28.12.2011

Miksi mulkut nousevat aina johtoon?

Tämän blogin keskusteluille on tyypillistä runsas sivupoluille hairahtuminen. Monesti keskustelu saattaa alkaa näennäisen viattomasti jostakin ajankohtaisesta asiasta ja päätyä pohtimaan vaikkapa kainalokarvojen merkitystä ihmisruumiin hikoiluprosessissa. Monesti on päädytty myös pohtimaan, tarkoitettiinko miehellä vanhaa irstasta pukkia vai ylipäänsä miestä. Tässä moniarvoisessa katsantotyylissä tiedetään hyvin kirjoittajan perimmäiset ajatukset, joten keskustelu sujuu joutuisasti, kun voidaan hieman oikaista mutkissa.

Tällainen hairahtelu on siis antoisaa ja virkistävää, sillä kommentoijat ikään kuin siivittävät toisiaan uusiin ajatuksiin ja näkökulmiin.

Edellisen postauksen herttaisen joulutervehdyskuvan alla on nyt päästy kohtaan, jossa on otettu esille runoilija Bukowskin mahdollinen mulkkumaisuus - luonteenpiirteestä ei olla siis varmoja, mutta eikö lukijan kokemusta tule aina arvostaa? Bukowskista ja hänen maskuliinisesta runoudestaan on päädytty myös laajempaan yhteiskunnalliseen ajatteluun, ja näin keskustelu koskettaa ehkä muitakin kuin kirjallisesti orientoituneita suppean spesifejä sieluja. On otettu esille jopa Bukowskin kirkas yhteiskuntanäkemys: köyhät pysyvät köyhinä ja herrat sen kun lihovat.

Muuan kommentoija parahtaa kuitenkin aiheellisen kysymyksen:

"Eikö oleellisin kysymys ole se, jota ei ikinä esitetä: miksi nimenomaan mulkut nousevat (hmmm...) aina ja kaikkialla johtoon. Miksi ikinä eivät kunnon miehet ja kunnon naiset, vaikka he muodostavat sen sorretun enemmistön?

Miksi, oi miksi?"
Samaa kysyn minä, olen aina kysynyt. Miten on mahdollista se, että johtaja kuin johtaja on mulkku ellei peräti emämulkku?

(Maalaus Georg Scholz)

24.12.2011



(Valokuva Iines)

18.12.2011

Ollapa rouva, ollapa elämä!

Voi kauheaa. Olen eksynyt rouvien blogeihin. Ensin yhteen onnelliseen blogiin, sitten siitä linkkiä pitkin toiseen ja siitä taas kolmanteen.

Kaikissa kiilsivät parketit, tammimosaiikkipinnat hohtivat naarmuttomina; jossakin oli lampaantalja tai muu valkoinen luksusmatto paljasta jalkaa hellimässä aviovuoteesta noustaessa, keittiön tasot kiiltävää marmoria, keramiikkainduktioliesiä, teräksisiä uuneja silmän korkeudella, merkittävää uusdesigniä syvillä valkeilla ikkunalaudoilla, valoa hohtavilla seinillä värikästä postmodernitaidetta kehystettynä lasin alla, kauniissa muodostelmissa - niin kirkas lasi, valkea tai musta kehys rajaamassa hallittua hillittömyyttä. Ihania erkkereitä, ruutuikkunoita ja parivuoteen takana tumma paratiisillinen kuviotapetti ja amerikkalaishenkiset penkit - tosin suomalaisin aaltomaisin ritilöin - vuodekompleksin päässä, samanlaisilla yöpöydillä samanlaiset lamput.

Ollapa rouva, ollapa elämä! Sitä vaan heiluttelee jalkojaan korkeassa puusohvassa ja tuntee, miten puulaita painaa reisien takapintaa. Sohvassa on kulumia ja maalipinnan rappeumaa. Seinä on 80-luvun alkuperäistapettia, sellaista haaleaa kuosia, jossa jotain himmeää kukerrusta, raitaa tai punosta, jota ei muista ellei katso. Seinäbetonissa on halkeama, tapetissa repeämä, joka ulottuu yläkertaan asti. Lattiassa on kyllä tammimosaiikkiparketti, mutta kahden ison koiran muokkaama, naarmuinen - pitäisi kai sanoa koloinen, kellertäväksi virttynyt. Tammimosaiikin kuuluu olla himmeä ja rusehtava, sanottiin rouvien blogissa, ja he kyllä tietävät, kun ovat parkettinsa juuri hiotuttaneet.

Keittössä on alkuperäiset beigenväriset lastulevykaapistot, joiden ovessa naurettavat pyöreät nupit. Kuuluu olla suorat kahvavetimet ja ulostulevat laatikot ja hyllyt, ja koko hoito täyspuuta. Toinen putkivalaisin tiskialtaan päällä ei toimi, lampun pidike on vääntynyt, ja kerran kutsuttu sähkömies ei tullut koskaan. Muutakin apeutta on, mutta onneksi kaamoksen hämärä armahtaa.

Anteeksi, rouvat, jos tämän luette. Tämä ei ole teitä saati rouvuutta vastaan. Kauniissa kodeissanne, kauniissa lifestylessanne kokee elämyksiä ja kaihoa. Ihmisellä pitää olla unelmia! Se vielä kiinnostaa, mistä te unelmoitte, kun teillä on jo kaikki, mies, lapset pois jaloista, ja se uusi tai vastaremontoitu täydellinen koti. Mitä sitten, kun kaikki on jo, kun lisää lifestylea ei voi enää hankkia?

Joskus ihmettelee sitäkin, miksi lesket surevat niin kovin, murtuvat ihan, kun puoliso kuolee. Pyydän, älkää käsittäkö väärin! Tämä ei ole sitä, miltä se näyttää omissakin silmissä. Sitä vain ihmettelee, eikö leski huomaa surunsakaan keskellä, miten paljon on saanut, kun on saanut jakaa elämän rakkaan kumppanin kanssa. Eikö se ole kyllin - elämähän on rajallinen? Jotkut ovat ikänsä yksin, ja harvalla se on täysin oma tahto. Ajatelkaa, mikä suru heillä on. Ei koskaan puolisoa. Näihin ajatuksiin päätyy vaikka lukiessaan kauniin rouva Tabermannin kirjaa hänen suruvuodestaan. Niin monelle leskelle hyvä kirjoittamisen aihe, terapiaa parhaimmillaan.

Yhtäkkiä sitä ymmärtää, miksi on osaton pariutumisen onnesta ja kaikesta siitä lifestylesta, joka pariutumista kai seuraa. Sitä ei ole koskaan tahtonut - oikeastaan ei kai olisi sietänyt samanlaisia yöpöytiä ja samanlaisia lamppuja parivuoteen molemmin puolin. Eikä niitä ritiläpenkkejä sänkykompleksin päädyssä. Sitä on tahtonut kerätä vuoteensa ikkunan alle, jotta voisi katsella tähtiä nukahtaessaan.

(Maalaus Alekszej Vlaszow)

14.12.2011

Odotan vastausta!

Muuan äiti on hyvin vihainen. Hän kirjoittaa eilisessä Pikkukaupungin lehdessä, Lukijan sana -palstalla näin:

"Miten on mahdollista, että lapsille tarjotaan sellaista ruokaa kuin 5.12. S:n koululla? Kuka vastaa ruuan tasosta? Eivät lapsetkaan syö raakoja perunoita. Odotan vastausta.

Vihainen äiti"


Ruokapalvelukeskuksen ravitsemistyönjohtaja vastaa heti kirjoituksen perässä - Pikkukaupungin lehdessä on tapana pyytää vastine samantien loukatulta osapuolelta, mikä on mielestäni mainio tapa. Näin juoruja ei synny, kun loukattu pääsee heti selittämään:

"Maanantaina oli ruokana itsenäisyyspäivän lounas: tropical-leike (paneroitu broilerleike, jossa päällä ananasrengas), bearnaisekastike, perunat, jäävuori-persikkasalaatti. Tämä pääruoka oli nyt ensimmäistä kertaa tarjolla oppilaille. Leike on erittäin pidetty useissa ruokapalvelukeskuksen ruokaloissa.-- Mukavaa joulun odotusta!"

Mistä näitä reippaita ja vaativia nykyvanhempia sikiää? Kuka heidät on kasvattanut? Minun hippisukupolveniko? Jollain tavalla uskon tämän.

Minä söin kuitenkin koulussa hernekeittoa, perunasoppaa, puuroa ja kiisseliä ja makaronivelliä, ja lusikoin lautasen tyhjäksi, vaikka inhosin kuumaa maitoa ja siinä lilluvia pitkiä valkoisia lusikasta luiskahtelevia makaroneja. Meidän koulussa lukiota myöten oli vain lusikkaruokia, ei edes haaveiltu perunasta ja kanasta. Eikä tullut mieleen itkeä äidille ylikypsiä makaroneja eikä tullut äidin mieleen kirjoittaa lehteen, että mitä veteliä matoja te lapsille syötätte ja kuka on vastuussa, häh. Päinvastoin, oltiin kiitollisia siitä, että lapsille oli ilmainen lämmin ruoka koulussa, sillä monelle se taisi olla päivän ainoa lämmin ateria.

On aikamoinen säästö perheelle, ettei tarvitse tehdä lapselle eväitä reppuun, niin kuin esimerkiksi Saksassa, Suomea rikkaammassa maassa. Siellä koulureputkin ovat suuria ja painavia, jotta niihin mahtuu lapsen eväät.
Yhdysvalloissa kouluruoka on, jos sitä on, hampurilaisia, pizzoja ja cocacolia, ja Britanniasta on tultu Suomeen ottamaan oppia kouluruokailusta.

Mitä näille vihaisille ja valittaville vanhemmille tulisi tehdä? Odottavatko he tosiaan, että lapsille tarjotaan koulussakin pizzaa, pastaa ja colaa? Tuntuu siltä, että lapset eivät aina enää osaa syödä kunnon ruokaa, kokoperunaa ja kokolihaleikettä tai kyljystä. Kokonainen kuorittu peruna on lapsesta kalpea ja raaka, kun sitä ei ole käristetty rasvassa ja suolattu.


PS Einesbaarissa on nyt kaksi joulukuun kirjakeskustelua, uunituore Steinbeckin Vihan hedelmät ja Gustafssonin Huorasatu.

1.12.2011

Jouluvalojen syttyessä


Mikä siinä lie, että Facebook-tiliä on niin vaikea, ellei suorastaan mahdoton lopettaa? Luulin lopettaneeni omani jo kuukausia sitten, mutta kun huvikseni kirjoitin nimeni Googleen, se antoi tulokseksi nelisen sivua, eli nelisenkymmentä tulosta, jotka kaikki olivat erikielisiä Facebook-sivuja.

Hain sitten vanhat tunnukseni esiin, ja huomasin, että pääsen kevyesti sisään lopetettuun tiliini, jossa oli tallella kaksi profiilikuvaakin. Kuitenkin Facebookin Turvallisuusohjeissa lukee, että kun lopettaa tilin, kaikki tiedot poistuvat eikä kukaan niitä enää löydä. Facebook selvästi valehtelee. Lopetin siis toistamiseen tilini, mutta kuviani en osannut poistaa sieltä profiilista, koska missään ei ollut poista-klikkauksen mahdollisuutta.

Minusta tämä on vähän hassua. En tahtoisi olla Facebookissa, en tahtoisi sallia, etten voi halutessani poistaa omia kuviani. En tahtoisi parin pojanklopin perustaman megayhtiön kävelevän ylitseni.
Inhoan jo sitäkin, että Google kysyy puhelinnumeroani kirjautuessani sen sähköpostiin. Gustafssonin Huorasadussakin on kohta, jossa informaatioteknologia-alan yrityksessä oli töissä tunteettomia koneita. Muistaakseni heidän kävi huonosti, naiset taisivat listiä ainakin osan heistä.

Lehdessä oli siitäkin uutinen, että uusiin puhelimiin on asetettu
vakoiluohjelmia. Ohjelma tallentaa ja viestii muualle kaikki painamasi näppäintoiminnot, eli ihmisen puhelinviestihistorian. Tämä koskee myös Nokian uusia puhelimia. Uskoisiko vai ei? Ei niin, että minulla olisi jotain erityistä salattavaa, mutta yhä enemmän alkaa tuntua siltä, että ihmistä valvotaan niin, ettei hän itse tiedä sitä. Tähän mennessä ihmisiin on uponnut selitys siitä, että esimerkiksi nettihistorian vakoilulla vain tarkkaillaan ihmisen kulutuskäyttäytymistä, jotta häntä voidaan sitten palvella paremmin. Vieläköhän tämä pätee puhelimissa?

Valvoisivat mieluummin vanhuksia palvelutaloissa ja hoitolaitoksissa. Juuri yksi suomalaissyntyinen vanhus kuoli nälkään ruotsalaisessa hoitokodissa. Vanhus kuihtui päivä päivältä ja oli lopuksi luuta ja nahkaa, eivätkä omaisten pontevat huomautukset auttaneet mitään, koska laitoksen mukaan vanhuksella nyt vain oli pieni mahalaukku. Ruumiinavauksessa kuolinsyyksi todettiin sitten nälkään nääntyminen. Hoitokoti kuuluu samaan yritysryppääseen, joka omistaa Suomessa Mehiläisen. Yhdyn siihen ajatukseen, että kunpa olisi eläinaktivistien mallin mukaan myös vanhustensuojelijoita, jotka tekisivät salaisia kameraiskuja hoitolaitoksiin. Antaisivat materiaalin sitten uutislähetyksiin.

Parempia aikoja odotellessa sopii sytyttää vaikka jouluvaloja tähän alati myrskyävään pimeään hämärään. Mukavaa adventin aikaa! Breivikkin voi päästä jouluksi kotiin jo seitsemän vuoden päästä!

(Kuva Maleonn)

24.11.2011

Taikatemppu ja miten se tehdään

Kuusi vuotta sitten tanskalainen Jylland Posten pyysi anteeksi sitä, että jotkut lukijat tunsivat mielipahaa lehdessä julkaistussa Muhammadia esittävästä pilapiirroksesta. Tämä aloitti mediassa tietynlaisten taianomaisten kvasipahoittelujen sarjan, jossa tekijä pyytää anteeksi ihmisten reaktioita, mutta ei mainitse mitään omasta vastuustaan mielipahaan ja kohuun, saati että pyytäisi tekoaan anteeksi.

Käsienpesua jatkaa tänään mm. Isä Mitro, joka pyytää näyttävästi anteeksi sitä, että ihmiset tuntevat mielipahaa hänen tahattoman käytöksensä vuoksi. Hän ei tunne itseään julkistetuista lausunnoista, vaikka on vihjaillut virallisissa tilaisuuksissa naisille seksistisiä huomioitaan heidän vartalostaan ja kertonut mm., että hänellä ei ole kaapunsa alla mitään. Lentoemäntää hän on pyytänyt istumaan syliinsä.

Ilkka Kanervakin pyysi anteeksi ihmisten mielipahaa, kun hänen seksiviestinsä vuosivat julkisuuteen. Kuin sinettinä asialle Kanerva esiintyy tänäänkin lehdissä seksiviestien lähettäjänä tummalle nuorelle naiselle, vaikka on toisaalle kihlattu mies. Jäädään odottamaan sitä, että Kanerva pyytää taas anteeksi ihmisten mielipahaa, jota he suottapäiten tuntevat hänen vuokseen.

Alan päivä päivältä ymmärtää paremmin niitä nuoria naisia, jotka potkivat miehiä munille ja tahtovat katkoa heidän peukaloitaan ja keskareitaan: Ja murran sun keskarin, ettet sä häpäise mua enää/Ja nimetöntä säälisin, mut ei se mitään fiksua teekään/ Hei kohtalo, oon iso tyttö jo/Ja mä päätän sen kenen oon tai en/ Hei kohtalo, mul oma tahto on. (Chisu)

Julkisuudessa tämä tietyntyyppisten miesten harjoittama seksuaalinen ahdistelu pyritään nopeasti mitätöimään pyytämällä naisia astumaan julkisuuden valokeilaan kertomaan kokemastaan. Kun naiset eivät halua, väitetään, että he ovat keksineet kaiken tai ovat seksikielteisiä pihtaajia. Taivaan vallat! Eikö Isä Mitron tapauksessakin riitä, että kymmenenkin naista sanoo samaa?

Sitten on valitettavasti vielä enemmän niitä epävarmoja naisihmisiä, jotka ottavat nämä potenssin purskauttelut itseensä kohdistuvina kohteliaisuuksina, merkkeinä siitä, että he ovat erityisen viehättäviä ja seksikkäitä. Jossain pinnan alla onkin kirjoittamaton sääntö, että naisen kuuluisi olla tyytyväinen näistä seksuaalisista huomioista ja kosiskeluista.

Muistan hyvin ensimmäisen ja toisen itseeni kohdistuneen seksuaalisen lähelletulon. Ensimmäinen sattui kun olin alakoululainen ja menin tuttuun taloon kesäpaikallani katsomaan hevosta, Pojua, jolla minun oli luvattu antaa ratsastaa, vaikka se oli vankka työhevonen. Olin talon isännän - sukulainen - kanssa kahden aitauksessa, ja hän tarttui minua paljaasta reidestä hyvin ylhäältä, niin että käsi oli shortsin lahkeen sisäpuolella. Sävähdin vaistomaisesti ja astuin kauemmaksi. Vaikka olin lapsi, aistin isännän nolouden, ja hän sopersi, että tahtoi vain nostaa minut "kontista" hevosen selkään. Häpesin kauheasti, enkä kertonut kenellekään. Olisin vaipunut maanrakoon, jos tästä olisi pitänyt kertoa vaikka kaverillekin.

Toinen tapaus sattui samaisella kesäpaikalla, heinäpellolla, jossa olin pikku-Lolitan äidin kanssa. Olimme kymmenvuotiaita, korkeintaan yksitoista. Pellolla oli raavaita heinämiehiä ja me pikkutytöt heinänsotkijoina. Miehet naureskelivat meitä ja vilkuilivat sivusilmin. Yksi sanoi, että jaaha, flikat keräävät seipääntappeja illaksi. Se tuntui kauhean härskiltä, ja taas hävettiin posket punaisina. Tuntui kuin olisi tehnyt itse jotain väärää, ollut likainen. Mehän luimme illalla Runotyttöä ja Anna ystäväämme.

Tämä häpeän tunne lienee aikuisilla naisillakin pohjana, kun joku vieras tai puolituttu mies tunkee naisen omimmalle reviirille ja sanoo jotakin alatyylisen rivoa. Ihan kuin nainen olisi niin olematon olento, että hänelle voi sanoa tuollaista. Luulen lisäksi, että kyse ei ole millään tavoin naisen ulkonäöstä, kauneudesta, saati seksuaalisuuden asteesta ja nautintakyvystä, jos tarkastellaan sitä, miten nainen suhtautuu kokemiinsa lähelletunkuihin. Kyse lienee sen sijaan naisen naiseuden vahvuudesta. Mitä vahvempi naiseus, sen sen vahvempi on naisen tunne oman itseytensä, kehonsa ja mielensä loukkaamattomista rajoista. Tästä on kyse Chisun laulussa, Laura Gustafssonin Huorasadussa ja nuorten naisten selvästi näkyvässä eloisassa raivossa ja uudenlaisessa itsetunnossa. Naisen ihmisarvosta. Tervehdin riemulla uudenlaista naista.

(Valokuva E. Buguet)

17.11.2011

Hevonen senaattoriksi

Olen aiemmin ylistänyt hitautta. Nyt ylistän joutilaisuutta. Virike on siis alun perin siinnyt Dannysta ja hänen kavereistaan Pilonista, Pablosta, Iso Joe Portugalilaisesta ja Jesus Maria Corcoranista.

Joutilaisuushan ei ole laiskuutta, vaan se on henkisesti hyvinkin vireä olotila. Ruumis lepää ja mieli vaeltaa. On kuin kalastaja veneessä tai metsästäjä peuraa odotellessaan.

Voi istua näennäisesti tylsämielisen näköisenä kuten Cézannen heppu. Jokin silmien rauhallisessa pihtiotteessa kuitenkin paljastaa, että tässä ei väistetä velvollisuuksia eikä olla edes yhteiskuntavastaisia, laatimassa suunnitelmaa kansankiihotusta varten.

Ei, vaan tässä ehkä vähän hymyillään maailmanmenolle, katsotaan kenties niin avaria näkymiä, ettei kuunaan minkään vuoren huipulta näy, edes nousevassa auringonvalossa, uutena aamuna.

On myös mahdollista, että koneisto seisoo, ollaan niinsanotusti säästötilassa, irti virrankulutuksesta. Tämäkin on ihmiselle hyväksi, sillä ainainen huiskinta, propellien viuhuna, on energiasyöpöttelyä. Ollaan ikään kuin viritysalttiina, latauksessa, jolloin voidaan katsoa vaikka kuvia eletystä elämästä ottamatta kantaa tapahtumien vyöryyn. Jokin satunnainen virike voi sitten herättää koneiston eloon ja supistaa silmien iirikseen sen pihtiotteen, jolloin mieli alkaa taas johtaa orkesteria ja voidaan puhua jonkinlaisesta prosessista.

Sitä voi siis ylipäänsä olla miettivinään, vaikkei tiedä miettivänsä mitään. Energiavirrrassa voi pyöriä hassuja lehtiuutisia, niin kuin homojen tanssia linnan kristallisaleissa tai valelääkäreitä. Sitäkin voi olla miettivinään, oliko se keväinen väärä diagnoosi valelääkäriltä, kun se oli venäläinen ja diagnoosi jokseenkin sopimaton. Ja mikä se musta hoitajakin oli, jonka mummo oli nähnyt viimeisenä ihmisenä tämänpuoleissaan. Sattui vanhalle vanhanaikaisesti, eläissään neekeriä nähnyt kuin lakritsipötkön kääreessä.

Ellei ole miettivinään homojen tanssia tai valelääkäriä tai mummon viimeisiä ikävänpuoleisia hetkiä, voi olla miettivinään sitä, pitäisikö valtakunnassa tehdä niin kuin Galigula, joka laittoi hevosen senaattoriksi. Ei voisi sanoa siitä, että se pitää Setan tanssiaisia tai ajaa Suomea Natoon tai leveilee venäläisillä klassikoilla ja tanhutaidolla. Voisi korkeintaan sanoa, että se hirnuu epämiellyttävästi vieraille. Ainahan senaattorilla jokin hävettävä klenkka on. Sellaisia suomalaiset ovat.

Kunpa luoja armahtaisi ihmistä ja antaisi viisautta tyyntyä olevaan. Kun lapsistakin sanoo muuan viisas, että kilpailu ei ole hyvästä. Kasvaa aggressiivisia ihmisiä, jotka toteuttavat itseään kilpa-autojen ratissa ja taklauskaukalossa helvetinmoisen mölinän säestyksellä.

(Maalaus Paul Cézanne)

Lisäys: Korjattu "Galicula".

10.11.2011

Vain naiskirjailijoita



Tähän* on pakko tarttua heti: Vain naiskirjailijoita Finlandia-ehdokkaana. Näin lukee Ylen tuoreessa uutisotsikossa. Uutinen on kirjailijoiden sukupuoli! Aikamoinen rimanalitus valtakunnan pääuutistoimittajalta, joka ei näe naista ihmisenä, ei kirjailijaa kirjailijana. Naiskirjailijoita!

Kuusi "naiskirjailijaa" on siis ehdolla vuoden 2011 kirjallisuuden Finlandia-palkinnon saajaksi. Miehet loistavat poissaolollaan, kirjoittaa tämä valtakunnan ehkä kunnioitetuin ja asiallisin uutisfoorumi. Ihan kuin olisi sattunut jotakin poikkeuksellista ja jollain tavalla sopimatonta. Onko lehdissä nähty koskaan otsikkoa Vain miehiä Finlandia-palkintoehdokkaina? Tai voisiko tuollainen otsikko ylipäänsä olla mahdollinen?

Itse olen tyytyväinen, ettei esimerkiksi
Tervon Laylaa nimetty, sillä se jää sekamelskoineen ja lukuisine pilkkuvirheineen huimasti jälkeen esimerkiksi Kristina Carlsonin mestarillisesta William N Päiväkirja -teoksesta. Myös jotain Miika Nousiaisen Metsäjättiä tai Tuomas Kyrön jäniskirjaa tai Kari Hotakaisen uusinta tunnuttiin pidettävän itsestäänselvinä Finlandia-ehdokkaina.

Huomiota herättääkin se, että nyt Finlandia-listalla onkin kirjoja ja kirjailijoita, joista moni ei liene kuullutkaan. Media ei ole heitä paljonkaan huomannut, naiskirjailijoita. Itselleni mm. Eva-Kaarina Aronen on koskaan kuulematon tapaus, samaten Linturista en ole juuri nähnyt kirjoituksia. Gustafssonin Huorasadusta olen jotain lukenut, mutta aika tuntematon on tämäkin jonkin Layla-kohun rinnalla. Jos Laylan olisi kirjoittanut nainen, se olisi varmaankin luokiteltu viihteelliseksi romaaniksi. Onkin hyvä, että Laila Hirvisaari on arvostettujen ehdokkaiden joukossa, sillä hänen tuotantoaan eivät miehet ainakaan ota vakavasti, samoin kuin jonkun Päätalon tuotanto taas otetaan hyvinkin tosissaan.

Yleensäkin turhasta sukupuolikarsinoinnista on vain haittaa. Niin kuin siitäkin uutisesta, että pojat osaavat nykyään tyttöjä paremmin englannin kieltä pelaamisharrastuksensa vuoksi. Tästäkin uutisoi Yle. Englantilaisen filologian pro gradun tekijä on todennut tämän 500 opiskelijan hastattelutuloksista.

Uutisesta saa käsityksen, että tuloksiin on päästy vertaamalla pelaavien poikien kurssiarvosanoja pelaamattomien lukiolaisten vastaaviin arvosanoihin. Itse voisin miettiä myös muita kriteerejä pelaavien poikien numerojen nousulle. Miten heidän muiden aineiden arvosanansa heijastuvat pelaamattomien oppilaiden vastaaviin arvosanoihin? Ovatko pelaavat pojat kenties muutenkin lahjakkaampia kuin pelaamattomat oppilaat?

Niin tai näin, sukupuolierojen korostaminen tällaisella uutisoinnilla, jota Yle näyttää harrastavan, ei ole omiaan ainakaan vähentämään ihmisten yhdenmukaista arvoa. Karsinointi kun aina johtaa jonkin toisen ryhmän vähättelyyn.

(Valokuva Iines 9.11.2011, Sumuisella joella)


* LISÄYS KLO 16.21. Yle on muuttanut tuon ensimmäisen linkin otsikon! Aamulla se kuului kirjoitukseni mukaisesti: Vain naiskirjailijoita Finlandia-ehdokkaana. Päivitys on tapahtunut klo 13.28, jolloin otsikko on muutettu muotoon: Finlandia-ehdokkuus on naisten juhlaa. Samalla on lisätty kuva ja jutun yläosa.

5.11.2011

Keikauskakku

Pyhäinpäivänä muistelemme poismenneitä läheisiämme.

Ensimmäisenä tulee mieleen Kusti, joka poisnukkui kesällä. Kaipaus on vielä ilmassa, se leijuu tyhjissä huoneissa, joissa luulee harmaata lankavyyhteä nukkuvaksi kissaksi. Miettii vain, tekikö tarpeeksi syvän kuopan metsän villipetojen varalta. Katsoi jälkeenpäin jopa netistä, mikä on oikea hautaussyvyys. Kyllä, sellainenkin tieto siellä virtuaaliviidakossa on. Olisiko pitänyt mitata, kun se on siinä ja siinä, menikö neljäänkymmeneen senttiin? Joka tapauksessa sitä sytyttää alakerran lipaston päälle kynttilän kuvan eteen. Siinä poismennyt äiti pitää sylissä poismennyttä Kustia, ja heidän vieressään ruskealla nahkasohvalla on poismennyt kultainennoutaja Ruben. Niin monta nukkunutta enkeliä.

Onko henki sidottu aineeseen? Onko henki vain aivopieru? Kun ihminen kuolee fyysisesti, aivot lakkaavat tuottamasta energiaa. Jos näin on, ei ole mitään kuoleman jälkeen, ei ole myöskään uskontojen jumalia. Tämä menee minun järkeeni, mutta en minä sitä toivo. Toivon sitä, että henki on vapaa ja yläpuolella ruumiin. Että se jää elämään, että se on voimakkaampi kehoa, että on enkeleitä ja johdatusta ihmisen elämässä.

Jos tämä onkin vaan tätä, tämä on suoraan sanottuna helkkarin tylsää elämää, maallista ähellystä materian perässä, pientä pätemistä henkisellä saralla ja sitten kaikki romuna, loppu. Ymmärrän juomareita ja pilviveikkoja ennemmän kuin hyvin. Heillä on kaipuu korkeampiin sfääreihin, he tahtovat palan taivasta, he ovat oikeasti niitä, joista tulee enkeleitä. Ne pyhät kirkossakävijät ja yhteiskunnan tukipilarit kieltävät elämisen korkeuden ja keskittyvät oman tomumajansa paapomiseen ja taivaspaikkansa varmistamiseen. Minusta se on aika kauheaa itsekkyyttä. Maailmaa pitäisi katsoa peilistä, nurinpäisenä kuvana, niin että katosta tulisi lattia ja lattiasta katto, vähän kuin keikauskakku, jota Sirkka tarjosi nimipäivänsä kunniaksi. Nyt Sirkka on kuollut, vaikka oli Pikkukaupungin äyrikuningatar ja vanhanakin sai miehen, rikkaan miehen, entisen tehtaanomistajan. Niin, jos maailma olisi keikauskakku, voisivat asiat loksahtaa uomiinsa.

Helsingin Sanomissa muuan vanha nainen odottaa saattokodissa kuolemaansa. - Olen ihan valmis, mutta ei tämä vartoominen kivaa ole, hän tokaisee ja jatkaa, että jos voittaisi lotossa, lähtisi Sveitsiin, kun siellä saa eutanasian. Toisaalla lehdessä kuolleen lähiomainen valittaa kunnioituksen puutetta. Sotaveteraanin kalmoa oli makuutettu sairaalassa vessassa, pää avonaisen vessanpöntön vieressä. Onhan se kamalaa. Muistan, miten Pikkukaupungin eläintenhautaajakin tarttui vasta poismennyttä Rubenia kintuista niin että pää retkahti. - Sinne pääsee, nätin koivun alle, sanoi minulle.

1.11.2011

Netotška Nezvanova messuilla

29.10. Joka tuutista tulee Helsingin kirjamessuja. Kun avasin eilen television, siellä oli Anna-Leena Härkönen leikkimässä nukeilla televisiotoimittajan kanssa. Kun käänsin kanavaa ajankohtaiskeskusteluun, sinne tupsahtivat Duudsonit, sillä ohjelma oli nauhoitettu kirjamessuilla. Kun avasin radion, ihastunut toimittaja lepersi muusikko-kirjailija Kauko Röyhkälle, joka sanoi jotakin.

Kirjailijat ovat siis nousseet koturneille ja kavunneet pahvilavalle temppuilemaan. On ollut tilaisuus koskettaa kirjailijan takinlievettä tai hipaista hameenhelmaa. On saattanut nähdä kärrynpyörää heittävien hikilappuhärkösten lisäksi laulavia munamiehiä ja presidenttiehdokkaita. On ehkä kuullut, kun Väyrynen puhuu Waltarista ja Niinistö viittaa Linnaan, jälleen - niin, ja vähän epäilyttävään Dostojevskin Netotška Nezvanovaan, mainintojen mukaan eroottisia vivahteita sisältävään tarinaan köyhän tyttöraasun varttumisesta seitsentoistavuotiaaksi. On saattanut ostaa ostaa presidentillisiä kirjoja nimikirjoituksella varustettuna. Veikkaan kuitenkin, että tuleva myyntihitti onkin tuo Netotška Nezvanova, mihin asiaan kustantajat toivottavasti ymmärtävät vastata uudella painoksella, jos sellaista ei vielä ole.


Olin minäkin kerran messuilla, venemessuilla. Kävelin päähänpistosta sisään suureen halliin, kun oli ikävä kesää, harmaassa floskassa. Eihän siellä ollut kuin veneitä kuivalla maalla. Muistan pettymyksen tunteen. Mutta siis kirjamessuilla kävijöitä kadehdin, teitä helsinkiläisiä, joita hemmotellaan kaikella hyvällä. Olisin minäkin siellä mieluusti haistellut kirjallista atmosfääriä ja koskettanut muka vahingossa jonkun nukkavierun kirjailijan hihansuuta ottaessani vastaan signeerattua kirjaani. Olisin minä sen Härkösenkin sietänyt
, kun se on niin liikuttavan aito niitten hikilappustensa kanssa.

1.11. Marraskuu, maa martaana, kuolleena. No ei täällä Satakunnassa ole. Eläviä kastematoja on runsaasti, ilmassa näkyy vielä lenteleviä pikku hyönteisiä. Maa makaa muutenkin hyvin, politiikassa ei ole intohimoja. Teuvo Hakkaraisesta ei jaksa kukaan enää välittää. Ihmiset valmistautuvat ylle lankeavaan kaamokseen ja talviuneen. Minä lähden kirjastoon hakemaan Netotška Nezvanovaa. Taidanpa ottaa sen rohkeasti Einesbaarin kritiikkilistalle.

Einesbaarissa on muuten nyt hyvää luettavaa, uusia kirjaesittelyjä. On pistämätön alustus Riikka Pulkkisen Rajasta. Veikkaan, että se hakkaa mennen tullen muutaman lehtikritiikin. Samoin Austerin Illuusioiden kirjasta on lukemaan houkutteleva kuvaus.


(Maalaus Marc Chagall)

26.10.2011

Hiljaista haikuilua

25.10. Edellisessä keskustelussa on käyty hiljaista ja hieman verkkaista haikukisaa. Tai kisaa ja kisaa, on vain haikuiltu omaksi iloksi, erään kommenttikirjoittajan sivulauseessa heittämästä vinkistä .

Tämän kirjoittajan mukaan nimittäin kelvollinen haiku syntyy kuin suomalainen kansanlaulu. E
nsin otetaan yleinen asia - "Taivas on sininen ja valkoinen ja tähtösiä ja täynnä" - ja sitten vedetään se henkilökohtaiseksi - "Niin myös nuori sydämeni ajatuksia täynnä". Kolme riviä istutetaan tavulukukaavaan 5 - 7 - 5.

Tällaisia haikuja syntyi yllä mainittujen kansanlaulun säkeiden pohjalta - runot ovat eri kirjoittajien. Minua nämä runot elähdyttivät suuresti, joten tarjoan ne tässä teillekin. Olkaa hyvä, lokakuun lopun pimenevän illan iloksi, hiljaista haikuilua:

1
tuolla pilvi ja

sen sinessä yön tähti.

sydän ei yllä.


2
Sydämenikö

se tuikkii tuhansissa

tähtisilmissä?


3
yö vaihtaa taivaan

astun uusiin virtoihin

vaihdun minäkin


4
Tähtinen taivas

sinistä ja valkoista

sydämet pohtii


5
Taivaan tavarat

tähdet sekä lampahat.

Toiveet, unelmat!



26.10. Pimeys ja hämärä lähenee. Sunnuntaina jysähtää talvikaamos päälle, kuin maapallo Atlaksen harteille, ja Atlas lysähtää toisen polvensa varaan. Taivaan ja maan väliin jää päivä päivältä kapeampi valon rako.

Lokakuu on vuoden pisin kuukausi, tunnin pidempi kuin mikään muu kuukausi. Satakunnassa on pellot vedetty jo savisille viilloille, joiden välissä on ruskeaa vettä. Marraskuussa maa on marras, eli kuollut, maa lumen tulla.

Suomessa kaikki on kai hyvin. Ihmiset varustautuvat talvea ja pimeitä päiviä varten kuin majavat talvipesäänsä. Pihoja haravoidaan, mätiä lehtiä kärrätään pois ja kotiin hankitaan kynttilöitä ja lyhtyjä, ikään kuin lämmikkeeksi.

Marketissakin oli pitkä laiha mies, varmaan yhdeksänkymmenen kieppeillä. Hänellä oli lyhyt harmaa tweedkuvioinen puvun takki ja jalassa mustat verryttelyhousut valkoisin pystyraidoin. Hän ähisteli energiansäästölamppujen edessä, katseli pakkauksia, käänteli ja väänteli niitä. Kenties entisaikaiset hehkulamput oli jo myyty loppuun. Tulimme kassalle yhtaikaa ja asetuin miehen taakse. Hänellä ei ollut muuta ostosta kuin se yksi energiansäästölamppu. Hän maksoi kolikoilla eikä osannut väistyä, vaan haparoi rahapussinsa kanssa vielä kun oli saanut kuitin. Jono takana seisoi, minä etunenässä. Miehestä lehahti voimakas oksennuksen haju. Olisinkohan ollut hyvä ihminen, jos olisin kysynyt, tarvitseeko mies apua? En kysynyt lamppuhyllyllä enkä kassalla.

Minusta ei taitaisi olla hyväntekijäksi eikä kirkkokuoron laulajaksi.
En tosin ajatellut miehestä mitään pahaa, paitsi se oksennus kyllä etoi kurkunpäässäni, ja minun piti keskittyä ihan olemiseeni vaan etten yökkää. Mielessäni punoin kyllä tarinaa miehestä. Hän ei voinut olla vanhainkodin asukki, koska yhdeksänkymppiset vanhainkodin asukit eivät käy marketissa hehkulamppuostoksilla. Hänellä ei myös voinut olla vaimoa. Hänen täytyi olla hyvin yksinäinen mies huoneissaan. Harmaa tweedtakki kieli menneestä tyylikkyydestä. Lampun osto todisti, että mies on talonsa herra. Onneksi kukaan hyväntekijä ei osunut paikalle viemään mieheltä tätä uskoa.

(Juliste Rafal Olbinski )

Huom. 1 Tuotapikaa Einesbaariin tulee kolme uutta kirjakeskustelua!
Huom. 2 Lisäsin yhden tänään tulleen haiun tuohon eilisten satsiin. Päivämäärä ei siis täsmää ensimmäiseen haikuun.

19.10.2011

Tunnustuksia II


Saatanpa loppuun edellisessä postauksessa aloittamani tunnustusten sarjan. Sain siis haastetunnustuksen ja samalla piti kertoa itsestä satunnaisia asioita ja nimetä muita bloggaajia A Blog with Substance -tunnustuksen saajiksi. Tässä tunnustukset:

6. Olen arkielämän draamakuningatar. Tästä olisi lukuisia esimerkkejä, mutta lukijoita säästääkseni totean vain, että tämä piirre on ehtymättömän mustan huumorin lähde aina silloin, kun perhettä on koolla. Leipä, jonka suolaprosentti on normaali 1,2 eikä toivomani nolla pilkku jotakin, on puheessani "suolaleipää" - minun huomaamatta itse sananvalintojani. Leivänpaahtimen kolmosasento taas on "polttoasento", minä kun pidän hädin tuskin paahtuneesta leivästä enkä tummaksi kärähtäneestä kuivasta käkkyrästä. - Suolaleipää polttoasentoon, hihkaistaan meillä usein paahtohommissa, minua merkitsevästi katsoen.

7. Kun olin nuori opettajanplanttu, pidin selvänä, että nuoret ovat radikaaleja maailmanparantajia. Eivät he olleet, minä olin luokan radikaalein ja hurjin. Sukupolven murros hämmästytti minua, kun itsekin olin vasta alle kolmikymppinen, monia oppilaita pienempikokoinen tytönheitukka. Luulin, että kaikki lapset ja nuoret ovat vähäosaisten, köyhien ja heikkojen puolella, mutta oppilaat sanoivatkin, että mannet ovat varkaita ja hevoskauppiaita ja neekerit laiskoja ja tyhmiä. Kun valitsin levyraatiin oppilaille pop-kipaleita, joita arvelin hiteiksi, oppilaat nauroivat valinnoilleni ja toivat itse parempaa humppaa.

8. Ihastuin yhteen kollegaan, koska hän hoiti niin uhrautuvasti ja tulisesti opettajien etuja työnantajaa vastaan. Myöhemmin huomasin, että hän on piinkova porvari, joka paasasi asioita vain kartuttaakseen omaa rahapussiaan. Hänellä oli suloinen mutta kouluttautumaton vaimo kotona lapsia hoitamassa ja puuroa keittämässä. Opettajien koulutusretkellä kylpylään hän roikkui apulaiskanslistin kaulassa hamuten tämän rintoja. En tiedä miten juttu päätttyi, mutta tämä avasi silmiäni näkemään, miten herkässä liittojen särkyminen voi olla. Ehkä pikkujuttu jollekulle, toiselle taas iso. Varmaan ainakin kotirouvalle iso asia.

Tästä viimeisestä kohdasta päästäänkin aasinsillan kautta minulle tulleeseen pyyntöön välittää linkki teille, hyvät lukijat.

Yhteiskuntatieteiden tohtori Arja Mäkinen tekee yleistajuista tietokirjaa naisista, joilla on suhde varattuun henkilöön. "Kirjani aiheena ovat ns. toiset naiset ja heidän kokemuksensa. Kerään kirjan aineiston pyytämällä toisen naisen asemassa olevia naisia kirjoittamaan elämästään ja tunteistaan joko omalla nimellään tai nimettömänä. Kirjoituspyyntöä levitän netin kautta.

Kirjani aineistopyyntö löytyy Kirjapajan sivulta", kirjoittaa Arja Mäkinen ja jatkaa korostamalla sitä, että hänen kirjansa eivät ole hengellisiä, vaikka Kirjapaja mielletäänkin hengelliseksi kustantamoksi. Se julkaisee myös muunlaista kirjallisuutta. Mäkinen on julkaissut aiemmin mm. teoksen lapsettomien naisten asemasta ja heihin kohdistuvista ennakkoluuloista: Vanhojapiikoja ja vapaita naisia.


Itselläni ei ole kokemusta varsinaisesta toisen naisen asemasta, vaikka en ole puhdas pulmunen tässäkään suhteessa. Minun miehilläni ei myöskään - tietääkseni - ole ollut toisia naisia. Luulen, että en voisi elää suhteessa, jossa olisi kolmas pyörä ja jatkuvaa salaamista. Niin miehen perään en ole, että epärehellinen kävisi. Mieluummin voisin itse pettää ja kokea romanttisen ja tuhoavan rakkauden.

Luultavasti kaikki päättyisi siis katastrofiin ja ihmissuhteiden loppumiseen, mutta voisin ottaa riskin, jos omassa liitossa ei olisi eroottista säihkettä tai syvää kiintymystä. Jos toinen pettäisi pitkään, luottamus menisi, ja se on tärkeintä, mitä ihmissuhteessa voi olla. Sitäkään en ymmärrä, että sovitaan vapaasta seksistä. Minusta se on vähään tyytymistä ja tunnetason kylmyyttä. Jännittävämpää on sitten kunnon pettäminen syöksymällä tuhoisaankin suhteeseen.


Mutta siis, jos teillä jollakulla lukijalla on kokemusta asiassa, niin tutustukaa yllä olevaan linkkiin ja levittäkää sitä halutessanne eteenpäin! Minä kirjoittaisin asiasta mieluusti.

Ja lopuksi: Haluan antaa A Blog with Substance -tunnustuksen kaikille sivupalkissani oleville blogeille syystä, että ne ovat hyviä, kaikki tyynni. Luen niitä ilolla joka päivä, enkä minä lukisi tyhjää hömpötystä. Siinä perustetta.

13.10.2011

Ei olla köyhiä eikä kipeitä


12.10. Sain muutamaksi päiväksi syyslomavieraan, tyttären! Hauskaa, koirallakin. Ostin jääkaapin täyteen herkkuja. Tänään tytär kävi paikallisella kampaajalla - annoin oman aikani - ja takaisin tuli blondi, jollainen hän oli teiniksi asti. Paitsi, että nyt kampaus on kai trendikäs, latvat ja sivustat kihartuivat ulospäin kierteelle ja valkea otsatukka putoaa puoliksi silmän päälle. Tätä silmälle putoamista en ihan ymmärrä, mieli tekisi sipaista suortuva sivuun.

13.10. Sain A Blog with Substance -tunnustuksen Mustikkatytöltä! Olen riemuissani, sillä luulin jo, että bloginaiset ovat unohtaneet minut - naisethan näitä tunnustuksia jakavat. Joskus noita kunniamerkkejä tupsahteli säännöllisin väliajoin, nyt tämä on kai ainoa pariin vuoteen. Kiitän lämpimästi Mustikkatyttöä!

Tuo vika, ettei näitä plakaatteja ole enää tullut, on tietenkin minun. Minulla ei ole blogeissa juurikaan naisystäviä, muutamia lukuunottamatta. Minut koetaan jollakin sellaisella tapaa naisten keskuudessa, jota en oikein tunnista, mutta jonka aistin. En ole osannut mennä mukaan naisten perinteisiin juttuihin, vaan taidan paasata liikaa yhteiskunnallisia aiheita ja puhua ongelmista, jotka eivät juonnu naisen maailmasta, eivät ole esteettisiä tai perhekeskeisiä tai sitten kovinkaan kauniita. On mahdollista, että minut koetaan ajattelultani miehisenä ja kovana.

- Mutta nyt tuohon tunnustuksen aiheeseen! Pitäisi jakaa tunnustus eteenpäin kahdeksalle bloggaajalle ja pitäisi kertoa itsestään kahdeksan tai kymmenen asiaa. En tiedä, miten selviän tuosta ykkösosiosta, kun niitä naisblogiystäviä ei ole paljon. Voiko miehille antaa? Tuhahtelevatko he mahdolliselle tunnustukselle? Mutta ensin ne asiat. Koetan keksiä sellaisia totuuksia itsestäni, joita en ole ennen maininut, tai ainakaan viime aikoina:

1. Olisin halunnut monta lasta. Vähän nuorempana tein jopa sormustaian kokeillakseni, vieläkö saan lapsia. Sidoin hylätyn vihkisormukseni - kultainen Kalevala-sormus - langan päähän. Jos lanka alkoi heilua, yksi heilahdus merkitsi aina yhtä lasta. En ole varma nyt enää tuloksesta, sillä se vaihteli. Totta puhuen tein taian monta kertaa.

2. Halusin ostaa itselleni ja lapsille, myös niille tuleville, asunnoksi vanhan puisen koulutalon. Ajelimme usein maaseudun pikkuteitä ja katselimme taloja, tyttäreni kanssa. Tai ei hän katsellut, vaikka minä pakotin hänetkin katsomaan, tai pyysin. Hän ei halunnut muuttaa pikku kaksiostamme, läheltä mummia, minnekään.

3. Halusin vaihtaa ammattia. Pohjimmiltani halusin kaiken aikaa vaihtaa ammattia, vaikka olen ylistänyt viihtyväni opettajan työssä. Kyllä minä viihdyinkin sittemmin, mitä vanhemmaksi tulin. Alkuun kärsin esiintymispelosta ja jännitin tunninpitoja. Minun piti hakea Helsingin Sanomien toimittajakouluun tai puheterapeutin opintoihin. En koskaan hakenut. Sopeuduin osaani.

4. Haluaisin syödä verisen pihvin. Päivä päivältä syön yhä vähemmän lihaa. Ensin vastenmieliseltä alkoi tuntua punainen kokoliha, josta kupli veristä nestettä sitä paistaessani. Se johti siihen, etten voinut syödä pihviä edes mediumina, vaan kuivaksi paistettuna, mikä on ravinto-opillisesti väärin. Kun sain koulutuspäivillä eteeni muiden osallistujien tavoin pihvin, joka oli keskeltä raaka, nesteisen verinen, olin vaipua pöydän alle. Peitin pihvin koskemattomana salaatilla. Nykyään en syö valkoistakaan lihaa, kanaa tai kalaa, jos se on "mehevää", niin kuin sisareni sanoo. Graavia lohta en saa suustani alas. Sormia (nakkimakkaroita) en edelleenkään syö, ellei ole poikkeustilanne.

5. Syytän vanhempia lasten pilaamisesta. Tämä on kauheaa, tiedän sen, mutta näin minä ajattelen, ja taisitte tietää tämän ennestään. Minusta on aina vanhempien vika, jos lapsi oirehtii voimakkaasti päiväkodissa ja koulussa, ellei tämä johdu todetusta tarkkaavaisuushäiriöstä, autismista, aspergerista tai jostakin senkaltaisesta. Minusta sekin juontuu jollakin tasolla lapsen hylkäämisestä, että lapsi menee ja teurastaa joukon ikätovereitaan tai ylipäänsä surmaa ihmisiä. En sano silti, että olen oikeassa. Voin olla väärässäkin, mutta näin ajattelen. Voisin jutella kasvatuksesta ja siitä mitä se on, ylipäänsä nukkumatta ja syömättä välillä. Onkohan minulla siis oma lehmä ojassa?

(Jatkuu seuraavassa postauksessa)

(Kuva: Le Petit Journalin kansi, 19.8.1893)

7.10.2011

Sulaa läheinen ja kaukainen, kaiken saa vain lahjaks ihminen

5.10. Kreikalle annettava lainaraha näyttää menevän asevoimien tukemiseen. Maa ostaa Yhdysvalloista 400 taisteluvaunua. Uutiset kertovat, että valmistusaikanaan tankit ovat maksaneet kahdeksan miljoonaa dollaria kappaleelta. Kreikan asevoimien kerrotaan pyytäneen myös hinta-arviota 20 kappaleelle tietynlaisia muita panssariajoneuvoja, joita se olisi myöhemmin hankkimassa jopa sata yksilöä.

6.10. Teija Sopanen on kuollut, huutavat lehdet ja uutiset. Hän ei päässyt hoitoon ajoissa. No ei päässyt äitikään. Kun syöpä todettiin, kesti pari kuukautta, ennen kuin ensimmäinen hoitokerta oli. Päivystävä lykkäsi Diapam-reseptin, kun äiti meni kysymään, eikö näin vanhoja enää hoideta. Suomessa ei yksinkertaisesti pääse hoitoon. Joka luukulla on jo jono kuolemansairaita ihmisiä. Tulee mieleen entinen Neuvostoliitto, jonoja, jonoja, lappuja luukulla, ei yöpäivystystä, ei viikonloppupäivystystä. Menkää naapurikaupunkiin tai odottakaa maanantaihin.

Artturi Saarikoski ei odottanut maanantaihin, hän kuoli heti. Ruumis asetettiin talliin odottamaan ruumisautoa. Kun oli kuollut, oli kuollut, minun lapsuudessani. Kylmähän se oli ja kankea, ja vähän sininen. Katseltiin sormi suussa aidan takaa, kun kuollutta vietiin ruumishuoneelle. Kuolema käveli ohitse.

Huomasitteko muuten, että vaihdoin bloginnimeä? Tiputin ikkunan pois, koska en ole enää aikoihin hakenut kuviini ikkuna-aiheita. Muutenkin Iines on laajempi ja yksinkertaisempi, vähän kuin Kemppinen. Vain nimi, muu tulee tekstissä.

7.10. Tomas Tranströmer on saanut Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Se, mitä olen häneltä lukenut, on kirkasta, selkeää, tiivistä, pettävänkin yksinkertaista koruttomuutta. Tranströmer ei tahdo hätkäyttää jo hätkähtäneitä ihmispoloja, hän ei suomalaisten kokeellisten runoilijoiden tapaan hajota eikä revi jo revityssä maailmassa, vaan pikemmin kerää palaset ja ojentaa ne muodostelmassa lukijalle ystävällisesti hymyillen - ota, tuossa se on.

Ja muuten - Tranströmer on kahdeksankymppinen ja lukuisia palkintoja kerännyt konkarikirjailija. Mitähän tästä yli-ikäiselle ihmiselle suunnatusta "apurahasta" ajatellaan Suomessa, jossa nuoret ja köyhät kirjailijat kärsivät puutetta ja jossa palkinto- ja apurahasysteemejä tahdotaan muokata sosiaalisin perustein? Eikö akatemia nyt olisi voinut katsoa vähän nuorempaa kirjailijaa, jolla ei ole muita tuloja? Vai?

Syysmyrskyä luvattiin, vaan eivät nurkat ainakaan näillä lakeuksilla ole vonkuneet. Tyhjensin kyllä terassin kukista, varmuuden vuoksi. Kannoin metrisen pasuunakukan sisälle, samoin Lidlistä ostamani äitienpäiväruusut, keltaisen ja punaisen, joista on kesän mittaan versonut runsaasti roikkuvat pensaat. Kukkivat tikahtuakseen vieläkin, lokakuun hallaöissäkin.

Olen lukenut viime aikoina liikaa. Nyt on menossa Melenderin Lohtu, joka on raskas luettava, etenkin kun vuoroaan odottaa Anhavan Melleri-elämäkerta ja Austerin Illuusioiden kirja. Onhan niitä muitakin, jotka vain tarttuvat mukaan kirjastosta. Monesti saan korini täyteen jo uutuushyllystä ehtimättä klassikko-osastolle, jonne suuntaan aina tietyn kirjaimen kohdalle, etukäteisharkinnan mukaan.

Luin iltapäivälehden lööpin erään tunnetun mediapersoonan sokeutumisesta loppuiäkseen. Jos yksinäinen ihminen sokeutuisi, esimerkiksi minä, niin eihän hänelle jäisi mitään. Voisiko sitä elää huoneissaan vain kuuntelemalla kirjoja ja musiikkia, kädet sylissä, pimeässä? Mitä ilonpilkkuja sokean ihmisen elämässä voisi olla? Mistä ihminen saisi hengelleen ravintoa? Sortuisiko hän helposti siihen ideologiaan, jota hyväntekijä tulisi hänen ovelleen tuomaan?

(Maalaus Salvador Dali)

29.9.2011

Napakymppi


28.9. Hajanainen sadealue leviää Suomeen lännestä. Miten sopivaa. Pidän siitä, kun vuodenajat ovat luonteensa mukaisia. Liian pitkä ja lämmin aurinkojakso syksyllä on kiusallista, ruska viivästyy ja talvi tulee sitten yhtäkkiä, lumi sataa värikkäisiin lehtiin ja tappaa syksyn, jota ei ollutkaan. Saa sataa ja saa olla hämärää, se kuuluu asiaan. Saa olla sumuista tuhnua. Saa tuulla ja lentää lehtiä. Saa vetää harmaan savimaan viilloille latojen edestä. Onpa sitten maa lumen tulla.

Muistakaa muuten seistä! Istuminen vaarantaa terveytenne! Sisäelimenne painuvat toisiaan vasten, aineenvaihduntanne luonnollinen kierto estyy, käytte kuin liian täyteen ladattu blogi, nytkimällä. Näin sanottiin uutisissa, siis että istuminen on vaarallista. Minä lähdin sen kunniaksi istumaan kannon nokkaan, istuihan Simon Styliittakin 37 vuotta pylväänsä päällä. Kannon nokassa istuessani katselin maisemaa ja olin vaan ja kävin varmaan nytkimällä.

Mietin, olenko kenties omituinen, kun en suuntaa askeliani ihmisten ilmoille markkinapaikoille, muzakin ääreen marketteihin tai vaikka asuntoyhtiön naisten luo kahville kälättämään. Ei, vaan menen yksin metsään, siis metsään, ankeana syyspäivänä.
Joskus mietin, kulkiessani yksinäisen jousiammuntaradan laitoja vaikka nyt pihlajissa notkuvia rastaita kuvaamassa, että outo minä olen, ei naisen kuulu metsissä yksinään laukata, se on ikiaikaisen miehen rooli. Minut voisi yksinäinen mielenvikainen vaikka naulita jousipyssyllä suoraan maalitauluun kenenkään huomaamatta. Napakymppi.

Naisen kuuluisi kai etsiytyä piireihin, harrastaa hyväntekeväisyyttä ja kotinsa puunaamista. Irtoaisi varmaan niitä näitä, jos ryhtyisin jynssäämään kotiani hammasharjalla. Sekö olisi naisellista ja tarpeellista?
Voi olla, että vetäytyminen yhteisestä hyvästä on lapsuudentuntojen seurausta. Minun piti kiivetä piiloon talon katolle tai omenapuuhun lukemaan, kun en jaksanut katsoa humalaista isää. Halusin olla rauhassa. Haluan edelleen.

Kuvasin sitten siinä kannonnokassa - väliin kaatuneen puun rungolla - mustaa metsälampea, joka hehkui väreissä ja muodoissa, joita taiteilijakin kadehtisi. On hauskempaa löytää osumia luonnosta kuin sieviä kippoja kaupasta tai kuunnella, mitä naapurin pienipäinen nainen kälättää satakuntalaismurteella. Toisaalta on sekin hauskaa, mieluusti kuuntelen häntä, mutta seisten ja pieninä paloina. On minulle yksi Maija luvannut näyttää karhunkin kuvia, veljen ottamia. Jännittyneenä odotan, koska minua viedään kylään.

29.9. Einesbaarissa ovat nyt vuorossa lokakuun kirjakeskustelut. Valmiina on alustus Jari Tervon Laylasta. Tulossa pikapuoliin ovat myös Uuno Kailaan Runoja-teoksen ja Sofi Oksasen Liian lyhyt hame -laululyriikkakirjan esittelyt. Kaikilla alustuksilla on eri kirjoittajat, jotka ilmenevät paikan päällä. Tervetuloa lukemaan ja kommentoimaan!

(
Valokuva Iines, Metsälampi-sarja, jota on lisää täällä.)

21.9.2011

Maailma on hyvin epäilyttävä paikka

18.9. Tämän sunnuntain olen pessyt pattereita, patterin ja seinän välejä, patterin alapuolia ja lopulta seiniä, sillä puhdistettu alue on aina valkoisempi kuin puhdistamaton. Näin tulin pesseeksi myös ovet. Ja lieden. Ja liesituulettimen.

Kun kuuraaja kohottaa katseensa, hän näkee puhtaan ja likaisen rajan ja se raja on aina jossain, ei lopu koskaan, se jatkuu talon ulkopuolellekin. Keittiön ikkunan alapuolinen pelti on täynnä kasvinöhtää. Betonilaattojen raoista kasvaa rikkaruohoja, laatat ovat vinossa. Metsässäkin huomaa, että syys ei tule kauniisti, vaan rumasti, ei ole punaisia lehtiä, vaikka Olavi Virta laulaa kaihoisasti. Lehdet eivät hehku kullankeltaisinakaan, vaan ruskeina, ruostepilkkuisina, mädänneinä ja revinneinä, täynnä luonnon kuraa. Päivän Havainto: Maailmassa on enemmän likaa kuin puhdasta. Maailma on hyvin epäilyttävä paikka.


19.9. Aamulla heräsin puoli seitsemältä, ja lvi-miesten auto ajoi seitsemältä pihaan. Aloittivat patteriremontin toisesta päästä, tulivat minulle vasta keskipäivällä. Oli joutilasta aikaa istua koneella, kun ei muutakaan voinut tehdä. Miehiä juoksi rappuja ylös ja alas, ja kymmenestä patterista kiskottiin vanhoja termostaatteja pois ja pantiin punainen välitulppa tilalle, huomista odottamaan.

Kaksi ikävää anonyymia pommitti blogikeskustelua kurjilla kommenteillaan, joita ryhdyin poistamaan, sillä kommentteja kertyi kymmenittäin, kaikki kalvavia, yleistä ilmapiiriä ja minua painavia. Kävinkin viemässä muutaman poistetun kommentin kaikkien tunnistaman "anonyymin" omaan blogiin. Minulla oli hikiset patterimiehet selkäni takana ja kurjailijat silmäini edessä, malja täyttyi humahtaen ja kerroin antavani asian poliisille, jos kalvu ei lopu. Tämä on sentään ainoa ilmaisuvälineeni, ellen halua täyttää elämääni kolmisanaisilla lauseentyngillä ja alituisella nyökkäilyllä ja muikealla hymyllä.

20.9. Anonyymi tuli kertomaan poistaneensa "uhkailuni" ja ryhtyvänsä tarvittaviin toimenpiteisiin, jos vielä uhkailen. Mielenkiintoista. Mitähän uhkaa siinä jäynäntekijälle on, jos minä uhkaan poliisilla? Kerroin hänelle toimivani niin kauan kuin jäynä jatkuu. En ole mikään vikisevä uhri, joka pelkää joitain pussipäisiä puskakyykkiä.

Lvi-miehet tulivat taas aamusella. Nyt ilmataan taloyhtiön patterit ja pannaan valkoiset termostaattinupit paikoilleen. Säädetään ja tarkistetaan. Istun kuin tarjottimella, ovet ovat auki ulos, ja kylmänkosteaa ilmaa virtaa sisään. En tiedä, mitä tekisin ja minne menisin, kun vessassakaan ei voi käydä, sillä siellä on kaksikin patteria, tai toinen on saunassa. Koko ajan joku on tulossa tai menossa rapuissa. Kun rupesin puhumaan yhden kanssa pitääkseni vähän seuraa, hän ei vastannutkaan, koska kuunteli tulevaa puhelua, jota en huomannut. No, minä jatkan naputtelua ja kahvin juontia. Kahviakaan ei voi tarjota, koska miehiä on ainakin viisi tai kuusi ja heillä on selvästi kiire tehdä työnsä. Muut asukkaat saisivat lisäksi odottaa asunnoissaan, jos minä itsekkäästi leikkisin hyvää ja kahvittelisin työmiehiä, joilla on sopimussuhteiset kahvitauot tietyssä kahvilassa.

21.9. Illalla paleli. Juuri remontoidut patterit olivat jääkylmät, vaikka väänsin ne ääriasentoon. Menin siitä sitten vuoteeseen Body Pillow'n ja paksun peiton uumeniin, kun ei tarjennut edes istua televisiota katsomassa. Nukahdin heti. Nyt on taas kylmä, villatakki päällä tässsä istutaan. Olikohan termostaattien vaihdon tarkoitus säästötoimenpide: kun ei asuntoihin mene lämpöä, lämmityslaskut pienenevät?

(Valokuva Iines)

16.9.2011

Yhä korkeammalle nousevat linnut

15.9. Joskus sitä luuli, että luontoon voi luottaa, luonto on peruskallio ja luonto on syli. Vaikka kaikki järisisi ympäriltä, meidän on kuitenkin linnut ja kaikki se puitten vihreys. Ei se niin menekään.

Yhä korkeammalle nousevat linnut, yhä etäämmälle työntyvät töyhtötiaiset, punatulkut ja tilhet. Tulevat myrskypyrähdyksenä ja joukkovoimalla asvalttiviidakkoon, kun ihmiset pitävät tuulta sisällä laitteiden hehkussa. Vierailevat valokuvan verran eksoottisessa herkkupensaassa ja poistuvat aronianmarja nokassa.


Ja maa sitten. Yhä lähemmäs työntyy asvaltti, joka nousee nopeammin kuin maa merestä. Savipelto on yhtäkkiä täynnä rivitaloja, joiden etupiha on asvaltoitu ja pikkuinen takapiha kadulle päin. Jokaisella takapihalla on tyhjä tuoli. Joskus on kaasugrilli ja kesäkukka valkoisessa muoviastiassa roikkumassa matalasta väliaidasta. Ihmisiä avoimilla postimerkkipihoilla ei koskaan näy.


Kun olin lapsi, äiti istui kesäheinä hampaissa, helmat reisissä vesirajassa, tervatun veneen vieressä. Siitä on nyt rantaan kaksi kivenheittoa, vesiraja on paennut ja tervattu vene lahonnut merituuliin, palanut räiskyen saunanpesässä. Luin muinaishistorian kirjasta, että äiti oikeastaan istui Litorinameressä, jos tarkasti määritellään, kylän yhteisellä vesijätöllä, jota jättömaa aina on, ellei sitä lunasta itselleen. Minä lunastin ja kutsuin mittamiehet Turusta täyttämään tarpeelliset asiakirjat. Tahdoin palan Litorinamerta, jottei kukaan täytä sitä asvaltilla. Litorinameressä polski toissakesänä villiminkkipoikue. Ruovikko on täynnä kerttusia.

16.9.
Paljon on taas keskusteltu eri puolilla siitä, pitäisikö anonyymi nettikirjoittelu kieltää kokonaan, julistaa pannaan. Oikealla nimellä kirjoittamisen vaateet ovat yltyneet. Ihmisen tulee seistä sanojensa takana. Nimi takaa rehellisyyden ja vie turhat kujeilut.

Hassua. Kyllä minä Iineksenä seison sanojeni takana, vieläpä tanakammin kuin ikinä
real life -elämässäni. Jos kirjoittaisin blogia ristimänimelläni, en olisi juljennut kirjoittaa hairahtumisestani nettirakkauteen, alkoholisti-isästäni, siskorukastani, yksinäisyyden- ja kelpaamattomuudentunnoistani. En olisi juljennut puolustaa Susan Kuros-Ruususta enkä Tanja Karpelaa enkä varmaan Esko Kiesiäkään, sillä heitä oli vähän tyhmä puolustaa, kukaan muu ei tehnyt niin. Olisin voinut jopa katsoa ensin, mitä mieltä Kemppinen on - hän puhuu kyllä mutkan takaa ajankohtaisista pikkujutuistakin - ja olisin muodostanut vasta sitten kantani. Olisin käynyt kirjoittamassa kommentin ja odottanut vastakommenttia ad I.I. tai ehkä ad omniakin olisi riittänyt. Olisin esittänyt sitä positiivista ja ystävällistä kuvaa itsestäni, jota elämäni ajan olen kai ylläni kantanut: kaikinpuolista pärjääjää, hyvää äitiä, hyvää työihmistä, ihan hyvänlaista naista, joka on valinnut itsenäisen elämän.

Uskon ehkä jopa mieluummin anonyymikirjoittajaa kuin nimellään bloggaavaa asiat tarkasti valikoivaa kirjoittajaa, koska nimellään kirjoittava luo valikoitua kuvaa itsestään. Nimellään kirjoittavat harvoin puhuvat sisimpiä tuntojaan. Syvästi henkilökohtainen anti on kuitenkin kiinnostavinta, sitä mikä ainakin minut eniten sytyttää. Yksityinen on yleistä ja siten se voi olla jopa objektiivisempaa kuin valmiiksi yleistetty ja analysoitu totuus.


En tahdo silti suomia nimellä kirjoittamista, jokainen tehköön katsantonsa mukaan. Se kuitenkin kummastuttaa, että nimellä kirjoittamista mainitaan rehelliseksi, anonyymia salailevaksi ja epärehelliseksi. Asia on käytännössä siis yhtä hyvin päinvastoin. Nimellä kirjoittaminen vertautuu sitä paitsi facebookmaiseen itsensä julkituomiseen. Annetaan kuvaa, luodaan imagoa, rakennetaan itsestä brändiä. Anonyymilla on vain sana.


(Maalaus Ferdinand von Wright)

9.9.2011

Mä lööpit luin

8.9. Kadoksissa ollut Karoliina Kesti on löydetty lammesta hukkuneena. Nyt loppuvat lööpit, ja kukaan ei enää muikista suutaan etulehden kuvassa. Mitenkähän lehdet nyt pärjäävät? Ai niin, onhan vielä hautajaiset. Siinä saadaan vielä myyntipiikki. Mutta sitten on takaraja, enää ei tipu eikä lirise.

Viivi Pumpanen on vietellyt ukkomiehen. Viivi Pumpanen on kauhean surullinen, sillä Viivi Pumpanen ei ole vietellyt ukkomiestä, vaan on onnellinen, kaikki on niin kaunista. Mies oli jo eronnut, kuten hänkin. Mies on kuin Prinssi Daniel, kuntosaliyrittäjä. Krista Kosonen on muhinoinut Antti Jokisen kanssa. Krista Kosonen on raivoissaan. Ei hän mitään muhinoinut ole, ei suudellut Anttia eikä ketään muutakaan. Hän on ollut seurueessa, jossa Anttikin oli. Molemmat ovat tahollaan varattuja ja kaikki olisi hyvin, jos ei tarvitsisi raivota.

Matti Kyllönen on onnellinen. Kaikkien aikojen paras formulasasiantuntija Jyrki Järvilehto palaa aisapariksi selostamoon. Jyrki Järvilehto alkaa siis vihdoin puhua. Pitkä mykkä kausi tällä ruorinkäyttäjällä olikin. Ainakin poliisin edessä.

Jos kaipaatte parempaa luettavaa, Einesbaarin kirjallisuuskeskustelut ovat käynnistyneet. Käykää ja jättäkää puumerkkinne tai edes hajujälkenne. Tässä kuussa on tarjolla kaksi alustusta, Carlsonin uusimmasta (Iines) ja Meriluodon klassikosta (Tapsa). Toisessa keskustelussa arvuutellaan päähenkilön persoonallisuuden tilaa, toisessa taas päähenkilön seksuaalisuuden tolaa. Että onko addikti vai muuten vaan kiihkeän vitaalinen.

9.9. On hiljaiseloa. Ei ole menoja minnekään, kalenteri on tyhjä. Oikeastaan sitä ei tarvitse kalenteria, sillä näillä näkymin siihen ei tule ainuttakaan etappia. En ole menossa minnekään, en ole tulemassa mistään. Mitenkähän tällaisissa oloissa on mahdollista säilyttää mielenterveys tai yleinen tyyneys? Millainen minusta voisi tulla, jos mielenterveys pettää? Mikä kohta kullakin meistä streikkaa - tämä on kai kovin perskohtaista. En ole masentuja, sillä minua ahdistaisi olla tekemättä mitään, kääriytyä Body Pillowiin ja nukkua iltapäivään. En ole riehujakaan, en jaksa huutaa, en jaksa kälätystä. Kenties tulen oikein hulluksi, niin hulluksi, etten sitä ymmärräkään. Menen torille ja tanssin alastomana, vapaudun pidäkkeistäni kuin Aila Meriluoto Jantestaan.

Kylkikipu on parantunut lähes kokonaan, ja alan voida nukkua kyljellä. Kävin ostamassa Lidlistä yllä mainitun Body Pillowin. Jotain pillouta minunkin elämääni. Se on pitkulainen ja kapea lähes sängyn mittainen tyyny, jonka päällä voi nukkua vatsallaan, siihen voi kietoutua, sen voi asettaa polviensa väliin, mutta ennen kaikkea sen voi asettaa puolittain selän taakse niin että voi nukkua puolikylkiasennnossa, kun täysi kylkiasento ei vielä onnistu Tiezen-pistämisen vuoksi. Tiezenhän oli se kylkiruston tulehdus. Yskää saa kun yksin makaa, tulehduksia ja kolotuksia. Olen vähän turhautunut. Ovatkohan kaikki symbioosissa elävät jollakin tapaa ikään kuin turvassa ja sillä tavalla onnellisia?

(Kuvassa Ilta-Sanomat v. 1966)

6.9.2011

Moraalista

5.9. Kylkikipua koko päivä, oikean kylkikaaren kohdalla on pistävä kohta. Säteilee selkäpuolelle, ja hengitykseen. Eilen päivystävä lääkäri totesi melko nopeasti, että kyseessä on Tietzen oire, eli kylkiruston tulehdus, johon antibiootit eivät tehoa. Netistä, suomi24-keskustelusta luin kauhukertomuksia Tietzestä, joka on kestänyt jo 5 vuotta, 9 vuotta, 15 vuotta. Minulle lääkäri sanoi, että pari kolme päivää Panadolia. Tähän luotan.

Lehdessä (HS 3.9.) oli kirjoitus siitä, että Ranska haluaa lisää moraalia kouluihin. Opetusministeri haluaa koulupäivien alkavan arvokeskustelulla.
Äkkinäisellä noussevat niskakarvat pystyyn. Moralismia, suvaitsemattomuutta, vapauden riistoa, ahtautta ja pakkoa, kyllähän lapsi oppii erottamaan oikean ja väärän, hyvän ja pahan luontaisesti. Miksei mieluummin opeteta itsepuolustustaitoa, napakkaa potkutekniikkaa ja muuta elämässä selviämistä?

Lapsen moraaliseen kehitykseen pitää kiinnittää yhtä paljon huomiota kuin älylliseen ja fyysiseen kehitykseen, sanoo opetusministeri ja lisää kirjeessään La Figaro -lehdelle, että opetuksen ytimessä ovat kohteliaisuus, käytöstavat, yhteistyö ja kunnioitus. Kukapa voisi olla eri mieltä? Ongelma on vain siinä, että meillä Suomessa vallitsee edelleen kuvien kaatamistrendi, jonka sotienjälkeinen sukupolvi hippiliikkeineen aloitti. Vapautta on se, että mitään ei saa kunnioittaa, arvot yleensäkin ovat perseestä ja ne on tuhottava, yhteiskunta hoitaa ja maksaa kaiken, ja vika on yksilöllisissäkin tragedioissa ulkoistettava aina yhteiskuntaan.

Mutta siis, miksei, lisää moraalia vaan kouluihin jos siitä kerran on vajausta. Jos tulevaisuuden lapset oppisivat kunnioittamaan ketä tahansa lähimmäistään, sitä eriväristäkin, oppisivat pohtimaan oikeaa ja väärää, hyvää ja pahaa myös muusta kuin omien etujen näkökulmasta, niin keneltä se on pois? Lapseltako? Minun onkin aina tehnyt mieleni kysyä, mitä vikaa kunnioittamisessa ja hyvissä tavoissa on. Kertokaa. Miksi lapset eivät saisi enää esimerkiksi kunnioittaa opettajia tai vanhempia ihmisiä? Onko meillä nyt siis ihmisten välinen onni ja tasa-arvo, kun ketään ei enää juurikaan kunnioiteta, yleisellä tasolla operoidakseni?

6.9.
Lukupiirissä on nyt hieman etuajassa ilmoitetusta ensimmäinen kirjaesittely, Kristina Carlsonin William N. Päiväkirja. Meriluodon Peter Peter on tulossa, ja Tervon Layla on siirretty lokakuun kirjaksi myöhäisen ilmestysajan vuoksi. Poiketkaa Einesbaariin, keskustelukynnys on matala, kirjallisuus kuuluu kaikille!

(Maalaus Francois-Emile Barraud)

31.8.2011

Näillä mennään


30.8. Sain vuosikontrollin laboratoriotulokset. Hemoglobiini 139, verenpaine 128/85, muutkin arvot erinomaisia. Kelpaa näillä mennä eteenpäin. Äänenikin kanssa pärjään, kun puhun vaan enkä arkaile. Olen oppinut säätelemään sanani hengityksen tahtiin, joten saan asiani puhuttua, tosin vain välttämättömän. Kälätykseen minusta ei ole muuta kuin lähimpien kanssa.

Tänään olin sauvalenkillä. Jo metsän toiselta puolen kuuli, että naispari oli tulossa joltain suunnalta. Kälättävä nainen puhuu hengästyneenäkin, korkealta ja kovaa, ei malta henkeä vetää. Miksi naiset aina kulkevat pareittain? Miksi sitä sauvalenkkiä ei voi vetäistä yksin ja rauhoittaa puhe-elimiään luonnon keskellä? On naisia, jotka eivät tee mitään yksin, kaikkeen pitää olla joku mukana.


Luin
Kirsti Ellilän Ristiaallokon, tosin hieman oikaisemalla ja ahmimalla, sillä innostuin Auliksesta, kirjan papista. Hänellä oli nimittäin tämä minun harvinaiseksi luokiteltu äänisairauteni, dysphonia spasmodica. Sitä ei kirjassa nimetty, en ainakaan huomannut kun luin nopeasti, mutta tunnistin sairauden kirjasta ensi oireen kuvailusta lähtien. Itse en ole kokenut tuota Auliksen psyykkiseksi vaivaksi leimaamista - muuta kuin täällä netissä - mutta Auliksen vanhakirkollisissa piireissähän leimaaminen on luonnollista, samoin ajatus sitä, että sairaus on synnin palkka. Tuo hieman huvitti, että Aulis odotti botuliinipiikkiä suu ammollaan. Minulle se annetaan aina kaulalihasten läpi, suoraan äänihuuliin. Muutoin sairauden kuvaus oli hyvinkin tarkka, jos vielä kivuliaat kouristukset lasketaan pois. Spasmit eivät satu, niitä ei edes huomaa muuta kuin puheen pätkimisenä.

Näytän päätyneen jatkuvaan päiväkirjamuotoiseen pohdiskeluun entisten ohjelmajulistusten sijaan. Onkohan tällainen subjektiivinen kirjoittaminen itsekästä ja ahdasta kirjoittamista? Toisaalta ilahduin, kun lukiessani Meriluodon Peter Peteriä
Einesbaaria varten löysin sieltä lauseen "on kirjoitettava nimenomaan subjektiivisesti, sillä se vastaa perimmäistä objektiivisuutta." Näinhän Meriluoto tekee kaikessa sanassaan, ja vieläpä voimistuvalla trendillä loppua kohden. Uusin päiväkirja on subjektiivisin ja raadollisin. Päivä päivältä luen mieluummin sitä, minkä tiedän olleen totta, mutta joka on silti fiktiota.

Olen silmäillyt matkaesitteitä. Matkat ovatkin halvempia kuin luulinkaan. Voisi lähteä jonnekin kauemmas, kun pimeys laskeutuu Suomen ylle lokakuussa. Vaan harvat ystäväni ovat työssä tai miehensä kanssa lähdössä, luonnollisesti. Yksin matkustaessa tarvitaan kunnossa oleva ääni, ei voi ottaa riskiä, ettei jonain hetkenä pysty ollenkaan puhumaan, yksin vieraassa maassa, vieraissa oloissa. Tai tietenkin voisi, mutta pitäisi olla itsenäinen ja rohkea heittäytyjä. Mahdanko haluta tarpeeksi matkalle, kun en mene? Unelmani on edelleen viettää pimeä kausi lämpimässä maassa, omassa talossa jossain vuoren rinteellä, alapuolella alava laakso ja pikkuinen kyläyhteisö. Tai voisi siellä laaksossakin olla, muiden joukossa.


31.8
. Kulttuuri- ja urheiluministeri Paavo Arhinmäki on valinnut väärin. Hän menee tänään Helsingin uuden ja odotetun Musiikkitalon avajaisten sijaan Liettuaan koripallo-otteluun, vaikka Musiikkitalo on niin ihana, että soittajat itkevät onnesta siellä soittaessaan.

Alusta pitäen onkin ollut selvää, että Arhinmäen ministerinsympatiat tulevat olemaan enemmän urheilun kuin kulttuurin puolella. Minusta on aina sääli nähdä himokasta suhtautumista urheiluun. Se syö ihmisestä herkkyyttä, sillä mitä väliä on sillä kuka pompahtaa korkeimmalle tai juoksee ohittaen muut? Kulttuurin saralta muistan Arhinmäen osallistumineen vain johonkin mielenosoitusmarssiin. Ehkä on toisaalta hyvä, että tehdään vähän uudenlaisia nykytodellisuutta vastaavia arvolatauksia.

Helsingin Sanomissa oli myös mielipidekirjoitus siitä, että maksullinen seksi tulee saattaa kaikin puolin sallituksi ja rehellisesti veronalaiseksi, jotta asenteet muuttuvat. Nykypäivänä ei seksintarvetta ole enää tarvis häpeillä, vaan kirjoittajan mukaan seksityöstä tulisi voida olla yhtä ylpeä kuin sairaanhoitajan työstä. Tästä olen minäkin paasannut! Miksi jokin ammatti-ala olisi verotonta? Sehän jos mikä, osoittaa nenän vartta pitkin tapahtuvaa "suvaitsemista" ja alistamista. Huorien salahyysäämisestä on päästävä, jotta lempipanot voidaan kutsua kotiin perheen päivällispöytään. Seksiobjekti on ystävä, jonka olemassaolo hoitaa koko perhettä.

(Kuvassa venäläinen juliste)

26.8.2011

Diagnooseista


25.8.
Sivupalkissa on uusi sivublogi, Lukupiiri. Blogi alkaa pienesti, matalalla profiililla, kokeiluna. On mahdollista, että blogi päättyy samantien, mutta se ei haittaa. En koe sitä häpeänä. Pikemmin häpeän sitä, että koetan pitää jotain kirjallisuusblogia, sillä en ole käsitteiden ihminen, en diskurssoi asioita nippuun tarkastelua varten enkä halua rikkoa kieltä tai mieltä. Tuskin tiedän, mikä diskurssi on, ja sanojen uudelleenkoonti epämääräiseen viitekehykseen ärsyttää minua, samoin niiden diagnosointi. En osaa ajatella, että runokin tulee jättää kesken, auki, ammottamaan, koska maailmakin ammottaa. Tai että kieli tulee särkeä, jotta ihmiset havahtuvat näkemään sen, että maailmakin on särkynyt. Ihan kuin ihmiset olisivat idiootteja, joita tulee ravistella ja joille tulee näyttää särkymys ja kaaos. Minusta runoilijan tehtävä on mieluummin järjestää palapeli ja tehdä kaaoksesta kosmos. Ihmisillä on jo murheensa ja mikrokaaoksensa, ja he ovat elämän hätkähdyttämiä.

Toisaalta olen aina lukenut paljon. Olen jopa suorittanut loppututkinnon kirjallisuudesta ja taisi joku tieteentekijä sanoa, että olen lupaava ja odotuksia herättävä tulkitsija. Silti olen hieman säikähtänyt, pelästynyt kirjallisia piirejä, jotka tietävät mitä ja kenen kirjallisuus on. En välitä trendeistä, en itseni markkinoinnista, mutta nautin vaikkapa William N:n päiväkirjan lukemisesta. Se on lukupiirin ensimmäinen keskustelukirja, parin muun vaihtoehdon ohella. Jos nyt joku jaksaa sanoa yhdestä jäkälätutkijasta mitään. Itse arvelen ymmärtäväni jäkälätutkijaa hyvinkin, sillä voisin kuvitella erakoituvani hyönteistentarkkailijaksi, joka voisi vaikka haluta murhata, jos röyhkeä teini astuu merkkitossuillaan harvinaisen hyönteisen päälle. Nytkin käyn yhdellä vuorella, jolla elää hyvin uhanalainen perhonen. Nuoret ajavat pelit soiden ja hihkuen autolla vuoren huipulle, vaikka alempanakin olisi pysäköintitilaa, minun autoni vieressä. Pidättelen itseäni, etten menisi sanomaan heille, että auton pyörien alle voi litistyä Scolitantides orion.

26.8. Tänään kävin laboratoriossa. Jonossa oli totisia naisia ja miehiä, syömättä ja juomatta, ja vain yksi laborantti ottamassa näytteitä. Ovi aukeni verkkaisaan tahtiin. Vanhemmat miehet eivät voineet pidätellä kielenkantojaan, vaan alkoivat tarinoida ikään kuin ikiaikaiset tarinankertojat iltapuhteella pirtissä, ajankuluksi, kun naiset olivat askareissaan tai muuten hiljaa jotain rukkia polkemassa. Nyt verrattiin maakunnan laboratoriot ja mainittiin ne, joissa palvelu pelasi ja oli terävät neulat. Täällä oli tylsät, kun piti teroittaa välillä, kun niin kauan kesti. Oli yksi mies, jolla oli risa sydän joka oli ihan sekaisin ja kyllä sen siitä tiesi, kun väliin oli hiki, väliin vilu. Oli yksi peltimies, joka oli kattotöissä ollessaan tipahtanut katolta. Oli pudotessaan ehtinyt kirota kaksi kertaa. Naurettiin kaikki siinä sitten herakasti, mutta vieressäni istunut kirkonmies pisti siihen että et sitten isämeitää ehtinyt. Tämä aiheutti suuren naurunremakan. Yksi naisvanhus alkoi epäillä, että hänen täytyisi kai päästä ennnen muita, kun poika odotti autossa, ja näytteet menevät Porin sairaalaan. - No menetkö sää itte sinne viälä tänään, kysyttiin häneltä, ja kun ei mennyt, kukaan ei antanut paikkaansa hänelle.

Loppuaika ennen sisäänpääsyäni kerrottiin vääristä diagnooseista. Katolta pudonnut peltimies oli saanut seitsemän eri lääkärin väärän diagnoosin, ennen kuin selvisi, että hänellä on kananmunan kokoinen syöpä peräaukossaan, ei peräpukamia, joita oltiin jo hirttämässä, kun kananmuna havaittiin. Muillakin oli huonoja lääkäreitä ja vääriä diagnooseja.
Nyt peltimies on terveen kirjoissa. Jos en olisi äänisairas, olisin kertonut, miten monta diagnoosia minuun sovellettiin, ennen kuin sairauteni diagnosoitiin. Ensimmäinen epäily oli tietenkin väärä puhuminen ja minut passitettiin puheterapeutille. Sitten oli allergia, refluks, äänihuulikyhmyt, keliakia, astma, vaskuliitti, borrelioosi, geenivirhe, ms-tauti. Missään vaiheessa korvieni väliä ei epäilty, vaikka tarjosin sitä itse selitykseksi. Foniatri diagnosoi lopulta sen, minkä olin jo itsekin löytänyt.

Ylläolevassa kuvassa on ikkunanäkymä takapihalle. Lasista heijastuu olohuoneen seinä tauluineen ja kauempana olevan toisen talon katto. Kuvasta kannattaa ehkä huomata pasuunakukka vasemmassa alalaidassa. Se avautuu illalla ja tuoksuu kuin Saaronin lilja. Keskellä avautuu valkoinen jouluamaryllis, jonka sipulin heitin keväällä pois, sireenipensaan juureen, paljaana. Se olikin kasvattanut kukkavan pimeässä paikassaan, ilman multaa. Rautatienomenapuussa on omenia.

(Valokuva Iines, Näkymä ikkunasta 25.8.2011 illansuussa)
Scolitantides orion 1