus kuuloelinten ja resilienssin puolesta. 

Todettakoon vielä, että  onnellisuusraportissa onnellisuutta tarkastellaan kuuden käsitteen kautta: bruttokansantuote eli tulot henkeä kohden, sosiaalinen tuki, terveys ja terveydenhuollon saatavuus,  vapaus tehdä omia valintoja, anteliaisuus eli hyväntekeväisyys  ja korruption vähyys. 

Nämä kaikki asiat olivat tietysti toisin Minna Canthin (1844 - 1897) aikaan, ja erikoisesti naisten asema oli miehen asemaa tuntuvasti huonompi esimerkiksi koulutuksen suhteen. Minna Canth ajoikin voimakkaasti tyttökouluja ja naisen opintien avartamista kaikin puolin. Hän oli tulisieluinen köyhien ja työläisten puolesta puhuja, kuten me kaikki Canthimme lukeneet ja hiukankin koulunpenkkiä kuluttaneet  tiedämme. Itsekin muistan pitäneeni äidinkielen tunnilla esitelmän Minna  Canthista ja saaneeni kehuja siitä, että mainitsin hänen kohdallaan sanan ”tendenssikirjailija”. Opettaja, Urpo P.,  innostui tästä paasaamaan Canthin poliittisesta ulottuvuudesta, jota hän piti radikaalina mutta ihailtavana. 

Canthin vasemmistolaisuudella ja feminismillä on Minna Canthin päivinä ratsastettu melkoisesti monena vuonna. Kaarina Hazard kirjoitti silloisessa Twitterissään vuonna 2019,  että ”jos Minna eläisi juuri nyt tätä päivää, pramille nousisivat transihmiset, ruskeat tytöt, homot, #metoolaiset ja suvakkihuorat”. Vastaavanlaisia Minnan omimisia omaan leiriin on näkynyt usein.

Vaan mitä Minna Canth todella sanoi ja miten hän itse eli? Seksiin Minna Canth suhtautui puritaanisesti ja ehdottomasti. Ennen avioliittoa sitä ei sopinut harjoittaa. Sukupuolia oli tasan kaksi, ja Canth käyttää termiä  ”ihmiskunnan toinen sukupuoli” puhuessaan jommasta kummasta sukupuolesta. 

Minna Canth oli myös kiinnostunut uskonnnosta, ja henkilökohtainen usko oli hänelle tärkeää, vaikka hän arvostelikin kirkon toimia. Suhtautuminen naisen asemaan oli lievästi ristiriitainen ja vähintään mielenkiintoinen. Lehtikirjoituksessaan Arvostelu neiti Ellen Keyn lausunnoista Canth kirjoitti näin:

Äidin velvollisuus on naiselle ensimmäinen ja rakkain kaikista velvollisuuksista, muut vähemmin tärkeät saavat väistyä sen rinnalta ellei hän voi niitä toimittaa sen ohessa, kuin hän pitää lasta valvontansa alla. Se nainen, joka tahtoo kehittää muita lahjojaan äidin velvollisuuksien kustannuksella, se ei ansaitse äidin nimeä. Ja kovin pintapuolinen on se nainen, joka katsoo yhteiskunnallisen aseman kannattamisen vaativan hänen aikansa ja voimansa siinä määrin, että hänen täytyy luovuttaa lastensa kasvattaminen toiselle. 

Kiinnostava yksityskohta Canthin elämässä on sekin, että vaikka hän  ajoi kiihkeästi naisten kouluttautumista, niin itse hän valitsi kotiäitiyden avioiduttuaan. Hän jäi varsin nuorena usean lapsensa yksinhuoltajaksi ja ryhtyi turvaamaan elantoaan kauppiaana. 

Minna Canthista on siis moneksi! Hän ei ollut vain radikaali feministi, vaan hänestä löytyy myös konservatiivinen perinteitä arvostava ja jopa uskonnollinen puoli.

(Valokuvassa Minna Canth aviomiehensä kanssa)

Hyvää kansainvälistä naistenpäivää!

 

Hyvää kansainvälistä naistenpäivää! Myös feministit, joihin palaan alkulauseitteni jälkeen. 

Päivän kunniaksi avasin ikkunan keväiseen auringonpaisteeseen, ja kuulin tänne saapuvien isojen lintujen riemukkaat huudot, - en nähnyt niitä. Kyseessä oli joko jonkin hanhilaji tai sitten joutsenten parvi. Täällä talvehtineet joutsenet eivät huuda samoin. Kurkia ne eivät kai vielä voineet olla? Ne matkasivat läheiselle Puurisuolle, niin kuin täälläpäin  aina. Nokka kohti pohjoista.

Naistenpäivän kunniaksi koetin katsella naisaiheisia kolumneja mediasta. Joitain lasikatto- ja naisvihakirjoituksia vilahteli silmieni ohitse, mutta ei ainuttakaan, jossa olisi puhuttu tämän Telluksen vakavimmasta naisen tasa-arvo-ongelmasta, musliminaisten ihmisarvosta, joka on alempi kuin heidän uskonveljiensä aamutossun arvo. 

Tuija Siltamäkikään, jota pidän terävänä kolumnistina, ei nostanut esille islaminuskoisen  naisen alisteista arvoa. Enkä ole havainnut feministeiksi itsensä ilmoittavien naistenkaan puhuneen tai kirjoittaneen musliminnaisen tasa-arvosta halaistua sana. Meillä puhutaan edelleen vain suomalaisen naisen kokemasta naisvihasta ja lasikatoista. Ja muista minä-minä-asioista.

Kun pääministeri Sanna Marinia arvosteltiin hänen tekemisistään, se leimattiin nopeasti ja lähes aina misogyniaksi. Oli silmiinpistävää sekin, miten media suojeli Marinia pahimmilta ryöpytyksiltä, ja toimittajakunta astui setämäiseen suojelijan rooliin heikompaa asti kohtaan huomaamatta sitä seikkaa, että tosiasiassa tällainen asenne nimenomaan on kaikkea muuta kuin tasa-arvoista. Nainenhan kestää kritiikkiä siinä kuin mieskin, ja tästä meillä on esimerkkinä edelleen tietääkseni järjissään oleva valtiovarainministeri Riikka Purra, jota median setämiehet eivät enää suojele suorastaan järkyttävältäkään haukkumiselta. 

Mainiota, nostan hattua sekä kestävälle naisministerille että medialle. Näin saa naistakin kohdella. Lyödä kuin miestä. Eri asia on, ovatko lyönnit asiallisia. Ja edelleen odotan sitä päivää, että Sanna Mariniakin kohdellaan kuin miespoliitikkoa, odotan sitä päivää, jolloin feministit nostavat huomionsa ja kritiikkinsä kohteiksi omien misogynioittensa sijasta musliminaisten sorron  ja alkavat vaatia muslimimiehiltä edes alkeellista naisen ihmisarvon tunnistamista. Enemmän rahaa muslimimiesten koulutukseen ja maahantulon ehtoihin, enemmän painostusta  kanssakäymiseen pimeimpien arabimaiden kanssa. Eikä ainuttakaan huntua suomalaisministerien  päähän vierailuilla kyseisissä maissa, a la Tarja Halonen ja Jutta Urpilainen. Ja ne miehet kätellään vaikka väkisin.

Emme tietenkään voi määrätä tai vaikuttaa muiden valtioiden sisäisiin asioihin suurestikaan, mutta Eurooppaan tuleviin voidaan. Erilaisia kulttuureita saa ja täytyykin olla, eikä siinä ole sinänsä mitään pahaa, rikkauttahan se on. Kuitenkin, ihmisarvo on  jakamaton, kuten kuvan Sharbat Gulalla, joka tunnetaan afganistanilaisena pakolaistyttönä Steve McCurryn ottaman ikonisen valokuvan ansiosta.

(Valokuva Steve McCurry)

Hatulla vai hatutta päin?

 

Siinä ei ole mitään pahaa, että kantasuomalainen naisihminen valitsee uskonnokseen muslimiuden, siis islamin, ja verhoaa päänsä turbaaniin, joka vetää vertoja Turkin sulttaanin vastaavaan viritykseen.

Näin on tehnyt espoolaisen koulun  uusi rehtori, Suaad Onniselkä, josta on artikkeli Helsingin Sanomissa.  Onniselkä on varmasti hyvä valinta, ja artikkelista saa hänestä varsin pätevän vaikutelman. Hänellä on selvästi hyvä tuntuma lasten kasvun ohjaamiseen ja maailmankuvan avartamiseen, ja hän korostaa erilaisten lasten huomaamista. Erilaisena ihmisenä hän on havainnoinut kokemaansa rasismia, kun häntä päähineineen  on luultu milloin siivoojaksi, milloin koulunkäyntiavustajaksi tai ei ole älytty päästää sisään opettajainhuoneen ovesta. 

Artikkeli maalaa Onniselästä kuvaa ei vain Suomen vaan kenties koko Euroopan ensimmäisenä muslimirehtorina. Todellisuudessa muslimirehtoreita on jonkin verran, jopa runsaasti esimerkiksi Ranskassa, samoin Belgiassa, Hollannissa ja Englannissa. Ranskassa tosin on valtion kouluissa ja lukioissa huivien ja huntujen käyttö kielletty, joten he eivät erotu kuvasta. Monissa muissakin maissa uskonnollisten symbolien käytöstä on keskusteltu, ja rajoituksia tulee todennäköisesti lisää. 

Tässä jää kyllä nyt pohtimaan, onko hyvä asia, jos suomalaisen koulun johtaja verhoaa päänsä uskonnollisista syistä. Minkä signaalin se antaa lapsille? Ja toisaalta - viekö se rehtorilta itseltään kenties tarpeellisen turvatilan?

Ja taas toisaalta - mitä tulee uskonnollisten symbolien olemassoloon kouluissa - millä  tavalla uskonnollisen naispään piilottaminen kangaskerrosten uumeniin eroaa vaikkapa siitä, että Suvivirttä tai virsiä  ei saa kaikissa kouluissa laulaa? Tai kuunteluttaa oppilailla edes Händelin Messias-oratoriota? Joskus saa käyttää uskonnollista symbolia, yleensä ei. Huomaan  muuten vieläkin varsin kypsässä iässä osaavani ulkoa monia virsiä, joiden kuunteleminen herkistää ja tuo mieleen muistoja. Jos siis kielletään virret ja laulut, voitaisiinko kieltää myös ne uskonnolliset pääverhot, jopa rehtorilta. Tai sitten sallitaan kaikki uskontojen harjoittamiset kaikille lapsille ja opettajille.

Vaan eniten sykähdytti HS-artikkelissa se, etten saanut vastausta tärkeimpään mieltäni kutkuttavaan asiaan. Väitän, että muutkin vireä-älyiset lukijat jäävät kaipaamaan vastausta tähän kysymykseen: mitä rehtori Suaad Onniselkä ajattelee naisen asemasta ja vaikkapa nyt ajankohtaisesta tyttöjen ympärileikkauskeskustelusta. Tai muslimien homoseksuaalisuuskäsityksistä? Oppilaissahan  on satavarmasti vähemmistöryhmiin suuntautuvia oppilaita, joita tämä kysymys myös koskee. 

(Kuvan maalauksen sulttaanihahmo: Titian)