Sorretun toiveet

 

Olipas kerran sorrettu. Asumistuki oli leikattu, ansiopäiväraha oli porrastettu, suojaosa oli poistettu, lapsikorotus lakkautettu ja omavastuuaika pidennetty. Kaiken lisäksi alvia oli nostettu ja suklaan hinta kaupoissa noussut. Miten tästä eteenpäin? Mistä normaali elintaso? Mistä lohtua? Metsäänkö pitäisi lähteä marjoja poimimaan? 

*

Näin ulkopuolella kaikkien leikkausten hyväosaisen röyhkeydellä kysyn, mikä vika marjanpoiminnassa on? Marjaämpärillisestä voi saada 50 euroa tuosta vaan, enemmänkin, jos kehtaa pyytää ja ostaja näyttää maksukykyiseltä. Poimurilla poimii nopeasti, joten aikaakaan ei työhön tuhraannu, ja kumarrella ei tarvitse, jos käyttää pitkävartista poimuria. Samalla voi poimia löytämänsä sienet. Itsekin poimin eilen mökkipihan pohjoispäädystä kantarellit lounasta varten. Joukkoon itse kasvatettuja yrttejä, ilmaiseksi. Herkkua voi saada ilman killinkiäkään.

Joskus miettii sitä, miksi ihmiset eivät enää lähde työn perään toisiin maakuntiin ja lääneihin, niin kuin ennen oli normaali käytäntö. Vaihdettiin lennossa maisemaa, jos töitä ei löytynyt, ei jääty niille sijoille tukia nostamaan. Nyt sorrettu ja tukileikattu odottaa hesoissa sitä, että joku noutaa hänet toivetyöpaikkaan kotiovelta. 

Kun valmistuin kurssini kanssa suomen opettajaksi, kaikki ystävät hajaantuivat eri puolille Suomea. Kukaan ei jäänyt Turkuun, paitsi minä joka sain uskonnon lehtorin viransijaisuuden vuodeksi suorittamani uskontotieteen arvosanan vuoksi. Uskonnon opettajaksi ei tuolloinkaan ollut tunkua, teologit olivat harvassa iloisena hippiaikana. 

Tämän jälkeen minunkin oli lähdettävä provinssiin, jonnekin, missä suomen opettajan paikka aukesi. Ja se aukesi pikkukaupungissa, jonne kaikkein viimeksi halusin. Ja siinä paikassa sitten pysyin loppuun asti, vaikka olin kova esiintymisjännittäjä. Jännitin varmaan jokaista oppituntia, osaa punaisen vekkihameen helmat vipattaen. Vaan ei tullut mieleenkään lopettaa, vaikka koin jopa ahdistusta työstä, jonka tunsin vaativan minulta kaikki henkiset resurssit ja vähän ylikin.

Tänä päivänä ihmiset tuntuvat vaativan kivaa kutsumustyötä ja oikeutta viihtyä työssään, mieluiten isossa kaupungissa. Elleivät ehdot täyty, jäädään niille sijoille ihmettelemään, miksi työtä ei järjesty. Ollaan tukien varassa ja vaaditaan ihmisarvoista toimeentuloa, jossa on mahdollisuus samaan elintasoon kuin työssä puurtaville. Ollaan sorrettuja ja lapsiperheköyhiä ja hallitus on julma, ei välitä ihmisen hädästä ja anna tarpeeksi tukea. 

Uskotaan, että kun Antti Lindtman vaihtuu pääministeriksi, tuet palautetaan ja kivoja työpaikkoja järjestyy pääkaupunkiseudulle, Tampereelle ja Turkuun, koska muualla ei voi elää. Sorretun toiveet otetaan huomioon ja sakset pannaan lukolliseen laatikkoon. Vaan näinköhän sorretun toiveet toteutuvat Lindtmaninkaan aikana?

(Valokuvat mökkipihalta 2026, Iines)

Miksi anonyymi taiteilija haluaa teoksensa julkiseen näyttelyyn?

Taidegraafikko ja kuvataiteilija Pekka Hannulan mukaan taidenäyttelyn yhtenä tavoitteena on toimia taiteilijan portfolion ja verkostoitumisen kulmakivenä, jolla rakennetaan tunnettuutta ja dokumentoidaan uraa. 

Herättääkin uteliaisuutta, miksi joku osallistuu taidenäyttelyyn anonyymina. Näin on tapahtunut Turun taidehallissa Turun kaupungin tukemassa näyttelyssä, jonka anonyymin taiteilijan ”Uuno Yli-Määrän” teoksesta Nopeat päätökset on noussut kohu. Tavallinen  katsoja, kuka tahansa, tunnistaa teoksesta Suomen valtiovarainministerin, vaikka hänen suunsa on muotoiltu liioitellun roikkuvaksi, hieman kuin Helene Schjerfbeckin tunnetussa Omakuvassa. Rinnassa on punainen täplä, jonka mielikuvituksetonkin ihminen tunnistanee ampuma-aseen kuulan reiäksi. Lisämausteena on tietenkin yleinen konteksti: ministeri on monien suuresti vihaama ja häntä on julisteessa ennenkin uhattu tappamisella. Puolison mukaan hän saa runsaasti tappouhkauksia.

Kun koettaa koota kohun pääkohtia yhteen, tärkeimmäksi nousee ensinnäkin jutun kirjoittaneen toimittajan tyyli, joka mitätöi teoksesta järkyttyneen ministerin puolison tuntoja ja koettaa todistella kuvaa viattomaksi sosiaalioikeuden lehtorin avulla. Asiantuntijan mielestä kuvassa on vaikea nähdä väkivaltaa, samoin näyttelystä vastaavan  Turun taideyhdistyksen edustajan. Taidetta koskee ilmaisunvapaus ja tulkinta on kiinni katsojan silmästä, vakuuttaa toimittaja viitaten ministerin puolisoon. Ihminen näkee, mitä haluaa nähdä.

Toisena pääkohtana nousee esiin keskustelujen kommenteissa muhiva kaksinaismoraali. Kun kerran valtiovarainministeri nuorena tyttönä kirjoitti nettiin someälähdyksensä junassa häiriköineiden maahanmuuttajapoikien ampumisesta, niin sehän pesee taulun ampumisen valkeaksi. Toisin sanoen väkivalta hyväksytään tietyissä tapauksissa. 

Kysyä kai voi, onko kuitenkin eri asia laatia julkisuuteen tarkoitettu ampumakuva tietystä henkilöstä, kaikkien tuntemasta Suomen ministeristä, kuin kohdistaa jokin epämääräinen someälähdys tuntemattomaan ryhmään, joka käyttäytyi huonosti. Tilanteet eivät ole verrannollisia. 

Poliitikkojen tulee sietää kovaa kritiikkiä, mutta media on se elin, joka päättää omat julkaisurajansa. Muutoinkin keskustelujen, etenkin Helsingin Sanomien kommentointi ottaa nyt kyseenalaisia kierroksia, ja jokusten julkaistujen kohdalla jää miettimään kommentoinnin moderointiohjeita, joista ei nyt pidetä kiinni:

• Varmista, että esittämäsi tiedot pitävät paikkansa.
• Ole kohtelias ja rakentava.
• Älä nälvi, ivaa, leimaa tai vääristele:

Hilkka Juhola-Puha 

12:46

Lumihiutale ja saksikäsi miettivät, kuinka kerätä sympatiaa, pöyristymistä ja medianäkyvyyttä. Tavoite saavutettu.

Muutenkin huomaa, että kommentointi on kautta linjan henkilöön kohdistetumpaa ja  ilkeämpää kuin muutoin. Vaikuttaako tähän se, että toimittajan ohjaileva teksti ei anna sijaa toisenlaiselle näkemykselle, joka pikemminkin yllyttää kirjoittajia.  Herääkin  kysymys, millainen olisi artikkeli ja keskustelu, jos toimittaja ei olisi todistellut ampumisuhkausteemaa vääräksi tai jos anonyymin teoksen kohteena olisikin ollut Nasima Razmyar tai vaikkapa Sanna Marin punainen läiskä rinnassaan, ja tekijänä anonyymi taiteilija. Ja olisiko media julkaissut Marinin puolisonkin nimittelyä?

Mietin vielä sitä, onko tämä anonyymi taiteilija tarkoituksellisen juonikas? Teoksessa on useita elementtejä, joiden avulla uhkausteema voidaan pestä valkeaksi. Sekin, että teos muistuttaa Helene Schjerfbeckin kuuluisaa Omakuvaa, on pelastava selitystekijä. Eihän semmoinen uhkaa! Ja tuo punainen ampumareikähän voidaan taitavasti selittää  ”myyty”-merkiksi tai meetvurstin viipaleeksi. 

En pidä siis ihmeenä, että tekijä piiloutuu anonyymin kaapuun. 

Tähtitoimittajat lomalla

 

Huomaa, että tähtitoimittajat ovat lomalla. Ei yhtään kunnon juttua. Vain yksi tutkiva journalisti on liikkeellä, ja hänenkin  seikkaperäinen selvityksensä on masentava: kansalta murska-arvostelu hallitukselle ja eritoten Petteri Orpolle. Vain Stubbin muinainen hallitus saa huonomman arvion kansalta. Sanna Marin on kyselyn mukaan Suomen suosituin ja paras pääministeri. 

Mietin, johtuuko Marinin suosio hänen maailmanmaineestaan. Hänen aikanaan merkittävät tapahtumat olisivat nimittäin mitä todennäköisimmin tapahtuneet ilman häntä ja hallituksen aina hivenen myöhässä olleita päätöksiäkin: koronasta selviäminen - kaikki maat selvisivät hengissä, Natoon liittyminen - oliko se lopulta Niinistöstäkin hieman riippuvainen, Ukrainan tukeminen - niinhän kaikki maat tukivat, työllisyyden kasvu - vai pääsikö Marin ratsastamaan Sipilän hallituksen juuri nousseilla työllisyysluvuilla.  Jäljelle jää oikeastaan vain iloinen rahankäyttö. Se taisi olla kansan mieleen. Vai mitä arvelette?

Nyt ei sovi lehdissä revitellä silläkään, että talous on jo kääntynyt nousuun, ja ihmisillä on setelit jo tyrkyllä isoillekin ostoille ja iloiselle kulutukselle. Ei, nyt mässäillään edelleen lapsiperheköyhyydellä ja järjestötukien lopettamisella. 

Masentavien sisäpoliittisten uutisten lisäksi media on täynnä jalkapallouutisia ikään kuin se muka olisi yhtä upea laji kuin kunnon jääkiekko. Kun ei vaan kiinnosta hikisten rastatukkaisten miesten ryntäily nahkakuulan perässä ja yleisön aaltoilu maalintekopuolella. 

Vaan onneksi oli Pride ja hauskat kuvat Tom of Finland -tyypeistä ja värikkäistä ihmisistä. Ja ne pullukkamahaiset tukevaniskaiset naamiomiekkoset talouspaperirullineen siinä seksikeinussa. Jotakin uutta vaihteeksi. Mitähän ensi vuonna keksitään? Olisiko lapsillekin jotakin? Ja osallistuukohan uusi hallitus ministereineen iloiseen katujuhlaan? 

(Maalaus Rafal Olbinski)