Sinne putosi kuin hohtimet kaivoon

Ostin pallogrillin ainekset siitä yksinkertaisesta syystä, että pallogrilliä ei myydä valmiina. Osat olivat laatikossa, kukin laji sievästi omassa muovipussissaan. Ruuvit ja mutterit sekä mutterin mansetit yhdessä pussissa, etujalat yhdessä, takajalat toisessa (idioottivaraus), kupu yhdessä ja alaosa toisessa, muu sälä siellä ja täällä. Viimeksi kun kokosin pallogrillin, se sujui hyvin, paitsi että jokin kahva tai koukku jäi käteen. Nyt aion kertoa, miten tuo operaatio sujui ja jäikö kahva käteen.

Viisas kokoaja varaa työkalut valmiiksi, lajittelee ruuvit ja mutterit suuruusjärjestykseen, laskee ne ja viikkaa muovipussit siististi uuskäyttöön. Näin tapahtui. Taittelin myös monistetun ohjeen pöydälle, tarkistin ruuvivääntimen patteritehon, hain liiteristä isän vanhat rautahohtimet (vas.) ja vähän uudemmat tongit (oik.). Uskoakseni tulisin tarvitsemaan jompiakumpia, kenties molempia.

Tässä pohjaan on kiinnitetty ilmansäätöventtiili ruuvilla A, ja jalat on pujotettu tuppeen ja kierretty sisäpuolelta työnnettyyn ruuviin mansetteineen. On katsottu, että etujalat ja takajalat tulevat vierekkäin. Jätetty ruuuveihin kiristämisen varaa säätämistä varten. Työ sujuu kuin tanssi, ei voisi olla helpompaa. Seuraa takajalkojen pyörien ja alaritilän esilleotto. Jaloissa on kussakin reikä, ja ritilä tulee saada sopimaan reikiin, jotta se naulitsee jalkakehikon paikoilleen.

Voisiko mieskään ruuvata pyörää tiukemmin? Saan tuta tiukkuuden, kun joudun purkamaan ruuvauksen ja irrottamaan vastakiinnitetyt pyörät. Alaritilä nimittäin putoilee ja jalat leviävät kuin Leppäsen Aunella. Ritilä on pantava toisinpäin. Puran, käännän ja kiinnitän ritilän uudelleen ja ruuvaan pyörät tongeilla entistä tiukempaan. Voila! Nyt grillin nosto maahan ja kahvat kylkiin ja kupuun sekä kuvun tuuletusluukun ruuvaus!

Siinä se on! Kaksi ruuvia jäi yli ja muutama ruuvin mansetti. Kutsukaa minut kokoamaan, jos teillä on teknisiä ongelmia tällaisissa operaatioissa, joihin tunnen jopa viehtymystä. Hankalaa oli vain yhden mutterin vääntö ruuviin. Se jäi höllälle.

Ja se kahvakoukku. Se jäi taas käteen - siksi siis ne kaksi ruuviakin jäivät yli! Ei aavistustakaan, mihin se kuuluu ja mikä se on. Ohjeessa lukee sanatarkasti nimittäin näin: "Aseta hiiliritilä (4) grillin pohjaosaan (5). ripustuskoukku Aseta grillausritilä (3) grillin pohjaosaan (5). " Että ota siitä sitten selvää.



(Kuvat Iines)

Asiaa kirkolle

Putkimies soitti kymmeneltä. Ruudussa luki "Estetty", joten en tiennyt, että siellä oli Putkimies. Hän olisi nyt tulossa, kun on vapaapäivä, on asiaa siellä kirkonkylässä.  On mukana semmoinen hanasetti. - Tule vaan, sanoin, sopii. Kävin kiireesti vessassa, sillä en tiennyt, kauanko vesi on sitten poikki.

Istuin nojatuolin uumenissa kirjoittamassa kommentia keskusteluun, kun sisäovi aukeni ja joku astui sisään. Putkimiehet eivät paljon koputtele. Ulko-ovessa on jopa kolkutin, mutta harva sillä kolkuttaa, oma väki, kurillaan. Useimmat tulijat napauttavat rystysellä sisäoveen. Jokunen tömistää jaloillaan verannan lattiaan ja tempaa sitten miehekkäästi oven auki, asiaan voi kuulua lisäksi jonkinlainen yskäisy tai rykäisy.

Hiljakkoin, kolmekymmentä vuotta sitten,  oli tässä kylässä vielä taloja, joita ei lukittu edes yöksi. Juontaa vanhasta tavasta antaa kulkevaisten yöpyä talojen tuvissa vapaasti. Makuuhuoneen ovesta otettiin kiemurainen rauta-avain yöksi sisäpuolelle, ja talot olivat niin rakennettuja, pitkulaisia kun olivat, että makuuhuoneesta kuljettiin sitten muihin huoneisiin. Sisareni muistaa vielä sen, kun hän oli yöllä tansseista tullessaan kävellyt tutun maalaistalon avaraan saliin ja oli kaivautunut  isoon vierasparivuoteeseen nukkumaan. Oli sitten aamulla astahtanut esiin ja tullut samantien kutsutuksi kahvipöytään, ja kahvit juotuaan oli palannut meidän omaan kesätorppaan, jossa pelkäsi olla yksin yötä, talo kun oli aivan maantien reunassa, niin kuin talot usein olivat. Tiellä oli kulkijoita ja kauppamiehiä. Lisäksi humalaiset kulkivat tuolloin pitkiäkin matkoja jalan kylänraitteja pitkin.

Takaisin tähän aamuun ja Putkimieheen. Hana vaihtui uuteen ja vesiboilerin poistoveden muoviputki kupariseen. Ihailin kupariputkea ja yksiotehanaa ja kokeilin sitä. Sain vuolaan selityksen siitä, miten Putkimies oli koettanut katsoa minulle vain vähän käytetyn uuden hanan. Hän oli itse rakentanut sen, uusinut sisällä olevan varaosan, joka sääti hanaa. Ymmärsin arvostaa toimenpidettä ja edullista hankintaa, vain kahdeksankymmentä euroa komeasta pelistä. Valittelin kuitenkin vielä peilin yläpuolella olevaa valaisinta, jonka pyöreä valkoinen lasikupu oli haljennut käsiin. -  Kyllä mulla tommosia on, sanoi Putkimies. Ihmemies. Mitä tahansa valitan, hänellä on varastossan juuri kyseinen varaosa. Kerran sain häneltä jopa vessanpöntön, kun entinen oli haljennut talvella kylmässä mökissä. Senkin hän oli valinnut juuri minulle. Mietin, missä hän säilyttää pönttöjään, ja mitä vaimo sanoo tavaran hamstraukseen.  - Vaan nyt täytyy mennä, äiren tuhkat tuaraan kirkolle kahreltatoista. Putkimiehen alahuuli värisi hienoisesti. Pihalla hän vielä yltyi kehumaan vanhaa Toyotaansa, jolla oli ajettu yli kolmesataatuhatta kilometriä. Lopuksi hän kertoi, että veli asuu Ruotsissa, on pyörätuolissa. Valtio kustantaa Untamon hautajaismatkan Suomeen ja panee vielä kaksi avustajaa mukaan. Laivalla tullaan. Penniäkään ei mene Untamon omasta pussista.

(Maalaus Rudolf Schlichter)

Tuuletonta

 23.6. Meri on harvoin tyyni, mutta nyt se on. Lokinpoikaset - oletan - harjoittelevat lentoa. Selvästi ne nautiskelevat, tekevät kohtisuoria nousuja ja laskuja, ja äitilokki kaakattaa vierellä.

Rannalla kohtaan Veeran ja Pertin, jotka ovat selvästi muualta. Kylän lapsia ei näy yleensä rannalla, he eivät tule pienen ämpärin kanssa keräämään simpukoita ja "erikoisia" kiviä. Veera ja Pertti innostuvat vihreästä hyönteisestä, joka kellahtaa selälleen, kauhusta. Hiano, sanoo  Pertti. Lehtikärsäkäs, opastan lapsia aikuisen viisaudella. Ja tuolla sukeltaa tukkakoskelo. Ah, kunpa voisi vielä opettaa lapsia. Tekisin mieluusti töitä vanhanakin. Luulen, että pystyisin siihen, jos vaan ääneni toimisi. Joskus en ymmärrä, mikä estää terveitä vanhoja ihmisiä työskentelemästä, vaikkapa nyt sitten yhteiskunnan hyväksi. Elämähän on oikeasti työn ja levon rytmiä. Ilman toista ei toinenkaan maistu.

24.6. Oikeana juhannuksena. Koko yön satoi, katto ropisi aina kun havahduin.  Oravat eivät tömistele enää aamuyöstä pikkujaloillaan katolla. Ne ovat häipyneet pihapiiristä. Ottivat nokkiinsa puitten kaadosta. Enää vesisaaveihin ei tarvitse laittaa puuseivästä kapuamispuuksi. Aloin seivästää saaveja, kun Olivia hukkui. Makasi eräänä aamuna vatsallaan raajat levällään vedessä, kevyesti kuin poutapilvi. Olivia ja Oiva, tytär ne oravanpoikaset risti.

Kylässä on hirveä sota tuulivoimamyllyistä. Kunnanisät ja muut valtaapitävät ja isorikkaat kannattavat julkisesti tuulivoimaloitten rakentamista vastapäiseen pyhän niemen kärkeen, samoin parin kilometrin päähän korkean perinnevuoren päälle, ja sen alapuolelle, niin että alue ulottuisi aina naapurikunnan puolelle.

Tätä rakentamista minäkin vastustin kirjoittamalla jo viime vuonna nimeni internetissä olevaan adressiin. Myös naapurini, laspeni ja sisareni sekä ystäväni Martta ja Martti allekirjoittivat.  Nyt tilanne on se, että moni on kääntänyt kelkkansa, mm. ystäväni Martta. Hänen lähisukulaisiaan istuu kunnanhallituksessa. He ovat rakentamisen puolella, "koska se tuo työpaikkoja ja verotuloja kunnalle".

Katin villat tuo. Työvoima tuotetaan voimaloitten omasta henkilöreservistä, se tulee myllyjen mukana muualta, ja menot kunnalle ovat suuret. Tuulivomala on riskisijoitus, ja mahdolliset voimalan lopettamiskustannukset - tähänkin voidaan joutua - jäävät kunnan harteille. Rakentamisen raiskaa laajalti alkuperäisen luonnon, tuulivoima vie eläinten reviirit ja surmaa jatkuvasti lintuja. Meluhaitat ovat melkoiset, samoin välkehaitat, eikä niistä ole julkisuudessa ääntä pidetty. Meteli ja vällkkymiset ovat tulleet yllätyksenä lähiasukkaille. Fyysiset vaikutukset ihmiseen ovat tuntemattomat mutta ilmeiset. On myös ääniä, joita korva ei kuule, mutta joihin elimistö reagoi.

Tuulivoimasta laulavatkin ylenannattavan  kauniisti Ultra Bran kaltaiset kaupunkilaiset, jotka oikeasti eivät tunne fysiikan lakeja, luontoa eivätkä välitä eläinten ja kasvien elinehdoista.

(Valokuvat Iines)

Juhannuseloa

Sen suven suloisuutta

ja suurta ihanuutta 

ei saanut maistaa kärsäkäs, 

ei pienen pieni muurakas

kuin hetken kultaisen,

väliss pilvien.

Kun tuli suuri sade,

päälle kylmien,

jo kastui lude kade

all mustain pilvosten. 

Vaan luojan 

pikku muurahainen

se nousi lupiiniin 

ja lauloi innoissansa

ja veti baletin.

20.6. Lisäyksenä juhannuspäivän pisarakuva, 

aamuauringossa otettu, 

ennen kuin taivas meni uudelleen pilveen 

ja alkoi sataa:

Kullattuja kupoleita

14.6. Satoi koko päivän. Munamarkkinat jäivät väliin, vaikka täälläpäin niissä pruukataan käydä. Maassa maan tavalla! Yksin mökillä, naapurini, ystäväni Martta ja Martti ovat palaamassa Laatokan - Äänisen-risteilyltä. Viimeksi he olivat Vietnamissa ja sitä ennen Malesiassa. Ja niiden välissä Kreikassa ja Italiassa. Minä kuljin mökin tiluksilla ja kuvasin kukkasia. Ja mietin, että olen aika yksin tässä isossa maailmassa. Säälin hieman itseäni, mutta en tuntenut myötätuntoa tällaista rajoittunutta persoonaa kohtaan. On aika kummallista, että tietää, mitä pitäisi tehdä ja millainen pitäisi olla, mutta ei vaan tee eikä ole. Mietin jopa autoa ajaessani, kun olin juuri ohittanut Laitilan Kukko -mainoksen - tiedättehän sen jumalattoman ison kultaisen tölkin, mainoksen joka rikkoo sääntöjä? Sen kyljestä on nyt poistettu markkinointinimi ja tilalle kirjoitettu Kippis - että mitä jos äiti tulee hakemaan minut jonnekin yläilmoihin kauniissa valkoisessa pilvessä. Arvatkaa mitä silloin tapahtui? Vannon, että tämä ei ole tarinaa. Musta naakka lensi kohti tuulilasia, väistämättä, niin että kauhistuin. Viime hetkellä se veti itsensä ylös kuin kauko-ohjattu ammus, ja välttyi osumasta autoon. Sen siitä saa, kun ajattelee hulluja. Minua näpäytetään yleensä aina, jos erehdyn johonkin rukouksen tapaiseen. Jos rukoilen hyvää kuvauskohdetta, vaikkapa kettua tai harvinaista eläintä, eteeni lähetetään lihava punainen maatiaiskissa - tästä olen kertonut ennenkin. Tai sitten enkelin sijaan musta naakka kuin Hitchcockin Linnuista. Pitäisiköhän erota kirkosta?

15.6. Naapurit ovat palanneet, eikä ole enää autio tunne yksin tällä metsäkulmalla. Kävin heidän luonaan juomassa hieman punaviiniä ja Valamon luostarissa valmistettua yrttilikööriä. Hytistiin terassilla, minulla paljaat nilkat puolisääreen, mutta villatakki kaulaan asti napitetttuna, naapurit verryttelypuvuissa. Venäläiset tarjoilijat eivät olleet osanneet sanaakaan suomea, mutta muuten matka menetteli, mitä nyt laiva keinui Äänisen aalloilla ja jopa Nevalla. Ruoka oli ollut hyvää, mutta aamiainen niukka. Kulttuuritarjonta oli ollut mahtavaa venäläisine musiikkeineen.

Muistan hyvin oman viimeisen Venäjän-matkani. Olin oman alani opettajien kanssa Pietarissa. On hassua, mutta parhaiten muistan Moskova-hotellin kylpyhuoneen tippuvan hanan ja kylmän veden, joka tuli lämpöputkesta. Ammeessa oli kolhuja, se oli niin kulunut, että esteettinen rappio oli lähellä. Muistan myös kilometriset käytävät punaisten seinien välissä ja pelottavat hissit. Ja me kävimme sentään Eremitaasissa ja näimme monia kullattuja kupoleita ja arvokkaita hautausmaita, joilla lepäsi sankareita, jonkinmaalaisia. Vieläkin voisin piirtää hotellin kuluneen kylpyammeen ja hanat, mutta en muista, montako kupolia Iisakin kirkossa oli, tai montako Tiepoloa Eremitaasissa. Eremitaasistakin parhaiten jäivät mieleen kullatut paksut kehykset ja kaikki se prameus.

(Valokuva Iines)

Siirtymävaiheessa

10.6. Taas se vaihe vuodesta, jolloin ei ole kummassakaan paikassa, ei kaupungissa, ei mökillä. Siirtymävaihe. Kouluaikanakin kesti pari viikkoa, ennen kuin lomalla oleennuin mökille, jonne olin kaivannut koko vuoden. Ja kun sitten kotiuduin taas sinne, oli elokuussa samanlainen ikävä siirtymä palata kaupunkiin.  Minusta ei ole ihanaa lähteä yhtäkkiä päähänpistosta minnekään. Haluan kypsytellä ajatusta rauhassa pari viikkoa ainakin. Minkäs minä perusluonteelleni voin. Härkä mikä härkä.

Parhaillaan olen ajamassa kaupunkihuushollia alas, tyhjentelemässä jenkkikaapin pakastelokeroa, jääkaappia, roskiksia, pakkailemassa vaatteita, laitteita, johtoja ja akkuja,  tekemässä hankintoja, uusia pattereita, hehkulamppuja, uusi uimapuku, johon kassa oli jättänyt varashälyttimen kiinni. En viitsinyt viedä pukua takaisin liikkeeseen, vaan poistin hälyttimen itse, jolloin yläosaan tuli pieni reikä.

Vietävää tavaraa riittää, vaikka mökillä on kaikki valmiina. Kylmältä mökiltä on nimittäin talveksi tuotava kaikki kuivaelintarvikkeetkin pois, samaten vaateet ja liinavaatteet. Muutoin niihin tarttuu tympeä kylmän talon haju, ja hiirien kosketus. Löydän usein kuolleen hiiren tiskialtaasta tai papanoita jääkaapin lokerosta, kun ensi kertaa menen mökille. Talviasuttavana mökkiä ei pidetä, koska sinne ei ole aurattua tietä, ja vedet on katkaistava putkivaurioiden estämiseksi.

Hiirenloukkuja en raatsi laittaa. Hirveä kuolema luontokappaleelle. Käärmekarkottimenkin ostin, ettei tarvitse niitä tappaa. Kukapa haluaisi kyitä pihalleen, paljaitten varpaittensa viereen luikertelemaan. Karkotin on metallipötkylä, joka toimii isoilla paristoilla. Se työnnetään maahan, ja se lähettää värinöitä ja äänisignaaleja 400 neliömetrin laajuiselle alueella. Näin käärmeet pysyvät poissa pihapiiristä.

Sanomalehti on jo kääntynyt mökille, eikä postiakaan enää ole tullut. Viime kesänähän postini ei kääntynyt, vaikka tein maksullisen ilmoituksen netissä. Laskut ja mm. mammografiakutsu menivät harakoille, kaupunkilaatikkoon. Kun soitin Suomen Posti Oyj:hin, puhelinneiti väitti ystävällisellä äänellä, että kyllä teidän väliaikainen osoitteenmuutoksenne on tullut perille ja posti on käännetty kesäpaikkaan. Kävi sitten ilmi, että ei postityttö ollutkaan lukutaitoinen eikä kääntänyt postiani, vaan oli jakanut sen edelleen kaupunkiin. Aloin saada ukaaseja maksamattomista laskuista, ja ilmainen mammografiatarkastus meni sivu suun. Jännityksellä odotan, minne postini tänä kesänä kannetaan. Maksu kääntämisestä oli yli 20 euroa. Se on aina kelvannut.

11.6.  Minusta on muuten hullua, että johtajat ja isorikkaat ilmoittavat lehdessä nyt osallistuvansa valtakunnallisiin säästötalkoisin. Hehän ovat veroillaan jo maksaneet osuutensa kymmeneenkin kertaan, ja jos lisää halutaan, korotettakoon sitten veroprosenttia sieltä yläpäästä ja pidettäköön ne kädet taskussa ja almut salassa. Ei demokraattisen yhteiskunnan pidä perustua talkoohenkeen ja hyväntekeväisyyteen.

Hyväntekeväisyys on aina ollut itse perkeleestä ja tekopyhyyden suurin ruumiillistuma. Se ylläpitää vääristyneitä rakenteita kaikkialla, missä sitä harjoitetaan eikä näin lopeta köyhyyttä mistään.

(Valokuva Iines)

Sähkömiehen estetiikka

7.6. Kävin katsomassa mökillä, joko sähkötyöt on tehty. Jokseenkin neljäkymmentäkolme vuotta vanha pääkytkinkotelo ja johtosysteemi uusittiin sähköjen katkettua. Kotelon pohja oli hapertunut olemattomaksi. Jo kauaksi näin, taloa lähestyessäni, että tehty on. Ei sitä voinut olla huomaamatta. Jumalaton valkoinen mötikkä kahden raakalaudan päällä keskellä pihan kauniisti harmaantunutta sähköpylvästä. Nyt katseeni osuu koko ajan rakennelmaan, ohi kukkivan perennapenkinkin. Entinen mötikkä oli pieni ja maalamaton metallikotelo, maisemaan ja pylvääseen sulautuva.

Miten joku voi pykätä jotain  noin rumaa näkösälle! Missä on sähkömiehen esteettinen silmä? Jos sähkömiehenä olisi nainen, tummoista pykäystä ei ikinä nähtäisi. Sitä ei nyt peitä kauniilla köynnökselläkään, koska se on sähkölaite, ja pylvään juurta ei saa kastella työkseen.

Vaan, heureka! Tuon ympärillehän voisi itse naulata kuluneesta harmaasta laudasta pienen kopin, siis linnunpönttötyylisen neliön, jonka sisään härveli jää. Eihän naulaaminen ole vaikeaa, ja minulla on akkukäyttöinen ruuvinväänninkin. Kunhan vain löydän jostain ohutta harmaata lautaa, niin kokeilen tai kysyn putkimieheltä, kun hän tulee asentamaan uuden alapesusuihkun. - Piree, niin kuin putkimiesharjoittelija täällä kaupungissa nimitti uutta alasuihkua.

8.6.  Myös yksi maankaivu-urakoitsija on estetiikasta piittaamaton roiskija. Tilasin häneltä rantatien kunnostuksen, jotta sinne saadaan traktorilla ajettua laiturin  laudat.  Tie kulkee peltojen läpi, ja sen reunalla on viehättävää pusikkoa ja lepikkoa, entistä merenpohjaa, paikoin vetistä. Tien päähän piti tulla pieni levennys, kääntöpaikka ajoneuvolle.

Tulihan se kääntöpaikka sinne, mutta millä hinnalla. Menetetyn luonnonmaiseman hinnalla. Klunssin molemmin puolin oli ammottavat repaleiset hiekkakuopat, ja isoja kiviä oli heitelty sinne tänne. Muutama pienempi puu oli mennyt nurin, ja makasi niillä sijoillaan raiskatun näköisenä. Vaan salaoja tien reunalla oli hyvä, syvä ja tie alkoi kuivahtaa. Pian ojassa uiskenteli sorsaperhe.

Onhan se niinkin, että luonto korjaa pahimmankin raiskaajan jäljet. Tosin tähän voi kulua kokonaisen sukupolven ikä. Tänä keväänä katselin kauhistuneena mökkitien molemmin puolin laajoja avohakkuita. Tuli epätodellinen olo, ja hetken verran en tiennyt, missä olin, en tunnistanut maisemaa, joka oli kuin toisen maailmansodan jäljiltä. Ajoin sumussa, aivot lakkasivat tuottamasta ajatuksia. Sumu päättyi vasta, kun näin tutun tienviitan, joka tosin näytti oudoille oville, tuntemattomaan, halki pommitetun maiseman. Viitta oli lisäksi vinossa.

On tullut maanomistajille ilmeisesti rahantarve. Ellei olisi lama, sanoisin, että tyttärelle on otettu metsästä mersurahat. Nyt en sano, sillä kaipa lama maaseudun asukkejakin koettelee.

Miksi vihreät eivät muuten koskaan puutu kotimaisen maiseman raiskaukseen? Aina ollaan vain öljynporauslautoilla tai estämässä ydinvoimalaraivausta. Itse maisemansuojelusta esteettisenä arvona ei koskaan sanota sanaakaan. Kuten vaikka tuulivoimaloiden maisematuhoista. Minä voisin köyttää itseni metsän puuhun, joka on merkitty kaadettavaksi. Ja nimenomaan sen puun takia.

Joskus herää epäily, että vihreät eivät tunne metsää metsänä. Suurin osa vihreistähän asuu Helsingissä. Sieltä käsin  ei huomaa kuin valtion taloudelliset hankkeet. Minä panisin kaikki vihreät kolmen viikon erämaaretkelle ilman kummempia välineitä, Ville Niinistön johdolla.

(Maalaus, Fedor Shapaev 1927,
Ruma kuva, Iines 2015)

Minä lähden Pohjois-Karjalaan!

Pohjois-Karjalan nuoret vihreät esittävät puoluekokousaloitteessaan, että Suomen lipun häpäisemisestä ei pitäisi rangaista. Puoluesihteeri Lasse Miettisen mukaan rangaistavuuden poistaminen liittyy sananvapauteen. Suomen lipun häpäisyn sallimisen ohella Pohjois-Karjalan nuoret esittävät uskonrauhan rikkomisen, uskonnonharjoituksen estämisen ja hautarauhan rikkomisen kieltojen kumoamista. 

Mielenkiintoinen esitys. Olen itsekin innokas sanan- ja ilmaisuvapauden kannattaja. On hyväksyttävää kuljettaa jättihäpyä pitkin Helsingin katuja, jos on taiteilija. Jos on sen sijaan vain kylähullu, poliisi tulee ottamaan hävyn parempaan talteen.  Mannerheimiakin saa pilkata, jos on elokuvan tekijä, tai Jeesusta, mutta tässä pitää olla tarkkana, sillä syyte jumalanpilkasta voi joskus napsahtaa - viittaan Hannu Salamaan. Jos sen sijaan on tavallinen  anarkomarko, poliisi ottaa huutelijan  tai jumalanpilkkaajan heti kiinni. 

Nyt pitää saada ilmaista itseään vapaasti sanoin, teoin, välinein, esittävät nämä riuskat pohjoiskarjalaiset nuoret kokoukselleen. Kuka sanoikaan, että vihreitä on vain Kallion kulttuurikuplassa?

Ja kuka voisikaan olla eri mieltä? Lippuhan on vain pala kangasta, ja jumalia ei ole. Kun ihminen kuolee, hän lakkaa olemasta ja maatuu. Miksi ruumiinjäänteiden paikan tulisi olla pyhä? Miksei siihen voisi vaikka kusaista, jos kerran tahtoo? 

Nyt kaikki samanmieliset, lähdetään  Pohjois-Karjalaan tukemaan näitä reippaita nuoria!